Kuka vielä muistaa Kolkun Kone Oy:n?

Muistelin tuossa aikani kuluksi nuoruusvuosiani Kolkun kylällä 1950 luvulla. Hitaasti mieleeni palautui aika, jolloin viljelymenetelmät kylän pelloilla alkoivat muuttua. Hevoset saivat melko nopeassakin tempossa väistyä kylvö- ja muokkaustöistä ja traktorit tulivat tilalle.

Kolkun kylä on tullut aina tunnetuksi yhteis- ja talkoohengestään. Kolkun Kone Oy huolehti tässä suuressa murroskaudessa kolkkulaisten pienviljelystilojen mahdollisuuksista siirtyä nykyaikaisiin viljelymenetelmiin. Tokkopahan kovinkaan monen, ehkä ei yhdenkään kylämme tiloista, resurssit olisi riittäneet tuliterän traktorin ja tarvittavien maatalouskoneiden hankintaan. Niinpä isännät ottivat rohkean ja kauaskantoisen askeleen kehityksen saralla, perustamalla Kolkun Kone Oy:n. Varmaan on vieläkin tallella perustamiskokouksen pöytäkirja, johon on huolella merkitty, ketkä jo perustamisvaiheessa tulivat mukaan. Merkillepantavaa on, että yhtiö muodostettiin osakeyhtiöksi. Osakeyhtiö valittiin yhtiömuodoksi, ehkä juuri siitä syystä, koska monet maatalouden yhteenliittymät, jotka oli perustettu suuren innostuksen vallassa osuuskunta muotoon, olivat joutuneet vaikeuksiin. Jäsenet eivät läheskään aina olleet sitoutuneet käyttämään osuuskuntamuotoisen yhteenliittymänsä palveluksia, muutoin kuin silloin, kun niitä ei halvemmalla saatu kilpailijoilta. Kolkun kylällä oli kyllä harjoitettu kimppakoneitten käyttöä, varsin epävirallisissa puitteissa. Kotitilani Lehtola mm. oli mukana osakkaana yhteisessä puimakoneessa ja kotitarvemyllyssä, jonka muina osakkaina olivat Koivuharju ja Lähdeaho (=Tikkanen) Tässä yhtymässähän yhteisöllisyys ulottui niin pitkälle, että viljanpuintiinkin osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset henkilöt. Itselläni on tosi hyviä muistoja noista puimaviikoista, joita saattoi kestää pitkin syksyä. Erityisesti on muistiin jäänyt se, kun joka ilta oli lämmitetty sauna ja tosi kuumaksi, Antti Rothille en muista kenenkään pärjänneen löylyn otossa. Yritinpä palauttaa mieleen näitä Kone Oy:n kuskeja, muistini mukaan Vilho Puranen oli ensimmäinen kuski, sitten taisivat seurata Esko Paananen ja Seppo Huikari, ehkä Huikarin Mauno oli nuorin näistä taitavista traktorikuskeista. Kivikoukku taisi olla suosituin kone, ainakin Lehtolan pellolla se pyöri syksyisin usein viikkokausia. Erikoisesti on jäänyt muistikuva, kun Huikarin Seppo raivasi kiviä tuossa silloisen riihen takana pellolla. Kyllä siinä Zetorin nokka oli välillä niin pystyssä, että meikäläistä traktorimiestä hirvitti. Kuinkahan moni muistaa vielä saksimallisen reen, jolla pintaan nostetut kivenjärkäleet kätevästi siirrettiin pientareelle. Niinkuin huomaatte, aika hataria ovat minun muistikuvani Kone Oy:stä. Te jotka muistatte tarkemmin noita aikoja, täydentäkääpä tätä hataraa esitystä.

Pentti Pulkkinen

Pvy:lle uusi klapikone

Pvy:lle uusi klapikone

Kolkun pvy:n Palax klapikone on ollut kovassa käytössä vuodesta 2006 lähtien. Jo viime syksynä pvy:n kokouksessa päätettiin, että koneelle olisi syytä tehdä peruskunnostus, ainakin poistokuljetin ja terä uusia jne. Talven aikana selvisi, että vaihto uuteen vastaavaan koneeseen olisi varteenotettava vaihtoehto kunnostamiselle. Niinpä selvitysten jälkeen päätettiin nyt keväällä vaihtaa vanha hyvin palvellut Palax 70S uuteen vastaavaan, mutta entistä uudemmalla tekniikalla varusteltuun Palax Power 70S:ään.

Palax Power 70S klapikone

Entisen koneen tavoin konetta voidaan käyttää traktorilla tai sähköllä. Kone on sen verran painava, että sen siirto onnistuu vain traktorilla.

Uusi Palax Power 70S on muuten samanlainen kuin entinen, mutta rangan syöttö ja katkaisu tapahtuu kevyemmillä joystick-ohjaimilla. Halkaisuterän säätö tapahtuu niin ikään hydraulisesti ohjattuna. Myös klapien poistokuljetin on järeämpää tekoa kuin entisessä koneessa.

Palax Power 70S klapikoneen ohjaimet

Ennen käytöönottoa Jorma ja Jari tarkastivat koneen ja tekivät siihen alkuhuollon.

Jorma ja Jari huoltavat klapikonetta

Jorma testaa uutta klapikonetta

On tätä paljon kevyempi käyttää kuin entistä konetta, totesi Jorma, kun konetta testattiin.

Jorma hoitaa myös koneen vuokrausta, joten hänen kanssaan voit sopia omasta käyttövuorostasi. Jorman puhelinnumero on 040-5224176.

Klapikoneen käyttömaksua korotettiin hankinnan myötä entisestä 40 eurosta/pv à 50 euroon/pv.

Konetta vuokrataan vain Kolkun pvy:n jäsentalouksille.

Koska nykyinen kone on vain entisen Palaxin modernimpi versio, käy entinen rankojen syöttöpöytä sellaisenaan myös uuden koneen yhteyteen. Se helpottaa ja nopeuttaa rankojen käsittelyä.

Rankapöydästä peritään erillinen käyttömaksu 10 euroa/pv.

Klapikoneen rankapöytä

Klapien teko onnistuu näillä vehkeillä yksinkin. Ja klapeja voi kuormata kätevästi kolmeen rinnakkain olevaan säkkiin poistokuljetinta kääntämällä, kehui Jari koneen ensimmäisenä käyttäjänä.

Sipukan peltoladuilta Tour De Skiille

Mitäs Kolokulle kuuluu?

Näin on Jylhän Reijolla ollut tapana kysyä, kun Pasasen Teemu on kertonut käyneensä piipahtamassa kotipuolessa. Ei Viitasaarella, vaan Kolokulla. Hyvin on Teemu pitänyt syntymäseutunsa mainetta esillä vaikka käynnit ovat jääneet pariin kolmeen kertaan vuodessa.

Joulun alla 2018 istuttiin Tapiolan kahvipöydässä muistelemassa menneitä. Olisikohan ollut vuosi 1993, kun Kolkulle Peipon maastoon vedettiin latukoneella huippuladut piirikunnallisia hiihtokisoja varten. Hiihtäjiä, huoltajia ja yleisöä oli paikalla parisataa henkeä. Hiihtäjiä eri sarjoissa oli yhteensä yli 50 ja ajanotto tuloslaskentoineen tehtiin ensimmäistä kertaa tietokoneella. Ilmassa oli oikean urheilujuhlan tuntua.

Teemu Peipon peltoaukealla

Tässä Peipon peltoaukealla hiihdeltiin monet kisat vielä 1990-luvullakin. Hienoimmat kisat pidettiin silloin 1993. Nyt maisema näyttää paljon hiljaisemmalta.

”Noista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista se kai sitten lähti, mielenkiinto itse hiihtämisen lisäksi tulosten mittaamiseen ja valmentamiseen”, sanoo Teemu, joka on kohta kymmenen vuotta ollut mukana Suomen hiihtovalmennuksen etujoukoissa.

”Vuonna 2008-2009 pääsin mukaan valmentamaan Suomen nuorten hiihtomaajoukkuetta. Joukkueessa oli silloin mukana hiihtäjiä, jotka nyt muodostavat Suomen miesten ja naisten maajoukkueen rungon – Iivo, Risto-Matti, Krista jne”.

Teemu Tapiolan kahvipöydässä

Vuodesta 2014 alkaen Teemu on sitten jatkanut Suomen A-maajoukkueen valmennusryhmässä. Tätä nykyä hän toimii Suomen miesten A-joukkueen vastuuvalmentajana.

Tietotekniikka tärkeässä roolissa nykyajan valmennuksessa

Teemu on kehittänyt oman, aluksi hiihtovalmennusta, mutta nyt myös muuta urheiluvalmennusta palvelevan eLogger -harjoituspäiväkirjan, jolla valmentajat voivat suunnitella ja seurata urheilijoiden valmentautumista. Ohjelman kehittämisen hän aloitti jo vuonna 2001 ja ohjelmaa käyttää tällä hetkellä jo 6000 käyttäjää. Ohjelma palvelee myös Teemua itseään SHL:n vastuuvalmentajan tehtävässä. Ohjelman kehitystiimissä on mukana myös veli Tuomas.

E-locker -harjoitteluohjelma

Teemu on tuonut Hiihtoliiton valmennustyöhön myös muuta IT-osaamista. Paitsi valmennusta, myös kilpailusuorituksia analysoidaan nyt entistä tarkemmin.

”Miesten joukkueessa on mukana 10 hiihtäjää ja heillä kaikilla on oma valmentajansa. Minun tehtäviini kuuluu ohjata heidän työtään, järjestää resurssit, testaukset ja kilpailuohjelmat. Valmennusvastaava myös vastaa hiihtäjien leirityksistä ja kisajärjestelyistä, matkoista ja majoituksista sekä aikatauluista. Jos käy niin, että Suomen suksihuolto ei kisoissa toimi, niin se ei johdu minusta – suksi- ja varustehuollosta vastaa oma huoltotiiminsä”.

Leirityksissä ja kisoissa Suomen joukkueen muodostaa yleensä 30-40 henkilön ryhmä. Ryhmässä on 12-15 hiihtäjää, 10 hengen huoltoryhmä, 1-3 valmentajaa, 1-2 hierojaa ja 1-2 fysioterapeuttia.

Tämmöisen ryhmän kuljetukset ja majoitukset vaativat paljon järjestelyjä.

Kaluston osalta kaikki nyt kunnossa

”2017 keväällä saatiin Suomenkin joukkueelle onneksi uusi huoltorekka, joka helpotti oleellisesti kuljetuksia ja huoltoa. Aiemmin sukset ja varusteet kuljeteltiin osaksi pakettiautolla ja huoltotilat olivat järjestäjien tarjoamien tilojen varassa. Myös Norjalla, Ruotsilla, Venäjällä, Saksalla ja USAlla on huoltorekka, joten nyt kisoissa kulkee 6 rekkaa. Itse asiassa Suomen huoltorekka uusimpana on nyt kaikkein hienoin”.

Suomen hiihtomaajoukkueen huoltorekka

Rekka on kaksikerroksinen: alakerrassa on suksi- ja varustevarasto sekä 8 suksihuoltopaikkaa. Rekkaan mahtuu mukaan jopa 1000 suksiparia. Toisessa kerroksessa on hiihtäjille omat huoltotilat hierontapaikkoineen, sohvineen ja telkkareineen.

Huoltorekan sisätilat

Huoltorekka kiertää joukkueen mukana ympäri Eurooppaa. Alkutalvesta se oli Suomessa ja Norjassa. Tällä hetkellä se on Innsbruckin Scanialla vartioidulla piha-alueella, jossa Scanian väki voi sitä vastineeksi esitellä yhteistyökumppaneilleen. Tapaninpäivän jälkeen se lähtee huollettuna kohti Tour De Skiitä.

”Rekan suomalainen kuljettaja ja huoltotiimi kulkee sitten lentämällä Suomen ja Keski-Euroopan väliä – useimmiten rekka on parkissa Innsbruckin Scanialla, koska siellä sen vartiointi on helpoin järjestää. Huoltotiimin työt ovat määräaikaisia marraskuun alusta maaliskuun loppuun. Huoltoringissä on koko ajan 12-15 henkilöä. Mukana on ollut paljon maanviljelijöitä, heille tuommoinen talvihomma sopii hyvin. Aika monella huoltoryhmästä on aktiivihiihtäjätausta, koska testaus tehdään kilpailuladuilla kilpailuolosuhteissa ja testaus vaatii hyvää kuntoa. Tällä hetkellä huoltoryhmässä on yksi nainen, entinen huippuhiihtäjä Kati Venäläinen. Hänen miehensä Mika Venäläinen on myös ryhmässä mukana. Iän ja painon kasvun myötä nuorista testaajista tulee sitten jossain vaiheessa koppimiehiä voitelupenkin ääreen”.

Suomen leiri- ja kisaryhmän henkilökuljetuksia varten valmennusryhmällä on käytössä kolme pakettiautoa: kaksi VW Crafteria ja yksi VW Caravelle. Autot ovat näin keskitalvella pääsääntöisesti parkissa Münchenin lentoasemalla, josta niillä pääsee kätevästi Keski-Euroopan hiihtokeskuksiin. Vuorotellen niitä käyttävät kaikki Hiihtoliiton leiri- ja kilpailuryhmät.

”Esimerkiksi nyt joulun aluspäivinä autot ovat olleet yhdistetyn joukkueen käytössä ja he palauttavat autot jouluaattona Münchenin asemalle, josta lähtevät lennolla Suomeen. Hiihtäjien joukkue puolestaan saa autojen avaimet asemalta Tapaninpäivän jälkeen ja jatkaa Tour De Skiille”.

”Keski-Euroopassa ei ole autobahneja, tiet ovat vuoristossa enemmänkin mutkaisia ja kapeita. Talvisin saattavat lumiolosuhteet olla korkealla huonot; 100 kilometrin matkaan voi kulua joskus kolme-neljä tuntia”.

Kesä ja syksy kuluvat leireillä

”Hiihtovuoteen mahtuu useita leirityksiä. Tämän hiihtokauden aloitus tapahtui touko-kesäkuun vaihteessa viikon leirillä Norjassa. Kesäkuun lopulla oli viikon leiri Vuokatissa ja elokuulla 3 viikon leiri Pontresinassa Sveitsissä.”

Lenkkiporukka Pontsesinassa

 

Kläbo-juoksua

”Pontresinassa harjoiteltiin mm. Kläbo-juoksuhiihtoa paikallisen karjatilallisen säilörehupellolla, ihan luvan perästä. Löytyi sopivasti jyrkkää peltorinnettä ja sopivaa kasvusto ilman hiekkaa ja kiviä”.

Kesäleirin rullasuksitreeni

Syyskuussa oli 2 viikon leiri Seefeldissä ja lokakuussa 3 viikon korkean paikan leiri Val Senalesissa Italiassa: asunto oli 2000 metrin korkeudessa ja hiihtoharjoittelu tehtiin 3000 metrissä. Leiritys huipentui 2 viikon leirille Olostunturille, josta siirryttiin sitten suoraan Maailman Cupin aloitukseen Rukalle.

”Viimeisen vuoden aikana on matkapäiviä kertynyt 230 päivää. Pisin aika, jonka olen ollut yhtäjaksoisesti maailmalla kotona edes piipahtamatta, on ollut 6 viikkoa. Melkein kaikki omaisuus on aina mukana. Lomaa olen pitänyt viimeisen vuoden aikana yhden viikon”.

Talvella mennään kisoista kisoihin

Kilpailukaudella Suomen ryhmä kokoontuu kisapaikkakunnalle yleensä torstaina, huoltoryhmä rekallaan ja muut pakettiautoilla. Perjantaina vuorossa ovat heti viralliset harjoitukset, kun ladut avataan. Teemu itse hiihtää läpi kaikki kisaladut ja miettii alustavan kisataktiikan. Huoltoryhmä aloittaa testaukset.

Valmentaja hiihtolenkillä

”Kukin hiihtäjä saa talliltaan kauden aluksi 10 paria uusia suksia testattavaksi. Hiihtäjä valitsee niistä parhaat, loput lähetetään takaisin tehtaalle. Suksissa on yllättävän paljon eroja, samanmerkkiset samaa mallia olevat suksiparit harvemmin ovat prikulleen samanlaiset. Jokaisella hiihtäjällä on huoltoautossa käytössään noin 50 paria suksia, osa perinteiselle ja osa vapaalle, osa vanhempia, osa uudempia. Niistä valmistellaan kuhunkin kisaan 2-3 paria, joista hiihtäjä itse lopullisesti tekee valinnan kisasuksiksi. Suomen joukkueesta suurin osa käyttää Fishereitä. Iivo Niskanen ja Laura Mononen hiihtävät Rossignoleilla, Krista Pärmäkoski ja Lari Lehtonen norjalaisilla Madshuseilla. Ainoa kotimaisiin Peltosiin luottava on Johanna Matintalo”.

Kisaviikonloppu alkaa tiivistyä perjantai-iltana kello 18 pidettävän FISin tiedotustilaisuuden myötä. Siellä on valmentajien ja jukkueenjohtajien mahdollista esittää omia toivomuksiaan ja muutosesityksiään itse kisaa koskien. Perjantai-iltana on vielä joukkueen yhteispalaveri hiihtäjien kanssa.

Itse kisapäivänä valmennus huolehtii oman joukkueen järjestelyistä, väliaikojen otosta ja tiedottamisesta reitin varrella. Huoltorekan kuljettaja ja joukkueen fysiohuoltajat varautuvat reitin varteen riskipaikkoihin varasauvojen kanssa.

”Valmentajien kisapäivä on kiireinen, aina on oltava tietoinen tilanteista ja asioihin reagoitava heti. On pidettävä reaaliaikainen yhteys hiihtäjiin, huoltoon ja joukkueenjohtajien kokoukseen.

Kisapäivän kiire päättyy vasta illalla klo 23-24, jolloin pääsee hotellilla ensimmäisen kerran päivän aikana kunnolla syömään”.

Mediahuomio hyvästä – hankalampaa olisi, jos ketään ei kiinnostaisi

”Median kanssa olen pyrkinyt olemaan hyvässä ja rakentavassa yhteistyössä. On pelkästään hyvä, että mielenkiintoa hiihtoon on ja kisapaikoilla on paljon myös suomalaista mediaa. Joskus syntyy luonnollisesti hankalia tilanteita ja etenkin iltapäivälehtien toimittajat haluaisivat koukkia asioista raflaavampia näkökulmia. Olemme kuitenkin joukkueessa tänä päivänä yhä enemmän ammattimaisia myös tiedotuksen suhteen, harkitaan sanomisiamme aika tarkasti”.

”Paljon olemme tekemisissä myös muiden maiden kilpailijoiden ja valmentajien kanssa. Leireillä varsinkin on joskus paljonkin joukkueita yhtä aikaa. Erityisesti Norjan, Ruotsin ja Viron valmentajien kanssa ollaan paljon tekemisisissä. Myös Venäjän joukkueen nykyisen saksalaisvalmentajan Marcus Cramerin kanssa vaihdetaan useinkin kuulumisia ja USA:n valmentaja Matt Whitcomp on minulle tuttu jo nuorten MM-kisoista v. 2009 lähtien. Kielitaitokin kehittyy koko ajan niin, että pärjään nykyään hyvin englannin lisäksi saksan ja ruotsin kielellä”.

”Itse asiassa eri maiden valmentajien ja urheilijoiden keskinäinen kanssakäyminen on paljon leppoisampaa, kuin mitä median kautta voisi päätellä. Ollaan tavallaan yhtä suurta hiihtoperhettä, joka reissaa yhdessä leireillä ja kisoissa ympäri maailmaa”.

Entäs se Tour De Ski 2018 ?

“Kristalla on hyvät mahdollisuudet kolmen parhaan joukkoon kokonaiskilpailussa, voittokin on mahdollinen, jos kaikki menee nappiin. Miehistä vain Matti on aikonut hiihtää koko kisan läpi ja testaa kuntoaan lähinnä Seefeldin MM-kisoja ajatellen. Miehissä taso on niin kova, että aivan kärkeen suomalaisilla ei nykykunnossa vielä Tourilla ole saumaa”.

Akman valmennusta

Joululomalla Teemu keskittyy veljensä Tommin 2-vuotiaan Alma-tyttären hiihtovalmennukseen.

Hyvää Joulua ja Mukavia hiihtokelejä vuodelle 2019 !

Teit’ isäin Kannaksella

Mun isän’, nuori sotilas, niin sankarillinen,
hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen.
Hän tietään kulki kunniaan
ja kestää, seisten paikallaan,
voi kylmää, nälkää, haavojaan,
sen taisi taatto, sen.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan,
käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan.
Miss’ surmantuli tuimin lie,
mua sinne viittaa vaarain tie,
myös mun se sinne halu vie
teit’ isäin astumaan!

Aloitetaanpa tämä matkakertomus noilla JL Runebergin Sotilaspojan sanoilla. Tosin Kolkun kyläläisten joukkue ei noin juhlavin ja armottomin tavoittein ollut liikkeellä, kun suuntasimme teit’ isäin astumaan kesäretkellä Karjalan kannakselle 23.-25.7.2018. Matka alkoi aamuvarhain kello 5.00 omalta kylätalolta ja matkan varrelta kertyi autoon kaikkiaan 32 retkeläistä. Lisäksi mukaan oppaaksi ja asiantuntijaksi oli saatu Keski-Suomen Reserviläispiirien toiminnanjohtaja majuri evp Tapio Paappanen Keuruulta. Ja joukkueen kuljetusvastaavana toimi Venäjänkin tiet hyvin tunteva Keimo Paananen Viitasaaren Tilausliikenteeltä.

Rajan yli menimme Imatran Enson ja Venäjän Svetogorskin tullien kautta. Vuoksen pohjoista rantaa pitkin matkasimme aluksi Jääsken ja Antrean kylien kautta Kuukaupin sillalle, jonka kohdalla ylitimme – kuitenkin uutta siltaa pitkin – Vuoksen.

Kuukaupin silta

Kuukaupin sillasta tuli omalla tavallaan yksi jatkosodan sotahistorian muistomerkeistä. Nimittäin elokuussa 1941 jatkosodan alun hyökkäysvaiheissa Neuvostoliiton joukot yrittivät perääntyessään räjäyttää koko sillan. Räjäytys onnistui vain osittain ja suomalaiset pioneerit löysivät sillan ehjäksi jääneestä kivisestä maatuesta 600 kilon räjähdepanoksen, jonka mukana oli laukaisulaite. Pioneerien purkivat laitteen ja tutkimusten jälkeen selvisi, että laite toimii tietyllä radiotaajuudella. Suomalaisten viestintä alkoi soittaa ko. taajuudella jatkuvaa musiikkia (mm. Säkkijärven polkkaa ja Saariston Sirkkaa) ja näin saatiin eliminoitua jatkosodan alussa lukuisia muitakin neuvostojoukkojen asettamia räjähteitä.

Alkumatkan maisemat lienevät olleet kutakuinkin samat silloin talvisodan ja jatkosodan aikoihin; rakennuskanta ainakin näytti olevan peräisin noilta ajoilta eikä tiessäkään tuntunut perstuntumalla kovin suuria remontteja tehdyn. Itse Vuoksen Karjalaa oli tuolloin 1930-luvulla verrattu jopa Saksan Ruhrin alueeseen. Vuokseen oli rakennettu vesivoimalaitoksia ja alueella oli Suomen mitassa merkittävää puunjalostus- ja terästeollisuutta. Täältä sai alkunsa moni Suomen nykyisistä mahtiyrityksistä, esim. paikan nimen mukaisesti mm. Enso.

Ja illan suussa olimme perillä Viipurissa. Majapaikkana oli Hotelli Viipuri; vanha, mutta ihan ok. Ennen päivällistä teimme vielä kävelyretken hotellin vieressä olevaan Torkkelin puistoon. Puistossa sijaitsevat mm. Jussi Mäntysen Hirvi-veistos ja Alvar Aallon suunnittelema ja suomalaisten 2010-luvulla restauroima Viipurin kirjastorakennus, joista kuvia alla.

Retkeläiset Jussi Mäntysen Hirvi-veistoksen juurella

Viipurin kirjastorakennus

Viipurin kirjastorakennus

Viipurin kirjastorakennus

Muutenkin Viipurin katukuvassa on tapahtunut paljon viimeisinä vuosina, kun vanhaa arvokasta rakennuskantaa on saneerattu suurella pieteetillä – ainakin julkisivujen osalta.

Viipurin saneerattuja julkisivuja

Viipurin asema

Tosin korjattavaakin vielä löytyy…

Viipurin korjaamattomia julkisivuja

Ensimmäisen retkipäivän päätteeksi illallinen hotellilla ja…

Ensimmäisen retkipäivän illallinen

tutustuminen Pyöreän Tornin sokkeloihin.

Pyöreä torni

Pyöreä torni

Pyöreä torni

Pyöreä torni

Tiistaina 24.7. alkoikin sitten tutustuminen Karjalan kannaksen kohtalonhetkiin. Ensin matkasimme Summaan, jossa Tapio kertoi Stalinin ja Neuvostoliiton Suomea koskevista suunnitelmista vuonna 1939 ja Talvisodan vaiheista talvella 1939-40. Neuvostoliiton suunnitelma Suomen valtaamiseksi talvisodassa estettiin, mutta Karjalan alue menetettiin Moskovassa tehdyssä rauhansopimuksessa.

Tapio Paappanen kertoo Neuvostoliiton suunnitelmista Suomen valtaamiseksi

Talvisodan pääpuolustuslinjana oli niin kutsuttu Mannerheim-linja, joka kulki Vuoksen Laatokan puoleista pohjoisrantaa pitkin Taipaleenjoelta Karjalankannaksen keskiosien kautta Suomenlahdelle. Yksi linjan betonisista bunkkereista on yhä tallella Summassa, aivan vanhan Pietarintien varressa.

Mannerheim-linjan betonibunkkeri Summassa

Tapio Paappanen kertoo Neuvostoliiton suunnitelmista Suomen valtaamiseksi

Summasta jatkettiin yhä pidemmälle Rajajokea ja Pietaria kohti. Aivan samoin etenivät isäukot Kannaksella kesällä 1941 Jatkosodassa aina Rajajoella olevalle vanhalle rajalle saakka. Laatokan pohjoispuolella hyökkäys jatkui vanhojen rajojen yli Äänisjärvelle ja Syvärille asti. Näillä linjoilla jatkui sitten asemasota aina vuoteen 1944 saakka.

Aivan jo Pietarin tuntumassa lähellä Rajajokea Kivennavalla on maailma tällä hetkellä tämännäköistä. Kävimme välillä ostamassa matkaeväitä paikallisesta ostoskeskuksesta.

Kivennapa vuonna 2018

Ostoskeskus Kivennavalla

Evästäydennyksen jälkeen historiatrippimme jatkui jatkosodan ratkaisupaikoille.

Kesällä 1944 alkoi Neuvostoliiton joukkojen suurhyökkäys. Moninkertaisen mies- ja materiaali-ylivoiman turvin puna-armeija mursi rintamalinjan Pietarin tuntumassa Valkeasaaressa, josta se pääsi jatkamaan Suomenlahden rantateitä pitkin Kuuterselän kautta aina Viipuriin saakka.

Hieman pohjoisempana Siiranmäessä suomalaisten linjat pitivät, puna-armeijan eteneminen pysäytettiin ja rintamalinja siellä saatiin pidettyä Vuoksen etelärannalla.

Kävimme tarkistamassa, miltä Siiranmäen armottomat taistelupaikat nykyään näyttävät.

Siiranmäen tie

Siiranmäen puolustusasemia

Näissä asemissa suomalaisjoukot saivat rintamalinjan pidettyä 13.6.1944 alkaneessa puna-armeijan suurhyökkäyksessä ja raivoisa taistelu päättyi torjuntavoittoon. Siiranmäen taisteluissa kaatui tai haavoittui 3784 puna-armeijan sotilasta. Suomalaisten vastaavat tappiot olivat 873 miestä.

Vuonna 2004 Suomen Valtion rahoittamana pystytettiin Siiranmäen taistelupaikalle muistomerkki.

Siiranmäen taisteluiden muistomerkki

Tapio Paappanen kertoo Siiranmäen taisteluista

Nykyään Siiranmäen taistelussa voitolla on jättiläisukonputki. Joka puolella metsissä ja vanhoilla pelloilla on valtavia ukonputkikasvustoja, jonne ei paljaalla iholla ole asiaa. Pari satunnaista esimerkkiä:

Jättiläisukonputkia Siiranmäellä

Timo Laukkarinen ja jättiläisukonputki Siiranmäellä

Muutenkin Kannaksen alueella näytti siltä, että luonto on tekemässä valtausta; aikanaan viljavat peltovainiot ovat puskittumassa, viljeltyjä peltoja ei juuri näkynyt.

Luonto valtaa Siiranmäen peltovainioita

Luonto valtaa Siiranmäen peltovainioita

Siiranmäestä suuntasimme Äyräpäähän, jossa nähtiin jatkosodan loppuvaiheissa taistelu Vuoksen molemmin puolin – suomalaisjoukot vastaanottivat puna-armeijan hyökkäyksen Vuoksen etelärannalla ja joutuivat perääntymään Vuoksen yli pohjoisrannalle, johon venäläisten hyökkäys saatiin pysäytettyä 15.7.1944.

Äyräpään kirkon rauniot

Äyräpään kirkon rauniot ja muistomerkki. Katsaus Äyräpään-Vuosalmen taisteluihin.

Tapio Paappanen kertoo Äyräpään-Vuosalmen taisteluista

Näkymä länteen Äyräpään kirkon raunioilta heinäkuussa 1944.

Näkymä länteen Äyräpään kirkon raunioilta heinäkuussa 1944

Sama näkymä nyt 24.7.2018.

Näkymä länteen Äyräpään kirkon raunioilta heinäkuussa 2018

Suomen armeijan joukot joutuivat heinäkuussa 1944 uimaan täysin varustein tykki- ja kranaatin-heitintulessa Vuoksen yli. Nyt 24.7.2018 Suomen armeijan everstiluutnantilta onnistui uiminen Vuoksessa huomattavasti rauhallisemmissa merkeissä – vain Luojan luomissa varusteissa.

Uimassa Vuoksessa

Pakettiautolla liikkuva myyjäpartio oli seuranamme jokaisessa pysähdyspaikassa. Tällainen oli Äyräpään myymäläauton tuotevalikoima.

Äyräpään myymäläauton tuotevalikoima

Pitkän retkeilypäivän jälkeen oli jälleen iltavapaan aika. Illallispaikaksi oli valittu hienoon kuntoon entisöity Ravintola Espilä.

Ravintola Espilä

Ravintola Espilä

Ravintola Espilä

Ravintola Espilä

Viimeisen päivän ratkaisutaistelut käytiinkin sitten Tali-Ihantalassa. Siellä ratkesi Suomen kohtalo raskaassa puna-armeijan suurhyökkäyksessä. Suomalaiset ehtivät siirtää juhannuksen alla 1944 lisäjoukkoja Itä-Karjalasta juuri Tali-Ihantalan taisteluihin. Siirrettyjen yksiköiden joukossa oli myös JR50, joka koostui suureksi osaksi juuri viitasaarelaisista miehistä.

Puna-armeijalla oli Tali-Ihantalan taisteluissa käytössään 150.000 miestä, suomalaisilla 50.000. Tykistön, kranaatinheittimistön, panssarivaunujen ja ilmavoimien osalta suhde oli vielä toivottomampi. Siitä huolimatta Suomen joukot onnistuivat torjumaan puna-armeijan suurhyökkäyksen ja puna-armeijan Kannaksen joukkojen komentaja marsalkka Gomorov joutui perumaan Helsinkiin suunnitellun puna-armeijan voittoparaatin. 15.7.1944 puna-armeijan komentaja tunnusti, että ei pääse joukkoineen enää eteenpäin ja ryhmittyi puolustukseen Viipuri-Kuparsaari-Taipale- linjalle. Suomen itsenäisyys oli pelastettu.

Tali-Ihantalan taistelujen suomalainen muistomerkki ja maisema nykyään.

Tali-Ihantalan taistelujen suomalainen muistomerkki

Tali-Ihantalan maisemaa 2018

Tali-Ihantalan taistelujen venäläinen muistomerkki ja tie Taliin.

Tali-Ihantalan taistelujen venäläinen muistomerkki ja tie Taliin

Kuva samasta risteyksestä: tie Ihantalaan ja Portinhoikkaan.

Tie Ihantalaan ja Portinhoikkaan

Ennen lähtöä kotisuomea kohti vielä ruokailu Viipurissa; Kellariravintola Slavjanskaja Trapeza.

Kellariravintola Slavjanskaja Trapeza

Kellariravintola Slavjanskaja Trapeza

Ja lähtiäisiksi vielä kuva Viipurin linnasta, jota restauroidaan edelleen…

Viipurin linna

Matkalla pysähdyimme vielä Tienhaaran taisteluiden muistomerkille, jossa matkalaiset muistivat Tapiota ja Keimoa Putin ja Venäjän karhu- paidoilla ja saunavarusteilla.

Tapion ja Keimon muistaminen Tienhaaran taisteluin muistomerkillä

Tapion ja Keimon muistaminen Tienhaaran taisteluin muistomerkillä

Yhteiskuva retkiläisistä

Suuret kiitokset kaikille mukana olleille!

Matkan annin voimme lopettaa vaikkapa seuraavin Kari Tapion Taistelija – laulun sanoin

Taistelija

Sävel Jori Sivonen, sanat Timo Mäenpää

Hän on ollut siellä jossain
Mihin monet jäivät niin
Tehnyt kaiken, mitä tehdä käskettiin
Mikä oikein on tai väärin
Puolestansa päätettiin
Ja ne päättäjät, ne jäivät kaupunkiin
Hän on tuntenut, kun pommit tantereita moukaroi
Avunhuudot vielä nytkin kuulla voi
Hän on nähnyt sen kun savun takaa nousee aamunkoi
Tuhottuna kaikki minkä Luoja loi

Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan
Etulinjaan palaa öisin uudestaan
Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei
Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei
Silti toivon näki jossain siintävän
Eikö kuuluis hälle hieman enemmän?

Hän on tähtäimensä takaan nähnyt toisen ihmisen
Joka marssi tahtiin toisten käskyjen
Silti taistelunsa taisteli, me saimme vapauden!
Hän on ylpeä ja nöyrä eessä sen
Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin
Kynsin, hampain, rukouksin, kyynelin
Päivä mailleen painuu, takanansa taival ankarin
Reissu raskas niin on ollut sankarin

Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan
Etulinjaan palaa öisin uudestaan
Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei
Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei
Silti toivon näki jossain siintävän
Eikö kuuluis hälle hieman enemmän?

Päivä mailleen painuu, takanansa taival ankarin
Reissu raskas niin on ollut sankarin

Kylmän sodan jälkeistä liennytystä Varsovassa – sen pituinen se

Vieraskirjassa oli sydäntalvella niin paljon Lapin-lisillä terästettyjä kalavaleita, että koin pakottavaa tarvetta kirjoittaa vastapainoksi yhden tositarinan 1990-luvulta. Siis TOSItarinan, vaikka nyt sattuukin olemaan aprillipäivä, kun tämän tänne ylöskirjaan. Tässäkin tarinassa toki ensin liioitellaan, mutta palataan totuuteen kuitenkin. Niin totuuteen kuin minä saatan muistaa…

Ja tarina alkaa:

Varsovan ydinkeskustan Marriott-hotellissa oli 1990-luvulla helppo törmätä hyvinkin erilaisiin persooniin, jotka olivat haistelemassa Itä-Euroopasta Keski-Euroopaksi muuttuneen miljoonakaupungin tarjoamia mahdollisuuksia. Iltaoluella hotellin baarissa törmäsin länsisaksalaiseen kaveriin, jolla tuntui olevan sanallista vääntöä erään puolalaisen kanssa Naton ja Varsovan liiton sotakalustoarsenaalista. Kylmän sodan jälkimainingeissa kun tuolloin vielä lämmiteltiin.

Saksa oli muodollisesti jo yhdistynyt ja Varsovan littokin hajonnut, mutta nämä nuoret uhoajat tuntuivat olevan vielä kovin syvällä kylmän sodan aikaisissa poteroissaan. Liityin kuitenkin seuraan. Rupattelumme lomassa kävi selväksi, että saksalainen oli Hampurin satamakaupungista ja puolalainen taas Nowa Hutan terästehtaiden varjosta. Viitasaaresta eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Eipä siltä, eivät Jyväskylästä eivätkä Kuopiostakaan.

Kohta palasivat kuitenkin poteroihinsa ja itä-länsi -ottelu kulminoitui siihen pisteeseen, että merivoimiin perehtynyt saksalainen väitti Natolla olleen niin paljon sotalaivoja, että jos ne olisi ajettu Tanskan salmista Itämeren etelärannikkoa saartamaan niin edes soutuveneelle ei olisi jäänyt tilaa.

Ja vastapainoksi puolalainen teräsmies uhosi Varsovan liitolla olleen niin paljon panssarivaunuja, että jos ne olisi ajettu asemiin Itämeren ja Mustanmeren välille niin eivät olisi kaikki mahtuneet rinnakkain.

No, Viitasaaren pojalla ei ollut pistää mitään vastaavaa väitettä sotakalustotasolla, mutta kalupuolella kylläkin. YYA-
ja Kekkoslovakia-ajan kasvattina käänsin keskustelua hieman rauhanomaisempaan suuntaan. UKK:n vinkkien mukaisesti en myöskään ryhtynyt tuomarin rooliin tuossa väittelyssä vaan enemmänkin lääkärin. Ja lääkärin pelikenttänä kun on ihmiskeho kaikkine elimineen niin iskinpä noille sapelinkalistelijoille tiskiin seuraavan rätingin:

Yhdeksän vuotta vanhemmalla veljelläni, joka asuu Viitasaaren keskustassa, on 26 senttiä pitkä se (Päätalon Kalle olisi saattanut kutsua sitä suoroksi).

Siihen vaimeni poikien enin uhoaminen ja alkoivat siemailla oluitaan mietteliäämmissä merkeissä. Nähtiin jälleen kerran, että ihmispolojen on hyvin vaikea käsittää sotilasliittojen kokoluokassa olevia suurensuuria asioita. Sen sijaan lähempänä omaa napaa olevat suurpienet kymppituumaiset asiat on paljon helpompi asettaa ymmärrettäviin mittasuhteisiin.

Ja kuinka ollakaan, tovin kuluttua alkoi merkkejä liennytyksestä näkyä ja kuulua. Ensin saksalainen alta kulmainsa alkoi perumaan isotteluaan: Ei niitä Naton sotalaivoja nyt ihan niin hirveästi ollut. Eiköhän sinne jokunen vielä olisi mahtunut sekaan kellumaan. Ja puolalainenkin nöyrtyi: Kyllä kai sinne T-72 tankkien väliinkin olisi muutama vielä sopinut.

Hyväntahdon eleenä minäkin hieman kevensin: No, tottapuhuen, ei se minun velipoikakaan nyt ihan Viitasaaren ydinkeskustassa asu.

Loppuilta kuluikin sitten vähemmän sotaisasti. Jonkin sortin ”varustelukilpailu” säilyi puheenaiheena, mutta enempi anatominen varustelu. Leppoisassa liennytyksen ilmapiirissä spekuloimme mm. sitä, korreloivatko ja perityvätkö ihmiselinten ja ulokkeiden mitat.

Keski-Euroopassa tuntui olevan vahva käsitys, että kyllä korreloivat ja kyllä periytyvät. Ja kuinka makeasti loppuillasta nauroimmekaan rukkasella niistettävälle nenälleni ja 46 numeron kengilleni.

Sen pituinen se.

J. Nummenleija

Kolkun kylä myynnissä?

Sattui tänään tuolta lehtijuttujen seasta silmiin seuraava uutinen:

Saksalaiskylä myytiin erikoisessa huutokaupassa – hinta kohosi 140 000 euroon

Epätavallisen huutokaupan ainoa huutaja osti itselleen kokonaisen saksalaiskylän.

"Vain parinkymmenen asukkaan Alwine myytiin nimettömänä pysyttelevälle ostajalle 140 000 eurolla, uutistoimisto AFP kertoo.

Entisen Itä-Saksan puolella, noin 120 kilometrin päässä Berliinistä sijaitseva Alwine huutokaupattiin, koska kylä on käytännössä kuollut.

Kylän parikymmentä asukasta ovat eläkeläisiä ja kylän nuoret ovat muuttaneet muualle. Uusia asukkaitakaan ei paikkakunnalle ole odotettavissa, sillä siellä ei ole töitä.

Alwinessa talot ovat rapistuneita. Kaiken lisäksi useat ränsistyneet rakennukset ovat tyhjillään."

Mitenkähän käy entisen Keski-Suomen läänin puolella, noin 120 kilometrin päässä Jyväskylästä sijaitsevalle Kolkulle?

Kolkkujärven kuhaistutukset

Kuhaistutukset Kolkkujärveen alkavat antaa jo tulosta. Nergin Kari sai tänä aamuna verkosta jo aikamoisen vonkaleen: mitta oli 65cm ja painoa peräti 3,8 kiloa. Onko muilla mitattuja kuhatuloksia?

3,8kg / 65cm kuha Kolkkujärvestä

Kuhanpoikasia on istutettu järveen jo useampia kertoja, aikaisimmat istutukset ovat jo yli 20 vuoden takaa. Ensimmäiset istutukset tosin eivät onnistuneet, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana tehdyt ilmeisesti ovat tuoneet tulosta. Suuret kiitokset kuhakannan elpymisestä kuuluvat järven mökkiläisporukalle, joka on pilkki- ja uistelukilpailuilla sekä muilla keräysvaroilla tehneet usempaankin kertaan kuhaistutuksia Kolkkujärveen. Erityiset kiitokset Törmälehdon Erkille, joka on ollut tuon toiminnan priimus moottori. Myös Puralan Osakaskunta on tehnyt useita merkittäviä kuha- ja siikaistutuksia Kolkkujärveen.

PS. Ja Karille kiitokset kuhasta! Jostakin syystä kuha on nyt fileoituna Mökinahon pakkasessa joulua odotellen.

Sinikka 70v

Tellu, 28.2.2016

Millainen päivä mahtoi olla 26.2.1946? No ainakin se oli tiistai, ja Suomea johti tasavallan presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim. Meille Sipukkalaisille päivä oli erityisen merkittävä – silloin putkahti maailmaan Sinikka, sisarusparvemme vanhin. Ei uskoisi, että siitä on jo 70 vuotta!

Eilen, kauniina kevätlauantaina kokoonnuimme Wiikin kartanolle lähimmässä perhepiirissä juhlistamaan Sinikan pyöreitä vuosia. Leppoisissa tunnelmissa nautimme maittavista pöydän antimista kakkukahveineen. Jutusteltiin yhdessä niitä näitä, nauru ja laulukin välillä raikui. Asta ja Jorma olivat sommitelleet päivänsankarille oman laulun, jonka yhdessä esittivät Jorman kitarasäestyksellä. Laulu taisi olla niin iloinen yllätys Sinikalle, että laitetaan se vielä tähänkin kynäniekkojen luvalla.

Minä, sisarusparven kuopus, kiitän meidän kaikkien puolesta Sinikkaa mukavista juhlista!

SINIKKA 70 VUOTTA
(sävel Sininen ja valkoinen)

VUOSIKYMMENIÄ SEITSEMÄN
ELETTYÄ ELÄMÄÄ
MITÄ NIISTÄ KERTOISIN
KYSYJILLE VASTAISIN

LEIKIN KANSSA SISKOJEN
NUOREMPIEN VELJIEN
SIPUKAN KESIEN
LÄMMÖN IHMEELLISEN

KOTI VEIKON AUNEN
LÄMMIN TUNNELMA SEN
SISARUKSET TÄYTTI
HUONEEN JOKAISEN
VEIKKO RAKENNUTTI
LISÄSIIVEN ERILLISEN
TÄMÄ OLI LAPSUUS
SINIKKA PASASEN

SIPUKKA KUN TAAKSE JÄI
MIETISKELIN MIELESSÄIN
OPISKELEMAAN NYT MEEN
AMMATIKSI OMPELEEN

KERTOISINKO NUORUUDEN
JYVÄSKYLÄN AIKAISEN
TAI SEN KAIKEN RIKKAUDEN
KUNNES LÖYSIN RAKKAUDEN

MARTTI ON MULLA
PUROLASSA PUOLISONAIN
REETA JA RIIKKA
MUUTTANEET ETELÄÄN AIN
THOR JA AUNE
LAPSENLAPSINAIN
KAIKEN TÄMÄN KERTOA
SEITSENKYMPPISENÄ SAIN

26.2.2016 Asta ja Jorma

Alli, 29.2.2016

Ikä kultainen kuluvi,
aika armas rientelevi!

Lämpimät onnittelut Sinikalle syntymäpäivän johdosta!

– Alli ja Jukka

Kesäretki Pärnuun

Alli, 25.2.2016

Pöytälaatikosta löytyi muistelus vuodelta 2013 kolkkulaisten tekemästä kesäretkestä Eestin maalle.

Reissu oli hieno ja matkaseura mukavaa. Se sai runosuonen pulputtamaan.

Kesäretki Pärnuun

Aamuauringon noustessa
viikon alun auetessa
matkaan lähti joukko huima
kohti Pärnua Kolkulta
Viron-maata vilkaisemaan
sukukansaa katsomahan.

Läpi kotoisen Suomen maan
maisemat ohi vilisi.
Juttu luisti, nauru raikui,
mukavasti matka taittui.
Arvat myötiin, voitot saatiin
lantit kassahan kilisi.

Saavuttihin satamahan
laivaan valkeaan kapastiin.
Meren aalloilla seilattiin
lahden poikki lainehilla.
Lempeästi sääkin suosi
aurinko armas hymyili.

Illan suussa majoituttiin
Tervis-hotellin huomahan.
Kovin oli hienot huoneet
huoneet vasta valmistuneet
käytäväin pitkäin perillä.

Rita-opas oivallisin
Antin armahin anoppi
meidät siellä vastaanotti
ruokapaikankin järjesti.
Vettä sataa tihuutteli
matkalaisia kasteli,
vaan ei mieltä masentanna
märkä keli miekkosia.

Aamun tullen kaupungille
nokka kohti seikkailua:
Juha autoa ajeli
Rita hyvin haasteleiksi
nähtävyydet, historiat
sanat sopivat selitti.

Ihmeet monet ihmeteltiin
suurten herrain kesäpaikkaa
puoluepomoin peseä
porukalla taivasteltiin
kahvin kera keskusteltiin.
Aurinko ”köyhille” paistoi.

Keskiviikon koettaessa
selvät oli suunnitelmat:
suuntana Saarenmaan saari.
Taaspa autolla ajeltiin
tietä pitkin porhallettiin
tasaista maata matkattiin.

Lautta kulki yli salmen
tie vei läpi Muhun-saaren.
Saavuttiinpa Saarenmaalle.
Käytiin kauniissa kirkossa,
kovin kaikui kirkonholvi
virttä siellä veisatessa
laulu soma laulaessa.

Monen monta vuotta sitten
meteori montun teki,
haudan hurjan humahutti
paikkaan Kaalin-Trahterissa.
Somassa majatalossa
villisikaa maistelimme
sian potkaa puraisimme.

Tuulimyllyt pyörähteli
sähkövirtaa jauhatteli
merenrannassa rallatti.
Vanhat myllytpä mykkinä
tien vierellä vartioi.

Lysti loppui aikanansa
ilonpito ajallansa,
kotimaa kultainen kutsui.
Mukavaa ol´matkustella,
naapurimaata katsella,
vaan koti armahin aina.
Paras paikka maailmassa.

Talokauppoja ja halonhakkuuta 1947

Motittaja, 10.10.2015

Pentti ehtikin kirjoitella tuonne vieraskirjan puolelle Heinon myöhemmistä vaiheista. Laitanpa tähän siitäkin tiivistelmän:

”Heino asui 1960-luvulla Hämeenlinnassa vaimonsa Tertun os. Nisula (Hattulasta) kanssa. Muuttivat n. 1966 Ruotsiin Boråsiin ja myöhemmin Göteborgiin. Kolme lasta Juha s.1961, Virva, ja Miika. Heino oli toissä Volvon tehtaalla. Asuu edelleen Ruotsissa Tukholman lähellä Mälaren järven rannalla.”

Ja tässäpä lisäksi jotain vanhempaa muistinvaraista tietoa, mitä itse muistan kuulleeni Vainikaisista:

Heinon isä Pekka Vainikainen (s.1900 Lapinlahti, k.1948) asui vielä sodan jälkeen Kumpumäen puolella Heinäsuota eli Niemessä Pentinselkämällä. Pentinselkämällä on Heinäsuosta kohoava Pentinniemi, jossa talot Pentti ja Niemi.

Pekan ensimmäinen vaimo ennen sotia oli Heinon äiti Selma (os. Väisänen). En muista kuulleeni Selman kohtalosta, mutta sota-aikana Pekalle pyöräytti tyttöjä myös toinen vaimo Emma (os. Sairanen). Pentin mukaan näköjään vanhimman tytön äiti olisi Selma ja kahden nuorimman Emma.

Eivät kerinneet vielä kouluikäänkään nuo kolme tyttöä, kun Pekka kuoli 48-vuotiaana. Juuri kun tuo kuusihenkinen perhe oli asettunut uuteen kotiinsa Sirkkaan.

Talokauppoja oli siis tehty. Liekö vuoden 1947 talokauppasuma lähtenyt liikkeelle kun Mökiahon kuopustytölle ja Pasas-Veikolle oli tulollaan toinen lapsi ja tuolla 25-vuotisella nuorella parilla oli kova hinku päästä oman katon alle.

Vainikais-Pekka oli myymässä Niemeä ja Veikko oli sitä ostamassa. Pekka kuitenkin perui kaupat viime tingassa ja päätyi suoran myynnin sijasta vaihtokauppaan Tuikkas-Uunon kanssa. Eli keväällä 1947 Uuno T. muutti Sirkasta Niemeen ja Pekka V. Niemestä Sirkkaan. Eipä silti, kivenheiton päähän Sipukkaan päätyi myös Veikko.

Sirkan uudistilalle oli hirsitalon rakentanut 1930-luvulla Uuno Leppänen, joka oli sitä ennen asunut vuokramaalle rakentamassaan Mutkalassa. Sodan jälkeen vuonna 1944 Leppäset muuttivat Sirkasta Keitelepohjaan ja Sirkkaan muutti Tuikkas-Uuno muutamaksi vuodeksi (1944-47). Ja kolmannet Sirkan asukkaat olivat siis Vainikaiset.

Vainikais-Pekka kerkesi asua Kolkulla Sirkassa vain vuoden päivät 1947-48. Ja Heino lienee ollut tuon lukuvuoden Kolkun koulussa Kemppais-Pentin ja Vuorikosken Tarmon luokalla.

Pekan kuoltua leskeksi jäänyt Pekan toinen vaimo Emma myi Sirkan Iijalainen Kallelle ja Kopsan Helmille, jotka muuttivat Sirkkaan Pajalasta.

Ja Emma muutti lasten (Heino -35, Toini -41, Hilkka -43, Helga -44) kanssa tietääkseni Metsämaalle. Ilmeisesti siis Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamaille, Loimaan kupeeseen. Ja Pentti tietää enemmän sen jälkeisistä vaiheista. Ja Tarmokin saattaa tietää ainakin Boråsin ajoista.

Sirkasta enemmän Tarinapalstalla vuodelta 2006: Peltoniemestä, Suonsaaresta, Mutkalasta, Pajalasta ja vähän muustakin.

Veikko ja Aune eivät siis sittenkään ostaneet Vainikaisilta Niemeä vaan tulivat Vainikaisten naapuriksi ostamalla toukokuussa 1947 Kajanin Jallulta ja Irmalta Sipukan. Hirsitalo noin 4.5 hehtaarin tontilla. Kauppahinta taisi olla 150 000 sen aikaista markkaa. Nykyeuroissa noin kymppitonni.

Ja niin alkoi yhden lehmän, yhden lampaan ja yhden tyttären kera Sipukan kattilakunta muotoutua siinä Sopukan ja Sirkan naapurustossa.

Ja mistäpä tuli alkupääoma Veikon talokauppoihin:

Valtio hakkuutti halkoja mailtaan ja Veikko oli nuoruuden innolla reuhtonut kymmentäkin mottia päivässä. Pystystä pinoon pokasahalla kaadettuina ja katkottuina ja kirveellä karsittuina ja halottuina.

Säällä, maastolla, palstan sijainnilla, puun iällä, koolla ja oksaisuudella oli tietenkin suuri vaikutus, joten ei nyt sentään joka päivänä kymmentä mottia, ei toki. Mutta kuudenkin motin päivä oli jo mestariluokkaa. Kansanhuoltoministeriön Teho-pakkaukseenkin riitti neljä mottia päivässä.

Sodan jälkeenhän monet tavarat olivat säännösteltyjä eli ns. kortilla, ja tuota Teho-pakkausta valtiovalta käytti porkkanana metsätöissä. Teho-pakkauksessa oli sen aikaisia säännöstelyn alaisia luksusnautintoaineita seuraavasti: 150 g kahvia, 200 g sokeria sekä 5 askia Työmies-tupakkaa.

Jos hakkasi kahden viikon ajan neljä mottia päivässä eli 48 mottia kahdessa viikossa sai (ostaa?) yhden Teho-pakkauksen.

No halkomotteja ja Teho-pakkauksia siinä sivussa oli siunaantunut sen verran, että niistä oli riittänyt kahvia sukulaisille asti. Kun ei itse lontannut sen kahvin kanssa.

Kärnän Nestori oli kymppinä tuolla halonhakkuutyömaalla ja kun Veikko oli pyytänyt kottia talokauppoja varten niin Nestorilla olisi ollut tiedossa Kolimanpäästä joku parempikin paikka. Ilmeisesti sukusiteet kuitenkin pitivät nuorenparin Kolkulla ja loppujen lopuksi Heinäsuon pohjoispuolella ”monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa”.

Kiveä näin lopuksi Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä mukaellen.

Pentti, 11.10.2015

Sekoilin tuossa aikaisemmassa vieraskirjan kommentissani. Siis Pekan toinen vaimo oli tietenkin Emma jonka minkin hyvin muistan. Ensimmäistä vaimoa Heinon ja Toinin äitiä en muista koskaan edes nähneeni.

Pieni muistelu tähän siltä ajalta kun Vainikaiset asuivat Sirkassa. Nämä lapset ainakin Heino ja Toini kävivät usein palloa pelaamassa Lehtolassa jossa oli kohtalaisen tasainen piha. He olivat saaneet sodan jälkeen

Amerikasta tällaisen paketin jossa oli lastenvaatteita ym kansalaisilta kerättyä lastentavaraa. Mukana tuli valtava ylellisyys. Musta solukuminen pallo. Se oli syy joka sai minut aina kutsumaan heitä pelaamaan neljää maalia, lukkarista tai muita pallopelejä, Se oli hyvä pallo lentämään. Kun sitä löi leppäpuusta tehdyllä mailalla se lensi huikean kovalla vauhdilla ja kauas, Usein lensi peräti navetan taakse josta sitä nokkospuskista porukalla haettiin. Ja varmasti haettiin niin kauan että löytyi. Minulla itsellä oli ainoastaan lehmänkarvoista tai koivunkäävästä tehtyjä omatekoisia palloja. En ole omasta mielestäni kovin usein ollut erikoisen kateellinen mutta tuo pallo nosti senkin tunteen pintaan.