Anna-Liisa Kekkonen (1930-2023)

Anna-Liisa Kekkonen (1930-2023)

Mummuni, isänäidin, Anna-Liisa (tuttaville Liisa) Kekkosen lähes 93 vuotta kestänyt elämä tuli päätökseensä 7.1.2023 Viitasaarella, jossa hän eli koko elämänsä rakkaiden ja läheisten ympäröimänä.

Anna-Liisan elämäntaipaleen aikana Suomi on käynyt läpi melkoisen murroksen. On selvitty kahdesta sodasta, jälleenrakennettu koko yhteiskunta hyvinvointivaltioksi saakka ja eletty arkista elämää, jossa on tehty paljon töitä ja kasvatettu uusia sukupolvia.

Viimeiset vuodet koko maailmaa ravisteli koronapandemia. Onneksemme ehdimme viettää mummun 90-vuotisjuhlat maaliskuussa 2020 isolla porukalla ja nauttia mummun seurasta ennen kuin koko yhteiskunta ja maailma sulkeutui pandemian takia. Mummun juhlista reilun viikon päästä Suomeen julistettiin poikkeustila. Edellisen kerran Suomessa on vallinneet poikkeusolot sotien aikaan. Mummu suhtautui pandemiaan pitkän elämänkokemuksen tuomalla tyyneydellä. Hän pysyi tiedotusvälineiden kautta hyvin perillä pandemian eri vaiheista ja rajoituksista eikä turhia panikoinut.

Anna-Liisan elämäntaival sai alkunsa, kun mummun isä, Otto Halonen tapasi erään Annan molempien kotipaikkakunnalla Rautalammilla. Otolta oli kaupalla tiedusteltu, että onko hänellä ketään kaveria, mielitiettyä siis. Hän oli vastannut, että on hänellä ”Yks Jalakanen”. Kysyjät olivat ihmetelleet, että miten nuorella miehellä on yksijalkainen nainen. Mutta kyseessä oli siis Anna Jalkanen. Jalkoja oli kaksi. Ja ne johdattivat yhdessä Oton kanssa Rautalammilta Viitasaarelle, alkuun Pasalan kylälle Osuusliikkeen hoitajiksi.

Anna-Liisa syntyi Pasalan kylällä naistenpäivänä 8.3.1930. Sisaruskatraan jatkoksi syntyivät Leena vuonna 1932, Laura vuonna 1935 ja Lea vuonna 1938. Pysyvän kodin perhe perusti Kuorikoskelle, Perälään, savutupaan. Tilalla oli vähän peltoa ja huonokuntoinen navetta. Tytöt kasvoivat ja elämä soljui eteenpäin. Työtä oli paljon ja elämä oli vaatimatonta, mutta turvallista. Sisällissodasta oli aikaa. Muistan mummun aina puhuneen omien vanhempiensakin puheista kaikuneella kiitollisuudella siitä, että sodasta oli aikaa ja varhaislapsuus oli rauhallista aikaa.

Vuonna 1939 Anna-Liisan lapsuus loppui sotaan. Talvisota alkoi 30. marraskuuta vuonna 1939. Otto-isä lähti rintamalle ja mummu oli sisaruskatraasta ainoa, joka itki isän lähtöä, koska hän jo ymmärsi, että isä ei tulisi pitkään aikaan takaisin. Jos koskaan. Otto osti lähtöä varten uudet saappaat, jos sattuisi, että rintamalla ei ole. Hän päätyi Kirvun sotasairaalaan kirjuriksi. Sota-aika oli lapsille pelottavaa. Pommitusten äänet kuuluivat Perälän rappusille, kun Kuopiota ja Jyväskylää pommitettiin. Lapset pelkäsivät desantteja.

Isän lähtö rintamalle tarkoitti sitä, että tyttäret, varsinkin Anna-Liisa vanhimpana, joutuivat ottamaan entistä suuremman vastuun talon töistä äitinsä Annan rinnalla. Töitä riitti niin perunan, kuin muiden kasvien viljelyssä, marjojen keruussa ja lehmien hoitamisessa. Myös perinteiset miesten työt jäivät kotirintaman vastuulle, kun kylän työikäiset miehet olivat rintamalla.

Anna-Liisa osallistui metsätöihinkin sota-aikana. Hän oli uitossa Kevätsalon Kaijan kanssa. Työ oli raskasta ja vaativaa eikä eväitä ehtinyt syödä koko päivänä. Kaija sai tarpeekseen jo yhdestä päivästä, mutta Anna-Liisa teki työtä useaan otteeseen. Metsänistutukseenkin tytöt lähtivät, mutta Kaijalle riitti yksi päivä sitäkin lajia. Tämä aika varmasti opetti Anna-Liisalle ja sisaruksille asenteen, että ei ole mitään työtä, mihin ei rohkenisi tarttua.

Otto-isä selvisi sodasta vammoitta, mutta huonossa kunnossa. Rintamalla huono ravinto ja likainen vesi olivat aiheuttaneet miehelle vatsavaivoja. Naapureiden nuoria miehiä kaatui rintamalla. Elämä kuitenkin jatkui. Otto palasi Kymi-yhtiölle töihin sotien jälkeen, jossa oli työskennellyt ennen sotiakin.

Anna-Liisa teki myös sotien jälkeen töitä kodin ulkopuolellakin: Koulun päätyttyä hän oli apulaisena Löytänänmäessä, jossa nuoren naisen vastuulla olivat lehmät, hevonen, sika, 3 lasta ja koko huusholli. Tämän jälkeen Anna-Liisa palasi kotikylälle ja toimi Kuorikosken vanhalla ja sitten uudella koululla keittäjänä, siivoojana ja lämmittäjänä.

Kesällä hän ehti käydä Suolahdessa kansanopistoakin. Kansanopiston käytännönläheisten opintojen äärellä Anna-Liisalla heräsi toive siitä, että kävisi vielä kodinhoitajakoulun, ja opettajatkin sitä hänelle ehdottivat.

Anna-Liisan varttuessa työtäpelkäämätön, reipas ja elämäniloinen asenne eivät jääneet seudun nuorilta miehiltä huomaamatta. Posti haettiin Rauhalasta ja kerran oli nuorelle Anna-Liisallekin kirje. Eräs Eemil pyysi häntä kirjeessä treffeille ja nuori mies oli heti varustautunut tapaamiseen sormuksen kanssa ja kosi Anna-Liisaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt nuoreen naiseen vaikutusta, vaikka Eemil lupasi lehmiäkin ostaa.

Myöhemmin Anna-Liisa paimensi perheen lehmiä Saaripään suolla, jossa oli hyvää heinää lehmille. Kerran matkalla sinne hän kohtasi eräät Kekkosen veljekset Toivon ja Vilhon. Toivo oli sanonut Vilholle, että ”Tuossa sitä olis hyvä emäntä jollekin.” Vilho pisti asian korvan taakse.

Nuoret kävivät tansseissa Kumpumäessä Korpisuojassa ja työväentalolla. Tansseissa Vilho sitten haki Anna-Liisaa tanssimaan. Hän jopa rohkaistui pyytämään saatille. Mutta Anna-Liisa totesi Puralan Sallille, jonka kanssa oli tansseihin tullut, että ”Nyt lähetään salaa.” Vilho kuulemma kuitenkin pysyi sitkeästi kintereillä ja nuorten rakkaustarina sai alkunsa.

Seurusteluaikana Anna-Liisa vielä haaveili, että olisi lähtenyt kodinhoitajakouluun, mutta Vilho ei ajatuksesta innostunut. Seurustelu ja yhteiselämän alku vei nuorenparin huomion.

Anna-Liisa ja Vilho menivät kihloihin vuonna 1951 ja naimisiin vuonna 1952. Alkutaival alkoi kömmähdyksellä, kun heidät piti kuuluttaa kirkossa kihlapariksi, niin nuori pastori Simola kuulutti heidät epähuomiossa kuolleiksi. Tuolla kerralla ei ollut ketään kuolleita, niin nuoripari joutui vahingossa väärän kuulutuksen kohteeksi. Simola kyllä pyysi kömmähdystään kohteliaasti, kirjeellä anteeksi ja muisteli asiaa huumorilla vielä vuosien jälkeenkin Anna-Liisaa, Vilhoa ja perhettä tavatessaan.

Avioliiton myötä Anna-Liisa tuli emännäksi Kolkun Hiekka-ahon tilalle, joka oli pitkään ollut emännätön. Vilhon Veera-äiti oli menehtynyt Vilhon ollessa 2-vuotias.

Töitä riitti maataloudessa paljon, koneita ei ollut ja Anna-Liisan työtäpelkäämätön asenne oli hyödyksi. Työn ja puurtamisen ohessa Anna-Liisa ja Vilho saivat 5 lasta. Ritva 1953, Jorma 1955, Marja-Liisa 1958 ja nuorimmaisena kaksoset Arja ja Arto vuonna 1964.

Ritvan, Jorman ja Marja-Liisan jo ollessa syntynyt, Vilho olisi hyväksynyt kodinhoitajakouluun lähdön. Sen olisi ehtinyt vielä alle 30-vuotiaana käydä. Mutta enää lasten ja töiden keskeltä ei tullut lähdettyä.

Lapsetkin syntyivät vauhdikkaasti ja kaiken työn ohessa. Ritvan synnytyksen alkaessa Heinäahon Aili oli käymässä ja hän arveli, että poika sieltä on tulossa. Vilho lähti pyytämään Kekkolan Oivalta kyytiä, koska hänellä oli auto. Ritva syntyi heti, kun ehdittiin Viitasaarelle sairaalaan. Jorman syntyessäkin oli kiire ja kuski ajoi vielä kolarin viime hetkellä Viitasaaren keskustassa, mutta onneksi ei sattunut mitään vakavampaa. Marja-Liisakin syntyi nopeasti. Kaksosten kanssa sentään ehdittiin Jyväskylään keskussairaalaan, kuten kaksosraskaudessa oli tarpeen.

Arja ja Arto syntyivät heinäkuussa, eli heinäntekoaikaan. Anna-Liisa oli viimeiseen asti mukana heinänteossa, mutta hänet hätisteltiin jo lepäämään. Hänpä siirtyi sitten kasvimaalle kitkemään sokerijuurikasta kontallaan vielä päivää ennen synnytystä. Kesä oli kuuma ja nukkuminen onnistui tuossa vaiheessa enää istualtaan keinutuolissa.

Arja ja Arto syntyivät noin 2,5 kilon painoisina ja täysiaikaisina. Arja syntyi ensin ja kätilö sanoi, että ”Naiset ensin”. Anna-Liisa katseli keskussairaalan ikkunasta ja harmitteli, että häneltä meni hyvät heinäpoudat hukkaan synnyttäessä.

Elämä lasten ja töiden parissa jatkui ja pariin otteeseen Vilho oli myös muualla töissä, kuten Lohjalla ja Ruotsissa. Välillä Anna-Liisa ja Vilho pohtivat vakavasti myös Hiekka-ahosta poismuuttoa. Töitä ja mahdollisuus nostaa elintasoa olisi ollut muualla tarjolla. Vilho oli Lohjalla työskennellessään katsellut sopivia taloja perheelle. Vilho oli harkinnut jopa Ypäjän Kartanon ostoa.

Muuttohaaveet tarttuivat myös naapureihin ja Heinäaholaiset ja Rasilan Voittokin harkitsivat muuttoa, mutta Kolkulle kaikki lopulta päätyivät jäämään. Ei ole Kolkun voittanutta. ❤

Arki Hiekka-ahossa oli työntäyteistä. Vedestä oli niukkaa ja päivän töiden päätteeksi Anna-Liisa kävi pyykillä joko Kolkku-järven tai Koliman rannalla. Kulkuneuvoja ei vielä ollut. Kaikki liikkuminen tapahtui jalan, hevosella tai polkupyörällä. Vilho kävi autokoulun nelikymppisenä, 60-luvulla. Ensimmäiset autot olivat sellaisia, että sai melkein enemmän työntää, kuin istua kyydissä.

Vähällä vapaa-ajalla oltiin paljon naapureiden ja kyläläisten kanssa tekemisissä. Ukot istuivat tuvan penkeillä, syljeskelivät lattialle ja tupakoivat. Hiekka-ahoon kokoonnuttiin, koska siellä oli lähitalojen ainut radio. Tupa oli mummun mukaan tupakansavusta sakeana. Iltakaudet tehtiin myös paljon käsitöitä; neulottiin ja kudottiin mattoja.

Lapset Ritva, Jorma, Marja-Liisa, Arja ja Arto olivat pienestä pitäen mukana kaikissa talon töissä. Vilhon isä Tauno kaitsi lapsia omalta osaltaan, mutta töiden parissa he pitkälti varttuivat. Tauno, Vilho ja Jorma tekivät paljon metsätöitä porukalla ja metsänhoito on iskälle edelleen sydämenasia.

Anna-Liisan ja Vilhon lapset oppivat arvostamaan työntekoa, ja vauhtia ja aktiivisuutta on kaikkien elämässä riittänyt. Ahkeruuden lisäksi tätä joukkoa yhdistää minun mielestäni elämäniloinen ja positiivinen asenne, joka on välittynyt mummusta ja papasta meihin kaikkiin jälkipolviin saakka. Kun suku on koolla, aina nauru raikaa. Ja kovaa. Monesti raikaa myös laulu. Eikä meillä tunteita pelätä, osataan sekä nauraa että itkeä. Lapsuudesta muistan, että mummu hyräili aina hommia tehdessään ja itsekin hyräilin ja lauloin samaan tapaan pienenä.

Työntäyteisten ruuhkavuosien jälkeen Anna-Liisa ja Vilho pääsivät hyvin ansaitulle eläkkeelle, kun meidän iskä ja äiti, Jorma ja Tuula, jatkoivat Hiekka-ahon tilanpitoa vuonna 1986 sukupolvenvaihdoksen myötä.

Mutta vauhti ei paljon varsinkaan mummulla eläköitymisen myötä hiljentynyt. Anna-Liisa ja Vilho olivat eläkkeelläkin paljon apuna maatilan töissä ja lastenlasten kaitsemisessa. Eläkepäivien myötä jäi aikaa myös uusille harrastuksille. Anna-Liisa ja Vilho kävivät monet Kansalaisopiston kurssit, olivat muun muassa kivipiirissä, laulukuorossa, Sydänliiton toiminnassa ja marjastivat. Kolkun pienviljelijäyhdistyksen toiminta oli myös tärkeä osallistumisen foorumi niin aktiiviviljelijänä, kuin sen jälkeenkin. Anna-Liisa kutoi ja neuloi paljon koko elämänsä ajan, lukuunottamatta viimeisiä vuosia.

Kiirettä piti siis eläkkeelläkin, mutta meille lapsenlapsille riitti myös paljon aikaa. Meillä lapsenlapsilla on paljon rakkaita muistoja noilta vuosilta. Aktiivinen elämäntyyli jatkui myös meidän lastenlasten kanssa ja oltiin mummun ja papan kanssa paljon mökillä, kalassa, marjametsässä, ja aina tekemisen ohessa keskusteltiin paljon.

Se on lapselle korvaamattoman arvokas kokemus, että aikuisella on aikaa kohdata ja kuunnella hänen ajatuksiaan. Niin se elämänkaaressa tahtoo mennä, että omille lapsille ei riitä ruuhkavuosien puristuksissa aikaa ja huomiota niin paljon, kuin haluaisi, mutta lastenlasten kanssa saa ottaa vahinkoa takaisin. Mummu mainitsi monesti, että omat lapset kasvoivat siinä sivussa, kun töitä tehtiin eikä hänellä juuri ole osaa eikä arpaa siihen, miten hienoja ihmisiä heistä kaikista on kasvanut. Selvästi hän oli ylpeä ja kiitollinen lapsistaan.

Mummu ja pappa olivat aidon kiinnostuneita meidän lastenlasten kuulumisista ja iloitsivat meidän kaikkien pienimmistäkin saavutuksista. Muistan ajatelleeni jo tuolloin, että näitä hetkiä muistan vielä myöhemminkin kiitollisuudella.

Huumori ja elämänilo olivat läsnä ja monesti tuli korppukahvit nenästä, kun naurettiin mummun ja papan kanssa. Mummun hersyvän naurun sävyttämä kiljahdus: ”Voi hyvän tähen teijän kansa”, kun papan ja meidän poikien kanssa vitsailtiin ja sanailtiin – kuuluu vieläkin korvissani.

Eläkepäiviä varjosti kuitenkin huoli papan terveydestä. Pappa oli saanut onnistuneen ohitusleikkauksen myötä lisäaikaa ja elikin oman aikansa mieheksi pitkän elämän, 75-vuotiaaksi. Vilhon elämä päättyi heinäkuun lopussa vuonna 2001.

Vilho oli Anna-Liisan suuri rakkaus ja Anna-Liisa Vilhon suuri rakkaus. Yhdessä kuljettiin pitkä ja työntäyteinen taival, joka ehti kestää vähän yli 50 vuotta. Mummulla oli pappaa kova ikävä, kuten meillä kaikilla. Pitkän elämän kääntöpuoli on usein, varsinkin meillä naisilla, se, että elämän lopputaipaleen joutuu elämään ilman rakasta puolisoa.

Mummulle pidettiin isommat synttärit 70-vuotiaana ja tuolloin Vilho-pappa oli vielä mukana. Muistan, miten tuolloin nuorena sykähdytti katsoa, miten rakkauden ja kiitollisuudentäyteisen puheen pappa piti mummulle. Ja puheen päätteeksi mummu ja pappa eivät halanneet tai suudelleet, vaan – kättelivät. Kättely saattaa kuulostaa nykyajan tunnetaito-oppia saaneesta nuorisosta etäiseltä tavalta, mutta tuossa kättelyssä oli sellaista rakkautta, kiintymystä ja sähköä, ettei jäänyt epäselväksi, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Papan kuoleman myötä mummulla alkoi uudenlainen elämä. Edessä oli muutto Kurkelan kaksiosta lähelle keskustaa, Keskitielle, lähemmäs palveluita. Itsenäinen elämä pystyi keskustassa jatkumaan pidempään. Mummun aktiivinen ja tiedonhaluinen asenne sekä terävä pää pitivät hänet elämässä viimeisiin vuosiin saakka. Mummu pysyi kärryillä niin Kauniiden & rohkeiden juonenkäänteistä kuin politiikan kiemuroista ja sukulaisten kuulumisista. Lastenlasten syntymäpäivätkin pysyivät muistissa, vaikka meitä on melkoinen joukko.

Kun voimat ja kunto ovat vuosien myötä heikentyivät, apu tuotiin kotiin. Korvaamattoman suuressa roolissa mummun viimeisinä vuosina ovat olleet varsinkin tyttäret Ritva, Arja, jotka töidensäkin puolesta ovat olleet lähempänä – ja myös Marja-Liisa sekä pojat Jorma ja Arto ja lisäksi vävyt ja miniät, mitä kaikki välimatkalta ja töiltä ovat ehtineet. Eipä juuri sellaista päivää ollut, jolloin joku heistä ei olisi käynyt mummun luona, joskus useampaan kertaankin. Kaupungin kotihoito huolehti mummusta viime vuodet myös, mutta läheisten apu ja tuki oli ratkaisevan tärkeää.

Mummun elämä tutussa ympäristössä ei olisi ollut mahdollinen ilman läheisten suurta panosta. Ne taitavat olla ne elämän todelliset ruuhkavuodet, kun huolehdittavaa riittää sekä omissa vanhemmissa että lapsissa ja lapsenlapsissa.

Suuri kiitos ja arvostus kaikille, jotka mahdollistivat sen, että mummu sai elää loppuun saakka hyvin pitkälti sellaista elämää, kuin hän halusi, vaikka voimat hiipuivat viimeisinä vuosina. Vasta viimeisten parin kuukauden aikana sairastelukierre vei sairaalaan ja TK:n vuodeosastolle.

Anna-Liisan elämänkaari tuli päätökseen Viitasaaren sairaalan vuodeosastolla, läheisten läsnä ollessa 7.1.2023. Meitä kaipaamaan jääneitä on suuri joukko; Anna-Liisan jäljellä oleva pikkusisko, 5 lasta puolisoineen, 17 lastenlasta ja 14 lastenlastenlasta, joista viimeisin syntyi helmikuussa. Mummun elämä ja perintö jatkuu meissä kaikissa.

Sonja Kekkonen

Anna-Liisan pojantytär