Vieläkö onnistuu kanoottiretki Kolkunjoella?  

Vieläkö onnistuu kanoottiretki Kolkunjoella?

Muutama vuosi sitten ELY-keskuksen toteuttamassa kunnostushankkeessa Kolkkujoen jokiuomaan palautettiin sieltä uittoa varten viime vuosisadan alussa poistetut kivet ja jokeen tehtiin syvänteitä ja polvekkeita kalojen ja rapujen elinolosuhteiden parantamiseksi. Joen alkupäähän siirrettiin Peiposta yksi kivirauniokin monimuotoisuutta ja virtauksia ohjaamaan. Ja Toulatista ajettiin kuormakaupalla karkeata soraa vesieläinten olosuhteita parantamaan.

Alhaisen virtauksen aikaan joki onkin aikalailla kivisen näköinen. Toki houkuttelevan näköinen kaloille, ravuille, äyriäisille ja muillekin vesieliöille.

Mutta onnistuuko joessa vielä kanoottiretki niin kuin ennen kunnostusta?

Tästä päätti ottaa selvää Team Juusola Kanasen Lassin johdolla. Vapun alla jokiuoma virtaa penkkoja hipoen täynnä vettä ja kunnostuksessa jokiuomaan tuodut kivet jäävät näkymättömiin.

Jokisillalle on saapunut Pasalasta 9 hengen ryhmä mukanaan kolme kappaletta Erävarikselta vuokrattuja kanootteja.

”Laskettiin Kolkkujoki kanooteilla edellisen kerran kymmenisen vuotta sitten, ennen joen kunnostusta. Nyt päätettiin kokeilla onnistuisiko kanoottiretki näin korkean veden aikaan kivistä huolimatta. Tarkoitus olisi mennä kanooteilla Kämpälle ja nousta siellä maihin”, suunnittelee Lassi.
 

Ilma on huhtikuisen viileä ja vesi kylmää. Mutta eikun rohkeasti matkaan.

”Siellä täällä tuntui kanootin pohjassa pieniä kosketuksia kiviin, mutta yllättävän hyvin laakeapohjainen kanootti toimi jokivirrassa. Tavallisella veneellä tuonne ei toki olisi ollut mitään asiaa. Kiviä suurempi ongelma reitin varrella olivat itse asiassa joen poikki kaatuneet puut, jotka hidastivat matkaa. Pari-kolme kertaa matkalla jouduttiin nousemaan rannalle ja vetämään kanootit puiden ohi”.

”Majavista ei nyt näkynyt elonmerkkejä. Pesärakennelmatkin näyttivät asumattomilta ja kanoottien kulkua estäviä patorakenteita emme huomanneet. Tai ainakaan ne näin korkean veden aikaan eivät olleet näkyvissä. Majavien tuhotöitten jäljet kyllä näkyivät jokivarren puissa. Majavien patorakennelmat ovat ajoittain nostaneet joen vedenpintaa ja tulvavedet ovat tukahduttaneet siellä täällä jokivarren puuston. Maisema on niillä kohdin lohduttoman näköinen”.

”Myllykoskessa ja Ihkajankoskessa pääsimme kokeilemaan koskenlaskua kanooteilla. Ihkajankosken alussa oli uoman poikki kaatunut puu, jonka ali oli vaikea vauhdissa kumartua. Niinpä yksi venekunta kaatui ja jouduimme veden varaan. Ei kiva kokemus. Tehtiin tulet rannalle ja kuivattiin kamppeita ennen kuin päästiin jatkamaan ”, tunnusti Lassi jälkeenpäin.

Sama Ihkajankoski on matalan veden aikaan tämännäköinen – aika hankala kanootillekin.

Ihkajankoskelta Team Juusolan kanoottiretki jatkui sitten rauhallisemmissa merkeissä Sammalislammen kautta Kolkun kämpälle, jossa noustiin maihin ja lastattiin kanootit autojen perään.

”Mahtava kokemus, kannatti tehä”, totesi Lassi jälkeenpäin. ”Ihan huoletta ja huonosti varustautuneena ei tosin kannata tämmöiselle retkelle lähteä. Kivet ja puut ovat sen verran hankalia, että veden varaankin voi joutua. Kamppeet sen mukaan.”

”Ja luontokokemuksenahan tämä on hieno, koskematonta erämaata koko matka”.

Kari ja Jukka kävivät vappuna kuvausretkellä Ihkajankoskella. Kari löysi kosken partaalta koivun rungosta tutun puukolla tehdyn kirjoituksen 41 vuoden takaa:

APL -80. Tuolloin vuonna 1980 11 vuotias Ari-Pekkakin on jo kohta eläkevaari?

Näin jälkiviisaana voisi hyvällä syyllä todeta, että Kolkkujoen kunnostushanke olisi pitänyt tehdä toisin. Joen yläosa Kolkkujärveltä ainakin Sammalislammelle asti olisi kannattanut jättää kunnostamatta, jolloin se olisi palvellut paremmin kanootti- ja veneretkeilykohteena. Joen alaosa lammelta tai kämpältä alkaen Kolimaan olisi sitten voinut olla kalatalouden ennallistamisen kohteena.

Mutta se jälkiviisaushan on turhin viisauden laji…

Peipon ikikuusikko muutti hiilivarastoksi Keski-Eurooppaan

Peipon ikikuusikko muutti hiilivarastoksi Keski-Eurooppaan

Peipon rinteessä kasvaneen, yli 100 -vuotiaan ikikuusikon kasvu oli alkanut jo hiljalleen hiipumaan. Kuusikkoon vuosien saatossa myrskyjen ja lumituhojen myötä syntyneet vauriot houkuttelivat viime vuosina myös kirjanpainajia auttamaan Jaria metsäomaisuuden hoitamisessa. Aikoinaan rinteessä reippaasti kasvaneen kuusikon kasvu oli kääntymässä negatiiviseksi ja elävän puuston määrä alkaisi vähenemään.

Jari oli ajatellut ”konjakkikuusikosta” viimeisen hädän turvaa eläkepäivilleen. Nyt oli kuitenkin pakko kirjanpainajien leviämisen uhatessa tehdä ikikuusikkoon päätehakkuu ja uudistaa metsä uudelle kasvulle. Samalla ikikuusten mukana poistui vuosisadan mittaan niihin varastoitunut hiili ja hakkuualue muuttui joksikin aikaa ilmastoa uhkaavaksi hiilidioksidin päästölähteeksi.

Onko Jari ilmastokonna vai metsätalouden harjoittajana ilmastomuutoksen pelastaja?

Tämä kuusikko on kasvanut rinteessä ja saanut hyvin ravinteita yläpuolella olevasta navetasta ja pellolta. Lehmien metsälaitumena tämä oli vielä 1980-luvulle asti. Yliskoivut tästä hakattiin Viljon kanssa vaneritukeiksi 1974 ja ajettiin hevosella. Harvennushakkuun teki Stora Enson moto parikymmentä vuotta sitten. Nyt kuuset ovat 30 metriä pitkiä ja puuta on metsäarvion mukaan 400 kuutiota hehtaarilla”.

Vanhimmat puut olivat jo 120-vuotiaita ja järeitä puuvanhuksia. Viime vuosikymmeninä kasvu on selvästi hiipunut.

Näin järeä, oksainen kuusikko on tämmöiselle isollekin motolle haastava. 30 metrisestä puusta lähtee 4-5 tukkia ja hankeen kaatuneen painavan rungon vetäminen ei tahdo onnistua – aluksi kouraa on juoksutettava tyvestä maassa olevaa runkoa pitkin ja katkottava sitä paikallaan. Varsinkin tämän koneen jo 10-vuotias hakkuupää on koko ajan äärirajoilla. Hakkuupäällä ei enää tyvestä yli 70-senttistä ja 30-metristä runkoa ole turvallista muutenkaan kaataa. Osa tämän leimikon puista jää metsurin kaadettavaksi”, toteaa Metsäkoneurakointi Moision metsäkoneen kuljettaja aloitellessaan hakkuuta.

Tyveltään yli 70 senttisiä kuusijättiläisiä leimikossa oli useita kymmeniä. Suurimmat rungot olivat yli 4 kiintokuutiometrin ja tyveltä jopa 85-90 senttisiä. Moton avuksi niitä tuli kaatamaan sopimusmetsuri Keiteleeltä.

Tässä kaatuu 120-vuotias, yli 30 metriä pitkä kuusi, jonka tyvi oli yli 85-senttinen. Puuta kuusessa oli reippaasti yli 4 kiintoa. ” Alkaa olla rajoilla, kelpaako tämä enää sorvitukiksikaan vaneritehtaalle. Tyvi saisi olla enintään 75 senttinen, jotta se sopisi sorviin. Sahalle näitä isoja tukkeja ei ole enää kelpuutettu pitkään aikaan”, toteaa metsuriyrittäjä Saastamoinen.

Metsänomistajan kannattaa tarkkaan selvittää puuta myydessään, millaisilla mitoilla puut katkotaan. Katkonnalla on normaalissakin leimikossa tuhansien eurojen vaikutus kantorahatuloon”, kertoo Jari vuosikymmenien kokemuksella.

Lyhyet tukin mitat, kolmeseiska ja allekin, antavat mahdollisuuden ottaa rungosta tukkiosuus mahdollisimman tarkoin kalliimmaksi sahapuuksi, jolloin halpaan kuituun jää vähemmän. Ja metsänomistajan kannattaa vaatia hakkuun yhteydessä moton katkontalistat nähtäväkseen, jotta voi varmistua siitä, että kauppakirjassa sovittuja mittoja on myös tehty”.

Kuusitukit lähtivät laanista sitä mukaa kun metsäkoneet ehtivät niitä laaniin toimittaa. Ei kerkiä laaniin kertyä kovin suurta pinoa”, harmitteli Jari hakkuuta tarkastamaan tulleelle Vanhantalon vanhalle isännälle.

Minne Peipon ikikuuset sitten päätyvät?

Järeät sorvikuuset menevät vaneritehtaalle Suolahteen ja jalostuvat erilaisiksi vanerituotteiksi, pääosin Euroopan vientiin. Muut kuusitukit lähtivät kiireesti jo hakkuun aikana suoraan ErSahalle Viitasaarelle.

Meiltä kuusisahatavara menee pääosin vientiin Keski-Eurooppaan. Suomalainen kuusi on pienioksaista ja soveltuu hyvin sisustuspuutavaraksi höylättynä lankuksi ja paneeliksi. Osa päätyy lämpökäsittelyyn ja kestopuuksi. Melko todennäköisesti Peipon ikikuuset päätyvät pitkän elinkaaren tuotteiksi johonkin Keski-Euroopan Alppitaloon”, kertoo tuotantojohtaja Petri Säteri ErSa Oy:stä.

Mikä on Jarin ilmastotuomio – ilmastokonna vai ilmastomuutoksen pelastaja ?

Tässä 4 kuution ikikuusessa oli hiilidioksidia 4 tonnia. Siitä oksiin, neulasiin ja juurakkoon on sitoutunut neljäsosa ja se vapautuu niiden lahotessa noin 20 vuoden aikana. Lopusta suurin osa, 2 tonnia on sitoutunut sahatavaraan ja jatkaa nyt hiilivarastona Keski-Euroopassa, eikä vapaudu pitkään aikaan ilmakehään. Loppu 1 tonnia muuttuu vessa- ja talouspaperiksi sekä lämmöksi ja vapautuu ilmakehään lähiaikoina”.

Tällä paikalla kuusi ei olisi enää sitonut jatkossa hiilidioksidia eikä olisi toiminut hiilinieluna. Nyt sen tilalle istutetaan uusia kuusentaimia, jotka toimivat tehokkaana hiilinieluna jo parinkymmenen vuoden päästä ja vaikkapa 80 vuotta siitä eteenpäin. Tätä eivät cityvihreät ja EU-virkamiehet ymmärrä, tehokas hiilensidonta perustuu metsän uudistumiseen ja tehokkaaseen metsänhoitoon”, toteaa Jari.

Hiiltä sitoutuu puuhun sen kasvaessa, ei kuivaessa ja kuollessa pystyyn. Taimet ja nuoret puut kasvavat jalostuksen ja tehokkaan metsänuudistamisen ansiosta aivan eri tahtiin kuin vanha, harsittu luontaisesti syntynyt jatkuvan kasvatuksen metsä. Tehokkainta kasvu ja samalla hiilensidonta on metsässä 30-60 vuoden iässä. Silloin hyvin hoidettu metsä kasvaa uutta puuta 6-8 m3 vuodessa. Samalla hiilidioksidia sitoutuu metsähehtaarille 6-8 tonnia vuodessa. Vanhassa jatkuvan kasvatuksen metsässä kasvu ja hiilensidonta on olematonta”.

Tehokkaan metsätalouden harjoittajia pitäisi paremminkin palkita hiilensitomisesta. Kun päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta liikkuu nykyään noin 30 eurossa, pitäisi kivihiilenpolttajien ja muiden fossiilisia polttoaineita käyttävien maksaa metsätalouden harjoittajalle päästökompensaatiota 80-120 euroa/ha, vuosittain, joka vuosi”, perää Jari.

Terveisiä Järvenpäästä!

Savottamuistoja pakkastalvelta Ihkajalta

Tänään tehtiin täällä talven pakkasennätys, meidän mittari näytti aamulla yli 20 pakkasastetta, kylmä tuuli lisäsi pakkasen purevuutta. Ei siis ihme, että aloin muistella vanhoja pakkaskokemuksia. Kovin moni kavereistani tuskin tietävät, että nuoruudessani tein useita vuosia isäni kanssa savottatöitä. Ne ajoittuivat aina talvisaikaan, kesällä emme joutaneet, kun piti huolehtia peltotöistä. Nuo savottatyöt olivat lähinnä ns. ruukin ajoa. Ajoimme siis tukkeja, halkoja, ja pinotavaraa Kolkuntien varteen. Työnantaja oli Kymiyhtiö, jolla oli paljon metsiä noilla seuduilla. Lisäksi lähes kaikki tilanomistajat myivät hankintakaupalla tekemänsä hakkuuerät Kymi yhtiölle. Minulle on jäänyt mielikuva, että talvet olivat tuohon aikaan poikkeuksellisen kylmiä, ei ollut kovin harvinaista että pakkaslukema kipusi talvella jopa 40 asteeseen, joskus ylikin. Isäni Lehtolan Arttu ei kuitenkaan pakkasta pelännyt. Eräänä aamuna olimme anivarhain matkalla palstalle tulipalo pakkasessa, kävelimme parireen perässä ripeää vauhtia. Sasu- ruunan turpajouhet olivat paksussa kuurassa. Me miehet olimme pukeutuneet moneen kertaan paikattuihin sarkahousuihin, sisäturkkeihin ja karvahattuihin, joissa vielä oli lämmikkeenä niin sanottu äänisuojus, se on villasta neulottu umpinainen huppu, jota suomalaiset sotilaat olivat tottuneet käyttämään jo talvisodan aikana. Saappaat piti olla ainakin 3 numeroa liian suuret, että sinne mahtui useat muorin neulomat villasukat, käytimme myös flanellisia jalkarättejä, koska ne isän mielestä parhaiten pitivät pakkasen loitolla varpaista. Eipä meillä mielestämme ollut mitään hätää. Kun kävellessä piti ronkelin päästä kiinni ja kulki hevosen vauhdittamana, alkoi lämmin virrata kehossa. Kun lähestyimme Kymin piirityöjohtajan Leivon Oton taloa Mikkolaa, meitä odotti kuitenkin melkoinen yllätys. Otto ilmestyi tupansa rappusille huopatossut jaloissa ja pitkäkarvainen susiturkki päällään. Siinä sai isä-Arttu aikamoisen ripityksen, eikä sanoja Otto säästellyt: “En minä sinua sääli, mutta palellutat vielä tuon keskenkasvuisen pojankin”, hän saarnasi. Kävi ilmi, että oli tullut metsä alallekin joku sopimus, jossa kiellettiin työskentelemästä, jos pakkasta on yli 25 astetta. Isä kuitenkin sai taivuteltua Leivo Oton niin että hän antoi meille kuitenkin luvan jatkaa palstallemme, joka sijaitsi Oriahon metsässä, sen järven puoleisella rinteellä. Kävimme sitten syömässä jäähileiset eväät Väliahon talossa emännän tarjoaman kahvin kera. Hevonenkin sai levähtää lämpimän loimen alla. Kun iltapuolella palailimme takaisin kotiin, oli pakkanen jo laskenut siedettäviin lukemiin ja metsämiehet pääsivät päivän urakasta väsyneinä ja tyytyväisinä kotituvan lämpimään.

Metsuri Martti on poissa (1952 – 2020)

Antti_IMG_7098

Martti Nerg 1952 – 2020

Metsuri Martti – Nergin Martti – on poissa. Martin taistelu nopeasti edennyttä syöpää vastaan päättyi viime viikon keskiviikkona 16.12.2020. Elokuun puolivälissä Martti sai loppuun metsänraivausurakkansa seurakunnan metsissä ja työsuunnitelmia oli vielä syksyllekin. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin.

Martille metsäammatti tavallaan periytyi jo isä Armaksen kautta. Martti aloitti metsätyöt sen ajan mukaisesti jo heti koulusta päästyään. Martti oli vielä sen ajan metsureita, että alkuun töitä tehtiin perinteisemmillä työmenetelmillä, oltiin vielä hevosajassa. Kirveskin tuli tutuksi, vaikka Martti jossakin keskutelussa taisi todeta, että hän opetteli karsinnatkin tekemään heti alussa moottorisahalla. Martti kävi koulutuksen ammattimetsuriksi ja työnantajana pysyi koko ajan Kymi-Tehdaspuu-UPM-Kymmene Oy- konserni. Metsurin työnkuva muuttui viidessä vuosikymmenessä hakkuutyöstä yhä enemmän hoitotöiksi. Moni ikätoveri siirtyi vuosien saatossa metsätyön raskauden tai työn vaatimusten takia muihin töihin. Martti oli metsätyön kova ammattilainen, joka pärjäsi työssä hyvin ja jaksoi raskaassa ammatissa eläkeikään saakka – ja vähän ylikin: eläkkeelläkin hän teki raivaushommia seurakunnalle ja yksityisille metsänomistajille. Ammattimaisuuteen kuului sekin, että Martti piti kunnostaan hyvää huolta myös sydäntalven pakkolomien aikaan tekemällä 10-15 kilometrin kävelylenkkejä.

Martti oli iso osa kylää. Kylän yhteisissä hankkeissa ja talkoissa hän oli aina luotettavasti ja tarmokkaasti mukana. Jos oli sovittu, että kyläillanvietossa tai juhlissa tarjoillaan nokipannukahveja, Martin nuotiolla porisi kahvipannu aivan varmasti hyvissä ajoin. Vielä pitkän ja raskaan metsätyöpäivänkin jälkeen Martti tuli monet kerrat kylän pelloille heinän seivästys- ja paalinkeruutalkoisiin. Ja joka kevät Martti oli tuttu näky ranka- ja klapitalkoissa monessa talossa.

Kylätalon metsäpalsta oli Martin erityiskohde. Martti vastasi yksin metsän istutuksesta ja paimensi istuttamiaan taimia heinäämällä ja raivaamalla kuin silmäteräänsä. Ja taimikko voi tänään Martin ansiosta erinomaisesti. Edellisellä viikolla, kun kävin jättämässä jäähyväisiä Martille Viitasaaren sairaalassa, ehdotin Martille, että taimikko nimettäisiin Martin Puistoksi. Martti tuumasi siihen pilke silmäkulmassaan, että mikä ettei – onhan Urho Kekkosellakin oma luonnonpuisto, vaikka Urkki tuskin osallistui mitenkään puistonsa metsänhoitoon.

Tänä keväänä Martti oli mukana kivenkeruutalkoissa Mökinahon, Suurensuonmäen ja Lehtolan kynnöspelloilla. Savottaan osallistuivat Mökinahon nuorten isäntien lisäksi samana, olympiavuonna 1952 syntyneet ikätoverit Martti, Kimmo, Hannu ja Jukka. Vanhat ukot uhosivat vielä olevansa kovia poikia – Martti todettiin erityisesti kovimmaksi koko porukasta. Silloin emme osanneet aavistaa, mitä syksy toi tullessaan.

Martissa oli erityistä se, ettei hän koskaan sanonut kenestäkään pahaa sanaa. Ei edessä eikä takanapäin. Martti oli rehti, ahkera ja luotettava suomalainen mies.

Lämmin ja sydämellinen osanottomme Sinikalle, lapsille ja lapsenlapsille sekä lähiomaisille. Tänä jouluna koko kylällä jokaisessa talossa palaa kynttilä tai lyhty Martin muistolle.

Jukka

Raja railona aukeaa…

Tämän artikkelin piti ilmestyä jo kuun vaihteessa, 1. huhtikuuta, mutta toimitusteknillisistä syistä johtuen ilmestyminen on lykkäytynyt. Mutta parempi myöhään kuin silloinkaan…

Hevosmiesten tietotoimiston luotettavista lähteistä saamieni tietojen mukaan Uudenmaan itsenäistymispyrkimykset etenevät vauhdilla.

Koeluontoinen henkilöliikenteen esto Uudenmaan ja muun Suomen välillä on toiminut hyvin ja rajavartiointi toimii jo nyt jopa paremmin kuin valtakunnan ulkorajoilla. ”Tästä on enää pieni askel Uudenmaan itsenäistymiseen, mutta tällä on suuri merkitys Suomen tulevaisuudelle alati muuttuvassa maailmantilanteessa”, kerrotaan itsenäisyyttä valmistelleiden hallintovirkamiesten todenneen kuin yhdestä suusta.

Etelän vetelät pysyköön etelässä ja Helsingin herrat siellä Helsingissä” mentaliteetti on näyttänyt ilahduttavan myös muun Suomen neuvottelijoita. Näin ainakin ennen kuin oli päästy neuvottelemaan rahavirtojen lakkauttamisesta Uudeltamaalta muualle Suomeen.

Suur-Uusimaata rakentamassa?

Nykyinen Uudenmaan rajavartiolaitos on suoriutunut – myös omien arviointiensa mukaan – erinomaisesti Uudenmaan rajojen loukkaamattomuutta vartioidessaan. Tämä on innostanut mm. ”Itsenäinen Etelä” liikkeen veteraania, kenraali Makkosta vaatimaan merkittäviä alueliitoksia Uudenmaan kasvattamiseksi. Väinö Linnaa mukaellen ikinuori kenraali Makkonen on omien sanojensa mukaan ”aina valmis tarjoamaan auttavan kätensä heimokansan nälkää näkeville lapsille”.

Vastaavasti Uudenmaan talousviisaat ovat vaatineet pidättäytymistä merkittävistä aluelaajennuksista Uudenmaan ulkopuolelle. Saamiemme tietojen mukaan erityisesti Turun seutu (Varsinais-Suomen ja Vakka-Suomen historiaan vedoten) ja Tampereen seutu (pääministerin persoonaan vedoten) ovat esittäneet toiveita vapaaehtoisesta liittymisestä laajennettuun Uuteenmaahan.

Työnimenä uudelle Suur-Uusimaalle on käytetty mm. Uusi-Suomi, Vakka-Suomi, Vanha-Suomi ja Perus-Suomi, mutta kaikilla noilla nimillä on omat historialliset rasitteensa. Supisuomalaisesta johdettu Supi-Suomi lienee neutraalein ja toistaiseksi käytetyin työnimike.

Vastaavasti Supi-Suomen ulkopuolelle jäävän alueen valtapuolueen innokkaimmat edustajat ovat kulisseissa väläytellyt ottavan nimekseen Keskusta-Suomi. Arvatenkin poliittisen neutraaliuden ja maantieteen takia julkisuudessa ovat kuitenkin näkyneet vain työnimet Koillis-Suomi ja geopolitiikan reaaliteetit tiedostavien lanseeraama Väli-Suomi.

Mikäli pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan veturoima Supi-Suomi myöntyy Turun ja jopa Tampereen seudun jäsenhakemuksiin, tämä tarkoittaisi käytännössä Supi-Suomen ja Väli-Suomen rajalinjan siirtämistä Uudenmaan rajalta kutakuinkin Pori-Tampere-Kotka linjalle. Tämä on kuitenkin vain alustava suunnitelma, mitään varmaa tuskin on salaisimmissakaan, koronaepidemian varjoissa pidetyissä neuvotteluissa vielä sovittu.

Rajanvetoa ennen ja nyt

Suomen kamara on ollut monenlaisen rajanvedon näyttämönä Ruotsin ja Novgorodin ja sittemmin Venäjän välillä aina Pähkinäsaaren rauhasta (v. 1323) lähtien. Onpa etenkin eteläpohjalaisten perinnemiesten suusta kuulunut vetoomuksia juuri Pähkinäsaaren linjauksen puolesta, perimmäisenä tarkoituksena ankkuroida Pohjanmaa enempi länteen kuin Väli-Suomeen. Vetoomuksia talven 1918 rintamalinjoista ei sentään ole kukaan vielä esittänyt.

Vasta-argumenttina Pähkinäsaari-vetoomuksiin on valtioviisaiden puolelta esitetty mm. seuraavia seikkoja: Supi-Suomen ja Väli-Suomen rajanveto on puhtaasti nyky-Suomen sisäinen asia, joten vetoaminen Suomen ulkopuolisten valtakuntien 700 vuotta sitten solmimaan rauhansopimukseen olisi useimpien asiantuntijoiden mukaan rähmälläänoloa kaikkiin ilmansuuntiin. Toisaalta Pähkinäsaaren rajaan vetoaminen on muutenkin kyseenalaista, koska rajan tarkka kulku Kaakkois-Suomesta kohti Pohjanlahtea on edelleenkin historioitsijoiden spekuloinnin kohteena.

Pähkinäsaaren raja lie ollut mielessä myös Kolkun Pienviljelijäyhdistyksellä, joka ehti jo julistaa ”Suurin peukalo” kisan. Tarkoituksena oli ujuttaa rajaneuvotteluihin ja ennenkaikkea rajanpiirtoon oma mies, joka olisi peukalon sopivalla sijoittelulla pitänyt huolen siitä, että kylä jää oikealle puolelle rajaa. Kisa kuivui kuitenkin kokoon jo alkumetrillä kun ei päästy yhteisymmärrykseen kumpiko puoli olisi se ”oikea”. Ja peukalon sijaan asia on ”korkeemman kärees” jo siitäkin syystä, että eipä niitä rajoja nykyään enää paperikartalle kynällä ja viivottimella vedellä.

Todellista valinnanvaraa tuskin tulee tarjolle edes Keski-Suomen eteläosiin. Mikäli kiivaimmat talousviisaat heltyvät Turun ja Tampereen seutukuntien hakemuksiin, ”Suur-Uusimaan” uusi raja asemoituisi vääjäämättömästi kutakuinkin aiemmin mainitulle Pori-Tampere-Kotka linjalle. Tiukalla talouskurilla raja jäisi sitäkin etelämmäksi.

Edessä Aasia, itä – takana länttä ja Eurooppaa

Väli-Suomen erääksi olennaiseksi tehtäväksi muotoutuu vääjämättömästi toimiminen puskurivaltiona Supi-Suomen ja ikiaikaisen itänaapurimme Venäjän välillä. Kapeimmillaan tuo puskurivyöhyke olisi vain noin 50 km Kymijoelta itärajalle eteläisellä rannikolla, tarjoten kuitenkin Väli-Suomelle pääsyn Suomenlahdelle Haminan ja Vironlahden kautta. Myös Kotkan vapaasataman käyttöoikeudesta on käyty alustavia neuvotteluita Supi-Suomen ja Väli-Suomen edustajien välillä.

Entäpä se surullisenkuuluisa Sote-uudistus?

Rahavirtojen lakkauttaminen Uudeltamaalta muualle Suomeen luo merkittävän loven Väli-Suomen tulovirtoihin. Tämän seikan tiedostaminen väestön ikärakenteen luoman lisätaakan kanssa oli jo lähellä kaataa tämän koronan varjossa päsmäröidyn itsenäistymissopimuksen. Saamiemme tietojen mukaan myös Väli-Suomen valtapuolueen vaalima koplaus Soten ja maakuntahallinnon välillä nousi jälleen keskuteluihin – tässäkin yhteydessä.

Supi-Suomen nimettömänä pysyttelevän neuvottelijan mukaan ”Väli-Suomelle taattiin täysi oikeus hoitaa maakuntahallintonsa ja Sote-sektorinsa aivan vapaasti vaikkapa sitten Sipilän hallitohimmelin tai minkä tahansa kakkaran ohjaamana – kunhan tekevät sen omilla rahoillaan”.

Tässä yhteydessä oli neuvotteluissa myös paljastunut Väli-Suomen suunnitelma tulevien Sote-menojen hoitamiseksi. Paradoksaalisesti tuon suunnitelman vaaransi hallituksen samat ripeät toimet, jotka olivat tarjonneet Väli-Suomelle mahdollisuuden hoitaa asiansa omalla tyylillään, irrallaan etelästä.

Sote-menojen leikkausten sananmukaisesti raadollisen alkuperäissuunnittelman uhkaa nyt romuttaa tieto viruksen aiheuttaman ns. luonnollisen poistuman ennusteita hitaampi kehittyminen erityisesti Väli-Suomen alueella. ”Ärhäkkää hoitopaikkojen saneeraajaa etelän herrat tästä viruksesta lupailivat, mutta taitaa jäädä suutariksi”, olivat kyynisimmät maakuntien miehet todenneet.

Väli-Suomen hallintomalli?

Supi-Suomen hallinto tullee nojautumaan nyky-Suomen monipuoluejärjestelmään ja nykyisiin hallintorakenteisiin. Sen sijaan Väli-Suomen suhteen tulemme todennäköisesti näkemään suuriakin muutoksia, tarjoaahan tämä irtautuminen heille mahdollisuuksia järjestää hallinto Väli-Suomen maakuntia miellyttävällä tavalla. Suurimpana merenrantakaupunkina ja Keskustan vankkana tukialueeena erityisesti Oulussa on ollut jo vahvaa liikehdintää Väli-Suomen kansantasavallan pääkaupungin sijoittamiseksi Ouluun.

Ja tavanmukaisesti pohjoisesta on nostettu myös tuttuja nimiä päämieskandidaatiksi. Ehkä odotetuin, mutta ei toki yllätyksellisin nimi on vanha tuttu Keminmaan konkari, jonka kuningastien esteenä näyttäisi tällä kertaa olevan nykyinen asuinpaikka – eli Uusimaa. Huhut kertovat jo viisumi- ja kulkulupahakemuksista, jotta todennäköinen Väli-Suomen kansantasavallan tuleva päämies pääsisi asemapaikalleen. Ja ulkoministerikokemuksellaan myös jälleen hoitamaan uusia ulkosuhteita vanhaan tuttuun itänaapuriin.

Ja hyvin voivat porvarit nukkua myös Supi-Suomessa, kun itänaapurin itä-suhteita Venäjän suuntaan hoitaa niinkin kokenut kehäkettu. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Täällä erikoistoimittaja Aimo Surakan naapuri, demilitarisoitu vyöhyke.

Joulunaikaa Hiekka-ahon lypsykarjatilalla

Millainen on lypsykarjatilan joulu ?

Jouluaatto ja joulupäivä ovat karjatilalla työpäiviä.
Arki ja juhla ovat navetalla yhtä ja samaa – perusrutiinit toistuvat jouluaamunakin.
Näinpä myös Hiekka-aholla Kekkosen Tuula ja Jorma suunnistavat navetalleen
klo 4.30 myös jouluaamuna.
Tämä on jo 33. joulu Tuulan ja Jorman yrittäjätaipaleella.

IMG_4630

” Joinakin vuosina aikaisemmin toimme navettaan jouluksi jopa joulukuusen ja lehmät saivat erikoisherkkuja jouluaamuna, mutta nykyään mennään joulunakin normaalin kaavan mukaan. Lehmät pikemminkin odottavat, että ne hoidetaan, lypsetään ja ruokitaan aina samaan kellonaikaan ja samalla reseptillä – poikkeukset näkyvät aina maitotankissa miinuksena”.

” Joululaulut soivat toki mukavasti navettaradiossa ja lehmätkin niitä kuuntelevat mielellään”.

IMG_4581

Navetalla Tuula yleensä aloittaa aamutoimet ennen Jormaa puhdistamalla ja kuivittamalla parret ennen lypsyä. Ja aamulypsy alkaa klo 5.00.

IMG_4583

Jorman vastuualuetta navetalla on rehustuksesta huolehtiminen.
Aamutoimet alkavat rehupöydän puhdistuksella ja säilörehun jaolla.

IMG_4586

IMG_4621

Väkirehun jakaa robotti. Jokaiselle oma annos yksilöllisen reseptin mukaan, 8 kertaa vuorokaudessa.

IMG_4647

” Tottakai ennen joulua pyritään tekemään valmiiksi kaikki mahdollinen, ettei jouluna tarvitse ajella paaleja tai muita rehuja. Ehditään rauhoittua joulun viettoon ja oleiluun lasten ja lasten-lasten kanssa. Mutta onhan tämä vastuu karjan hyvinvoinnista aina päällimmäisenä mielessä ja monesti lehmät, koneet, pakkanen tai myrskyt järjestävät yllätyksiä ja rauhallinen joulunvietto jääpi vähemmälle.”

IMG_4598

” Kun vuonna 1986 sukupolvenvaihdoksen jälkeen aloitimme, meillä oli 10 lehmää.
Vanhassa navetassa kaikki tehtiin käsityönä. Uusi navetta valmistui vuonna 1992

ja sitä on laajennettukin jo kertaalleen.
Nyt meillä on 35 lehmää, mikä kuitenkin tarkoittaa, että olemme tällä hetkellä
keskivertoa pienempi maitotila. Tilojen keskikoko alkaa olla jo 40 lehmän tasolla.”

IMG_4595

IMG_4605

” Kaikki raskaammat työt tehdään nykyään koneilla, mutta yhä edelleen karjanhoito on
raskasta. Työmäärä, stressi ja sitovuus kun lisääntyvät karjakoon kasvaessa.”

IMG_4617

Mikä on ollut parasta maatalousyrittäjän työssä ?

” Kyllähän se on ilman muuta ollut yrittämisen vapaus ja luonnonläheisyys.
Tehty työ jää myös suureksi osaksi hyödyttämään omaa yritystä ja maatilaa.
Työn tulokset voi nähdä konkreettisesti ympärillään koko ajan.
Samalla on jatkettu aikaisempien sukupolvien aloittamaa työtä.

Jos olisimme tehneet elämänuramme muissa ammateissa, meillä olisi ehkä oma asunto, auto ja ruohonleikkuri, mutta työmme arvo olisi mennyt muiden hyödyksi”, toteaa Jorma.

” Ja kyllä tuo luonnonläheisyyskin enemmän positiivinen juttu on, vaikka joskus tuntuu, että se enemmän vastustaa kuin puoltaa tätä yrittämistä.
Tässä ammatissa ollaan yhtä luonnon kanssa niin hyvässä kuin pahassa.
Sitä paitsi terveelliset ja hyödylliset harrastuksetkin on ollut sieltä ympärillä olevasta luonnosta helppo löytää”.

Entä pahinta ?

Ei niitä näin joulun aikaan kannata alkaa luettelemaan. Joulupukki saattaa vielä jättää tulematta. EU:nkin kanssa on opittu jo jotenkuten elämään.
Ilman nettiä ja kohtuullisia atk-taitoja ei maatilayrittäminen tänä päivänä onnistuisi ollenkaan. Byrokratia tuntuu kuitenkin välillä aika tyhjänpäi(väi)seltä.”

Tulevaisuus ?

Nyt on tähtäin asetettu parin vuoden päähän. Siihen mennessä on tarkoitus luopua karjanpidosta.
Jo nyt kaikki vasikat lähtevät viimeistään muutaman viikon iässä maailmalle.
Sitä mukaa alkaa navetta hiljalleen väljenemään.

Koko karja lähtee todennäköisesti keväällä 2021 uuteen, isompaan navettaan opettelemaan robottilypsyyn.

Sen jälkeen Itä-Kolimalla ei enää lypsykarjoja eikä muitakaan karjatiloja ole.”

 

IMG_4636

Tämä Romanssi- vasikka lähtee jo lähipäivinä uuteen kotiin ja aikanaan lypsää maitonsa uudessa robottinavetassa Pasalan kylällä.

 

IMG_4638

Rauhallista Joulunseutua ja Onnea vuodelle 2020 Tuulalle ja Jormalle sekä kaikille muillekin !

Kuka vielä muistaa Kolkun Kone Oy:n?

Muistelin tuossa aikani kuluksi nuoruusvuosiani Kolkun kylällä 1950 luvulla. Hitaasti mieleeni palautui aika, jolloin viljelymenetelmät kylän pelloilla alkoivat muuttua. Hevoset saivat melko nopeassakin tempossa väistyä kylvö- ja muokkaustöistä ja traktorit tulivat tilalle.

Kolkun kylä on tullut aina tunnetuksi yhteis- ja talkoohengestään. Kolkun Kone Oy huolehti tässä suuressa murroskaudessa kolkkulaisten pienviljelystilojen mahdollisuuksista siirtyä nykyaikaisiin viljelymenetelmiin. Tokkopahan kovinkaan monen, ehkä ei yhdenkään kylämme tiloista, resurssit olisi riittäneet tuliterän traktorin ja tarvittavien maatalouskoneiden hankintaan. Niinpä isännät ottivat rohkean ja kauaskantoisen askeleen kehityksen saralla, perustamalla Kolkun Kone Oy:n. Varmaan on vieläkin tallella perustamiskokouksen pöytäkirja, johon on huolella merkitty, ketkä jo perustamisvaiheessa tulivat mukaan. Merkillepantavaa on, että yhtiö muodostettiin osakeyhtiöksi. Osakeyhtiö valittiin yhtiömuodoksi, ehkä juuri siitä syystä, koska monet maatalouden yhteenliittymät, jotka oli perustettu suuren innostuksen vallassa osuuskunta muotoon, olivat joutuneet vaikeuksiin. Jäsenet eivät läheskään aina olleet sitoutuneet käyttämään osuuskuntamuotoisen yhteenliittymänsä palveluksia, muutoin kuin silloin, kun niitä ei halvemmalla saatu kilpailijoilta. Kolkun kylällä oli kyllä harjoitettu kimppakoneitten käyttöä, varsin epävirallisissa puitteissa. Kotitilani Lehtola mm. oli mukana osakkaana yhteisessä puimakoneessa ja kotitarvemyllyssä, jonka muina osakkaina olivat Koivuharju ja Lähdeaho (=Tikkanen) Tässä yhtymässähän yhteisöllisyys ulottui niin pitkälle, että viljanpuintiinkin osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset henkilöt. Itselläni on tosi hyviä muistoja noista puimaviikoista, joita saattoi kestää pitkin syksyä. Erityisesti on muistiin jäänyt se, kun joka ilta oli lämmitetty sauna ja tosi kuumaksi, Antti Rothille en muista kenenkään pärjänneen löylyn otossa. Yritinpä palauttaa mieleen näitä Kone Oy:n kuskeja, muistini mukaan Vilho Puranen oli ensimmäinen kuski, sitten taisivat seurata Esko Paananen ja Seppo Huikari, ehkä Huikarin Mauno oli nuorin näistä taitavista traktorikuskeista. Kivikoukku taisi olla suosituin kone, ainakin Lehtolan pellolla se pyöri syksyisin usein viikkokausia. Erikoisesti on jäänyt muistikuva, kun Huikarin Seppo raivasi kiviä tuossa silloisen riihen takana pellolla. Kyllä siinä Zetorin nokka oli välillä niin pystyssä, että meikäläistä traktorimiestä hirvitti. Kuinkahan moni muistaa vielä saksimallisen reen, jolla pintaan nostetut kivenjärkäleet kätevästi siirrettiin pientareelle. Niinkuin huomaatte, aika hataria ovat minun muistikuvani Kone Oy:stä. Te jotka muistatte tarkemmin noita aikoja, täydentäkääpä tätä hataraa esitystä.

Pentti Pulkkinen

Pvy:lle uusi klapikone

Pvy:lle uusi klapikone

Kolkun pvy:n Palax klapikone on ollut kovassa käytössä vuodesta 2006 lähtien. Jo viime syksynä pvy:n kokouksessa päätettiin, että koneelle olisi syytä tehdä peruskunnostus, ainakin poistokuljetin ja terä uusia jne. Talven aikana selvisi, että vaihto uuteen vastaavaan koneeseen olisi varteenotettava vaihtoehto kunnostamiselle. Niinpä selvitysten jälkeen päätettiin nyt keväällä vaihtaa vanha hyvin palvellut Palax 70S uuteen vastaavaan, mutta entistä uudemmalla tekniikalla varusteltuun Palax Power 70S:ään.

Palax Power 70S klapikone

Entisen koneen tavoin konetta voidaan käyttää traktorilla tai sähköllä. Kone on sen verran painava, että sen siirto onnistuu vain traktorilla.

Uusi Palax Power 70S on muuten samanlainen kuin entinen, mutta rangan syöttö ja katkaisu tapahtuu kevyemmillä joystick-ohjaimilla. Halkaisuterän säätö tapahtuu niin ikään hydraulisesti ohjattuna. Myös klapien poistokuljetin on järeämpää tekoa kuin entisessä koneessa.

Palax Power 70S klapikoneen ohjaimet

Ennen käytöönottoa Jorma ja Jari tarkastivat koneen ja tekivät siihen alkuhuollon.

Jorma ja Jari huoltavat klapikonetta

Jorma testaa uutta klapikonetta

On tätä paljon kevyempi käyttää kuin entistä konetta, totesi Jorma, kun konetta testattiin.

Jorma hoitaa myös koneen vuokrausta, joten hänen kanssaan voit sopia omasta käyttövuorostasi. Jorman puhelinnumero on 040-5224176.

Klapikoneen käyttömaksua korotettiin hankinnan myötä entisestä 40 eurosta/pv à 50 euroon/pv.

Konetta vuokrataan vain Kolkun pvy:n jäsentalouksille.

Koska nykyinen kone on vain entisen Palaxin modernimpi versio, käy entinen rankojen syöttöpöytä sellaisenaan myös uuden koneen yhteyteen. Se helpottaa ja nopeuttaa rankojen käsittelyä.

Rankapöydästä peritään erillinen käyttömaksu 10 euroa/pv.

Klapikoneen rankapöytä

Klapien teko onnistuu näillä vehkeillä yksinkin. Ja klapeja voi kuormata kätevästi kolmeen rinnakkain olevaan säkkiin poistokuljetinta kääntämällä, kehui Jari koneen ensimmäisenä käyttäjänä.

Sipukan peltoladuilta Tour De Skiille

Mitäs Kolokulle kuuluu?

Näin on Jylhän Reijolla ollut tapana kysyä, kun Pasasen Teemu on kertonut käyneensä piipahtamassa kotipuolessa. Ei Viitasaarella, vaan Kolokulla. Hyvin on Teemu pitänyt syntymäseutunsa mainetta esillä vaikka käynnit ovat jääneet pariin kolmeen kertaan vuodessa.

Joulun alla 2018 istuttiin Tapiolan kahvipöydässä muistelemassa menneitä. Olisikohan ollut vuosi 1993, kun Kolkulle Peipon maastoon vedettiin latukoneella huippuladut piirikunnallisia hiihtokisoja varten. Hiihtäjiä, huoltajia ja yleisöä oli paikalla parisataa henkeä. Hiihtäjiä eri sarjoissa oli yhteensä yli 50 ja ajanotto tuloslaskentoineen tehtiin ensimmäistä kertaa tietokoneella. Ilmassa oli oikean urheilujuhlan tuntua.

Teemu Peipon peltoaukealla

Tässä Peipon peltoaukealla hiihdeltiin monet kisat vielä 1990-luvullakin. Hienoimmat kisat pidettiin silloin 1993. Nyt maisema näyttää paljon hiljaisemmalta.

”Noista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista se kai sitten lähti, mielenkiinto itse hiihtämisen lisäksi tulosten mittaamiseen ja valmentamiseen”, sanoo Teemu, joka on kohta kymmenen vuotta ollut mukana Suomen hiihtovalmennuksen etujoukoissa.

”Vuonna 2008-2009 pääsin mukaan valmentamaan Suomen nuorten hiihtomaajoukkuetta. Joukkueessa oli silloin mukana hiihtäjiä, jotka nyt muodostavat Suomen miesten ja naisten maajoukkueen rungon – Iivo, Risto-Matti, Krista jne”.

Teemu Tapiolan kahvipöydässä

Vuodesta 2014 alkaen Teemu on sitten jatkanut Suomen A-maajoukkueen valmennusryhmässä. Tätä nykyä hän toimii Suomen miesten A-joukkueen vastuuvalmentajana.

Tietotekniikka tärkeässä roolissa nykyajan valmennuksessa

Teemu on kehittänyt oman, aluksi hiihtovalmennusta, mutta nyt myös muuta urheiluvalmennusta palvelevan eLogger -harjoituspäiväkirjan, jolla valmentajat voivat suunnitella ja seurata urheilijoiden valmentautumista. Ohjelman kehittämisen hän aloitti jo vuonna 2001 ja ohjelmaa käyttää tällä hetkellä jo 6000 käyttäjää. Ohjelma palvelee myös Teemua itseään SHL:n vastuuvalmentajan tehtävässä. Ohjelman kehitystiimissä on mukana myös veli Tuomas.

E-locker -harjoitteluohjelma

Teemu on tuonut Hiihtoliiton valmennustyöhön myös muuta IT-osaamista. Paitsi valmennusta, myös kilpailusuorituksia analysoidaan nyt entistä tarkemmin.

”Miesten joukkueessa on mukana 10 hiihtäjää ja heillä kaikilla on oma valmentajansa. Minun tehtäviini kuuluu ohjata heidän työtään, järjestää resurssit, testaukset ja kilpailuohjelmat. Valmennusvastaava myös vastaa hiihtäjien leirityksistä ja kisajärjestelyistä, matkoista ja majoituksista sekä aikatauluista. Jos käy niin, että Suomen suksihuolto ei kisoissa toimi, niin se ei johdu minusta – suksi- ja varustehuollosta vastaa oma huoltotiiminsä”.

Leirityksissä ja kisoissa Suomen joukkueen muodostaa yleensä 30-40 henkilön ryhmä. Ryhmässä on 12-15 hiihtäjää, 10 hengen huoltoryhmä, 1-3 valmentajaa, 1-2 hierojaa ja 1-2 fysioterapeuttia.

Tämmöisen ryhmän kuljetukset ja majoitukset vaativat paljon järjestelyjä.

Kaluston osalta kaikki nyt kunnossa

”2017 keväällä saatiin Suomenkin joukkueelle onneksi uusi huoltorekka, joka helpotti oleellisesti kuljetuksia ja huoltoa. Aiemmin sukset ja varusteet kuljeteltiin osaksi pakettiautolla ja huoltotilat olivat järjestäjien tarjoamien tilojen varassa. Myös Norjalla, Ruotsilla, Venäjällä, Saksalla ja USAlla on huoltorekka, joten nyt kisoissa kulkee 6 rekkaa. Itse asiassa Suomen huoltorekka uusimpana on nyt kaikkein hienoin”.

Suomen hiihtomaajoukkueen huoltorekka

Rekka on kaksikerroksinen: alakerrassa on suksi- ja varustevarasto sekä 8 suksihuoltopaikkaa. Rekkaan mahtuu mukaan jopa 1000 suksiparia. Toisessa kerroksessa on hiihtäjille omat huoltotilat hierontapaikkoineen, sohvineen ja telkkareineen.

Huoltorekan sisätilat

Huoltorekka kiertää joukkueen mukana ympäri Eurooppaa. Alkutalvesta se oli Suomessa ja Norjassa. Tällä hetkellä se on Innsbruckin Scanialla vartioidulla piha-alueella, jossa Scanian väki voi sitä vastineeksi esitellä yhteistyökumppaneilleen. Tapaninpäivän jälkeen se lähtee huollettuna kohti Tour De Skiitä.

”Rekan suomalainen kuljettaja ja huoltotiimi kulkee sitten lentämällä Suomen ja Keski-Euroopan väliä – useimmiten rekka on parkissa Innsbruckin Scanialla, koska siellä sen vartiointi on helpoin järjestää. Huoltotiimin työt ovat määräaikaisia marraskuun alusta maaliskuun loppuun. Huoltoringissä on koko ajan 12-15 henkilöä. Mukana on ollut paljon maanviljelijöitä, heille tuommoinen talvihomma sopii hyvin. Aika monella huoltoryhmästä on aktiivihiihtäjätausta, koska testaus tehdään kilpailuladuilla kilpailuolosuhteissa ja testaus vaatii hyvää kuntoa. Tällä hetkellä huoltoryhmässä on yksi nainen, entinen huippuhiihtäjä Kati Venäläinen. Hänen miehensä Mika Venäläinen on myös ryhmässä mukana. Iän ja painon kasvun myötä nuorista testaajista tulee sitten jossain vaiheessa koppimiehiä voitelupenkin ääreen”.

Suomen leiri- ja kisaryhmän henkilökuljetuksia varten valmennusryhmällä on käytössä kolme pakettiautoa: kaksi VW Crafteria ja yksi VW Caravelle. Autot ovat näin keskitalvella pääsääntöisesti parkissa Münchenin lentoasemalla, josta niillä pääsee kätevästi Keski-Euroopan hiihtokeskuksiin. Vuorotellen niitä käyttävät kaikki Hiihtoliiton leiri- ja kilpailuryhmät.

”Esimerkiksi nyt joulun aluspäivinä autot ovat olleet yhdistetyn joukkueen käytössä ja he palauttavat autot jouluaattona Münchenin asemalle, josta lähtevät lennolla Suomeen. Hiihtäjien joukkue puolestaan saa autojen avaimet asemalta Tapaninpäivän jälkeen ja jatkaa Tour De Skiille”.

”Keski-Euroopassa ei ole autobahneja, tiet ovat vuoristossa enemmänkin mutkaisia ja kapeita. Talvisin saattavat lumiolosuhteet olla korkealla huonot; 100 kilometrin matkaan voi kulua joskus kolme-neljä tuntia”.

Kesä ja syksy kuluvat leireillä

”Hiihtovuoteen mahtuu useita leirityksiä. Tämän hiihtokauden aloitus tapahtui touko-kesäkuun vaihteessa viikon leirillä Norjassa. Kesäkuun lopulla oli viikon leiri Vuokatissa ja elokuulla 3 viikon leiri Pontresinassa Sveitsissä.”

Lenkkiporukka Pontsesinassa

 

Kläbo-juoksua

”Pontresinassa harjoiteltiin mm. Kläbo-juoksuhiihtoa paikallisen karjatilallisen säilörehupellolla, ihan luvan perästä. Löytyi sopivasti jyrkkää peltorinnettä ja sopivaa kasvusto ilman hiekkaa ja kiviä”.

Kesäleirin rullasuksitreeni

Syyskuussa oli 2 viikon leiri Seefeldissä ja lokakuussa 3 viikon korkean paikan leiri Val Senalesissa Italiassa: asunto oli 2000 metrin korkeudessa ja hiihtoharjoittelu tehtiin 3000 metrissä. Leiritys huipentui 2 viikon leirille Olostunturille, josta siirryttiin sitten suoraan Maailman Cupin aloitukseen Rukalle.

”Viimeisen vuoden aikana on matkapäiviä kertynyt 230 päivää. Pisin aika, jonka olen ollut yhtäjaksoisesti maailmalla kotona edes piipahtamatta, on ollut 6 viikkoa. Melkein kaikki omaisuus on aina mukana. Lomaa olen pitänyt viimeisen vuoden aikana yhden viikon”.

Talvella mennään kisoista kisoihin

Kilpailukaudella Suomen ryhmä kokoontuu kisapaikkakunnalle yleensä torstaina, huoltoryhmä rekallaan ja muut pakettiautoilla. Perjantaina vuorossa ovat heti viralliset harjoitukset, kun ladut avataan. Teemu itse hiihtää läpi kaikki kisaladut ja miettii alustavan kisataktiikan. Huoltoryhmä aloittaa testaukset.

Valmentaja hiihtolenkillä

”Kukin hiihtäjä saa talliltaan kauden aluksi 10 paria uusia suksia testattavaksi. Hiihtäjä valitsee niistä parhaat, loput lähetetään takaisin tehtaalle. Suksissa on yllättävän paljon eroja, samanmerkkiset samaa mallia olevat suksiparit harvemmin ovat prikulleen samanlaiset. Jokaisella hiihtäjällä on huoltoautossa käytössään noin 50 paria suksia, osa perinteiselle ja osa vapaalle, osa vanhempia, osa uudempia. Niistä valmistellaan kuhunkin kisaan 2-3 paria, joista hiihtäjä itse lopullisesti tekee valinnan kisasuksiksi. Suomen joukkueesta suurin osa käyttää Fishereitä. Iivo Niskanen ja Laura Mononen hiihtävät Rossignoleilla, Krista Pärmäkoski ja Lari Lehtonen norjalaisilla Madshuseilla. Ainoa kotimaisiin Peltosiin luottava on Johanna Matintalo”.

Kisaviikonloppu alkaa tiivistyä perjantai-iltana kello 18 pidettävän FISin tiedotustilaisuuden myötä. Siellä on valmentajien ja jukkueenjohtajien mahdollista esittää omia toivomuksiaan ja muutosesityksiään itse kisaa koskien. Perjantai-iltana on vielä joukkueen yhteispalaveri hiihtäjien kanssa.

Itse kisapäivänä valmennus huolehtii oman joukkueen järjestelyistä, väliaikojen otosta ja tiedottamisesta reitin varrella. Huoltorekan kuljettaja ja joukkueen fysiohuoltajat varautuvat reitin varteen riskipaikkoihin varasauvojen kanssa.

”Valmentajien kisapäivä on kiireinen, aina on oltava tietoinen tilanteista ja asioihin reagoitava heti. On pidettävä reaaliaikainen yhteys hiihtäjiin, huoltoon ja joukkueenjohtajien kokoukseen.

Kisapäivän kiire päättyy vasta illalla klo 23-24, jolloin pääsee hotellilla ensimmäisen kerran päivän aikana kunnolla syömään”.

Mediahuomio hyvästä – hankalampaa olisi, jos ketään ei kiinnostaisi

”Median kanssa olen pyrkinyt olemaan hyvässä ja rakentavassa yhteistyössä. On pelkästään hyvä, että mielenkiintoa hiihtoon on ja kisapaikoilla on paljon myös suomalaista mediaa. Joskus syntyy luonnollisesti hankalia tilanteita ja etenkin iltapäivälehtien toimittajat haluaisivat koukkia asioista raflaavampia näkökulmia. Olemme kuitenkin joukkueessa tänä päivänä yhä enemmän ammattimaisia myös tiedotuksen suhteen, harkitaan sanomisiamme aika tarkasti”.

”Paljon olemme tekemisissä myös muiden maiden kilpailijoiden ja valmentajien kanssa. Leireillä varsinkin on joskus paljonkin joukkueita yhtä aikaa. Erityisesti Norjan, Ruotsin ja Viron valmentajien kanssa ollaan paljon tekemisisissä. Myös Venäjän joukkueen nykyisen saksalaisvalmentajan Marcus Cramerin kanssa vaihdetaan useinkin kuulumisia ja USA:n valmentaja Matt Whitcomp on minulle tuttu jo nuorten MM-kisoista v. 2009 lähtien. Kielitaitokin kehittyy koko ajan niin, että pärjään nykyään hyvin englannin lisäksi saksan ja ruotsin kielellä”.

”Itse asiassa eri maiden valmentajien ja urheilijoiden keskinäinen kanssakäyminen on paljon leppoisampaa, kuin mitä median kautta voisi päätellä. Ollaan tavallaan yhtä suurta hiihtoperhettä, joka reissaa yhdessä leireillä ja kisoissa ympäri maailmaa”.

Entäs se Tour De Ski 2018 ?

“Kristalla on hyvät mahdollisuudet kolmen parhaan joukkoon kokonaiskilpailussa, voittokin on mahdollinen, jos kaikki menee nappiin. Miehistä vain Matti on aikonut hiihtää koko kisan läpi ja testaa kuntoaan lähinnä Seefeldin MM-kisoja ajatellen. Miehissä taso on niin kova, että aivan kärkeen suomalaisilla ei nykykunnossa vielä Tourilla ole saumaa”.

Akman valmennusta

Joululomalla Teemu keskittyy veljensä Tommin 2-vuotiaan Alma-tyttären hiihtovalmennukseen.

Hyvää Joulua ja Mukavia hiihtokelejä vuodelle 2019 !