Jääskeläisen Paulan äidin, Elli Pajukannan, arkistoista löytyi
joskus 1980 luvulla paikallislehdessä julkaistu toinenkin
marraskuun tunnelmia hyvin kuvaava runo – jatkoksi viime
vuoden marraskuussa tällä sivustolla julkaistulle runolle:

MARRASKUUSSA

Miten kalsea ja harmaa
on aamu marraskuun.
Sumu tienoot saartaa,
on paljaat oksat puun.

Kuin kaihi silmän päällä
on aava Päijänteen,
ja aalto rantaan kantaa
vain kaislan katkenneen.

Ajatuskin kulkee
kuin maassa laahaten
sen siipiä niin painaa
tää kahle sumuinen.

Voi miten mieli kaipaa
kuulautta aamujen.
Ja ruskan kauneutta
hehkua värien.

Ja ihmeellistä taikaa
kuutamoiltojen.
Ja pakkasöiden aikaa
ja huurrekukkien.

Hyvää syksyn jatkoa kaikille sivuston lukijoille toivottaen:

Paula & Matti

Anna-Liisa Kekkonen (1930-2023)

Mummuni, isänäidin, Anna-Liisa (tuttaville Liisa) Kekkosen lähes 93 vuotta kestänyt elämä tuli päätökseensä 7.1.2023 Viitasaarella, jossa hän eli koko elämänsä rakkaiden ja läheisten ympäröimänä.

Anna-Liisan elämäntaipaleen aikana Suomi on käynyt läpi melkoisen murroksen. On selvitty kahdesta sodasta, jälleenrakennettu koko yhteiskunta hyvinvointivaltioksi saakka ja eletty arkista elämää, jossa on tehty paljon töitä ja kasvatettu uusia sukupolvia.

Viimeiset vuodet koko maailmaa ravisteli koronapandemia. Onneksemme ehdimme viettää mummun 90-vuotisjuhlat maaliskuussa 2020 isolla porukalla ja nauttia mummun seurasta ennen kuin koko yhteiskunta ja maailma sulkeutui pandemian takia. Mummun juhlista reilun viikon päästä Suomeen julistettiin poikkeustila. Edellisen kerran Suomessa on vallinneet poikkeusolot sotien aikaan. Mummu suhtautui pandemiaan pitkän elämänkokemuksen tuomalla tyyneydellä. Hän pysyi tiedotusvälineiden kautta hyvin perillä pandemian eri vaiheista ja rajoituksista eikä turhia panikoinut.

Anna-Liisan elämäntaival sai alkunsa, kun mummun isä, Otto Halonen tapasi erään Annan molempien kotipaikkakunnalla Rautalammilla. Otolta oli kaupalla tiedusteltu, että onko hänellä ketään kaveria, mielitiettyä siis. Hän oli vastannut, että on hänellä ”Yks Jalakanen”. Kysyjät olivat ihmetelleet, että miten nuorella miehellä on yksijalkainen nainen. Mutta kyseessä oli siis Anna Jalkanen. Jalkoja oli kaksi. Ja ne johdattivat yhdessä Oton kanssa Rautalammilta Viitasaarelle, alkuun Pasalan kylälle Osuusliikkeen hoitajiksi.

Anna-Liisa syntyi Pasalan kylällä naistenpäivänä 8.3.1930. Sisaruskatraan jatkoksi syntyivät Leena vuonna 1932, Laura vuonna 1935 ja Lea vuonna 1938. Pysyvän kodin perhe perusti Kuorikoskelle, Perälään, savutupaan. Tilalla oli vähän peltoa ja huonokuntoinen navetta. Tytöt kasvoivat ja elämä soljui eteenpäin. Työtä oli paljon ja elämä oli vaatimatonta, mutta turvallista. Sisällissodasta oli aikaa. Muistan mummun aina puhuneen omien vanhempiensakin puheista kaikuneella kiitollisuudella siitä, että sodasta oli aikaa ja varhaislapsuus oli rauhallista aikaa.

Vuonna 1939 Anna-Liisan lapsuus loppui sotaan. Talvisota alkoi 30. marraskuuta vuonna 1939. Otto-isä lähti rintamalle ja mummu oli sisaruskatraasta ainoa, joka itki isän lähtöä, koska hän jo ymmärsi, että isä ei tulisi pitkään aikaan takaisin. Jos koskaan. Otto osti lähtöä varten uudet saappaat, jos sattuisi, että rintamalla ei ole. Hän päätyi Kirvun sotasairaalaan kirjuriksi. Sota-aika oli lapsille pelottavaa. Pommitusten äänet kuuluivat Perälän rappusille, kun Kuopiota ja Jyväskylää pommitettiin. Lapset pelkäsivät desantteja.

Isän lähtö rintamalle tarkoitti sitä, että tyttäret, varsinkin Anna-Liisa vanhimpana, joutuivat ottamaan entistä suuremman vastuun talon töistä äitinsä Annan rinnalla. Töitä riitti niin perunan, kuin muiden kasvien viljelyssä, marjojen keruussa ja lehmien hoitamisessa. Myös perinteiset miesten työt jäivät kotirintaman vastuulle, kun kylän työikäiset miehet olivat rintamalla.

Anna-Liisa osallistui metsätöihinkin sota-aikana. Hän oli uitossa Kevätsalon Kaijan kanssa. Työ oli raskasta ja vaativaa eikä eväitä ehtinyt syödä koko päivänä. Kaija sai tarpeekseen jo yhdestä päivästä, mutta Anna-Liisa teki työtä useaan otteeseen. Metsänistutukseenkin tytöt lähtivät, mutta Kaijalle riitti yksi päivä sitäkin lajia. Tämä aika varmasti opetti Anna-Liisalle ja sisaruksille asenteen, että ei ole mitään työtä, mihin ei rohkenisi tarttua.

Otto-isä selvisi sodasta vammoitta, mutta huonossa kunnossa. Rintamalla huono ravinto ja likainen vesi olivat aiheuttaneet miehelle vatsavaivoja. Naapureiden nuoria miehiä kaatui rintamalla. Elämä kuitenkin jatkui. Otto palasi Kymi-yhtiölle töihin sotien jälkeen, jossa oli työskennellyt ennen sotiakin.

Anna-Liisa teki myös sotien jälkeen töitä kodin ulkopuolellakin: Koulun päätyttyä hän oli apulaisena Löytänänmäessä, jossa nuoren naisen vastuulla olivat lehmät, hevonen, sika, 3 lasta ja koko huusholli. Tämän jälkeen Anna-Liisa palasi kotikylälle ja toimi Kuorikosken vanhalla ja sitten uudella koululla keittäjänä, siivoojana ja lämmittäjänä.

Kesällä hän ehti käydä Suolahdessa kansanopistoakin. Kansanopiston käytännönläheisten opintojen äärellä Anna-Liisalla heräsi toive siitä, että kävisi vielä kodinhoitajakoulun, ja opettajatkin sitä hänelle ehdottivat.

Anna-Liisan varttuessa työtäpelkäämätön, reipas ja elämäniloinen asenne eivät jääneet seudun nuorilta miehiltä huomaamatta. Posti haettiin Rauhalasta ja kerran oli nuorelle Anna-Liisallekin kirje. Eräs Eemil pyysi häntä kirjeessä treffeille ja nuori mies oli heti varustautunut tapaamiseen sormuksen kanssa ja kosi Anna-Liisaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt nuoreen naiseen vaikutusta, vaikka Eemil lupasi lehmiäkin ostaa.

Myöhemmin Anna-Liisa paimensi perheen lehmiä Saaripään suolla, jossa oli hyvää heinää lehmille. Kerran matkalla sinne hän kohtasi eräät Kekkosen veljekset Toivon ja Vilhon. Toivo oli sanonut Vilholle, että ”Tuossa sitä olis hyvä emäntä jollekin.” Vilho pisti asian korvan taakse.

Nuoret kävivät tansseissa Kumpumäessä Korpisuojassa ja työväentalolla. Tansseissa Vilho sitten haki Anna-Liisaa tanssimaan. Hän jopa rohkaistui pyytämään saatille. Mutta Anna-Liisa totesi Puralan Sallille, jonka kanssa oli tansseihin tullut, että ”Nyt lähetään salaa.” Vilho kuulemma kuitenkin pysyi sitkeästi kintereillä ja nuorten rakkaustarina sai alkunsa.

Seurusteluaikana Anna-Liisa vielä haaveili, että olisi lähtenyt kodinhoitajakouluun, mutta Vilho ei ajatuksesta innostunut. Seurustelu ja yhteiselämän alku vei nuorenparin huomion.

Anna-Liisa ja Vilho menivät kihloihin vuonna 1951 ja naimisiin vuonna 1952. Alkutaival alkoi kömmähdyksellä, kun heidät piti kuuluttaa kirkossa kihlapariksi, niin nuori pastori Simola kuulutti heidät epähuomiossa kuolleiksi. Tuolla kerralla ei ollut ketään kuolleita, niin nuoripari joutui vahingossa väärän kuulutuksen kohteeksi. Simola kyllä pyysi kömmähdystään kohteliaasti, kirjeellä anteeksi ja muisteli asiaa huumorilla vielä vuosien jälkeenkin Anna-Liisaa, Vilhoa ja perhettä tavatessaan.

Avioliiton myötä Anna-Liisa tuli emännäksi Kolkun Hiekka-ahon tilalle, joka oli pitkään ollut emännätön. Vilhon Veera-äiti oli menehtynyt Vilhon ollessa 2-vuotias.

Töitä riitti maataloudessa paljon, koneita ei ollut ja Anna-Liisan työtäpelkäämätön asenne oli hyödyksi. Työn ja puurtamisen ohessa Anna-Liisa ja Vilho saivat 5 lasta. Ritva 1953, Jorma 1955, Marja-Liisa 1958 ja nuorimmaisena kaksoset Arja ja Arto vuonna 1964.

Ritvan, Jorman ja Marja-Liisan jo ollessa syntynyt, Vilho olisi hyväksynyt kodinhoitajakouluun lähdön. Sen olisi ehtinyt vielä alle 30-vuotiaana käydä. Mutta enää lasten ja töiden keskeltä ei tullut lähdettyä.

Lapsetkin syntyivät vauhdikkaasti ja kaiken työn ohessa. Ritvan synnytyksen alkaessa Heinäahon Aili oli käymässä ja hän arveli, että poika sieltä on tulossa. Vilho lähti pyytämään Kekkolan Oivalta kyytiä, koska hänellä oli auto. Ritva syntyi heti, kun ehdittiin Viitasaarelle sairaalaan. Jorman syntyessäkin oli kiire ja kuski ajoi vielä kolarin viime hetkellä Viitasaaren keskustassa, mutta onneksi ei sattunut mitään vakavampaa. Marja-Liisakin syntyi nopeasti. Kaksosten kanssa sentään ehdittiin Jyväskylään keskussairaalaan, kuten kaksosraskaudessa oli tarpeen.

Arja ja Arto syntyivät heinäkuussa, eli heinäntekoaikaan. Anna-Liisa oli viimeiseen asti mukana heinänteossa, mutta hänet hätisteltiin jo lepäämään. Hänpä siirtyi sitten kasvimaalle kitkemään sokerijuurikasta kontallaan vielä päivää ennen synnytystä. Kesä oli kuuma ja nukkuminen onnistui tuossa vaiheessa enää istualtaan keinutuolissa.

Arja ja Arto syntyivät noin 2,5 kilon painoisina ja täysiaikaisina. Arja syntyi ensin ja kätilö sanoi, että ”Naiset ensin”. Anna-Liisa katseli keskussairaalan ikkunasta ja harmitteli, että häneltä meni hyvät heinäpoudat hukkaan synnyttäessä.

Elämä lasten ja töiden parissa jatkui ja pariin otteeseen Vilho oli myös muualla töissä, kuten Lohjalla ja Ruotsissa. Välillä Anna-Liisa ja Vilho pohtivat vakavasti myös Hiekka-ahosta poismuuttoa. Töitä ja mahdollisuus nostaa elintasoa olisi ollut muualla tarjolla. Vilho oli Lohjalla työskennellessään katsellut sopivia taloja perheelle. Vilho oli harkinnut jopa Ypäjän Kartanon ostoa.

Muuttohaaveet tarttuivat myös naapureihin ja Heinäaholaiset ja Rasilan Voittokin harkitsivat muuttoa, mutta Kolkulle kaikki lopulta päätyivät jäämään. Ei ole Kolkun voittanutta. ❤

Arki Hiekka-ahossa oli työntäyteistä. Vedestä oli niukkaa ja päivän töiden päätteeksi Anna-Liisa kävi pyykillä joko Kolkku-järven tai Koliman rannalla. Kulkuneuvoja ei vielä ollut. Kaikki liikkuminen tapahtui jalan, hevosella tai polkupyörällä. Vilho kävi autokoulun nelikymppisenä, 60-luvulla. Ensimmäiset autot olivat sellaisia, että sai melkein enemmän työntää, kuin istua kyydissä.

Vähällä vapaa-ajalla oltiin paljon naapureiden ja kyläläisten kanssa tekemisissä. Ukot istuivat tuvan penkeillä, syljeskelivät lattialle ja tupakoivat. Hiekka-ahoon kokoonnuttiin, koska siellä oli lähitalojen ainut radio. Tupa oli mummun mukaan tupakansavusta sakeana. Iltakaudet tehtiin myös paljon käsitöitä; neulottiin ja kudottiin mattoja.

Lapset Ritva, Jorma, Marja-Liisa, Arja ja Arto olivat pienestä pitäen mukana kaikissa talon töissä. Vilhon isä Tauno kaitsi lapsia omalta osaltaan, mutta töiden parissa he pitkälti varttuivat. Tauno, Vilho ja Jorma tekivät paljon metsätöitä porukalla ja metsänhoito on iskälle edelleen sydämenasia.

Anna-Liisan ja Vilhon lapset oppivat arvostamaan työntekoa, ja vauhtia ja aktiivisuutta on kaikkien elämässä riittänyt. Ahkeruuden lisäksi tätä joukkoa yhdistää minun mielestäni elämäniloinen ja positiivinen asenne, joka on välittynyt mummusta ja papasta meihin kaikkiin jälkipolviin saakka. Kun suku on koolla, aina nauru raikaa. Ja kovaa. Monesti raikaa myös laulu. Eikä meillä tunteita pelätä, osataan sekä nauraa että itkeä. Lapsuudesta muistan, että mummu hyräili aina hommia tehdessään ja itsekin hyräilin ja lauloin samaan tapaan pienenä.

Työntäyteisten ruuhkavuosien jälkeen Anna-Liisa ja Vilho pääsivät hyvin ansaitulle eläkkeelle, kun meidän iskä ja äiti, Jorma ja Tuula, jatkoivat Hiekka-ahon tilanpitoa vuonna 1986 sukupolvenvaihdoksen myötä.

Mutta vauhti ei paljon varsinkaan mummulla eläköitymisen myötä hiljentynyt. Anna-Liisa ja Vilho olivat eläkkeelläkin paljon apuna maatilan töissä ja lastenlasten kaitsemisessa. Eläkepäivien myötä jäi aikaa myös uusille harrastuksille. Anna-Liisa ja Vilho kävivät monet Kansalaisopiston kurssit, olivat muun muassa kivipiirissä, laulukuorossa, Sydänliiton toiminnassa ja marjastivat. Kolkun pienviljelijäyhdistyksen toiminta oli myös tärkeä osallistumisen foorumi niin aktiiviviljelijänä, kuin sen jälkeenkin. Anna-Liisa kutoi ja neuloi paljon koko elämänsä ajan, lukuunottamatta viimeisiä vuosia.

Kiirettä piti siis eläkkeelläkin, mutta meille lapsenlapsille riitti myös paljon aikaa. Meillä lapsenlapsilla on paljon rakkaita muistoja noilta vuosilta. Aktiivinen elämäntyyli jatkui myös meidän lastenlasten kanssa ja oltiin mummun ja papan kanssa paljon mökillä, kalassa, marjametsässä, ja aina tekemisen ohessa keskusteltiin paljon.

Se on lapselle korvaamattoman arvokas kokemus, että aikuisella on aikaa kohdata ja kuunnella hänen ajatuksiaan. Niin se elämänkaaressa tahtoo mennä, että omille lapsille ei riitä ruuhkavuosien puristuksissa aikaa ja huomiota niin paljon, kuin haluaisi, mutta lastenlasten kanssa saa ottaa vahinkoa takaisin. Mummu mainitsi monesti, että omat lapset kasvoivat siinä sivussa, kun töitä tehtiin eikä hänellä juuri ole osaa eikä arpaa siihen, miten hienoja ihmisiä heistä kaikista on kasvanut. Selvästi hän oli ylpeä ja kiitollinen lapsistaan.

Mummu ja pappa olivat aidon kiinnostuneita meidän lastenlasten kuulumisista ja iloitsivat meidän kaikkien pienimmistäkin saavutuksista. Muistan ajatelleeni jo tuolloin, että näitä hetkiä muistan vielä myöhemminkin kiitollisuudella.

Huumori ja elämänilo olivat läsnä ja monesti tuli korppukahvit nenästä, kun naurettiin mummun ja papan kanssa. Mummun hersyvän naurun sävyttämä kiljahdus: ”Voi hyvän tähen teijän kansa”, kun papan ja meidän poikien kanssa vitsailtiin ja sanailtiin – kuuluu vieläkin korvissani.

Eläkepäiviä varjosti kuitenkin huoli papan terveydestä. Pappa oli saanut onnistuneen ohitusleikkauksen myötä lisäaikaa ja elikin oman aikansa mieheksi pitkän elämän, 75-vuotiaaksi. Vilhon elämä päättyi heinäkuun lopussa vuonna 2001.

Vilho oli Anna-Liisan suuri rakkaus ja Anna-Liisa Vilhon suuri rakkaus. Yhdessä kuljettiin pitkä ja työntäyteinen taival, joka ehti kestää vähän yli 50 vuotta. Mummulla oli pappaa kova ikävä, kuten meillä kaikilla. Pitkän elämän kääntöpuoli on usein, varsinkin meillä naisilla, se, että elämän lopputaipaleen joutuu elämään ilman rakasta puolisoa.

Mummulle pidettiin isommat synttärit 70-vuotiaana ja tuolloin Vilho-pappa oli vielä mukana. Muistan, miten tuolloin nuorena sykähdytti katsoa, miten rakkauden ja kiitollisuudentäyteisen puheen pappa piti mummulle. Ja puheen päätteeksi mummu ja pappa eivät halanneet tai suudelleet, vaan – kättelivät. Kättely saattaa kuulostaa nykyajan tunnetaito-oppia saaneesta nuorisosta etäiseltä tavalta, mutta tuossa kättelyssä oli sellaista rakkautta, kiintymystä ja sähköä, ettei jäänyt epäselväksi, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Papan kuoleman myötä mummulla alkoi uudenlainen elämä. Edessä oli muutto Kurkelan kaksiosta lähelle keskustaa, Keskitielle, lähemmäs palveluita. Itsenäinen elämä pystyi keskustassa jatkumaan pidempään. Mummun aktiivinen ja tiedonhaluinen asenne sekä terävä pää pitivät hänet elämässä viimeisiin vuosiin saakka. Mummu pysyi kärryillä niin Kauniiden & rohkeiden juonenkäänteistä kuin politiikan kiemuroista ja sukulaisten kuulumisista. Lastenlasten syntymäpäivätkin pysyivät muistissa, vaikka meitä on melkoinen joukko.

Kun voimat ja kunto ovat vuosien myötä heikentyivät, apu tuotiin kotiin. Korvaamattoman suuressa roolissa mummun viimeisinä vuosina ovat olleet varsinkin tyttäret Ritva, Arja, jotka töidensäkin puolesta ovat olleet lähempänä – ja myös Marja-Liisa sekä pojat Jorma ja Arto ja lisäksi vävyt ja miniät, mitä kaikki välimatkalta ja töiltä ovat ehtineet. Eipä juuri sellaista päivää ollut, jolloin joku heistä ei olisi käynyt mummun luona, joskus useampaan kertaankin. Kaupungin kotihoito huolehti mummusta viime vuodet myös, mutta läheisten apu ja tuki oli ratkaisevan tärkeää.

Mummun elämä tutussa ympäristössä ei olisi ollut mahdollinen ilman läheisten suurta panosta. Ne taitavat olla ne elämän todelliset ruuhkavuodet, kun huolehdittavaa riittää sekä omissa vanhemmissa että lapsissa ja lapsenlapsissa.

Suuri kiitos ja arvostus kaikille, jotka mahdollistivat sen, että mummu sai elää loppuun saakka hyvin pitkälti sellaista elämää, kuin hän halusi, vaikka voimat hiipuivat viimeisinä vuosina. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana sairastelukierre vei sairaalaan ja TK:n vuodeosastolle.

Anna-Liisan elämänkaari tuli päätökseen Viitasaaren sairaalan vuodeosastolla, läheisten läsnä ollessa 7.1.2023. Meitä kaipaamaan jääneitä on suuri joukko; Anna-Liisan jäljellä oleva pikkusisko, 5 lasta puolisoineen, 17 lastenlasta ja 14 lastenlastenlasta, joista viimeisin syntyi helmikuussa. Mummun elämä ja perintö jatkuu meissä kaikissa.

Sonja Kekkonen

Anna-Liisan pojantytär

Illat istun ikävissäin,
kankaita aurinko punertaa.
Tumma puro vehoista vilkkuu,
kurjen kuikutus suolta soi.

Täällä Kolkun korven mailla
kuusisto raskaasti huminoi.
Mykkä ystävä kyntää,kylvää,
halla viljassa vaeltaa.

Tuolla vuorten tuolla puolen
maailman Suomet pulppuilee.
Siellä kyliä,kirkkoja kiiltää,
laaksossa jokia virtailee.

Tuudin lasta polvellani,
hallako puhtahan pulmuni saa?
Aatos syntyy,aatos lentää,
Viheriäisen metsän taa.

Kukahan lie tämän runoillut?

MARRASKUINEN ILTA

Äitini, Elli Pajukannan, syntymästä tuli kuluneeksi jo sata vuotta 24.10.2022.

Muistellessamme Hänen elämäänsä otimme taas esille hänen kirjallista ”tuotantoaan” ja sieltä löytyi teksti, kirjoitettu marraskuun alussa v.1985. Julkaisemme sen näin syksyn saavuttua.

Hämärtyy.

Jo saapuu hiljaa marraskuinen ilta.

Päivänkajo pakenee pois mailta tanhuilta.

Raskas pilviverho soutaa yli taivaan laen.

Kesän viime-lehden noutaa tuuli vaikertaen.

Ikävyyden harmaa lukki verhojansa kutoo,

verkkaan surraa ajan rukki,

tunnin tuntiin punoo.

Sytytänpä kynttiläni, liekki lämmön antaa.

Kesän muistot mielessäni lähemmäksi kantaa.

Hyvää syksyn jatkoa kaikille sivuston lukijoille toivottaen:

P & M

Talasniemen viljelystila

Kolmas kertomus Pyöreäsuontien varrelta kuvaa Talasniemen tilan vaiheita 1930- ja 1940-luvuilla. Kertomuksesta ei selviä, kuka sen on kirjoittanut; Annikki ja Pentti varmaan voisivat valaista tuota mysteeriä.

Talasniemen viljelystila

Talasniemen viljelystila on anottu asutuslautakunnalta perustettavaksi tammi 20. päivänä 1935. Ollen siis asia vireillä vähän vaille 13 vuotta ja vieläkään ei ole tilalla lainhuutoja jotka tulevat valtion toimesta.

Vaasan lääninhallituksen päätös asiassa, joka koskee Vaasan läänin maanmittauskonttorin joulukuun 9 päivänä 1941 antamaa Lääninhallituksen tutkintaan alistettua päätöstä Viitasaaren hoitoalueeseen kuuluvasta valtion maasta eroitetun Talasniemi- nimisen viljelystilan muodostamisesta itsenäiseksi maakirjataloksi ja sen verolle panosta: Annettu Vaasassa, läänin kansliassa kesäkuun 6. päivänä 1942.

Lääninhallitus on asiakirjoista saanut tietää seuraavaa:

Sitten kun työmies Kalle Kemppainen Viitasaaren kunnan asutuslautakunnalle osoitetulla hakemuksella oli anonut saada perustaa viljelystilan Viitasaaren kunnan Koliman kylässä sijaitsevalle valtion maalle, oli asutushallituksen kehoituksesta maanmittauskonttori määräyksellään 28 päivänä lokakuuta 1937 määrännyt maanmittausinsinööri H. Oksasen toimittamaan kyseisen viljelystilan eroittamisen ja verolle panon. Insinööri H. Oksanen oli vuonna 1937 suorittamassaan toimituksessa, jossa saapuvilla olivat olleet metsähallituksen edustajana metsänhoitaja Lauri Haikka ja Viitasaaren asutuslautakunnan puheenjohtaja Eemil Kemppainen sekä viljelystilan anoja työmies Kalle Kemppainen laatineet verollepanoselityksen ja ehdotuksen, minkä mukaan erotettuun viljelystilaan kuuluu 11,065 ha viljelyskelpoista maata ja 23,825 ha varsinaista metsämaata eli yhteensä 35,890 ha veronkannettavaa maata, ehdottaa erotetulle alueelle voimassa olevien säädösten mukaan 0,0135 manttaalia.

Maanmittauskonttori on nyt määrännyt että tässä Talasniemi- nimisestä viljelystilasta jolle valtion maasta oli annettu 35,890 ha maata oli maakirjaan ja maarekisteriin merkittävä eri maakirjatalonimellä Talasniemi RN:O 95. Perintäluontoisena. Talasniemen viljelystilan anoja Työmies Kalle Kemppainen kaatui talvisodassa maaliskuun 9 päivänä 1940 Talissa. Joutui taas Talasniemi- nimisen tilan kohtalo ja asukkaan määrääminen tällä kertaa Maatalousministeriön asutusosastoon käsiteltäväksi. Täältä tulikin päätös pian. Kesäkuussa tehty anomus oli hyväksytty jo syyskuun 25 päivänä 1940. Maatalousministeriön asutusasiainosasto on päättänyt että leski Saima Lyyli Kemppainen Viitasaaren kunnan Koliman kylässä otetaan koeasukkaaksi viideksi koevuodeksi maaliskuun 14 p. 1941. maalisk. 14 p. 1946. viljelemään Talasniemi- nimistä tilaa.

Kun otin tilan vastaan oli asuin ja eläinrakennukset ja peltoa 1,11 ha. Heti talvisodan jälkeisenä kesänä rakennettiin sauna ja rakennettiin kamari asuttavaan kuntoon. Peltojen raivaamista ei myöskään jätetty tekemättä.

Nyt on Talasniemen viljelystila toista vuotta sitten lopullisesti luovutettu Saima Lyyli Kemppainen nykyisellä nimellään Hyvönen. Tilan luovutushinta on viisikymmentäviisi tuhatta kaksisataa yhdeksänkymmentäkuusi mk 55.296 mk mistä on vielä maksamatta 2.976 mk 70 penniä. Tämä velka on maksettava valtiolle 28 vuoden aikana. Ensimmäinen maksu on 10 vuoden kuluttua. Velka on siis kymmenen vuoden ajan koroton. Tilalla on tällä hetkellä peltoa 2 ha. Asuin rakennus navetta, talli, lato ja sauna. Eläimiä on kaksi lehmää ja lampaita.

Heinää saa paikalta enempi kuin yksi lehmä kuluttaa perunankasvatusta on myös kokeiltu samoin viljan kasvatusta, mutta usein on halla vienyt lupaavan viljan ja perunan. Eläimet ei ole menestyneet elämä on ollut epätoivoista ja peräti puutteellista on tarvinnut olla Saarijärven Paavon luottamus ja usko tulevaisuuteen.

Vaikeuksista huolimatta on tilalle saatu hankituksi maanviljelys työpelit että voi viljellä omilla peltotyökaluilla. Korpi on väistynyt hitaasti mutta varmasti etäämmäksi. Tilalla asuu tällä kertaa 7 henkeä tilalle kuuluvaa ihmistä. Tilan kehitystä on hidastanut ne ankarat asetukset ja ehdot jotka sille on määrätty tilaa perustettaessa. Sota on myös osaltaan jättänyt pysyvät jäljet mutta ehkä uusi sukupolvi vie kehitystä nopeampaan eteenpäin kun on alkuvaikeuksista selvitty.

Tilalle muutimme asumaan 1938 elokuun 24 päivänä tulee siis ensi kesänä kuluneeksi 10 vuotta.

Kekkolan viljelystilan syntyvaiheet

Tänään lauantaina 5. päivä maaliskuuta 2022 Kekkolan Pirjo soitti kotisivujen ylläpitäjälle terveisiä Vihdistä. Hän antoi luvan sille, että voimme ja saamme julkaista seuraavan Pyöreäsuontien opintokerhon kertomuksen Kekkolan tilan perustamisvaiheista. Pirjo viettää virkeää eläkeläisen elämää leskenä Vihdin ”maalaiskylässä”, lapset ovat jo maailmalla. Pirjo kertoi, että isällään Väinöllä oli valtavan hieno tyyli kertoa ja kirjoittaa tarinoita – kirjaakin hän oli jossain vaiheessa valmistellut. 

Ja upeaa tekstiä tämäkin kertomus Kekkolan tilan syntyvaiheista on vai mitä !

KEKKOLAN VILJELYSTILA

Koleana syysaamuna 4 päivänä lokakuuta 1940 lähti nykyään jo hävitetystä Hakolan torpasta Sulo Väinö Kekkonen s. 1909 niminen mies, kirves ja saha olallaan kohden synkkiä valtion metsiä. Tarkoituksenaan alkaa omavaltaiseen uudisraivaukseen. Syystä että kukaan ei tahtonut antaa hänelle tilaisuutta muulla tavoin laajentaa elin tilojaan.

Vielä kotiveräjällä Hän kääntyy epäröiden katsomaan jälkeensä. Mutta nähtyään pienen pirttirähjän oven ja ikkunan tukkeena riippuvine rääsyineen. ja kaiken rappeutumisen seinistä kattoon saakka ja muistaa että toivomalla ei täällä koskaan elämä edisty… Hän tekee raskaan päätöksensä. ja tuumii itsekseen.

” Mitäpä on täälläkään tekemistä. Ei maata ei mantua johon peltonsa perkaisi. Ei kuusta ei honkaa josta kotonsa seinät salvaisi.”

Olihan hän jo usein anonut maata itsellensä kuten toisetkin anoivat. Toiset saivat maata – Hän ei – Siksi lakia uhmaten, kaiken uhallakin… ja käsivarsiensa voiman tuntien, käy omin lupinsa kiinni korven ryteikköihin.

Löytämänsä hedelmällisen puron notkelmaan Hän pysähtyy kohottaa katseensa korkeuksiin ja uskoo huolet Herrallensa.

” Herra älä synniks katso tätä
vaikka näin nyt ilman maista lupaa
Raivaan metsän syliin viljelmätä
ja rakentelen omaa pientä tupaa.”

Tuossa on sopiva kangas Pirtin paikaksi. jonka rakentaminen tosin täytyy siirtää tulevaisuuteen. Mutta tuohon puron äyräälle voi saunan pystyttää ja siinäpä sopii alkaa asumisen pieni se tosin on, vaan onpa oma. Eipä ole vaivana vierahille…..

Ripeästi sauna kohosikin. Ja jouluksi perhe muuttaa uuteen asuntoonsa ja lehmä talutettiin pieneen kuusikon keskelle kyhättyyn navettaan, Lehmä joka olikin melkein ainoa tavara jolla oli jotakin arvoa.

Kaikkeen oli kulunut aikaa pari kuukautta. Kaksi rakennusta ja pieni peltotilkkukin, vaatimattomia tosin mutta sentään auttavia.

Talvipuolella syntyi pieniä asioiden selvittelyjä maan omistajan (Metsähallituksen) ja omavaltaisen uudisraivaajan välille jotka kuitenkin päättyivät siten että Tarkastava Metsänhoitaja lausui.

” Sellaisia miehiä tarvitaan meidän maassamme jotka ei korpia pelkää. Maata tulet saamaan ”

Mutta vaikka olikin luvattu kesti 7 vuotta eli tarkemmin sanoen lokakuuhun 1947.. ennen kuin tila pinta alaltaan n. 90 ha muodostettiin. Tämä viivästys johtui etupäässä että alkoi toinen maailman sota ja Kekkolankin 7 henkinen avuton perhe jäi pieneen metsäsaunaan 3 ½ vuodeksi odottamaan rauhan saapumista.

Lienee paikallaan mainita, että ensimmäisen talven jälkeen ilmestyi itsepäinen vihollinen joka ei suostunut edes neuvotteluihin. Talven kahleista vapautuneet kevätvedet syöksyivät puron äyräiden yli metsiin ja saunaankin joka oli ja on vieläkin tilan ainoa rakennus jossa voi ajatella asumista (Tätä kirjoittaessa on tekeillä punnitus perkkaus suunnitelma tämän vihollisen pään menoksi.) ” ja vesi nousi nousemistaan niin että kaikki korkeimmat kannotkin peittyivät. Ja silloinkos tuli kiire muuttaa naapurin pirtin lämpöisiin odottamaan tulvan laskua mutta lehmä ei suostunut muuttamaan. (Se kun on tunnetusti itsepäinen eläin.) Ja kun se ei muuttanut niin sen piti hoitaa kotiin vaikka Aune Marian. o.s. Nuutisen piti vyötäistä myöten kahlata jääkylmässä vedessä saadakseen ruokituksi oman rakkaan Aulikkinsa. Se oli kaste se. Oikea raatajan kaste. 

Tämä kaikki johtui siitä että ei otettu huomioon kevättulvien vesikorkeutta Eikä sitä todella tunnettukaan.

Tila sai ensi nimekseen Lepola joka kuitenkin osoittautui jo alkuunsa kaikkea muuta kuin oikeaan osuneeksi. Ja niinpä Tilan lohkomista suorittavan mittarin esityksestä muutettiin tilan nimi Kekkolaksi.

Jos uudisraivaajan polku onkin epätasainen ja maa aluksi antaakin niukasti antimiaan. Niin kaiken korvaa rakentavan työn ilo jota voi tuntea vain sellainen ihminen joka omien käsiensä voimasta näkee synkän kuusikon kaatuvan. Ja sen paikalle kohoavan vihreän nurmikon tai tuulessa huojuvan keltaisen viljan. Ja tietoisuus että tämä kaikki jää pysyvänä muistomerkkinä nousevan polven ja koko yhteiskunnan hyväksi.

Tämän tietäen Kekkolan väki lyö kuokkansa turpeeseen.
                                                – ja korpi väistyy –  

                                                26.11.1947   Kalevi Salovainio, nimim.
                                                                   (Sulo Väinö Kekkonen)

Tarinoita Pyöreäsuontien varrelta

Sammalismäen Matti ja Paula järjestelivät sydäntalvella Sammalismäen aitan tavaroita ja aitasta löytyi mm. Tyyne-opettajan tallettamia papereita 1940-luvun lopulta. Yksi kokonaisuus arkistoissa oli todennäköisesti vuonna 1947 Tyynen koululla pitämä opintokerho, jonka aiheena oli Pyöreäsuontien asutuksen historia. Tien varrella asuneet kerholaiset olivat saaneet tehtäväksi laatia kertomuksia tien varrella olevien talojen vaiheista. Suuret kiitokset Matille ja Paulalle ansiokkaasta historian säilyttämisestä ja tutkimisesta!

Kertomuksia löytyi mm. Tiitilän, Kekkolan ja Talasniemen talon historiasta. Myös muista taloista, mutta niistä tehtyjen kertomusten kynänjäljet olivat jo niin heikkoja, että niistä ei enää tahtonut saada selvää. Kertojana ja kirjoittajana seuraavissa kahdessa Tiitilän ja Kekkolan taloja koskevassa kirjoituksessa oli Kekkolan talon isäntä Väinö Kekkonen. Väinön kirjoitustyyli on todella värikästä ja mukaansa tempaavaa!

Aloitetaanpa Tiitilän talon historiasta.

TIITILÄN ASUTUSTILA

Kun ryhtyy tarkastelemaan Kolkun n.s. uudempaa asutusta ja sen omalaatuista historiikkia, kiintyy huomio ensiksi Tiitilän asutustilan vaiheisiin. Syystä että sen syntysanat on lausuttu jo viimevuosisadan puolivaiheilla. Tahi ennenkin jolloin se nousi – kukoisti – kuoli – ja heräsi meidän aikanamme jälleen entistä ehompaan elämään.

Ei hymyillyt elämä sen ensi asukkaille Martti ja Kreeta Siekkiselle heidän alkaessa raskaan raatamisensa oman kontunsa kokoamiseksi. Martilla kirves kainalossa, Kreetalla huivinyytti jossa heidän kaikki maallinen mammonansa kannettiin…

– Nousi sittenkin kotoinen kurkihirsi. Nousi sauna ja navetta uutuutta hohtavin seinin ja vahva malkoisin päre katoin. Vieläpä myllykin läheisen puron koskeen rakennettiin. Jauhamaan sitä kultaista viljaa jota kasket kasvoi ja jota kohosi pienistä pihapelloista.

On väistynyt hyinen korpi jo sen verran että ei enää korven kontio rohkene tulla tupaan pyrkimään vaan raivoissaan lähimetsissä viheltelee. Kontio peloitellen yksin jäänyttä Kreetaa jonka mies kaukaisissa taloissa (Koliman Kokkolassa) Taksvärkki (Vero) viikkojaan suorittaa. Ja ansaitsee muissakin taloissa Kreetalle Röijy rahaa ja saadakseen vaimolleen sunnuntai aamuksi kahvikupposen ja pienen nytysen toppa sokeria.

Lähtemästä jää korven asukkien mieliin Taika uskoisten ihmisten raakalaisteko, kun eräänä rauhaisana lauantai ehtoona Martin ja Kreetan kylvyssä ollessa. Rullit leikkeli lehmän korvia, niin että lehmäin päätään puistellessa veri roiskui maito pyttyihin joita kerman nousemiseksi säilytettiin lehmän parsien yläpuolella olevilla laudoilla (tätä ei katsottu epäsiistiksi siihen aikaan.)

Vihdoin kyllästyivät tähän yksinäisyyteen nämä Salojen sankarit ja myytyään Tilan eli torpan Jussi Tiitinen nimiselle miehelle. Rakensivat uuden torpan Kangas variksen maalla olleen Heinäaho nimisen torpan viereen Koliman Kokkolan maalle jonka talon maalla entinenkin torppa sijaitsi. Tämä uusi Torppa sai nimekseen Rasila. Tänne rasilaan sai siirtyä Tiitilän myllyrakennuskin Mustan puron Myllykoskelta.

– – – – – – – – –

Tiitilän uusi asukas Tiitinen. (jonka nimellä jälkipolvi on ruvennut tilaa kutsumaan) oli mies joka ei hyväksynyt elämälle annettua lakia (Otsasi hiessä on sinun syötävä leipääsi) vaan tätä elämän lakia kiertäessään heikkona luonteena sortui rikosten teille ja näki eräänä päivänä vankilan porttien avautuvan edessään ja sulkeutuvan takanaan – – – – –

Autioksi jäi kovalla työllä tehty torppa pellot sammaloitui metsä valloitti tuuma tuumalta syleilyynsä pihan ja pellon Kaikki näytti unohtaneen tämän entisen asuma alueen ja entinen Kokkolan maa siirtyi valtion haltuun

Mutta elämä edistyy ja Historia toistaa itsensä. Valkeni päivä 1933 jolloin taas nuori pari. Kalle Käivärä (Kajan) nuorikkonsa Hildan o.s. Paananen. kanssa saapui vähine tavaroineen samalle paikalle jonka toiset ennen heitä olivat hylänneet. ja nopeasti oli ensimmäinen asunto valmis. Se ei ollut loistava vaan tiheän kuusen juurelle kyhätty havumaja. Mutta eipä ollut paljon säilyttämistäkään 3 leipää ja 50 penniä rahaa. Mutta mikä puuttui sen korvasi horjumaton usko parempaan tulevaisuuteen.

Kovin oli jo metsittynyt entinen pelto. Ojan laidassa kasvoi kuusi jonka kannon läpimitaksi mitattiin 25. tuumaa. ja kaivon laidassa olevan lepän vuosirenkaita laskettiin olevan 60.

Nyt taas tuli metsän vuoro väistyä kuokan ja auran tieltä. ja jälleen nousi entistä ehompi rakennus entisten paikalle. Myllykin jonka entinen asukas kuljetti pois. ostettiin takaisin tiitilään. Vieläpä vanha rukkikin joka pyöri ensimmäisen emännän polkemana. saapui monien vaiheiden jälkeen entisille asuinsijoilleen

Tämänpäivän Tiitilä tuo mieleen viihtyisän miellyttävän ja rauhaisan maalaiskodin jossa vieraskin tuntee viihtyvänsä, ollessaan vieraanvaraisten uudisraivaajien lämpimässä pirtissä

Kiitollisuudella muistelee Tiitilän perhe Metsänvartija V.Hakkaraista joka lainasi heille 7000 mk. alkupääomaksi ensi vaikeuksissa.

Kohotamme Hattuamme Tiitilän tilan raivaajille !

S. V. Kekkonen.

Joulumaisema

Helisee hopeiset kellot

kiteet hangella kimaltaa.

Lumen alla niityt ja pellot

nukkuu untaan rauhaisaa.

Tuulen siipi lepää

yllä maiseman valkean

tiellä ei kulje ketään

vain varjo pilven vaeltavan.

Kuin uni nukkuvan lapsen

niin puhdas ja viaton

talvisen luonnon katse

yllä kotoisen kyläni on.

Ja joulu sen kujilla kulkee

mieli ihmisen herkistyy

pois hetkeksi arjen se sulkee

sydän sydäntä lähestyy.

Ja uskot hetkeen tähän

ja seimeen ja lapsoseen

kai luotat -edes vähän-

myös rauhaan rakkauteen.

”Tuulen siipien suojassa”

Runoja

Elli Pajukanta 2000

terv. P&M

Hyvää itsenäisyyspäivää

Kovin vähän on julkaistu kirjoituksia tarinapalstalla tämän syksyn aikana. Keskustelimme asiasta muutamia viikkoja sitten Jukan ja Allin kanssa katsellessamme vanhoja, aitastamme löytyneitä, kylän taloja koskevia kirjoituksia. Jukka innosti kirjoittamaan jotain tarinapalstalle. Tässä jotain tarinaa sivujen täytteeksi.

Näin itsenäisyyspäivän lähellä voi julkaista tekstin, jonka äitini, Elli Pajukanta (os. Tuomisto) oli kirjoittanut hänelle ostamaani ”vuosikirjaan” vuonna 1985. Äitini oli innokas kirjoittamaan runoja ja päiväkirjoja. Tässäkin vuosikirjassa oli teksti vuoden jokaiselle päivälle.

Aluksi kirjan teksti:

JOULUKUUN 6. PÄIVÄ

Niin me Suomea rakastamme,

muokkaamme semmoiseksi

ettei hävetä tarvitse.

Hannu Niklander

Ja äitini teksti:

Tänään liehuvat siniristi liput. Tänään pidetään puheita ja juodaan maljoja isänmaalle.

Kunniamerkit kimaltavat ja kynttilät suitsuttavat uhrisavuaan. Tuhannet ja taas tuhannet sankarivainajat marssivat hautojensa yli, ne jotka liian nuorina kaatuivat, kuin lakoontunut kypsymätön vilja, että meillä olisi vapaa Suomi. Että me ja meidän lapsenlapsemme saisivat maljansa kohottaa.

Joulukuiseen pakkasilmaan kohoavat savut hyvinvoivista ja hyvin toimeentulevista kodeista ja ympärillä vallitsee rikkumaton, rauhallinen hiljaisuus 68. itsenäisyyspäivänä.

Pääosin tuo vuonna 1985 kirjoitettu teksti soveltuu tähänkin itsenäisyyspäivään!

Ainoastaan riesanamme oleva virus häiritsee itsenäisyytemme juhlintaa.

Kaikesta huolimatta toivotamme Sammalismäestä HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ, HYVÄÄ JOULUA JA KAIKKEA HYVÄÄ SIVUSTON LUKIJOILLE.

Paula J.

ps. Itsenäisyyspäivän tunnelmaan voisi johdattaa äitini tekstittämä laulu: VARTIOSSA

https://www.youtube.com/watch?v=zlUfVUG9i9E

Eemin ja Artun jäljillä – ja vähän Aataminkin

Marraskuussa 2006 Mehtäpena kyseli ja myös sai tietoja Posti-Eemistä. Nuo aiemmat muistelot on luettavissa vuoden 2006 tarinoista otsakkeella ”Eemin perintö”. Jo silloin niitä lukiessa jäi mietityttämään oliko Eemi ollut rintamalla ennen kesää 1944 ja missä olisivat voineet olla ne hevoskärryt, joitten alla Arttu olisi voinut Eemiin sattumalta törmätä jne.

Nyt toukokuussa 2021 palasin aiheeseen, kun kuulin Pentin julkaisemista uudemmista Eemin muisteloista, jossa esiintyi nyt erilaisia versioita 1944 lähtökäskyn tuojasta (Latvala/Helanterä), milloin se tuotiin (heinäkuu/kesäkuu), mihin se tuotiin (Lehtolaan/Heinäsuolle), mikä työmaa jäi kesken (niitto/hiekanajo), milloin Eemi on sankarihautaan siunattu jne.

Tylsillä faktatiedoilla on joskus tapana pilata hyvät tarinat, mutta silläkin uhalla innostuin penkomaan sotilaskantakorttien yms. korutonta kertomaa ja sitä kautta selvittelemään mm. minkälaista aiempaa rintamakokemusta Eemillä oli ja olisiko Arttu voinut törmätä renkiinsä heinäkuussa 1944 Laatokan pohjoispuolella jne.

Tutkimukseni nojautuu siis pääsääntöisesti kansallisarkiston virallisiin asiakirjoihin, joita seuraavassa siteeraan ja joitten pohjalta (entistä pääministeriä mukaellen) ”kirjoitan niin totta kuin osaan”.

Jos Arttu ylipäänsä joskus todellakin törmäsi Eemi-renkiinsä hevoskärryjen alla niin ehkä se sittenkin tapahtui joskus hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941, jolloin aloittivat etenemisensä ilmeisesti jo Viitasaarelta lähtien samassa pataljoonassa (II/JR50) kohti Petroskoita ja Syväriä. Heinäkuussa 1944 JR50 ja tuskinpa Arttukaan olivat Uuksunjoen tai Nietjärven liepeillä.

Arkistojen ja sotavankeudesta palanneiden kertomusten perusteelle Eemi ei jäänyt Nietjärvellä vangiksi enkä myöskään löytänyt merkintöjä hänen maallisten jäänteiden löytymisestä, joten Eemin hautakivi (hautapaikka 191) lienee ollut sankarihautuumaalla alusta pitäen ja edelleenkin ilman vainajaa ja Eemi on sinne siunattu kentälle jääneenä jo 25.06.1950.

Tässäpä Posti-Eemi tutkimusten satoa ensin tiivistettynä:

Posti-Eemi eli Lehtolan Eemi oli armeijassa 1926-27 ja sai erikoiskoulutuksen pikakiväärimieheksi.
Talvisodassa oli 18.Talouskomppaniassa liharyhmän miehenä.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kiväärimiehenä muiden viitasaarelaisten mukana JR50:ssä.
Kulki Kiekuasta Petroskoihin ja Syvärille, josta kotiutettiin ikämiehenä (35v) tammikuussa 1942.
Asemasotavaiheessa oli Lehtolassa siviilissä 2.5 vuotta tammikuusta 1942 kesäkuuhun 1944.
Heinäkuussa 1944 ehti viikoksi Uuksunjoelle ja Nietjärvelle suurhyökkäystä torjumaan ja kaatumaan.

Sotilaskantakorttien kertomaa Eemin armeijasta, talvisodasta ja jatkosodasta:

Emil/Eemil/Eemi Matias Kinnunen s.06.03.1906 Viitasaarella, k.15.07.1944 Impilahden Nietjärvellä.

Kutsunnat 1925:

18.09.1925: Kinnunen, Emil Matias (19v), työmies, oli kutsunnassa ja hyväksyttiin palvelukseen.
Kirkonkirjoissa: Wiitasaari, Taimoniemi. Ev.luth; rippikoulun käynyt. Siviilisääty: naimaton.
Koulusivistys: Lukee ja kirjoittaa. Isä: Emil, Viitasaaren Kolimankylä.
Pituus: 170. Paino: 63. Rintakehän laajuus: 87/92. Takki: 50. Lakki: 56. Saappaat: 43.

Armeija Savon jääkärirykmentissä 1926-1927:

09.06.1926: Astui palvelukseen III/SJR (Savon jääkärirykmentti).
22.08.1926: Sotilasvala. Palveluksen laatu: Aseellinen. Pk.mies.
01.06.1927: Vapautettu täysin palvelleena (1v) ja siirretty reserviin.
Sot.arvo: Jääkäri. Erikoiskoulutus: Pikakiväärimies.
01.06.1946: Siirretty nv. I lk (nostoväen I luokka, 40v jos olisi elänyt sinne asti).
Kokoontumisasema: Suolahti, 2. liikek. päivänä klo 4 ap. Matkan pituus asemalle: 65 km.

Talvisota 1939-1940:

15.10.1939: Eemi määrättiin 18. Tal.K. (18. Talouskomppaniaan).
Palveluksen laatu: Liharyhmän mies 6 kk. 18. Tal.K. joukk.
30.05.1940: Lomautettiin toistaiseksi.
17.10.1940: Osallistunut valvontakokoukseen.

Jatkosota – Eemi JR50:n mukana hyökkäämässä kohti Petroskoita ja Syväriä 1941:

19.06.1941: Eemi määrättiin JR50:een kuten suurin osa Viitasaaren reserviläisistä.
Palveluksen laatu: Kiväärimies. 4./II/JR50.
07.12.1941: Siirto 5./II/JR50 (Syvärin alajuoksulla).

Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvaiheessa 1941 Eemi kävi kiväärimiehenä läpi Viitasaaren reserviläisille tyypilliset taistelupaikat: Kiekua (Soanlahden kunnassa); Ignoila, Hautavaara (Suojärven kunnassa Hyrsylän mutkassa); Suvilahti (Suojärven kunnassa); Kurmoila, Jessoila, Korsa, Alekka (Säämäjärven etelärannalla); Kinnasvaara, Prääsä, Matrossa, Polovina, Vilga, Petroskoi ja Jalguba ajalla 12.07.-16.10.1941.

Seuraavaan poimittu merkintöjä myös II/JR50:n ja 5./II/JR50:n sotapäiväkirjoista:

01.10.1941: JR50 saapui Petroskoihin.
06.10.1941: Kohti Jalgubaa, Petroskoin koillispuolella olevaan Äänisjärven niemeen.
16.10.1941: Jalgubasta lahden yli Suolusmäkeen ja sitten vastavalloitettua Itä-Karjalaa pitkin lännempää koukaten Prääsän kautta Aunukseen kohti Uutujärveä, lähemmäs Laatokkaa ja Syvärin alajuoksua.
20.10.1941: Uutujärvelle, jossa lepoa, hirvenmetsästystä yms. 6 viikkoa marraskuun loppuun asti.
01.12.1941: II/JR50 saapui Kuuttilahti-Koukkula välimaastoon Syvärin alajuoksulle, Sekeenkylän (Segesa) liepeille, Sekeen lohkon Koukkulan alalohkolle. Koukkulaankin rakennettiin tietenkin heti sauna ja aloitettiin korsujen ja hevostallien rakentaminen.

Kovkenitsin eli Koukkulan kylän kohdalla (Sekeenkylän lähellä, Laatokan ja Lotinapellon välissä) oli ollut lossiyhteys Syvärin yli ennen sotia ja sodan jälkeenkin kunnes Lotinapellon maantiesilta otettiin käyttöön 1970-luvun alussa.

05.12.1941: Täydennysmiehiä pataljoonaan II/JR50, yht. 300 (3+12+285).
07.12.1941: Miehistön jakoa komppanioiden kesken, niin että 5. ja 6. komppanian rungon muodostavat viitasaarelaiset. Eemi siirtyi 4.K:sta 5.K:aan.

06.01.1942: Saapui pataljoonaan (II/JR50) eri koulutuskeskuksista v. 1922 syntyneitä.
”Reippaita poikia vaikkakin reserviläisten rinnalla näyttävät lapsilta nämä uudet miehet.”
07.01.1942: Lähti pataljoonasta vanhoja miehiä yht. 626. 1911 syntyneet ja vanhemmat.
09.01.1942: 5.K vanhojen miesten järjestely autoihin, tämän jälkeen lähtö.
15.01.1942: Eemi kotiutettiin 5.K:sta. Palvellut lkp:n (liikekannallepanon) jälkeen: 6 kk 25 pv.

Asemasotavaihe 1942-1944:

Tammikuussa 1942 JR50:stä siis kotiutettiin yli 30-vuotiaat aliupseerit ja miehet. Jos esimerkiksi Hiekkapuron Aatami (33v) oli rivistössä Syvärin alajuoksulla tammikuussa 1942 niin melkoisella varmuudella hän matkasi sieltä Kolkulle 2.5 vuodeksi siviiliin samaa kyytiä kuin Lehtolan Eemikin (35v), täsmälleen samat 6 kk 25 pv siinä vaiheessa jatkosodassa palvelleena.

Aatami oli ollut 5./JR50:ssä 19.06.1941 lähtien ja samoissa hyökkäysvaiheen kahinoissa Lehtolan Artun ja Eemin kanssa ainakin Kinnasvaaran kylään asti (~05.09.1941).

Myös Lehtolan Arttu (s.1911, 2.KKK, josta 01.08.1943 tuli 8.K) oli jo täyttänyt 30v ja Paulasta päätellen ehkäpä myös Arttu kotiutettiin Syväriltä tammikuussa 1942? Vai pidättelikö koulutus tms. syy todellakin Arttua lähempänä itärajaa myös asemasota-aikana? Sotilaspassista tuon voinee tarkistaa.

Iältään Artun ja Eemin välimaastoon sattuva Aatami (s.1908, oli käynyt armeijan AUK:eineen 1929-1930, 1v 3kk) valikoitui vertailuveteraaniksi, kun ei tullut mieleen 1906 syntyneitä kolkkulaisia. Paitsi Tikkasen Antti (Antero Vilho Roth), mutta hänenkin inttitarinansa poikkea aika paljon tavanomaisesta, hän kun ei aina ollut viranomaisten tavoitettavissa. Puolustusministeriön julkaisemissa asevelvollisten etsintäluetteloissa (AEL) 1932 ja 1934 toimeenpannuista asevelvollisten valvontakokouksista poisjääneistä asevelvollisista komeilee Antin nimi ”kutsunnoista esteettä poisjääneenä asevelvollisena”. Oulaisten poika piti kai Kolkkua jonkin sortin Amerikkana, koskapa arkistojen mukaan hän oli viimeisen tiedon mukaan ”työmies Amerikassa”. Mutta eipä Antista sen enempää.

Takaisin Karjalaan kesän 1944 suurhyökkäystä torjumaan Aatami (35v) hätyyteltiin toki jo kesäkuun puolivälissä noin viikkoa aiemmin kuin Eemi (38v). Aatami kerkesi kesäkuun lopuksi JP2:een Karjalan kannakselle Tali-Ihantalan suurtaisteluun Portinhoikan itäpuolelle, sieltä Vuosalmelle haavoittumaan 11.07.1944 ja syyskuussa vielä Lappiin saksalaisia häätämään. Ja Eemin tie vei tällä kertaa Laatokan pohjoispuolelle Salmiin ja Impilahdelle Laatokan Karjalaan. Artun (33v) tekemisistä asemasotavaiheessa ja kesällä 1944 minulla ei ole faktatietoa.

Jos Arttu oli edelleenkin JR50:ssä tai juuri palannut sinne (nyt 8./JR50?) niin hän olisi 19.06.1944 lähtenyt Syväriltä ja noussut 22.06.1944 Mäkriän asemalla junaan ja ohittanut jo samana päivänä junakuljetuksessa Pitkärannan ja Nietjärven matkallaan Luumäen ja Ylämaan kautta koukaten Karjalan kannakselle, Saimaan kanavan Juustilan sulun ja Juustilankankaan itäpuolelle ja Portinhoikan länsipuolelle, Tali-Ihantalan suurtaisteluun.

Ja jos edelleenkin luotamme alkuperäisiin aikalaiskertomuksiin niin kohta 77 vuotta sitten, kesäkuun 20. päivän tienoilla 1944 Mauri Helanterä toi Heinäsuon hiekanajotyömaalle myös Eemille (38v) määräyksen rintamalle ja viisivuotias Pentti sai tukanliippuukoneensa.

Jatkosota – Eemi suurhyökkäystä torjumassa kesällä 1944 Laatokan pohjoispuolella:

22.06.1944: Emil Matias Kinnunen saapui Sisä-Suomen henkilötäydennyskeskukseen (HTK).
Tuntolevyn nro: 1320839. Siviilitoimi: Postinkulj. 23.06.1944: A I (kuntoisuusluokka).

27.06.1944: Eemi siirrettiin I täydennyspataljoonaan (ja sieltä 11./JR44, ei suinkaan 9.K).

06.07.1944: Eemi kiväärimieheksi 11./JR44:een eli Jalkaväkirykmentti 44:n 11. komppaniaan, jossa ehti viikon aikana osallistua Laatokan pohjoispuolella Uuksunjoen (Salmissa) ja Nietjärven (Impilahdella) taisteluihin. Tässä samassa täydennyksessä samaan pataljoonaan III/JR44 tuli kaikkiaan 111 miestä (8 + 103).

Toinen kolkkulainen, JP4:n jääkäri Reino Pursiainen (04.04.1921-19.07.1941), oli muuten kaatunut samoilla Salmin Tulemajoen tienoilla 3 vuotta aiemmin kun oli hyökkäämässä pitkin Laatokan rantaa kohti kaakkoa.

09.07.1944: Eemi saapui 11./JR44:een Uuksunjoelle (noin 10 km Nietjärveltä kaakkoon), josta loput suomalaiset olivat perääntymässä Laatokan rannan suuntaisesti luoteeseen kohti Nietjärveä. JR50 viitasaarelaisineen ehti peräytyä hallitusti samaa reittiä junakuljetuksella jo ennen juhannusta.

10.07.1944: JR44:n perääntyminen jatkui Uuksunjoelta luoteeseen reittiä Ylä-Uuksu – Lupikko – Hopunvaara kohti Nietjärven eteläpäätä ja sen länsipuolelle U-asemaan, jonne saavuttiin 10.07. Kuormasto hyödynsi enemmän teitä ja meni Ylä-Ristiojan kautta, lähempää Impilahden Pitkärannan taajamaa.

Nietjärvi sijaitsee siis Laatokan rannan Pitkärannan teollisuustaajamasta pohjoiseen, Lemetistä etelään, Koirinojasta itään. Nietjärvi oli osa keskeneräistä ns. U-asemaa (Laatokka – Nietjärvi – Lemetti – Loimola puolustuslinja). Nietjärven länsirannalla U-asema koostui kolmesta peräkkäisestä puolustuslinjasta, joista ns. Maksimoff-linja oli keskimmäinen. Noita seutuja voi tutkia tarkemmin vaikkapa osoitteessa http://www.karjalankartat.fi.

10.07.1944: Eemi saapui III/JR44:n mukana Nietjärvelle, jossa seuraavan viikon aikana erittäin rajuja taisteluita. Eemin katoamispäivä 15.07.1944 oli verisistä päivistä suomalaisille verisin Nietjärven taisteluissa.

12-14.07.1944: Erittäin voimakkaita tykistökeskityksiä ja U-aseman valtausyrityksiä puolin ja toisin. Vihollisella kymmeniä pommikoneita, toistakymmentä maataistelukonetta, fosforipommeja jne.

14.07.1944: Iltayöstä Eemin 11./III/JR44 miehitti Maksimoff-linjan/kukkulan.

15.07.1944: Eemin katoamispäivä Maksimoff-linjalla:
Nietjärven länsipuolella Nietjärven kylässä, kolmella peräkkäisellä puolustuslinjalla (joista Maksimoff oli keskimmäinen) oli siis taisteltu jo kolme päivää. Etummaiset (eteläisimmät) taisteluasemat järven lounaispuolella olivat vihollisen hallussa.

Erittäin kovaa rumputulta raskaalla ja kevyellä tykistöllä, urkupyssyillä, Andrjuska rakettiammuksilla, kranaatinheittimillä jne. Samaan aikaan hyökkäsivät raivokkaasti myös pommikoneet ja maataistelukoneet ja heti perään myös jalkaväki hyökkäsi Maksimoff-linjaa vastaan. Eemin 11.K oli pakotettu vetäytymään.

11. komppanian sotapäiväkirjan maininnat ovat hyvin ylimalkaisia, alkuperäiset päväkirjamerkinnät lienevät tuhoutuneet ja/tai ei ollut kirjurillakaan aikaa kirjanpitoon vaan vasta paljon myöhemmin joku henkiinjäänyt kirjasi seuraavat lauseet:

Sotapäiväkirja, 11./III/JR44, suoraa lainausta:
”Heinäk. 14. ja 15. päivänä välisenä yönä otti toinen, kolmas ja osa neljättä joukkuetta asemat vastaan 10. komppanialta eteentyönnetyssä kalliotukikohdassa. Klo 8 seuraavana aamuna alkoi kiivas tykistön rumputuli ja vilkas ilmatoiminta edellä mainittuun tukikohtaan sekä laajalle alueelle linjoihin ja takamaastoon. Vielä keskityksen aikana tunkeutui vihollinen asemiimme mainitussa tukikohdassa ja tällöin oli suuria tappioita kärsineen komppaniamme vetäydyttävä pääpuolustuslinjalle. Edellä mainitulta kalliolta vetäännyttäessä jäi kadoksiin yli 20 miestä. Komppanian pääll. kapt. Mattari haavoittui myös, mutta vasta pääpuolustuslinjalla. Kadoksiin joutuneiden joukossa oli myös vänr. Palmu. Taistelutoiminta jatkui koko 15. päivän.

Komppaniamme jäännökset olivat 15.-17. päivinä alistettu 9.komppanialle. 17. päivä tuli komppanian päälliköksi luutn. Korhonen ja myös komppania jaettiin silloin kahteen joukkueeseen…”

Muutamaa muuta aikalaiskertomusta referoiden:
15.07.1944: Klo 8:03 vihollinen aloitti raivoisan tykistökeskityksen 200 tykillä ja raketinheittimillä (Katjusha, Stalinin urut). Satoja kranaatteja muutamassa sekunnissa Maksimoffin ja Saarenmäen tukikohtiin. Muutaman minuutin päästä kymmeniä matalalla lentäviä maataistelukoneita. Ja muutaman minuutin päästä uusi aalto. Kaikki puhelinyhteydet poikki eteen ja taakse. Tykistö ja maataistelukoneet vuorottelivat seuraavan tunnin, jona aikana myös vihollisen jalkaväki oli soluttautunut Maksimoffin ja Saarenmäen esteisiin ja hyökkäsi sieltä viimeisten kranaattien vielä räjähdellessä.

15.07.1944: Klo 09.00 alkoi 30 panssarivaunun ja tuhannen vihollissotilaan eteneminen.

Saman kertomuksen mukaan Maksimoffin tukikohdasta selvisi vain 9 suomalaista. 35 (1+4+30) kaatui, katosi tai joutui vangiksi. Kaatuneista 9 oli noita 1905-06 syntyneitä viitasaarelaisia täydennysmiehiä, suurin osa maininnalla ”kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi”, heidän joukossaan Eemi Kinnunen.

Em. kadoksiin joutunut vänrikki Kaarlo Gunnar Palmu (s.04.11.1921, k.23.5.1987) ”oli puna-armeijan hyökätessä eteen työnnetyssä tukikohdassa, jossa joutui vangiksi”. Heinä-joulukuussa 1944 Palmu oli vankileireillä (Boksitogorsk, Grjazovets, Oranki, Tsherepovets). Neuvostoliiton painaman suomenkielisen ”Sotilaan Ääni” propagandalehden elokuun 1944 numeroista löytyy jopa valokuvia, joissa Palmu on 7 muun JR44:n pojan kanssa hyvinvoivina sotavankeudessa. Sotavankeudesta palattuaan tiesi kertoa omastaan ja muutaman muun Nietjärvellä kadonnen kohtalosta.

Palmun kanssa antautuneen kersantti Kalle Ellmanin suuhun on jo heinäkuisessa propagandalehdessä laitettu mm. lausunto: ”Viitasaarella oli noin 60 miestä jäänyt kokoontumispaikalle saapumatta”.

Samassa yhteydessä vangiksi jääneen Lauri Blomin kertomuksen mukaan 15.07.1944 Nietjärvellä joutui vankeuteen 12 miestä, joista monet kuolivat vankeudessa, tyypillisesti vatsatauteihin.

Eemin virallisessa katoamisilmoituksessa elokuussa 1944 sanotaan:
”Kinnunen, Emil Matias, Stm. Kadonnut Nietjärvellä 15.07.1944. Jäänyt luultavasti taistelussa Maksimoff-kukkulan maastoon, mutta tarkemmin ei kohtaloa tiedetä.” Julistettiin kuolleeksi 28.06.1948.

Maksimoff-linjan (toinen puolustuslinja) menetyksen jälkeen Saarenmäen tukikohtaan iski entistäkin enemmän ja tarkemmin kranaatteja ja maataistelukoneita. Ja seuraavaksi kymmenkunta panssarivaunua ja muutama rynnäkkötykki. Hajalle lyödyt suomalaiset joutuivat vetäytymään kolmanneltakin puolustuslinjalta Siimeksen ja Yrjölän talojen luoteispuolelle.

Tykistötuli vaimeni noin klo 11.00, mutta kranaatinheittimet ja maataistelukoneet jatkoivat. Vihollisen eteneminen saadaan pysäytettyä 600 metriä kolmannen linjan taakse, Kivikkosärkän maastoon.

16.07.1944:
Etelästä hyökännyt vihollinen panssarivaunuineen oli siis saanut myös taaimmaiseen puolustuslinjaan 300 metriä pitkän murron Siimeksen ja Yrjölän talojen kohdalle. II/JR45 pohjoisesta, IV/15.Pr koillisesta ja III/JR44 luoteesta aloittavat vastahyökkäyksen kolmannen linjan takaisinvaltaukseksi.

Aamuyön ensimmäisessä yrityksessä tuli suuria tappioita, joten uusi yritys illalla uudella vyörytystaktiikalla I/15.Pr (lounaasta) tukemana. Lisätukena nyt myös 120 tykin ja 40 kranaatinheittimen tulivalmistelu Koirinojan suunnasta klo 23:00 ennen hyökkäystä ja taisteluhaudan vyörytystä.

Suomalaiset iskuosastot vyöryttävät nyt reippaasti käsikranaatteja, kasapanoksia, liekinheittimiä ja konepistooleita käyttäen taisteluhautoja kahdelta suunnalta.

17.07.1944:
Aamulla klo 4:00 pataljoonat saavat yhteyden toisiinsa eli kolmas puolustuslinja oli takaisin suomalaisten hallussa. 300 metriä pitkän taisteluhaudan miehitys kesti siis 5 tuntia, 1m/min keskivauhdilla…

Sisäänmurtoalueelta löytyi kaatuneita vihollisia yli 1000, taisteluhaudassa oli ruumiita monessa kerroksessa, joukossa omiakin. Sotasaaliiksi saatiin paljon keveitä aseita, konepistooleitakin noin 500 kpl.

Vihollisen kaatuneita oli kaikkiaan noin 2200, haavoittuneita noin 4000. Suomalaistappiot olivat noin 500 kaatunutta ja kadonnutta sekä 700 haavoittunutta.

Maximoff-linja (toinen, keskimmäinen) jätettiin viholliselle, sitä ei yritetty enää vallata takaisin. Sinne jäi myös Eemi Kinnunen.

28.06.1948:
Emil/Eemil/Eemi Kinnunen julistettiin kuolleeksi, kuolinpäiväksi katoamispäivä 15.07.1944.

25.06.1950:
Eemi siunattiin Viitasaaren sankarihautaan (hautapaikka 191) kentälle jääneenä.