Eemin ja Artun jäljillä – ja vähän Aataminkin

Eemin ja Artun jäljillä – ja vähän Aataminkin

Marraskuussa 2006 Mehtäpena kyseli ja myös sai tietoja Posti-Eemistä. Nuo aiemmat muistelot on luettavissa vuoden 2006 tarinoista otsakkeella ”Eemin perintö”. Jo silloin niitä lukiessa jäi mietityttämään oliko Eemi ollut rintamalla ennen kesää 1944 ja missä olisivat voineet olla ne hevoskärryt, joitten alla Arttu olisi voinut Eemiin sattumalta törmätä jne.

Nyt toukokuussa 2021 palasin aiheeseen, kun kuulin Pentin julkaisemista uudemmista Eemin muisteloista, jossa esiintyi nyt erilaisia versioita 1944 lähtökäskyn tuojasta (Latvala/Helanterä), milloin se tuotiin (heinäkuu/kesäkuu), mihin se tuotiin (Lehtolaan/Heinäsuolle), mikä työmaa jäi kesken (niitto/hiekanajo), milloin Eemi on sankarihautaan siunattu jne.

Tylsillä faktatiedoilla on joskus tapana pilata hyvät tarinat, mutta silläkin uhalla innostuin penkomaan sotilaskantakorttien yms. korutonta kertomaa ja sitä kautta selvittelemään mm. minkälaista aiempaa rintamakokemusta Eemillä oli ja olisiko Arttu voinut törmätä renkiinsä heinäkuussa 1944 Laatokan pohjoispuolella jne.

Tutkimukseni nojautuu siis pääsääntöisesti kansallisarkiston virallisiin asiakirjoihin, joita seuraavassa siteeraan ja joitten pohjalta (entistä pääministeriä mukaellen) ”kirjoitan niin totta kuin osaan”.

Jos Arttu ylipäänsä joskus todellakin törmäsi Eemi-renkiinsä hevoskärryjen alla niin ehkä se sittenkin tapahtui joskus hyökkäysvaiheen aikana kesällä 1941, jolloin aloittivat etenemisensä ilmeisesti jo Viitasaarelta lähtien samassa pataljoonassa (II/JR50) kohti Petroskoita ja Syväriä. Heinäkuussa 1944 JR50 ja tuskinpa Arttukaan olivat Uuksunjoen tai Nietjärven liepeillä.

Arkistojen ja sotavankeudesta palanneiden kertomusten perusteelle Eemi ei jäänyt Nietjärvellä vangiksi enkä myöskään löytänyt merkintöjä hänen maallisten jäänteiden löytymisestä, joten Eemin hautakivi (hautapaikka 191) lienee ollut sankarihautuumaalla alusta pitäen ja edelleenkin ilman vainajaa ja Eemi on sinne siunattu kentälle jääneenä jo 25.06.1950.

Tässäpä Posti-Eemi tutkimusten satoa ensin tiivistettynä:

Posti-Eemi eli Lehtolan Eemi oli armeijassa 1926-27 ja sai erikoiskoulutuksen pikakiväärimieheksi.
Talvisodassa oli 18.Talouskomppaniassa liharyhmän miehenä.
Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kiväärimiehenä muiden viitasaarelaisten mukana JR50:ssä.
Kulki Kiekuasta Petroskoihin ja Syvärille, josta kotiutettiin ikämiehenä (35v) tammikuussa 1942.
Asemasotavaiheessa oli Lehtolassa siviilissä 2.5 vuotta tammikuusta 1942 kesäkuuhun 1944.
Heinäkuussa 1944 ehti viikoksi Uuksunjoelle ja Nietjärvelle suurhyökkäystä torjumaan ja kaatumaan.

Sotilaskantakorttien kertomaa Eemin armeijasta, talvisodasta ja jatkosodasta:

Emil/Eemil/Eemi Matias Kinnunen s.06.03.1906 Viitasaarella, k.15.07.1944 Impilahden Nietjärvellä.

Kutsunnat 1925:

18.09.1925: Kinnunen, Emil Matias (19v), työmies, oli kutsunnassa ja hyväksyttiin palvelukseen.
Kirkonkirjoissa: Wiitasaari, Taimoniemi. Ev.luth; rippikoulun käynyt. Siviilisääty: naimaton.
Koulusivistys: Lukee ja kirjoittaa. Isä: Emil, Viitasaaren Kolimankylä.
Pituus: 170. Paino: 63. Rintakehän laajuus: 87/92. Takki: 50. Lakki: 56. Saappaat: 43.

Armeija Savon jääkärirykmentissä 1926-1927:

09.06.1926: Astui palvelukseen III/SJR (Savon jääkärirykmentti).
22.08.1926: Sotilasvala. Palveluksen laatu: Aseellinen. Pk.mies.
01.06.1927: Vapautettu täysin palvelleena (1v) ja siirretty reserviin.
Sot.arvo: Jääkäri. Erikoiskoulutus: Pikakiväärimies.
01.06.1946: Siirretty nv. I lk (nostoväen I luokka, 40v jos olisi elänyt sinne asti).
Kokoontumisasema: Suolahti, 2. liikek. päivänä klo 4 ap. Matkan pituus asemalle: 65 km.

Talvisota 1939-1940:

15.10.1939: Eemi määrättiin 18. Tal.K. (18. Talouskomppaniaan).
Palveluksen laatu: Liharyhmän mies 6 kk. 18. Tal.K. joukk.
30.05.1940: Lomautettiin toistaiseksi.
17.10.1940: Osallistunut valvontakokoukseen.

Jatkosota – Eemi JR50:n mukana hyökkäämässä kohti Petroskoita ja Syväriä 1941:

19.06.1941: Eemi määrättiin JR50:een kuten suurin osa Viitasaaren reserviläisistä.
Palveluksen laatu: Kiväärimies. 4./II/JR50.
07.12.1941: Siirto 5./II/JR50 (Syvärin alajuoksulla).

Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvaiheessa 1941 Eemi kävi kiväärimiehenä läpi Viitasaaren reserviläisille tyypilliset taistelupaikat: Kiekua (Soanlahden kunnassa); Ignoila, Hautavaara (Suojärven kunnassa Hyrsylän mutkassa); Suvilahti (Suojärven kunnassa); Kurmoila, Jessoila, Korsa, Alekka (Säämäjärven etelärannalla); Kinnasvaara, Prääsä, Matrossa, Polovina, Vilga, Petroskoi ja Jalguba ajalla 12.07.-16.10.1941.

Seuraavaan poimittu merkintöjä myös II/JR50:n ja 5./II/JR50:n sotapäiväkirjoista:

01.10.1941: JR50 saapui Petroskoihin.
06.10.1941: Kohti Jalgubaa, Petroskoin koillispuolella olevaan Äänisjärven niemeen.
16.10.1941: Jalgubasta lahden yli Suolusmäkeen ja sitten vastavalloitettua Itä-Karjalaa pitkin lännempää koukaten Prääsän kautta Aunukseen kohti Uutujärveä, lähemmäs Laatokkaa ja Syvärin alajuoksua.
20.10.1941: Uutujärvelle, jossa lepoa, hirvenmetsästystä yms. 6 viikkoa marraskuun loppuun asti.
01.12.1941: II/JR50 saapui Kuuttilahti-Koukkula välimaastoon Syvärin alajuoksulle, Sekeenkylän (Segesa) liepeille, Sekeen lohkon Koukkulan alalohkolle. Koukkulaankin rakennettiin tietenkin heti sauna ja aloitettiin korsujen ja hevostallien rakentaminen.

Kovkenitsin eli Koukkulan kylän kohdalla (Sekeenkylän lähellä, Laatokan ja Lotinapellon välissä) oli ollut lossiyhteys Syvärin yli ennen sotia ja sodan jälkeenkin kunnes Lotinapellon maantiesilta otettiin käyttöön 1970-luvun alussa.

05.12.1941: Täydennysmiehiä pataljoonaan II/JR50, yht. 300 (3+12+285).
07.12.1941: Miehistön jakoa komppanioiden kesken, niin että 5. ja 6. komppanian rungon muodostavat viitasaarelaiset. Eemi siirtyi 4.K:sta 5.K:aan.

06.01.1942: Saapui pataljoonaan (II/JR50) eri koulutuskeskuksista v. 1922 syntyneitä.
”Reippaita poikia vaikkakin reserviläisten rinnalla näyttävät lapsilta nämä uudet miehet.”
07.01.1942: Lähti pataljoonasta vanhoja miehiä yht. 626. 1911 syntyneet ja vanhemmat.
09.01.1942: 5.K vanhojen miesten järjestely autoihin, tämän jälkeen lähtö.
15.01.1942: Eemi kotiutettiin 5.K:sta. Palvellut lkp:n (liikekannallepanon) jälkeen: 6 kk 25 pv.

Asemasotavaihe 1942-1944:

Tammikuussa 1942 JR50:stä siis kotiutettiin yli 30-vuotiaat aliupseerit ja miehet. Jos esimerkiksi Hiekkapuron Aatami (33v) oli rivistössä Syvärin alajuoksulla tammikuussa 1942 niin melkoisella varmuudella hän matkasi sieltä Kolkulle 2.5 vuodeksi siviiliin samaa kyytiä kuin Lehtolan Eemikin (35v), täsmälleen samat 6 kk 25 pv siinä vaiheessa jatkosodassa palvelleena.

Aatami oli ollut 5./JR50:ssä 19.06.1941 lähtien ja samoissa hyökkäysvaiheen kahinoissa Lehtolan Artun ja Eemin kanssa ainakin Kinnasvaaran kylään asti (~05.09.1941).

Myös Lehtolan Arttu (s.1911, 2.KKK, josta 01.08.1943 tuli 8.K) oli jo täyttänyt 30v ja Paulasta päätellen ehkäpä myös Arttu kotiutettiin Syväriltä tammikuussa 1942? Vai pidättelikö koulutus tms. syy todellakin Arttua lähempänä itärajaa myös asemasota-aikana? Sotilaspassista tuon voinee tarkistaa.

Iältään Artun ja Eemin välimaastoon sattuva Aatami (s.1908, oli käynyt armeijan AUK:eineen 1929-1930, 1v 3kk) valikoitui vertailuveteraaniksi, kun ei tullut mieleen 1906 syntyneitä kolkkulaisia. Paitsi Tikkasen Antti (Antero Vilho Roth), mutta hänenkin inttitarinansa poikkea aika paljon tavanomaisesta, hän kun ei aina ollut viranomaisten tavoitettavissa. Puolustusministeriön julkaisemissa asevelvollisten etsintäluetteloissa (AEL) 1932 ja 1934 toimeenpannuista asevelvollisten valvontakokouksista poisjääneistä asevelvollisista komeilee Antin nimi ”kutsunnoista esteettä poisjääneenä asevelvollisena”. Oulaisten poika piti kai Kolkkua jonkin sortin Amerikkana, koskapa arkistojen mukaan hän oli viimeisen tiedon mukaan ”työmies Amerikassa”. Mutta eipä Antista sen enempää.

Takaisin Karjalaan kesän 1944 suurhyökkäystä torjumaan Aatami (35v) hätyyteltiin toki jo kesäkuun puolivälissä noin viikkoa aiemmin kuin Eemi (38v). Aatami kerkesi kesäkuun lopuksi JP2:een Karjalan kannakselle Tali-Ihantalan suurtaisteluun Portinhoikan itäpuolelle, sieltä Vuosalmelle haavoittumaan 11.07.1944 ja syyskuussa vielä Lappiin saksalaisia häätämään. Ja Eemin tie vei tällä kertaa Laatokan pohjoispuolelle Salmiin ja Impilahdelle Laatokan Karjalaan. Artun (33v) tekemisistä asemasotavaiheessa ja kesällä 1944 minulla ei ole faktatietoa.

Jos Arttu oli edelleenkin JR50:ssä tai juuri palannut sinne (nyt 8./JR50?) niin hän olisi 19.06.1944 lähtenyt Syväriltä ja noussut 22.06.1944 Mäkriän asemalla junaan ja ohittanut jo samana päivänä junakuljetuksessa Pitkärannan ja Nietjärven matkallaan Luumäen ja Ylämaan kautta koukaten Karjalan kannakselle, Saimaan kanavan Juustilan sulun ja Juustilankankaan itäpuolelle ja Portinhoikan länsipuolelle, Tali-Ihantalan suurtaisteluun.

Ja jos edelleenkin luotamme alkuperäisiin aikalaiskertomuksiin niin kohta 77 vuotta sitten, kesäkuun 20. päivän tienoilla 1944 Mauri Helanterä toi Heinäsuon hiekanajotyömaalle myös Eemille (38v) määräyksen rintamalle ja viisivuotias Pentti sai tukanliippuukoneensa.

Jatkosota – Eemi suurhyökkäystä torjumassa kesällä 1944 Laatokan pohjoispuolella:

22.06.1944: Emil Matias Kinnunen saapui Sisä-Suomen henkilötäydennyskeskukseen (HTK).
Tuntolevyn nro: 1320839. Siviilitoimi: Postinkulj. 23.06.1944: A I (kuntoisuusluokka).

27.06.1944: Eemi siirrettiin I täydennyspataljoonaan (ja sieltä 11./JR44, ei suinkaan 9.K).

06.07.1944: Eemi kiväärimieheksi 11./JR44:een eli Jalkaväkirykmentti 44:n 11. komppaniaan, jossa ehti viikon aikana osallistua Laatokan pohjoispuolella Uuksunjoen (Salmissa) ja Nietjärven (Impilahdella) taisteluihin. Tässä samassa täydennyksessä samaan pataljoonaan III/JR44 tuli kaikkiaan 111 miestä (8 + 103).

Toinen kolkkulainen, JP4:n jääkäri Reino Pursiainen (04.04.1921-19.07.1941), oli muuten kaatunut samoilla Salmin Tulemajoen tienoilla 3 vuotta aiemmin kun oli hyökkäämässä pitkin Laatokan rantaa kohti kaakkoa.

09.07.1944: Eemi saapui 11./JR44:een Uuksunjoelle (noin 10 km Nietjärveltä kaakkoon), josta loput suomalaiset olivat perääntymässä Laatokan rannan suuntaisesti luoteeseen kohti Nietjärveä. JR50 viitasaarelaisineen ehti peräytyä hallitusti samaa reittiä junakuljetuksella jo ennen juhannusta.

10.07.1944: JR44:n perääntyminen jatkui Uuksunjoelta luoteeseen reittiä Ylä-Uuksu – Lupikko – Hopunvaara kohti Nietjärven eteläpäätä ja sen länsipuolelle U-asemaan, jonne saavuttiin 10.07. Kuormasto hyödynsi enemmän teitä ja meni Ylä-Ristiojan kautta, lähempää Impilahden Pitkärannan taajamaa.

Nietjärvi sijaitsee siis Laatokan rannan Pitkärannan teollisuustaajamasta pohjoiseen, Lemetistä etelään, Koirinojasta itään. Nietjärvi oli osa keskeneräistä ns. U-asemaa (Laatokka – Nietjärvi – Lemetti – Loimola puolustuslinja). Nietjärven länsirannalla U-asema koostui kolmesta peräkkäisestä puolustuslinjasta, joista ns. Maksimoff-linja oli keskimmäinen. Noita seutuja voi tutkia tarkemmin vaikkapa osoitteessa http://www.karjalankartat.fi.

10.07.1944: Eemi saapui III/JR44:n mukana Nietjärvelle, jossa seuraavan viikon aikana erittäin rajuja taisteluita. Eemin katoamispäivä 15.07.1944 oli verisistä päivistä suomalaisille verisin Nietjärven taisteluissa.

12-14.07.1944: Erittäin voimakkaita tykistökeskityksiä ja U-aseman valtausyrityksiä puolin ja toisin. Vihollisella kymmeniä pommikoneita, toistakymmentä maataistelukonetta, fosforipommeja jne.

14.07.1944: Iltayöstä Eemin 11./III/JR44 miehitti Maksimoff-linjan/kukkulan.

15.07.1944: Eemin katoamispäivä Maksimoff-linjalla:
Nietjärven länsipuolella Nietjärven kylässä, kolmella peräkkäisellä puolustuslinjalla (joista Maksimoff oli keskimmäinen) oli siis taisteltu jo kolme päivää. Etummaiset (eteläisimmät) taisteluasemat järven lounaispuolella olivat vihollisen hallussa.

Erittäin kovaa rumputulta raskaalla ja kevyellä tykistöllä, urkupyssyillä, Andrjuska rakettiammuksilla, kranaatinheittimillä jne. Samaan aikaan hyökkäsivät raivokkaasti myös pommikoneet ja maataistelukoneet ja heti perään myös jalkaväki hyökkäsi Maksimoff-linjaa vastaan. Eemin 11.K oli pakotettu vetäytymään.

11. komppanian sotapäiväkirjan maininnat ovat hyvin ylimalkaisia, alkuperäiset päväkirjamerkinnät lienevät tuhoutuneet ja/tai ei ollut kirjurillakaan aikaa kirjanpitoon vaan vasta paljon myöhemmin joku henkiinjäänyt kirjasi seuraavat lauseet:

Sotapäiväkirja, 11./III/JR44, suoraa lainausta:
”Heinäk. 14. ja 15. päivänä välisenä yönä otti toinen, kolmas ja osa neljättä joukkuetta asemat vastaan 10. komppanialta eteentyönnetyssä kalliotukikohdassa. Klo 8 seuraavana aamuna alkoi kiivas tykistön rumputuli ja vilkas ilmatoiminta edellä mainittuun tukikohtaan sekä laajalle alueelle linjoihin ja takamaastoon. Vielä keskityksen aikana tunkeutui vihollinen asemiimme mainitussa tukikohdassa ja tällöin oli suuria tappioita kärsineen komppaniamme vetäydyttävä pääpuolustuslinjalle. Edellä mainitulta kalliolta vetäännyttäessä jäi kadoksiin yli 20 miestä. Komppanian pääll. kapt. Mattari haavoittui myös, mutta vasta pääpuolustuslinjalla. Kadoksiin joutuneiden joukossa oli myös vänr. Palmu. Taistelutoiminta jatkui koko 15. päivän.

Komppaniamme jäännökset olivat 15.-17. päivinä alistettu 9.komppanialle. 17. päivä tuli komppanian päälliköksi luutn. Korhonen ja myös komppania jaettiin silloin kahteen joukkueeseen…”

Muutamaa muuta aikalaiskertomusta referoiden:
15.07.1944: Klo 8:03 vihollinen aloitti raivoisan tykistökeskityksen 200 tykillä ja raketinheittimillä (Katjusha, Stalinin urut). Satoja kranaatteja muutamassa sekunnissa Maksimoffin ja Saarenmäen tukikohtiin. Muutaman minuutin päästä kymmeniä matalalla lentäviä maataistelukoneita. Ja muutaman minuutin päästä uusi aalto. Kaikki puhelinyhteydet poikki eteen ja taakse. Tykistö ja maataistelukoneet vuorottelivat seuraavan tunnin, jona aikana myös vihollisen jalkaväki oli soluttautunut Maksimoffin ja Saarenmäen esteisiin ja hyökkäsi sieltä viimeisten kranaattien vielä räjähdellessä.

15.07.1944: Klo 09.00 alkoi 30 panssarivaunun ja tuhannen vihollissotilaan eteneminen.

Saman kertomuksen mukaan Maksimoffin tukikohdasta selvisi vain 9 suomalaista. 35 (1+4+30) kaatui, katosi tai joutui vangiksi. Kaatuneista 9 oli noita 1905-06 syntyneitä viitasaarelaisia täydennysmiehiä, suurin osa maininnalla ”kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi”, heidän joukossaan Eemi Kinnunen.

Em. kadoksiin joutunut vänrikki Kaarlo Gunnar Palmu (s.04.11.1921, k.23.5.1987) ”oli puna-armeijan hyökätessä eteen työnnetyssä tukikohdassa, jossa joutui vangiksi”. Heinä-joulukuussa 1944 Palmu oli vankileireillä (Boksitogorsk, Grjazovets, Oranki, Tsherepovets). Neuvostoliiton painaman suomenkielisen ”Sotilaan Ääni” propagandalehden elokuun 1944 numeroista löytyy jopa valokuvia, joissa Palmu on 7 muun JR44:n pojan kanssa hyvinvoivina sotavankeudessa. Sotavankeudesta palattuaan tiesi kertoa omastaan ja muutaman muun Nietjärvellä kadonnen kohtalosta.

Palmun kanssa antautuneen kersantti Kalle Ellmanin suuhun on jo heinäkuisessa propagandalehdessä laitettu mm. lausunto: ”Viitasaarella oli noin 60 miestä jäänyt kokoontumispaikalle saapumatta”.

Samassa yhteydessä vangiksi jääneen Lauri Blomin kertomuksen mukaan 15.07.1944 Nietjärvellä joutui vankeuteen 12 miestä, joista monet kuolivat vankeudessa, tyypillisesti vatsatauteihin.

Eemin virallisessa katoamisilmoituksessa elokuussa 1944 sanotaan:
”Kinnunen, Emil Matias, Stm. Kadonnut Nietjärvellä 15.07.1944. Jäänyt luultavasti taistelussa Maksimoff-kukkulan maastoon, mutta tarkemmin ei kohtaloa tiedetä.” Julistettiin kuolleeksi 28.06.1948.

Maksimoff-linjan (toinen puolustuslinja) menetyksen jälkeen Saarenmäen tukikohtaan iski entistäkin enemmän ja tarkemmin kranaatteja ja maataistelukoneita. Ja seuraavaksi kymmenkunta panssarivaunua ja muutama rynnäkkötykki. Hajalle lyödyt suomalaiset joutuivat vetäytymään kolmanneltakin puolustuslinjalta Siimeksen ja Yrjölän talojen luoteispuolelle.

Tykistötuli vaimeni noin klo 11.00, mutta kranaatinheittimet ja maataistelukoneet jatkoivat. Vihollisen eteneminen saadaan pysäytettyä 600 metriä kolmannen linjan taakse, Kivikkosärkän maastoon.

16.07.1944:
Etelästä hyökännyt vihollinen panssarivaunuineen oli siis saanut myös taaimmaiseen puolustuslinjaan 300 metriä pitkän murron Siimeksen ja Yrjölän talojen kohdalle. II/JR45 pohjoisesta, IV/15.Pr koillisesta ja III/JR44 luoteesta aloittavat vastahyökkäyksen kolmannen linjan takaisinvaltaukseksi.

Aamuyön ensimmäisessä yrityksessä tuli suuria tappioita, joten uusi yritys illalla uudella vyörytystaktiikalla I/15.Pr (lounaasta) tukemana. Lisätukena nyt myös 120 tykin ja 40 kranaatinheittimen tulivalmistelu Koirinojan suunnasta klo 23:00 ennen hyökkäystä ja taisteluhaudan vyörytystä.

Suomalaiset iskuosastot vyöryttävät nyt reippaasti käsikranaatteja, kasapanoksia, liekinheittimiä ja konepistooleita käyttäen taisteluhautoja kahdelta suunnalta.

17.07.1944:
Aamulla klo 4:00 pataljoonat saavat yhteyden toisiinsa eli kolmas puolustuslinja oli takaisin suomalaisten hallussa. 300 metriä pitkän taisteluhaudan miehitys kesti siis 5 tuntia, 1m/min keskivauhdilla…

Sisäänmurtoalueelta löytyi kaatuneita vihollisia yli 1000, taisteluhaudassa oli ruumiita monessa kerroksessa, joukossa omiakin. Sotasaaliiksi saatiin paljon keveitä aseita, konepistooleitakin noin 500 kpl.

Vihollisen kaatuneita oli kaikkiaan noin 2200, haavoittuneita noin 4000. Suomalaistappiot olivat noin 500 kaatunutta ja kadonnutta sekä 700 haavoittunutta.

Maximoff-linja (toinen, keskimmäinen) jätettiin viholliselle, sitä ei yritetty enää vallata takaisin. Sinne jäi myös Eemi Kinnunen.

28.06.1948:
Emil/Eemil/Eemi Kinnunen julistettiin kuolleeksi, kuolinpäiväksi katoamispäivä 15.07.1944.

25.06.1950:
Eemi siunattiin Viitasaaren sankarihautaan (hautapaikka 191) kentälle jääneenä.

Kuvia Metsuri Martin muistotilaisuudesta

Marttia muisteltiin nuotion äärellä

Metsuri Marttia muisteltiin isolla porukalla perjantai-iltana 14.5. kylätalon nuotiopaikalla. Sinikan ja tyttöjen kutsumana oli Martin muistotilaisuuteen saapunut kolmisenkymmentä Martin läheistä sukulaista ja ystävää. Koronan vuoksi ei talvella Martin hautajaisten yhteydessä ollut mahdollisuutta muistotilaisuuteen, joten sitä jouduttiin siirtämään. 14.5. valikoitui ajankohdaksi siitä syystä, että se olisi ollut myös Martin 69. syntymäpäivä.

Seuraavassa kuvia muistotilaisuudesta.

Muistotilaisuus oli Martin näköinen: vapaamuotoisesti nokipannukahvien merkeissä Martin vakionuotiopaikalla kylätalon pihassa. Nokipannukahvien keittäjä Leivon Ari-Pekka on saanut Martilta perintönä paitsi kahvinkeittäjän homman myös asiaan kuuluvan perinneasun.

Kylätalon terassille Riikka ja Reetta olivat koonneet audioesityksen tapahtumista ja kuvista Martin elämän varrelta. Siellä saattoi itsekukin myös selata Martin muistoadresseja.

Suru peittää koko kylän,
On hiljaista.

Olet poissa viereltämme,
Mutta yhä lähellä.

Olet poissa,
Silti aina muistoissamme.

Vieläkö onnistuu kanoottiretki Kolkunjoella?  

Vieläkö onnistuu kanoottiretki Kolkunjoella?

Muutama vuosi sitten ELY-keskuksen toteuttamassa kunnostushankkeessa Kolkkujoen jokiuomaan palautettiin sieltä uittoa varten viime vuosisadan alussa poistetut kivet ja jokeen tehtiin syvänteitä ja polvekkeita kalojen ja rapujen elinolosuhteiden parantamiseksi. Joen alkupäähän siirrettiin Peiposta yksi kivirauniokin monimuotoisuutta ja virtauksia ohjaamaan. Ja Toulatista ajettiin kuormakaupalla karkeata soraa vesieläinten olosuhteita parantamaan.

Alhaisen virtauksen aikaan joki onkin aikalailla kivisen näköinen. Toki houkuttelevan näköinen kaloille, ravuille, äyriäisille ja muillekin vesieliöille.

Mutta onnistuuko joessa vielä kanoottiretki niin kuin ennen kunnostusta?

Tästä päätti ottaa selvää Team Juusola Kanasen Lassin johdolla. Vapun alla jokiuoma virtaa penkkoja hipoen täynnä vettä ja kunnostuksessa jokiuomaan tuodut kivet jäävät näkymättömiin.

Jokisillalle on saapunut Pasalasta 9 hengen ryhmä mukanaan kolme kappaletta Erävarikselta vuokrattuja kanootteja.

”Laskettiin Kolkkujoki kanooteilla edellisen kerran kymmenisen vuotta sitten, ennen joen kunnostusta. Nyt päätettiin kokeilla onnistuisiko kanoottiretki näin korkean veden aikaan kivistä huolimatta. Tarkoitus olisi mennä kanooteilla Kämpälle ja nousta siellä maihin”, suunnittelee Lassi.
 

Ilma on huhtikuisen viileä ja vesi kylmää. Mutta eikun rohkeasti matkaan.

”Siellä täällä tuntui kanootin pohjassa pieniä kosketuksia kiviin, mutta yllättävän hyvin laakeapohjainen kanootti toimi jokivirrassa. Tavallisella veneellä tuonne ei toki olisi ollut mitään asiaa. Kiviä suurempi ongelma reitin varrella olivat itse asiassa joen poikki kaatuneet puut, jotka hidastivat matkaa. Pari-kolme kertaa matkalla jouduttiin nousemaan rannalle ja vetämään kanootit puiden ohi”.

”Majavista ei nyt näkynyt elonmerkkejä. Pesärakennelmatkin näyttivät asumattomilta ja kanoottien kulkua estäviä patorakenteita emme huomanneet. Tai ainakaan ne näin korkean veden aikaan eivät olleet näkyvissä. Majavien tuhotöitten jäljet kyllä näkyivät jokivarren puissa. Majavien patorakennelmat ovat ajoittain nostaneet joen vedenpintaa ja tulvavedet ovat tukahduttaneet siellä täällä jokivarren puuston. Maisema on niillä kohdin lohduttoman näköinen”.

”Myllykoskessa ja Ihkajankoskessa pääsimme kokeilemaan koskenlaskua kanooteilla. Ihkajankosken alussa oli uoman poikki kaatunut puu, jonka ali oli vaikea vauhdissa kumartua. Niinpä yksi venekunta kaatui ja jouduimme veden varaan. Ei kiva kokemus. Tehtiin tulet rannalle ja kuivattiin kamppeita ennen kuin päästiin jatkamaan ”, tunnusti Lassi jälkeenpäin.

Sama Ihkajankoski on matalan veden aikaan tämännäköinen – aika hankala kanootillekin.

Ihkajankoskelta Team Juusolan kanoottiretki jatkui sitten rauhallisemmissa merkeissä Sammalislammen kautta Kolkun kämpälle, jossa noustiin maihin ja lastattiin kanootit autojen perään.

”Mahtava kokemus, kannatti tehä”, totesi Lassi jälkeenpäin. ”Ihan huoletta ja huonosti varustautuneena ei tosin kannata tämmöiselle retkelle lähteä. Kivet ja puut ovat sen verran hankalia, että veden varaankin voi joutua. Kamppeet sen mukaan.”

”Ja luontokokemuksenahan tämä on hieno, koskematonta erämaata koko matka”.

Kari ja Jukka kävivät vappuna kuvausretkellä Ihkajankoskella. Kari löysi kosken partaalta koivun rungosta tutun puukolla tehdyn kirjoituksen 41 vuoden takaa:

APL -80. Tuolloin vuonna 1980 11 vuotias Ari-Pekkakin on jo kohta eläkevaari?

Näin jälkiviisaana voisi hyvällä syyllä todeta, että Kolkkujoen kunnostushanke olisi pitänyt tehdä toisin. Joen yläosa Kolkkujärveltä ainakin Sammalislammelle asti olisi kannattanut jättää kunnostamatta, jolloin se olisi palvellut paremmin kanootti- ja veneretkeilykohteena. Joen alaosa lammelta tai kämpältä alkaen Kolimaan olisi sitten voinut olla kalatalouden ennallistamisen kohteena.

Mutta se jälkiviisaushan on turhin viisauden laji…

Peipon ikikuusikko muutti hiilivarastoksi Keski-Eurooppaan

Peipon ikikuusikko muutti hiilivarastoksi Keski-Eurooppaan

Peipon rinteessä kasvaneen, yli 100 -vuotiaan ikikuusikon kasvu oli alkanut jo hiljalleen hiipumaan. Kuusikkoon vuosien saatossa myrskyjen ja lumituhojen myötä syntyneet vauriot houkuttelivat viime vuosina myös kirjanpainajia auttamaan Jaria metsäomaisuuden hoitamisessa. Aikoinaan rinteessä reippaasti kasvaneen kuusikon kasvu oli kääntymässä negatiiviseksi ja elävän puuston määrä alkaisi vähenemään.

Jari oli ajatellut ”konjakkikuusikosta” viimeisen hädän turvaa eläkepäivilleen. Nyt oli kuitenkin pakko kirjanpainajien leviämisen uhatessa tehdä ikikuusikkoon päätehakkuu ja uudistaa metsä uudelle kasvulle. Samalla ikikuusten mukana poistui vuosisadan mittaan niihin varastoitunut hiili ja hakkuualue muuttui joksikin aikaa ilmastoa uhkaavaksi hiilidioksidin päästölähteeksi.

Onko Jari ilmastokonna vai metsätalouden harjoittajana ilmastomuutoksen pelastaja?

Tämä kuusikko on kasvanut rinteessä ja saanut hyvin ravinteita yläpuolella olevasta navetasta ja pellolta. Lehmien metsälaitumena tämä oli vielä 1980-luvulle asti. Yliskoivut tästä hakattiin Viljon kanssa vaneritukeiksi 1974 ja ajettiin hevosella. Harvennushakkuun teki Stora Enson moto parikymmentä vuotta sitten. Nyt kuuset ovat 30 metriä pitkiä ja puuta on metsäarvion mukaan 400 kuutiota hehtaarilla”.

Vanhimmat puut olivat jo 120-vuotiaita ja järeitä puuvanhuksia. Viime vuosikymmeninä kasvu on selvästi hiipunut.

Näin järeä, oksainen kuusikko on tämmöiselle isollekin motolle haastava. 30 metrisestä puusta lähtee 4-5 tukkia ja hankeen kaatuneen painavan rungon vetäminen ei tahdo onnistua – aluksi kouraa on juoksutettava tyvestä maassa olevaa runkoa pitkin ja katkottava sitä paikallaan. Varsinkin tämän koneen jo 10-vuotias hakkuupää on koko ajan äärirajoilla. Hakkuupäällä ei enää tyvestä yli 70-senttistä ja 30-metristä runkoa ole turvallista muutenkaan kaataa. Osa tämän leimikon puista jää metsurin kaadettavaksi”, toteaa Metsäkoneurakointi Moision metsäkoneen kuljettaja aloitellessaan hakkuuta.

Tyveltään yli 70 senttisiä kuusijättiläisiä leimikossa oli useita kymmeniä. Suurimmat rungot olivat yli 4 kiintokuutiometrin ja tyveltä jopa 85-90 senttisiä. Moton avuksi niitä tuli kaatamaan sopimusmetsuri Keiteleeltä.

Tässä kaatuu 120-vuotias, yli 30 metriä pitkä kuusi, jonka tyvi oli yli 85-senttinen. Puuta kuusessa oli reippaasti yli 4 kiintoa. ” Alkaa olla rajoilla, kelpaako tämä enää sorvitukiksikaan vaneritehtaalle. Tyvi saisi olla enintään 75 senttinen, jotta se sopisi sorviin. Sahalle näitä isoja tukkeja ei ole enää kelpuutettu pitkään aikaan”, toteaa metsuriyrittäjä Saastamoinen.

Metsänomistajan kannattaa tarkkaan selvittää puuta myydessään, millaisilla mitoilla puut katkotaan. Katkonnalla on normaalissakin leimikossa tuhansien eurojen vaikutus kantorahatuloon”, kertoo Jari vuosikymmenien kokemuksella.

Lyhyet tukin mitat, kolmeseiska ja allekin, antavat mahdollisuuden ottaa rungosta tukkiosuus mahdollisimman tarkoin kalliimmaksi sahapuuksi, jolloin halpaan kuituun jää vähemmän. Ja metsänomistajan kannattaa vaatia hakkuun yhteydessä moton katkontalistat nähtäväkseen, jotta voi varmistua siitä, että kauppakirjassa sovittuja mittoja on myös tehty”.

Kuusitukit lähtivät laanista sitä mukaa kun metsäkoneet ehtivät niitä laaniin toimittaa. Ei kerkiä laaniin kertyä kovin suurta pinoa”, harmitteli Jari hakkuuta tarkastamaan tulleelle Vanhantalon vanhalle isännälle.

Minne Peipon ikikuuset sitten päätyvät?

Järeät sorvikuuset menevät vaneritehtaalle Suolahteen ja jalostuvat erilaisiksi vanerituotteiksi, pääosin Euroopan vientiin. Muut kuusitukit lähtivät kiireesti jo hakkuun aikana suoraan ErSahalle Viitasaarelle.

Meiltä kuusisahatavara menee pääosin vientiin Keski-Eurooppaan. Suomalainen kuusi on pienioksaista ja soveltuu hyvin sisustuspuutavaraksi höylättynä lankuksi ja paneeliksi. Osa päätyy lämpökäsittelyyn ja kestopuuksi. Melko todennäköisesti Peipon ikikuuset päätyvät pitkän elinkaaren tuotteiksi johonkin Keski-Euroopan Alppitaloon”, kertoo tuotantojohtaja Petri Säteri ErSa Oy:stä.

Mikä on Jarin ilmastotuomio – ilmastokonna vai ilmastomuutoksen pelastaja ?

Tässä 4 kuution ikikuusessa oli hiilidioksidia 4 tonnia. Siitä oksiin, neulasiin ja juurakkoon on sitoutunut neljäsosa ja se vapautuu niiden lahotessa noin 20 vuoden aikana. Lopusta suurin osa, 2 tonnia on sitoutunut sahatavaraan ja jatkaa nyt hiilivarastona Keski-Euroopassa, eikä vapaudu pitkään aikaan ilmakehään. Loppu 1 tonnia muuttuu vessa- ja talouspaperiksi sekä lämmöksi ja vapautuu ilmakehään lähiaikoina”.

Tällä paikalla kuusi ei olisi enää sitonut jatkossa hiilidioksidia eikä olisi toiminut hiilinieluna. Nyt sen tilalle istutetaan uusia kuusentaimia, jotka toimivat tehokkaana hiilinieluna jo parinkymmenen vuoden päästä ja vaikkapa 80 vuotta siitä eteenpäin. Tätä eivät cityvihreät ja EU-virkamiehet ymmärrä, tehokas hiilensidonta perustuu metsän uudistumiseen ja tehokkaaseen metsänhoitoon”, toteaa Jari.

Hiiltä sitoutuu puuhun sen kasvaessa, ei kuivaessa ja kuollessa pystyyn. Taimet ja nuoret puut kasvavat jalostuksen ja tehokkaan metsänuudistamisen ansiosta aivan eri tahtiin kuin vanha, harsittu luontaisesti syntynyt jatkuvan kasvatuksen metsä. Tehokkainta kasvu ja samalla hiilensidonta on metsässä 30-60 vuoden iässä. Silloin hyvin hoidettu metsä kasvaa uutta puuta 6-8 m3 vuodessa. Samalla hiilidioksidia sitoutuu metsähehtaarille 6-8 tonnia vuodessa. Vanhassa jatkuvan kasvatuksen metsässä kasvu ja hiilensidonta on olematonta”.

Tehokkaan metsätalouden harjoittajia pitäisi paremminkin palkita hiilensitomisesta. Kun päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta liikkuu nykyään noin 30 eurossa, pitäisi kivihiilenpolttajien ja muiden fossiilisia polttoaineita käyttävien maksaa metsätalouden harjoittajalle päästökompensaatiota 80-120 euroa/ha, vuosittain, joka vuosi”, perää Jari.

Terveisiä Järvenpäästä!

Savottamuistoja pakkastalvelta Ihkajalta

Tänään tehtiin täällä talven pakkasennätys, meidän mittari näytti aamulla yli 20 pakkasastetta, kylmä tuuli lisäsi pakkasen purevuutta. Ei siis ihme, että aloin muistella vanhoja pakkaskokemuksia. Kovin moni kavereistani tuskin tietävät, että nuoruudessani tein useita vuosia isäni kanssa savottatöitä. Ne ajoittuivat aina talvisaikaan, kesällä emme joutaneet, kun piti huolehtia peltotöistä. Nuo savottatyöt olivat lähinnä ns. ruukin ajoa. Ajoimme siis tukkeja, halkoja, ja pinotavaraa Kolkuntien varteen. Työnantaja oli Kymiyhtiö, jolla oli paljon metsiä noilla seuduilla. Lisäksi lähes kaikki tilanomistajat myivät hankintakaupalla tekemänsä hakkuuerät Kymi yhtiölle. Minulle on jäänyt mielikuva, että talvet olivat tuohon aikaan poikkeuksellisen kylmiä, ei ollut kovin harvinaista että pakkaslukema kipusi talvella jopa 40 asteeseen, joskus ylikin. Isäni Lehtolan Arttu ei kuitenkaan pakkasta pelännyt. Eräänä aamuna olimme anivarhain matkalla palstalle tulipalo pakkasessa, kävelimme parireen perässä ripeää vauhtia. Sasu- ruunan turpajouhet olivat paksussa kuurassa. Me miehet olimme pukeutuneet moneen kertaan paikattuihin sarkahousuihin, sisäturkkeihin ja karvahattuihin, joissa vielä oli lämmikkeenä niin sanottu äänisuojus, se on villasta neulottu umpinainen huppu, jota suomalaiset sotilaat olivat tottuneet käyttämään jo talvisodan aikana. Saappaat piti olla ainakin 3 numeroa liian suuret, että sinne mahtui useat muorin neulomat villasukat, käytimme myös flanellisia jalkarättejä, koska ne isän mielestä parhaiten pitivät pakkasen loitolla varpaista. Eipä meillä mielestämme ollut mitään hätää. Kun kävellessä piti ronkelin päästä kiinni ja kulki hevosen vauhdittamana, alkoi lämmin virrata kehossa. Kun lähestyimme Kymin piirityöjohtajan Leivon Oton taloa Mikkolaa, meitä odotti kuitenkin melkoinen yllätys. Otto ilmestyi tupansa rappusille huopatossut jaloissa ja pitkäkarvainen susiturkki päällään. Siinä sai isä-Arttu aikamoisen ripityksen, eikä sanoja Otto säästellyt: “En minä sinua sääli, mutta palellutat vielä tuon keskenkasvuisen pojankin”, hän saarnasi. Kävi ilmi, että oli tullut metsä alallekin joku sopimus, jossa kiellettiin työskentelemästä, jos pakkasta on yli 25 astetta. Isä kuitenkin sai taivuteltua Leivo Oton niin että hän antoi meille kuitenkin luvan jatkaa palstallemme, joka sijaitsi Oriahon metsässä, sen järven puoleisella rinteellä. Kävimme sitten syömässä jäähileiset eväät Väliahon talossa emännän tarjoaman kahvin kera. Hevonenkin sai levähtää lämpimän loimen alla. Kun iltapuolella palailimme takaisin kotiin, oli pakkanen jo laskenut siedettäviin lukemiin ja metsämiehet pääsivät päivän urakasta väsyneinä ja tyytyväisinä kotituvan lämpimään.

Metsuri Martti on poissa (1952 – 2020)

Antti_IMG_7098

Martti Nerg 1952 – 2020

Metsuri Martti – Nergin Martti – on poissa. Martin taistelu nopeasti edennyttä syöpää vastaan päättyi viime viikon keskiviikkona 16.12.2020. Elokuun puolivälissä Martti sai loppuun metsänraivausurakkansa seurakunnan metsissä ja työsuunnitelmia oli vielä syksyllekin. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin.

Martille metsäammatti tavallaan periytyi jo isä Armaksen kautta. Martti aloitti metsätyöt sen ajan mukaisesti jo heti koulusta päästyään. Martti oli vielä sen ajan metsureita, että alkuun töitä tehtiin perinteisemmillä työmenetelmillä, oltiin vielä hevosajassa. Kirveskin tuli tutuksi, vaikka Martti jossakin keskutelussa taisi todeta, että hän opetteli karsinnatkin tekemään heti alussa moottorisahalla. Martti kävi koulutuksen ammattimetsuriksi ja työnantajana pysyi koko ajan Kymi-Tehdaspuu-UPM-Kymmene Oy- konserni. Metsurin työnkuva muuttui viidessä vuosikymmenessä hakkuutyöstä yhä enemmän hoitotöiksi. Moni ikätoveri siirtyi vuosien saatossa metsätyön raskauden tai työn vaatimusten takia muihin töihin. Martti oli metsätyön kova ammattilainen, joka pärjäsi työssä hyvin ja jaksoi raskaassa ammatissa eläkeikään saakka – ja vähän ylikin: eläkkeelläkin hän teki raivaushommia seurakunnalle ja yksityisille metsänomistajille. Ammattimaisuuteen kuului sekin, että Martti piti kunnostaan hyvää huolta myös sydäntalven pakkolomien aikaan tekemällä 10-15 kilometrin kävelylenkkejä.

Martti oli iso osa kylää. Kylän yhteisissä hankkeissa ja talkoissa hän oli aina luotettavasti ja tarmokkaasti mukana. Jos oli sovittu, että kyläillanvietossa tai juhlissa tarjoillaan nokipannukahveja, Martin nuotiolla porisi kahvipannu aivan varmasti hyvissä ajoin. Vielä pitkän ja raskaan metsätyöpäivänkin jälkeen Martti tuli monet kerrat kylän pelloille heinän seivästys- ja paalinkeruutalkoisiin. Ja joka kevät Martti oli tuttu näky ranka- ja klapitalkoissa monessa talossa.

Kylätalon metsäpalsta oli Martin erityiskohde. Martti vastasi yksin metsän istutuksesta ja paimensi istuttamiaan taimia heinäämällä ja raivaamalla kuin silmäteräänsä. Ja taimikko voi tänään Martin ansiosta erinomaisesti. Edellisellä viikolla, kun kävin jättämässä jäähyväisiä Martille Viitasaaren sairaalassa, ehdotin Martille, että taimikko nimettäisiin Martin Puistoksi. Martti tuumasi siihen pilke silmäkulmassaan, että mikä ettei – onhan Urho Kekkosellakin oma luonnonpuisto, vaikka Urkki tuskin osallistui mitenkään puistonsa metsänhoitoon.

Tänä keväänä Martti oli mukana kivenkeruutalkoissa Mökinahon, Suurensuonmäen ja Lehtolan kynnöspelloilla. Savottaan osallistuivat Mökinahon nuorten isäntien lisäksi samana, olympiavuonna 1952 syntyneet ikätoverit Martti, Kimmo, Hannu ja Jukka. Vanhat ukot uhosivat vielä olevansa kovia poikia – Martti todettiin erityisesti kovimmaksi koko porukasta. Silloin emme osanneet aavistaa, mitä syksy toi tullessaan.

Martissa oli erityistä se, ettei hän koskaan sanonut kenestäkään pahaa sanaa. Ei edessä eikä takanapäin. Martti oli rehti, ahkera ja luotettava suomalainen mies.

Lämmin ja sydämellinen osanottomme Sinikalle, lapsille ja lapsenlapsille sekä lähiomaisille. Tänä jouluna koko kylällä jokaisessa talossa palaa kynttilä tai lyhty Martin muistolle.

Jukka

Raja railona aukeaa…

Tämän artikkelin piti ilmestyä jo kuun vaihteessa, 1. huhtikuuta, mutta toimitusteknillisistä syistä johtuen ilmestyminen on lykkäytynyt. Mutta parempi myöhään kuin silloinkaan…

Hevosmiesten tietotoimiston luotettavista lähteistä saamieni tietojen mukaan Uudenmaan itsenäistymispyrkimykset etenevät vauhdilla.

Koeluontoinen henkilöliikenteen esto Uudenmaan ja muun Suomen välillä on toiminut hyvin ja rajavartiointi toimii jo nyt jopa paremmin kuin valtakunnan ulkorajoilla. ”Tästä on enää pieni askel Uudenmaan itsenäistymiseen, mutta tällä on suuri merkitys Suomen tulevaisuudelle alati muuttuvassa maailmantilanteessa”, kerrotaan itsenäisyyttä valmistelleiden hallintovirkamiesten todenneen kuin yhdestä suusta.

Etelän vetelät pysyköön etelässä ja Helsingin herrat siellä Helsingissä” mentaliteetti on näyttänyt ilahduttavan myös muun Suomen neuvottelijoita. Näin ainakin ennen kuin oli päästy neuvottelemaan rahavirtojen lakkauttamisesta Uudeltamaalta muualle Suomeen.

Suur-Uusimaata rakentamassa?

Nykyinen Uudenmaan rajavartiolaitos on suoriutunut – myös omien arviointiensa mukaan – erinomaisesti Uudenmaan rajojen loukkaamattomuutta vartioidessaan. Tämä on innostanut mm. ”Itsenäinen Etelä” liikkeen veteraania, kenraali Makkosta vaatimaan merkittäviä alueliitoksia Uudenmaan kasvattamiseksi. Väinö Linnaa mukaellen ikinuori kenraali Makkonen on omien sanojensa mukaan ”aina valmis tarjoamaan auttavan kätensä heimokansan nälkää näkeville lapsille”.

Vastaavasti Uudenmaan talousviisaat ovat vaatineet pidättäytymistä merkittävistä aluelaajennuksista Uudenmaan ulkopuolelle. Saamiemme tietojen mukaan erityisesti Turun seutu (Varsinais-Suomen ja Vakka-Suomen historiaan vedoten) ja Tampereen seutu (pääministerin persoonaan vedoten) ovat esittäneet toiveita vapaaehtoisesta liittymisestä laajennettuun Uuteenmaahan.

Työnimenä uudelle Suur-Uusimaalle on käytetty mm. Uusi-Suomi, Vakka-Suomi, Vanha-Suomi ja Perus-Suomi, mutta kaikilla noilla nimillä on omat historialliset rasitteensa. Supisuomalaisesta johdettu Supi-Suomi lienee neutraalein ja toistaiseksi käytetyin työnimike.

Vastaavasti Supi-Suomen ulkopuolelle jäävän alueen valtapuolueen innokkaimmat edustajat ovat kulisseissa väläytellyt ottavan nimekseen Keskusta-Suomi. Arvatenkin poliittisen neutraaliuden ja maantieteen takia julkisuudessa ovat kuitenkin näkyneet vain työnimet Koillis-Suomi ja geopolitiikan reaaliteetit tiedostavien lanseeraama Väli-Suomi.

Mikäli pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan veturoima Supi-Suomi myöntyy Turun ja jopa Tampereen seudun jäsenhakemuksiin, tämä tarkoittaisi käytännössä Supi-Suomen ja Väli-Suomen rajalinjan siirtämistä Uudenmaan rajalta kutakuinkin Pori-Tampere-Kotka linjalle. Tämä on kuitenkin vain alustava suunnitelma, mitään varmaa tuskin on salaisimmissakaan, koronaepidemian varjoissa pidetyissä neuvotteluissa vielä sovittu.

Rajanvetoa ennen ja nyt

Suomen kamara on ollut monenlaisen rajanvedon näyttämönä Ruotsin ja Novgorodin ja sittemmin Venäjän välillä aina Pähkinäsaaren rauhasta (v. 1323) lähtien. Onpa etenkin eteläpohjalaisten perinnemiesten suusta kuulunut vetoomuksia juuri Pähkinäsaaren linjauksen puolesta, perimmäisenä tarkoituksena ankkuroida Pohjanmaa enempi länteen kuin Väli-Suomeen. Vetoomuksia talven 1918 rintamalinjoista ei sentään ole kukaan vielä esittänyt.

Vasta-argumenttina Pähkinäsaari-vetoomuksiin on valtioviisaiden puolelta esitetty mm. seuraavia seikkoja: Supi-Suomen ja Väli-Suomen rajanveto on puhtaasti nyky-Suomen sisäinen asia, joten vetoaminen Suomen ulkopuolisten valtakuntien 700 vuotta sitten solmimaan rauhansopimukseen olisi useimpien asiantuntijoiden mukaan rähmälläänoloa kaikkiin ilmansuuntiin. Toisaalta Pähkinäsaaren rajaan vetoaminen on muutenkin kyseenalaista, koska rajan tarkka kulku Kaakkois-Suomesta kohti Pohjanlahtea on edelleenkin historioitsijoiden spekuloinnin kohteena.

Pähkinäsaaren raja lie ollut mielessä myös Kolkun Pienviljelijäyhdistyksellä, joka ehti jo julistaa ”Suurin peukalo” kisan. Tarkoituksena oli ujuttaa rajaneuvotteluihin ja ennenkaikkea rajanpiirtoon oma mies, joka olisi peukalon sopivalla sijoittelulla pitänyt huolen siitä, että kylä jää oikealle puolelle rajaa. Kisa kuivui kuitenkin kokoon jo alkumetrillä kun ei päästy yhteisymmärrykseen kumpiko puoli olisi se ”oikea”. Ja peukalon sijaan asia on ”korkeemman kärees” jo siitäkin syystä, että eipä niitä rajoja nykyään enää paperikartalle kynällä ja viivottimella vedellä.

Todellista valinnanvaraa tuskin tulee tarjolle edes Keski-Suomen eteläosiin. Mikäli kiivaimmat talousviisaat heltyvät Turun ja Tampereen seutukuntien hakemuksiin, ”Suur-Uusimaan” uusi raja asemoituisi vääjäämättömästi kutakuinkin aiemmin mainitulle Pori-Tampere-Kotka linjalle. Tiukalla talouskurilla raja jäisi sitäkin etelämmäksi.

Edessä Aasia, itä – takana länttä ja Eurooppaa

Väli-Suomen erääksi olennaiseksi tehtäväksi muotoutuu vääjämättömästi toimiminen puskurivaltiona Supi-Suomen ja ikiaikaisen itänaapurimme Venäjän välillä. Kapeimmillaan tuo puskurivyöhyke olisi vain noin 50 km Kymijoelta itärajalle eteläisellä rannikolla, tarjoten kuitenkin Väli-Suomelle pääsyn Suomenlahdelle Haminan ja Vironlahden kautta. Myös Kotkan vapaasataman käyttöoikeudesta on käyty alustavia neuvotteluita Supi-Suomen ja Väli-Suomen edustajien välillä.

Entäpä se surullisenkuuluisa Sote-uudistus?

Rahavirtojen lakkauttaminen Uudeltamaalta muualle Suomeen luo merkittävän loven Väli-Suomen tulovirtoihin. Tämän seikan tiedostaminen väestön ikärakenteen luoman lisätaakan kanssa oli jo lähellä kaataa tämän koronan varjossa päsmäröidyn itsenäistymissopimuksen. Saamiemme tietojen mukaan myös Väli-Suomen valtapuolueen vaalima koplaus Soten ja maakuntahallinnon välillä nousi jälleen keskuteluihin – tässäkin yhteydessä.

Supi-Suomen nimettömänä pysyttelevän neuvottelijan mukaan ”Väli-Suomelle taattiin täysi oikeus hoitaa maakuntahallintonsa ja Sote-sektorinsa aivan vapaasti vaikkapa sitten Sipilän hallitohimmelin tai minkä tahansa kakkaran ohjaamana – kunhan tekevät sen omilla rahoillaan”.

Tässä yhteydessä oli neuvotteluissa myös paljastunut Väli-Suomen suunnitelma tulevien Sote-menojen hoitamiseksi. Paradoksaalisesti tuon suunnitelman vaaransi hallituksen samat ripeät toimet, jotka olivat tarjonneet Väli-Suomelle mahdollisuuden hoitaa asiansa omalla tyylillään, irrallaan etelästä.

Sote-menojen leikkausten sananmukaisesti raadollisen alkuperäissuunnittelman uhkaa nyt romuttaa tieto viruksen aiheuttaman ns. luonnollisen poistuman ennusteita hitaampi kehittyminen erityisesti Väli-Suomen alueella. ”Ärhäkkää hoitopaikkojen saneeraajaa etelän herrat tästä viruksesta lupailivat, mutta taitaa jäädä suutariksi”, olivat kyynisimmät maakuntien miehet todenneet.

Väli-Suomen hallintomalli?

Supi-Suomen hallinto tullee nojautumaan nyky-Suomen monipuoluejärjestelmään ja nykyisiin hallintorakenteisiin. Sen sijaan Väli-Suomen suhteen tulemme todennäköisesti näkemään suuriakin muutoksia, tarjoaahan tämä irtautuminen heille mahdollisuuksia järjestää hallinto Väli-Suomen maakuntia miellyttävällä tavalla. Suurimpana merenrantakaupunkina ja Keskustan vankkana tukialueeena erityisesti Oulussa on ollut jo vahvaa liikehdintää Väli-Suomen kansantasavallan pääkaupungin sijoittamiseksi Ouluun.

Ja tavanmukaisesti pohjoisesta on nostettu myös tuttuja nimiä päämieskandidaatiksi. Ehkä odotetuin, mutta ei toki yllätyksellisin nimi on vanha tuttu Keminmaan konkari, jonka kuningastien esteenä näyttäisi tällä kertaa olevan nykyinen asuinpaikka – eli Uusimaa. Huhut kertovat jo viisumi- ja kulkulupahakemuksista, jotta todennäköinen Väli-Suomen kansantasavallan tuleva päämies pääsisi asemapaikalleen. Ja ulkoministerikokemuksellaan myös jälleen hoitamaan uusia ulkosuhteita vanhaan tuttuun itänaapuriin.

Ja hyvin voivat porvarit nukkua myös Supi-Suomessa, kun itänaapurin itä-suhteita Venäjän suuntaan hoitaa niinkin kokenut kehäkettu. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Täällä erikoistoimittaja Aimo Surakan naapuri, demilitarisoitu vyöhyke.

Joulunaikaa Hiekka-ahon lypsykarjatilalla

Millainen on lypsykarjatilan joulu ?

Jouluaatto ja joulupäivä ovat karjatilalla työpäiviä.
Arki ja juhla ovat navetalla yhtä ja samaa – perusrutiinit toistuvat jouluaamunakin.
Näinpä myös Hiekka-aholla Kekkosen Tuula ja Jorma suunnistavat navetalleen
klo 4.30 myös jouluaamuna.
Tämä on jo 33. joulu Tuulan ja Jorman yrittäjätaipaleella.

IMG_4630

” Joinakin vuosina aikaisemmin toimme navettaan jouluksi jopa joulukuusen ja lehmät saivat erikoisherkkuja jouluaamuna, mutta nykyään mennään joulunakin normaalin kaavan mukaan. Lehmät pikemminkin odottavat, että ne hoidetaan, lypsetään ja ruokitaan aina samaan kellonaikaan ja samalla reseptillä – poikkeukset näkyvät aina maitotankissa miinuksena”.

” Joululaulut soivat toki mukavasti navettaradiossa ja lehmätkin niitä kuuntelevat mielellään”.

IMG_4581

Navetalla Tuula yleensä aloittaa aamutoimet ennen Jormaa puhdistamalla ja kuivittamalla parret ennen lypsyä. Ja aamulypsy alkaa klo 5.00.

IMG_4583

Jorman vastuualuetta navetalla on rehustuksesta huolehtiminen.
Aamutoimet alkavat rehupöydän puhdistuksella ja säilörehun jaolla.

IMG_4586

IMG_4621

Väkirehun jakaa robotti. Jokaiselle oma annos yksilöllisen reseptin mukaan, 8 kertaa vuorokaudessa.

IMG_4647

” Tottakai ennen joulua pyritään tekemään valmiiksi kaikki mahdollinen, ettei jouluna tarvitse ajella paaleja tai muita rehuja. Ehditään rauhoittua joulun viettoon ja oleiluun lasten ja lasten-lasten kanssa. Mutta onhan tämä vastuu karjan hyvinvoinnista aina päällimmäisenä mielessä ja monesti lehmät, koneet, pakkanen tai myrskyt järjestävät yllätyksiä ja rauhallinen joulunvietto jääpi vähemmälle.”

IMG_4598

” Kun vuonna 1986 sukupolvenvaihdoksen jälkeen aloitimme, meillä oli 10 lehmää.
Vanhassa navetassa kaikki tehtiin käsityönä. Uusi navetta valmistui vuonna 1992

ja sitä on laajennettukin jo kertaalleen.
Nyt meillä on 35 lehmää, mikä kuitenkin tarkoittaa, että olemme tällä hetkellä
keskivertoa pienempi maitotila. Tilojen keskikoko alkaa olla jo 40 lehmän tasolla.”

IMG_4595

IMG_4605

” Kaikki raskaammat työt tehdään nykyään koneilla, mutta yhä edelleen karjanhoito on
raskasta. Työmäärä, stressi ja sitovuus kun lisääntyvät karjakoon kasvaessa.”

IMG_4617

Mikä on ollut parasta maatalousyrittäjän työssä ?

” Kyllähän se on ilman muuta ollut yrittämisen vapaus ja luonnonläheisyys.
Tehty työ jää myös suureksi osaksi hyödyttämään omaa yritystä ja maatilaa.
Työn tulokset voi nähdä konkreettisesti ympärillään koko ajan.
Samalla on jatkettu aikaisempien sukupolvien aloittamaa työtä.

Jos olisimme tehneet elämänuramme muissa ammateissa, meillä olisi ehkä oma asunto, auto ja ruohonleikkuri, mutta työmme arvo olisi mennyt muiden hyödyksi”, toteaa Jorma.

” Ja kyllä tuo luonnonläheisyyskin enemmän positiivinen juttu on, vaikka joskus tuntuu, että se enemmän vastustaa kuin puoltaa tätä yrittämistä.
Tässä ammatissa ollaan yhtä luonnon kanssa niin hyvässä kuin pahassa.
Sitä paitsi terveelliset ja hyödylliset harrastuksetkin on ollut sieltä ympärillä olevasta luonnosta helppo löytää”.

Entä pahinta ?

Ei niitä näin joulun aikaan kannata alkaa luettelemaan. Joulupukki saattaa vielä jättää tulematta. EU:nkin kanssa on opittu jo jotenkuten elämään.
Ilman nettiä ja kohtuullisia atk-taitoja ei maatilayrittäminen tänä päivänä onnistuisi ollenkaan. Byrokratia tuntuu kuitenkin välillä aika tyhjänpäi(väi)seltä.”

Tulevaisuus ?

Nyt on tähtäin asetettu parin vuoden päähän. Siihen mennessä on tarkoitus luopua karjanpidosta.
Jo nyt kaikki vasikat lähtevät viimeistään muutaman viikon iässä maailmalle.
Sitä mukaa alkaa navetta hiljalleen väljenemään.

Koko karja lähtee todennäköisesti keväällä 2021 uuteen, isompaan navettaan opettelemaan robottilypsyyn.

Sen jälkeen Itä-Kolimalla ei enää lypsykarjoja eikä muitakaan karjatiloja ole.”

 

IMG_4636

Tämä Romanssi- vasikka lähtee jo lähipäivinä uuteen kotiin ja aikanaan lypsää maitonsa uudessa robottinavetassa Pasalan kylällä.

 

IMG_4638

Rauhallista Joulunseutua ja Onnea vuodelle 2020 Tuulalle ja Jormalle sekä kaikille muillekin !

Kuka vielä muistaa Kolkun Kone Oy:n?

Muistelin tuossa aikani kuluksi nuoruusvuosiani Kolkun kylällä 1950 luvulla. Hitaasti mieleeni palautui aika, jolloin viljelymenetelmät kylän pelloilla alkoivat muuttua. Hevoset saivat melko nopeassakin tempossa väistyä kylvö- ja muokkaustöistä ja traktorit tulivat tilalle.

Kolkun kylä on tullut aina tunnetuksi yhteis- ja talkoohengestään. Kolkun Kone Oy huolehti tässä suuressa murroskaudessa kolkkulaisten pienviljelystilojen mahdollisuuksista siirtyä nykyaikaisiin viljelymenetelmiin. Tokkopahan kovinkaan monen, ehkä ei yhdenkään kylämme tiloista, resurssit olisi riittäneet tuliterän traktorin ja tarvittavien maatalouskoneiden hankintaan. Niinpä isännät ottivat rohkean ja kauaskantoisen askeleen kehityksen saralla, perustamalla Kolkun Kone Oy:n. Varmaan on vieläkin tallella perustamiskokouksen pöytäkirja, johon on huolella merkitty, ketkä jo perustamisvaiheessa tulivat mukaan. Merkillepantavaa on, että yhtiö muodostettiin osakeyhtiöksi. Osakeyhtiö valittiin yhtiömuodoksi, ehkä juuri siitä syystä, koska monet maatalouden yhteenliittymät, jotka oli perustettu suuren innostuksen vallassa osuuskunta muotoon, olivat joutuneet vaikeuksiin. Jäsenet eivät läheskään aina olleet sitoutuneet käyttämään osuuskuntamuotoisen yhteenliittymänsä palveluksia, muutoin kuin silloin, kun niitä ei halvemmalla saatu kilpailijoilta. Kolkun kylällä oli kyllä harjoitettu kimppakoneitten käyttöä, varsin epävirallisissa puitteissa. Kotitilani Lehtola mm. oli mukana osakkaana yhteisessä puimakoneessa ja kotitarvemyllyssä, jonka muina osakkaina olivat Koivuharju ja Lähdeaho (=Tikkanen) Tässä yhtymässähän yhteisöllisyys ulottui niin pitkälle, että viljanpuintiinkin osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset henkilöt. Itselläni on tosi hyviä muistoja noista puimaviikoista, joita saattoi kestää pitkin syksyä. Erityisesti on muistiin jäänyt se, kun joka ilta oli lämmitetty sauna ja tosi kuumaksi, Antti Rothille en muista kenenkään pärjänneen löylyn otossa. Yritinpä palauttaa mieleen näitä Kone Oy:n kuskeja, muistini mukaan Vilho Puranen oli ensimmäinen kuski, sitten taisivat seurata Esko Paananen ja Seppo Huikari, ehkä Huikarin Mauno oli nuorin näistä taitavista traktorikuskeista. Kivikoukku taisi olla suosituin kone, ainakin Lehtolan pellolla se pyöri syksyisin usein viikkokausia. Erikoisesti on jäänyt muistikuva, kun Huikarin Seppo raivasi kiviä tuossa silloisen riihen takana pellolla. Kyllä siinä Zetorin nokka oli välillä niin pystyssä, että meikäläistä traktorimiestä hirvitti. Kuinkahan moni muistaa vielä saksimallisen reen, jolla pintaan nostetut kivenjärkäleet kätevästi siirrettiin pientareelle. Niinkuin huomaatte, aika hataria ovat minun muistikuvani Kone Oy:stä. Te jotka muistatte tarkemmin noita aikoja, täydentäkääpä tätä hataraa esitystä.

Pentti Pulkkinen