Reijolle
Olit tulossa päiväkahville toimistolleni, mutta et päässyt tulemaan. Tuonelan ovi oli auki ja sinut kutsuttiin sisään. Kahvit jäivät juomatta. Nyt olen saanut kahviseurakseni ison joukon ystäviäsi, ystäviämme. Myös sinä olet läsnä – muistoissamme. Sinuun liittyy paljon iloisia muistoja. Haluan nyt kertoa niitä ystävillemme. Toki muutamia vain. Tärkeimmät muistoni olen tallettanut sydämeeni.
Kuljimme yhteistä taivalta 47 vuotta, 6 kuukautta ja 20 päivää. Noihin vuosiin mahtuu paljon, paljon onnellisia ja iloisia hetkiä, toki myös vaikeita ja surullisia aikojakin. Paljon enemmän kuitenkin niitä iloisia.
Tiemme kohtasivat opiskelun merkeissä vuonna -65. Tupsahdit viereeni matematiikan luennolla ja koetit päästä jutun alkuun. Olin arka maalaistyttö, juttu ei oikein luistanut. Ei rakkaus tässä vielä roihahtanut, mutta jotain siinä kuitenkin tapahtui. Liikuimme eri opiskelijaporukoissa, mutta sivusilmällä seurailimme toisiamme. Kumpikin.
Sitten tupsahdit toisen kerran viereeni, Keski-Suomen osakunnan tilaisuudessa, ja ilmoitit haluavasi ruveta seurustelemaan kanssani. Tästä se sitten alkoi, seurustelu tositarkoituksella. Kävit näytillä kotonani Viitasaarella, Kolkun kylän Suurensuonmäessä, ja minä puolestani sinun vanhempiesi luona Rajakadulla. Seurustelu oli virallistettu.
Tapailtiin ja liikuttiin yhdessä mm. Keski-Suomen kemistiseuran ekskursioilla. Sitä kesti jonkin aikaa. Sitten pyysit vaimoksesi. Suostumuksessani oli ehto, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Sinun piti ensin pyytää isältä kättäni. Tuo keväinen Kolkulla käynti jäi mieleesi, monestakin syystä.
Suurensuonmäessä menimme äidin kanssa aamulypsylle, sinä jäit isän kanssa tupaan juomaan aamukahvia, sopivasti kahdestaan. Kun kupilliset oli juotu ja tyttären käsi saatu, olit helpottuneena tarjoutunut kaatamaan isälle lisää kahvia. Isäni oli kuitenkin kieltänyt ja sanonut äitini Vienon tulevan tuota pikaa navetasta kaatamaan vieraalle kahvia. Ja samassa äiti oli jo tullutkin, kaatanut kahvikupilliset ja lähtenyt saman tien takaisin navettaan. Se oli talon tapa. Emäntä huolehtii vieraiden ja samalla myös isännän passaamisesta. Siinä oli sinulla, kaupunkilais-pojalla, ihmettelemistä pitkäksi aikaa. Et kuitenkaan ottanut tästä roolimallia itsellesi.
Kihlat ostettiin ja laitettiin sormeen juhannuksena. Häistä ei tuolloin vielä puhuttu. Asuin opiskelija-asunnossa Kortepohjassa ja sinä Rajakadulla. Seurusteluumme oli tiivistä. Miltei päivittäin kävelit hakemaan minut Kortepohjasta, sieltä kävelimme takaisin kaupungille elokuviin tai näyteikkunoita katsomaan. Sitten saattelit minut takaisin Kortepohjaan ja kävelit vielä kotiisi Rajakadulle. Kilometrejä kertyi viikossa aika monta minullekin, sinulle tuplamäärä. Kunto pysyi hyvänä, mutta univajetta taisi kertyä rutkasti. Tätä taustaa vasten voi hyvin ymmärtää, että kihlausaikamme ei ollut kovin pitkä.
Meidät vihittiin jo samana syksynä lokakuussa -69. Emme järjestäneet isoja kirkkohäitä. Pyysimme opiskelijapastorin, Martti Miettusen, vihkimään meidät ensimmäisessä yhteisessä asunnossamme, pikku yksiössä. Se saatiin tapetoitua ja maalattua juuri ennen h-hetkeämme. Todistajiksi kutsuimme vanhempiemme lisäksi vain molempien sisarukset perheineen.
Hääpäivästämme muodostui monella tapaa ainutkertainen, tavallisuu-desta poikkeava ja muistorikas. Ensimmäinen muisto liittyy pastoriin. Hän tokaisi siskoni nelivuotiaille, yli-innokkaasti pastorin sylissä istuville kaksospojille: Odottakaapas pieni hetki, niin minä ”vihkasen” ensin nuo kaksi hätäistä. Jatketaan sitten jutustelua. Ja niin meidät sitten vihkaistiin.
Eipä pastorimme tuolloin tiennyt, että hän vihkaisemisellaan rikkoi silloista lakia. Hän nimittäin vihki, henkikirjoituslomakkeen merkintöjen mukaan, kaksi miestä aviopuolisoiksi. Sosiaaliturvatunnus oli juuri otettu käyttöön ja olin saanut siihen miehen tunnuksen. Korjauksistani huolimatta sitä ei heti muutettu ja niinpä seuraavan henkikirjoitus-lomakkeen mukaan kaksi miestä oli avioitunut. Virhemerkintä pysyi vielä vuoteen -72 eli Samulin syntymään saakka. Niinpä keskenään avioituneet miehet olivat saaneet lapsenkin, papereiden mukaan. Onnekseni sinä ja pastori luotitte enemmän silmiinne kuin henkikirjoituslomakkeeseen.
Hääpäivämme illasta jäi hauska muisto. Olimme ostaneet jääkaappiin vain täytekakkua ja muita makeita kahvileipiä, mutta unohdimme kokonaan suolaisen iltapalan. Kun vieraat olivat lähteneet, teki molempien kovasti mieli jotain suolaista. Tuohon aikaan kaupat eivät olleet kovin myöhään auki, mutta olihan torin kulmalla nakkikioski. Eipä muuta kuin ulos ja torigrillin jonoon. Valkoinen puku ja nätti kampaukseni herättivät melkoisesti huomiota jonottavissa, enimmäkseen tuopillisen pari nauttineissa asiakkaissa. Saimme rutkasti sydämellisiä onnitteluja ja taisi muutama avioliiton onnistumisen ohjekin tulla. Saimme kuitenkin lihapiirakkamme ja rutkasti hauskaa muisteltavaa.
Pastorin pitämä puhe oli kuitenkin hääpäivän tärkein muisto. Meitä kehotettiin kunnioittamaan toinen toistamme, vaikeinakin aikoina. Sitä kehotusta, sinä, Reijo, noudatit koko elämäsi ajan. Kunnioitit minua vaimona, äitinä, ihmisenä. Et koskaan moittinut, et komennellut. Et yrittänyt muuttaa minua ja ”isänsä näköistä poikaamme”, Samulia. Hyväksyit meidät sellaisena kuin olimme. Sellainen aviomies ja isä sinä olit.
Pastori antoi meille arkipäivään ohjenuoraksi myös yhden sen ajan suosituimmista iskelmistä, Tapani kansan laulaman ”Käymme yhdessä ain”. Milloin satuimmekaan kuulemaan sen, sanoit aina, että nyt Kansa taas laulaa meidän lauluamme. Käymme yhdessä ain, se oli meidän laulumme. Kummityttömme Ella laulaa sen meille isänsä, sinun lapsuusystäväsi Kalen säestämänä.
Olit kaupunkilaispoika, mutta et vierastanut maalaiselämää. Päinvastoin. Halusit oppia, tai ainakin kokeilla, tyypillisiä maalaistalon töitä. Ensim-mäinen kiinnostuksen kohteesi oli lypsäminen. Navettatakki päälle, ämpäri käteen, jakkara lehmän viereen ja ei muuta kuin yrittämään. Ja ihmeellistä kyllä, maitoa tirisi ämpärin pohjaan aika topakasti. Eikä lehmä edes potkaissut ämpäriä nurin. Et sinä lypsäjäksi kuitenkaan ruvennut, kuhan kokeilit.
Toinen kiinnostuksen kohteesi oli hevosella ajo. Siihen tarjoutui tilaisuus heinänkorjuuaikaan. Kuivia heiniä pellolta latoon ajettaessa sait ohjakset käteesi. Linko-niminen hevosemme oli vanha ja oppinut isältäni tietyn tavan kiertää pellon ympäri ja siirtyä, ilman eri käskyä, heinä-seipäältä toiselle. Ei auttanut, vaikka kuinka yritit muuttaa reittiä, Linko meni niin kuin ennenkin. Vilkaisi vain aisan yli uutta ohjastajaa, mutta ei antanut sinun häiritä. Tottumattomana heinäseipäiden tyhjentäjänä tuppasit jäämään hevosen rytmistä jälkeen ja sait juoksuttaa viimeiset heinähangolliset kärryn perässä, hiki otsassa. Mutta et valittanut.
Sinä nautit maaseudun rauhasta, hiljaisuudesta. Tarkkailit luontoa, kuuntelit lintujen laulua ja seurasit poikasten lentoharjoituksia. Seurasit kurkien arvokasta askeltamista lähipelloilla ja hirviuroksen lepotaukoa metsänreunassa. Mutta ennen kaikkea sinä nautit klapien teosta. Latasit akkujasi puita sahaamalla ja hellapuiksi napsimalla. Ensin käytit vain pokasahaa, kassaraa ja kirvestä, lopulta ostit kuitenkin moottorisahan. Nyt polttopuuta tuli entistä nopeammin ja enemmän. Nyt puupinot eivät enää suurene, mutta poltettavaa riittää, pitkäksi aikaa. Kolkulla ei tarvitse palella kylmänäkään kesänä.
Yhteiseen elämäämme liittyy myös koira, monirotuinen Nelli. Se piti huolta kunnostasi, vaati pitkiä kävelylenkkejä, kesät talvet. Toisaalta Nelli oli aina valmis tulemaan kaveriksi päiväunille. Kaksi tuhisijaa kylki kyljessä oli hellyttävä näky.
Nelli järjesti meille Kolkulla ollessamme aika erikoisen yllätyksen ja paljon muisteltavaa. Yhtenä päivänä Nelli haki pellon ojasta yksitellen viisi pienen pientä jäniksenpoikasta ja rupesi hoitamaan niitä. Äidin-vaisto oli pinnassa, olihan Nellillä tuolloin yksi omakin pentu. Pikku jänisten suut olivat tosin niin pieniä, etteivät ne pystyneet imemään maitoa Nellin nisästä. Emonmaidonvastiketta oli mukana, mutta koiranpentua varten ostettu tutti oli liian iso pikkujäniksille. Ne pystyivät kuitenkin pienellä kielellään nuolaisemaan tutista puristamani maitopisaran. Viiden nälkäisen poikasen syöttäminen maitopisara kerrallaan oli hidasta ja vaati kärsivällisyyttä. Mutta se kannatti. Jäniksenpojat varttuivat emonmaidonvastikkeesta ja Nellin muusta hoivailusta nauttien. Koira hoivaamassa jäniksenpoikasta, aika erikoinen perheidylli. Kun jänikset kasvoivat, Nelli ei enää halunnutkaan imettää poikasia, vaikka nyt imeminen olisi muuten onnistunut. Innokkaat imijät tuntuivat Nellistä epämukavilta, purijoilta, syystä että jäniksen hammasrakenne on kovin erilainen kuin koiran. Nauroimme monet makeat naurut, kun koiramme, beaglen ja pystykorvan sekoitus, juoksi karkuun ja viisi pientä jänistä ajoi sitä takaa ympäri Suurensuonmäen suuren tuvan lattiaa. Loman loputtua tulimme koko konkkaronkka kaupunkiin. Ennen kuin veimme jänikset Ähtärin eläinpuistoon, kutsuin MTV3:n tekemään tästä erikoisuudesta kevennyksen kymppiuutisten loppuun. Se tehtiin ja tulikin ulos heti samana iltana, ja monta kertaa uusintanakin.
Olit, Reijo, hyvin huumorintajuinen ihminen. Huumori sävytti elämääm-me. Kerran sisareni kysyi sinulta, mikä sinut sai ottamaan minut, Tuulan, vaimoksesi. Olit hetken miettivän näköinen ja sanoit sitten, että kun tuo Tuula on niin kova tekemään töitä ja pieniruokainen. Omintakeinen peruste naimisiinmenolle. Halusit ja saitkin minut nauramaan, olinpa millä tuulella tahansa. Kerroit paljon vitsejä ja odotit, että nauran, ainakin hymyilen niille. Jos kerroit samoja vitsejä moneen kertaan, en aina reagoinut niihin. Samuli huomauttikin minulle joskus, että naura nyt äkkiä tai isä kertoo jutun uudestaan.
Huumori ja toisen ihmisen kunnioittaminen, siinä liima pitkään avioliit-toomme. Sinulla oli myös ilmiömäinen kyky säilyttää perhesopu. Tässä yksi esimerkki. Olin joskus avioliittomme alkuaikoina kurkkuani myöten täynnä sinun tietokoneharrastustasi. Rakensit tietokoneen, jota näpelöit kaiket illat ja vähän öitäkin. Sain puhua selkäsi kanssa. Tulit yöllä kylmine varpainesi saman peiton alle, huomasit minun heränneen ja kerroit intoa puhkuen ohjelmointisi toimivan. Niin kuin se olisi muka minua kiinnostanut. Pimahdin. Panin sinut valitsemaan: joko tietokone tai vaimo. Tuumasit, että eihän tästä nyt noin isoa meteliä kannata nostaa. Pakkasit tietokoneen laatikkoon ja nostit vaatehuoneen hyllylle. Syksyn tullen tietokone kuitenkin nostettiin taas pöydälle. Sait innostuksesi tarttumaan minuunkin ja muutama vuosi myöhemmin opetin tieto-tekniikkaa Keski-Suomen kotitalousopettajaopistossa. Sanotaan, että älykäs mies pärjää konstikkaankin naisen kanssa. Se taitaa pitää paikkansa.
Huumorisi yllätti minut monta kertaa, mm. ”pyöreiden” hääpäiviemme yhteydessä. Kymmenvuotis-hääpäivämme aamuna herätit ja kysyit, että tehtäisiinkö uusi kymmenvuotis-kontrahti. En käsittänyt, mistä kontrah-dista mahdoit puhua, mutta selitit, että kun naimisissa olomme oli sujunut ihan hyvin ensimmäiset 10 vuotta, niin jatkettaisiinko samaan malliin toiset 10 vuotta. Näin sovittiin. Kun sitten 20 vuotta tuli täyteen, kontrahti uusittiin taas. Ehdotit kuitenkin, että varmuuden vuoksi tällä kertaa vain viideksi vuodeksi. Viettäessämme 25-vuotishääpäiväämme, sanoit, että pitäisiköhän nyt ottaa vain vuoden kontrahti kerrallaan ja kirjallisena. Sopimus uusittiin, mutta allekirjoituksia ei sentään otettu. 30-vuotishääpäivänä totesit, että menköön loppuaika nimikkeellä ”toistaiseksi”. Jatketaan näin, ellei jompikumpi irtisano sopimusta. Ja näin mentiin, loppuun saakka, ei irtisanottu kontrahtia.
Huumorisi ja positiivisuutesi eivät hävinneet kolme vuotta sitten koetus-sa rankassa selkäoperaatiossakaan. Kaaduit, selkärankasi murtui ja sinut jouduttiin leikkaamaan monta kertaa lyhyen ajan sisällä. Yhdessä leikkauksessa sinut nukutettiin niin lyhyeksi aikaa, että heräsit jo leikkauspöydällä. Kertomasi mukaan kuuntelit instrumenttien kilinää ja kuulit, kun joku lääkäreistä totesi: Näinkö huonosti tässä kävi. Hän tarkoitti edellistä leikkausta, josta aiheutui sisäinen verenvuoto. Yritit vastata sanojalle, että eihän tämä nyt niin kovin huonosti mennyt, sinähän olit elossa. Kuivalla suulla mokeltamaasi vitsiä ei kuitenkaan ymmärretty.
Olit aina kiinnostunut mitä kojeiden ja laitteiden kuoren alla on, miten ne toimivat. Tämä kiinnostuksesi säilyivät aivan viime päiviisi saakka. Ostit kirpputorilta muutamalla eurolla vanhoja kameroita, autoradioita, kasettisoittimia jne. Avasit kuoren, selvitit toimintamekanismin, purit sitten osat erilleen ja lajittelit huolellisesti kierrätykseen. Autojen rassailu oli mielipuuhaasi silloin, kun autot olivat vielä rassattavissa. Tällainen oli ensimmäinen automme, punainen ”Rättisitikka”. Kyseinen menopeli ”söi” tosin sormuksesi yhden remonttikerran yhteydessä. Olit laittanut sen pois sormestasi, jonnekin konepellin alle. Sinne se unohtui eikä löytynyt enää. Emme pitäneet tärkeänä ostaa uutta sormusta ja niinpä olit ulkopuolisten silmissä ikuinen poikamies.
Harrastuksiisi kuului myös käsityöt, virkkaaminen ja neulominen. Näillä taidoilla toit iloa ja hyvää mieltä niin minulle kuin monelle muullekin. Sait kerran jopa yhden junavaunullisen iloiseksi. Se tapahtui jo kihloissa ollessamme. Olimme junassa ja sinä virkkasit lakanapitsiä. Käytävän toisella puolella oli kaksi pikku tyttöä, jotka nähtyään virkkaamisesi rupesivat tirskumaan ja lopulta nauramaan ihan kunnolla. Tyttöjen nauru tarttui myös muihin matkustajiin, vaikka kaikki eivät edes tienneet naurun aihetta. Ainoa totinen olit sinä, sinä vain virkkasit kiinnittämättä mitään huomiota nauramiseen. Teit minulle monia villatakkeja, neule-puseroita, liivejä, tunikoita ja kaulahuiveja. Ne olivat kauniita, niitä oli ihana pitää. Hämmästytin ihmisiä, kun kerroin niiden olevan mieheni tekemiä. Moni muistaa sinut juuri näistä käsitöistä.
Eläkkeelle jäätyäsi rupesit kutomaan villasukkia. Yritykseni järjestämiin koulutuksiin kuului usein yllätysarvonta, jossa osallistujien kesken arvottiin tekemäsi villasukat. Voi kuinka iloisia saajat olivatkaan. Ei pelkästään sen takia, että ne olivat miehen tekemiä, vaan myös sen takia, että ne olivat niin hyvin kudottu. Kaksinkertainen kantapää ja varpaiden myötäinen kärkikavennus. Sinulla on monia ”sukkaystäviä” ympäri Suomea.
Tekniikkalegot tulivat harrastukseksesi selkäleikkausten jälkeen. Raken-sit jos jonkinlaista, kauhakuormaajia, nostureita, elevaattoreita ym. Kun sait ne toimimaan, purit ne, lajittelit palat koon ja värin mukaan, pussitit minigrip-pusseihin, numeroit pussit ja tallensit tiedot tietokoneellesi. Legoharrastuksesi jäi kuitenkin lyhyeksi ja suunnitelmasi kesken. Varasit juhannuksen jälkeiselle viikolle itsellesi ja Samulille matkan Legolandiin. Lähden sinne nyt Samulin seuraksi. Muistomatkalle.
Elokuvat ja teatteri kuuluivat harrastuksiisi. Teatteri kiinnosti sinua muutenkin kuin katsojana. Olit kuin kotonasi myös näyttelijänä. Olit mukana mm. nuorisoteatterissa, Keljon Kesäteatterissa ja ennen kaikkea olit perustamassa Jyväskylään teatteriyhdistys Kulissia. Olit yksi sen kantavista voimista monen vuoden ajan. Ensimmäinen näytelmä, Viulusoittaja katolla oli Kulissin esittämänä yksi parhaista toteutuksista koko Suomessa, ainakin omasta mielestäni. Tulkitsit teurastaja Lazar Wolfin roolin niin hyvin, että ohjaaja Veikko Manninen olisi halunnut vetää sinut kokonaan teatterimaailmaan – ellei sinulla olisi ollut vakituista virkaa yliopistolla. Viulunsoittajan jälkeen sinulla oli isot roolit myös näytelmissä Valkoinen hevonen sekä Kuisma ja Helinä. Sairasta-masi selkärankareuma pakotti sinut kuitenkin luopumaan teatteri-harrastuksesta. Vaikka et ollut mukana näytelmissä moniin vuosiin, sinua ei ole unohdettu. Kulissista on sinua muistelemaan tullut muutama näyttelijäystäväsi.
Kemian laitoksen pikkujouluissa esitit Seppo Kasan kanssa monet kerrat pientä näytelmää Pipsa ja Susanna. Sen muistavat varmasti monet kemistit. Et pelännyt heittäytyä pikkutytön rooliinkaan. Runo Hölmö oli esityksissäsi jo taloyhtiön lastenjuhlissa silloin, kun Samuli oli vielä alle kouluikäinen. Viimeisimmäksi esitykseksesi jäi keväällä 2016 juuri tuo Hölmö-runo. Olimme viettämässä pitkäaikaisen ystävämme Vuokon 70-vuotissyntymäpäiviä ja ilahdutit meitä kaikkia, sekä lapsia että aikuisia, tällä hauskalla runolla.
Musiikki, kuunteleminen, soittaminen ja laulaminen, kuului elämääsi kaiken aikaa, koko elämänkaaresi ajan. Kitara oli aivan viime vuosiin saakka aina käsillä ja säestit sillä laulujasi, milloin Beatlesia, milloin jazzia, milloin kauniita balladeja. Viulu ja klarinetti, jopa ukulele, olivat hetken aikaa työn alla, mutta sitten palasit kuitenkin kitaraan. Kitaran rinnalle tulivat jossain vaiheessa sähköurut. Selkäleikkauksista toipumisen aikoihin sait meiltä Samulin kanssa syntymäpäivälahjaksi sähköpianon. Se oli viimeisin haasteesi ja innostajasi. Sanojesi mukaan se sai sinut unohtamaan selkäkivut. Kitara oli mukanasi lastenkerhon kevätjuhlasta lähtien aina yliopiston avajaisiin saakka. Väliin mahtuivat lukemattomat pikkujoulut, väitöskaronkat ja muut juhlat, joissa musisoit joko yksin tai muiden musiikin harrastajien kanssa. Soittoillat lapsuuden ystävien, opiskelukavereiden tai työkavereiden kanssa kuuluivat asiaan. Saimme Samulin kanssa nauttia jammailusta ja iloisesta yhdessäolosta. Huumori ja iloinen nauru olivat näissä illoissa aina mukana.
Kemia oli kuitenkin intohimosi, annoit sille koko työikäsi reilut 40 vuotta. Sinusta sanottiin, että olet kävelevä nahkakantinen kemian tietosana-kirja. Olit ensimmäisiä opiskelijoita Jyväskylän yliopiston kemian laitok-sella, ensimmäisiä sieltä valmistuneita. Toimit epäorgaanisen kemian assistenttina, lehtorina ja jonkin aikaa myös professorina. Varsinkin peruskurssin luentojasi on ollut kuuntelemassa lukuisa määrä opiskeli-joita.
Suontamo on harvinainen sukunimi ja sen vuoksi kuulen monta kertaa kysymyksen, olenko sukua Reijo Suontamolle. En sukua, mutta vaimo kyllä. Kaikki kysyjät ovat muistaneet sinut hyvänä ja innostavana opet-tajana, joka kertoi luennolla myös kemiaan liittyviä vitsejä, useimmiten ainakin. Sinun huumorisi pulppusi myös luennoilla. Jossain vaiheessa olit myös amanuenssina ja se heijastui eläkeajan harrastuksiisi. Luetteloit ja järjestit yli 1000 kirjaamme, kaikki opetusmonisteet ja ammattilehdet. Aikaa meni, mutta sitähän sinulla oli, eläkeläisenä.
Kemia kuljetti sinut muutaman kerran Kanadaan professori Garyn ja hänen vaimonsa Helenin luokse McMaster-yliopistoon. Kävit siellä joskus yksin, joskus professori Risto Laitisen kanssa. Minäkin olin mukanasi yhdellä reissulla. Se oli tuimaa työntekoa, ei mikään lomamatka sinulle. Olihan minullakin läppäri mukana, mutta pääasiassa seurustelin Garyn ja Helenin 6-vuotiaan pojan, Nicolen kanssa. Kielitaitoni parani tuona aikana melkoisesti. Koko viikon aikana piipahdimme Garyn, Helenin ja Nicolen kanssa yhden kerran lähialueen vesiputousta katsomassa. Ei missään Niagaran putouksella, vaikka ei sekään kaukana ollut. Sinun aikasi oli kortilla, minulle tämä oli ihana lomamatka.
Näitä ja lukemattomia muita yhteisiä hetkiä muistellen
Tuulasi
Tässä pastori Martti Miettisen meille elämänohjeeksi antaman ja Tapani Kansan esittämän laulun ”Käymme yhdessä ain” sanat.
Muistathan, kuinka niin
Silloin kun me kohdattiin
Aina toistemme seurassa olla luvattiin
Tunsin sen, enää en
Yksin voi vaeltaa
Yhteinen onni kun odottaa
Käymme yhdessä ain
Käymme aina rinnakkain
Vaikka esteitä on
Joskus tiellä kohtalon
Voimme kaikki ne voittaa
Kun kuljemme vain
Tiemme yhdessä näin rinnakkain
Huominen, rakkahin
Meidät vie luo alttarin
Valat nuo, jotka vannoimme, saavat sinetin
Kun sä polvistut viereeni, tunnemme sen
Onni meidän nyt on ikuinen
Käymme yhdessä ain
Käymme aina rinnakkain
Vaikka esteitä on
Joskus tiellä kohtalon
Voimme kaikki ne voittaa
Kun kuljemme vain
Tiemme yhdessä näin rinnakkain
Varmaan ymmärrät sen
Kun on mennyt huominen
Polku johtava on eteen vastoinkäymisten
Ethän pelkää, kun yhdessä kuljemme näin
Kätes voit ojentaa, ystäväin
Käymme yhdessä ain
Käymme aina rinnakkain
Vaikka esteitä on
Joskus tiellä kohtalon
Voimme kaikki ne voittaa
Kun kuljemme vain
Tiemme yhdessä näin rinnakkain
kolkku.fi 