MUISTOJA KOLKULTA
KOTI
Kotona opin tekemään monenlaista työtä lehmänlypsystä sonnan ajoon ja leipomisesta siivoamiseen. Navettatyöt olivat mielipuuhaani. Kesäisin jokapäiväinen tehtäväni oli kerätä lehmänpaloja, joilla lehmät houkuteltiin navettaan lypsettäväksi. Minulla oli oma nimikkolehmä, Ulpukka, jolle annoinaina hiukan enemmän ja herkullisempia pientareilta nyhdettyjä horsmia ja puusta riivittyjä raidan lehtiä kuin muille lehmille.
Osallistuin myös peltotöihin keräämällä isän kaverina kiviä kynnöspelloilta. Myös sonnanajo oli jokakeväistä puuhaa, jopa niin, että isä soitti opiskeluaikana Jyväskylään ja hätyytteli minua sonnan luontiin. Peruna kun piti saada maahan ajoissa. Ei siinä tohtinut kieltäytyä, vaikka tenttikausi oli parhaimmillaan. Tenttiminen siirtyi eteenpäin ja valmistuminen pitkittyi. Opin olemaan kaikki-ruokainen työn suhteen. Siitä on ollut paljon hyötyä monissa elämäni vaiheissa.
Yksi esimerkki liittyy opiskeluaikaani. Läksin opiskelukaverini Kaija Tiaisen kanssa kesätöihin Ålens&Holm- vihannespakkaamoon Tukholmaan. Ensimmäiseksi työksemme meidän käskettiin lakaista ison varaston lattia. Välineiksi saimme sangollisen kosteita sahajauhoja, tyhjän ämpärin likaisia sahajauhoja varten ja varsharjat. Tartuin heti kippoon, levitin sahajauhoja lattialle ja rupesin lakaisemaan. Kaija ei oikein innostunut tästä hommasta, vaan olisi mennyt työnjohtajan puheille ”väärinkäsitystä” selvittämään. Eihän me pyritty siivoojaksi vaan vihanneksia pakkaamaan. En antanut Kaijan lähteä, vaan kovan väittelyn jälkeen teimme ohjeen mukaan. Kun sitten menimme ilmoittamaan työnjohtajalle työn suoritetuksi, hän kehui hyvin lakaistua lattiaa. Sen jälkeen hän antoi meille uudet ämpärit ja vei meidät toisen, entistä suuremman varaston ovelle ja kehotti lakaisemaan sen lattian samalla tavalla. Nyt opiskelukaverini teki tenän. Suostuttelin pitkään ja sain hänet kuitenkin tarttumaan harjaan. Olin sitä mieltä, että työ kuin työ, kunhan saamme siitä palkkaa. Jonkun aikaa lakaistuamme työnjohtaja tuli sanomaan, että kesätyöpaikat olivat meidän. Jos olisimme kieltäytyneet tästä toisesta sahajauhosangollisesta, olisimme joutuneet palaamaan takaisin Suomeen. Näin oli käynyt edellisenä päivänä kahdelle suomalaistytölle. Tämä yllätyksellinen työhönottotesti vahvisti periaatettani, että kaikki työt ovat arvokkaita.
Lapsena opin myös tykkäämään aikaisista aamuista. Koskaan ei ollut vaikea nousta aamulla navettatöihin. Erityisesti mieleeni on jäänyt aamuöiset lakkareissut äidin kanssa Suurellesuolle. Muistan elävästi suon voimakkaan tuoksukirjon, aamukastepisarat hämähäkinseiteillä ja lintujen aamukonsertit. Kaiken kukkuraksi lakkojakin aina löytyi, äiti tiesi hyvät paikat.
KOULU
Kolkun kansakoulusta minulla on paljon hyviä muistoja. Kolmen ensimmäisen vuoden opettajista, Raili Sorrista, Anja Rissasesta ja Kirsti Virolasta minulla ei ole selvää muistikuvaa toisin kuin neljännen luokan opettajasta Pertti Lahdesta. Hän kannusti minua lähtemään oppikouluun ja se vahvisti omaa mielihaluani. Ihailin opettajia. He olivat viisaita, tiesivät valtavasti asioita ja osasivat opettaa niitä myös oppilaille.
Neljännen luokan huippuhetki koitti eräänä aamuna, kun opettaja vei minut alakoulun puolelle ja käski minun olla kolmen ensimmäisen luokan opettajana sen päivän. Alakoulun opettaja Ulla Lahti oli nimittäin lähtenyt kirkolle asioimaan. Muistan tuosta päivästä sen, että istuin opettajan pöydän ääressä ja tarkistin oppilaiden vuoronperään minulle näyttämiä omia laskutehtäviään. Jos ne oli laskettu oikein, sain piirtää tehtävään ”oikein”-merkin. Sen muistan myös, että kirjoitin taululle sanoja, joita oppilaat kirjoittivat viivoitettuun kaunokirjoitusvihkoonsa. Tarkistin, olivatko sanat pysyneet tarkasti viivojen välissä. Tuo päivä vahvisti jo aikaisemmin muotoutunutta ”ammatinvalintaani” tulla opettajaksi. En ole koskaan edes ajatellut muuta ammattia.
Välitunnit olivat varsinkin neljännellä luokalla suorastaan seikkailuja. Silloin liikuttiin paljon, juostiin hippasilla tai pelattiin polttopalloa. Talvella sitten hiihdettiin koulun taakse tehtyjä latuja tai mentiin Peipon pellolle mäkeä laskemaan. Kaikkein jännittävin välituntien leikki oli pelastushippa, jossa yksimeni piiloon ja muut aloittivat etsimisen. Kun joku löysi piilossa olijan, hän jäi samaan piiloon ja viimeksi jäänyt etsijä hävisi pelin. Hyviä piilopaikkoja oli koulun ulkorakennuksessa. Muistan kiipeilleeni jopa kattohirsien päällä piilopaikkaa etsimässä. Joskus on tullut mieleen, että välitunnit taisivat olla tuolloin vähän pitempiä kuin nykyisessä koulumaailmassa.
KYLÄLÄYHTEISÖ
Lapsuuden muistoihin kuuluu myös sunnuntaiaamut Suurensuonmäen tuvassa. Yleensä isä ja äiti nukkuivat tuvassa ja me lapset kamarin puolella, mutta jostain syystä minäkin nukuin joskus tuvassa. Lehtolan Arttu tuli usein sunnuntaina aamulla aikaisin juttelemaan isän kanssa milloin maanviljelyk-sestä, milloin taas maailman menosta. Kuuntelin peiton alla ja olin nukkuvinani. Äiti tuli navetasta ja kiehautti kahvit. Kun vieras istui kahvipöytään, livistin peiton alta kamariin pukemaan. Joskus ”aamupalaveriin” tuli myös Tikkasen Antti, Peipon Viljo tai Mökinahon Vilho. Kahvikuppeja laitettiin pöytään tarpeen mukaan, mutta kahvia keitettiin aina täysi pannullinen. Sipukan Veikkokin kävi melko usein, joskin vähän myöhemmin päivällä.
Sunnuntait oli pyhitetty vieraille ja kylässä käytiin myös itse. Silloin ei saanut tehdä työtä muuta kuin pakolliset askareet, kuten lehmien hoito ja ruoan laitto. Pyhätyöllä ei ole siunausta, äiti opetti. Kanssakäyminen kyläläisten kesken oli leppoisaa ja mutkatonta. Oli jännittävä hetki, kun joku koputti oveen. Kukahan sieltä tulee? Pikkutyttönä minulla oli tapana kerätä mieluisalle vieraalle pientareelta kahvikupillinen mansikoita tai mustikoita. Tällaisia vieraita olivat mm. Mökinahon Arvi, Tikkalan Ville ja Sipukan Veikko. Kun vein marjani vieraalle, niiata niksautin ja juoksin sitten karkuun. Muistan, että Mökinahon Arvi kutsui minut usein auttamaan marjojen syönnissä ja niin napsimme marjat vuorotellen, kunnes kuppi oli tyhjä.
NAAPURIT
Kummini Mökinahon Arvi antoi minulle elämäni ensimmäisen aapisen. Se oli ikimuistoinen ABC-kirja, josta olin tosi ylpeä. En muista, kuka sisaruksistani auttoi lukemaan oppimisessa, mutta esittelin ylpeänä taitojani kaikille. Mikko kiusasi, että luin väärin, vaikka tiesin lukevani oikein. Silloin kipitin itkien aapinen kainalossani maantien ja kiviraunion yli ja ojanvartta pitkin Arvin luokse. Arvi lohdutti, että älä välitä Mikon kiusaamisesta, kyllä kaikki meni oikein.
Kun olin alle kouluikäinen, Mikko asui vielä kotona. Hän oli innokas shakin pelaaja. Mökinahon Vilho tui usein pelikaveriksi. Pojat istuivat kahareisin tuvan pöydän edessä olevalla penkillä pelaamassa. Seurasin heidän peliään salaa ison liinan suojassa pöydän alla ja opin tällä tavalla itsekin pelaamaan. Aikani ruikutettuani sain joskun pelata jomman kumman kanssa. Jos joskus satuin voittamaan, Mikko sanoi aina antaneensa minun voittaa, jotta en pahoittaisi aina mieltäni. Todennäköisesti joskus voitin oikeastikin. Shakista jäi kipinä opiskeluaikaani saakka ja kävin joskus pelaamassa opiskelukavereiden kanssa.
Muutama lapsuuden muisto liittyy koviin ukonilmoihin. Pelkäsin ukkosta, äiti oli pelotellut huolella. Olimme kerran isolla porukalla Lehtolassa leikkimässä karttupiilosta, kun ukkoskuuro tuli kohdalle. Mukana oli ainaki Sipukan Veikko. Muistan, että istuimme tuvan lattialla ja Veikko tarinoi leppoisasti ukonilmoista ja monista muista luonnonilmiöistä. Salamat valaisivat pienin väliajoin pimentynyttä tupaa ja jyrinä kumisi pitkään, mutta Veikon rauhallinen ääni jatkoi keromusta. Pelko hälveni ja se olikin Veikon tarkoitus.
Toinen ukkosmuisto liittyy onkireissuun. Tikkalan Ville läksi joskus minun sekä Lehtolan Eeron ja Eeva-Liisan kanssa ongelle Kolkku-järvelle. Taisi mukana olla Lehtolan Paulakin. Kerran kova ukkonen yllätti. Ville komensi meidät ison kuusen alle sadetta pitämään. Äiti pelotteli aina, että ukkonen iskee isoihin puihin ja sen vuosi niiden lähelle ei saa mennä. Pelkäsin kuollakseni, mutta Ville sanoi vaan, että ei se salama tähän puuhun iske. Eikä se iskenyt. En muista mikä mahtoi olla reissun kalansaalis, muistan vain pelkoni, kun kökötimme kuusen oksien suojassa.
Lehtolan Eeron kanssa meillä oli usein yhteisiä leikkejä. Tykkäsimme rakennella risumajoja metsänreunaan. Kyhäsimme puun runkoa vasten oksia hyödyntäen katoksia, joiden alla sitten istuimme tyytyväisenä. Kerran saimme majaan uteliaan ”vieraan”. Meidän Ullukka niminen lehmä pisti päänsä oviaukkoon, tuijotti meitä hetken ja nosti sitten päätään. Majamme hajosi kerralla.
MITÄ KOLKKU ON MINULLE MERKINNYT
Kolkku antoi hyvät eväät elämälleni. Kotona opin tekemään kovasti työtä, nirsoilematta ja usein väsymystä tunnustamatta. Kansakoulussa sain kurkistaa avaraan maailmaan ja opettajat valoivat rohkeutta lähteä toteuttamaan unelmia.
Luonteva kanssakäyminen Kolkun kyläläisten kanssa osoitti, että ihmisten kanssa tulee toimeen ja että tuntemattomienkin ihmisten joukossa voi tuntea olonsa turvalliseksi. Näillä eväillä uskalsin lähteä 11-vuotiaana pikkutyttönä maailmalle.
Näin kahdeksankymppisenä vanhat asiat palautuvat mieleen tuoreiden asioiden unohtamisen kustannuksella. Kolkun kylätalolla vietetyt heinäkuiset synttärit sysäsivät minut muistojen maailmaan. Niiden kanssa on helppo elää täysipainoista eläkeläiselämää.
Suurensuonmäen Tuula
kolkku.fi 