Vieraskirjassa oli sydäntalvella niin paljon Lapin-lisillä terästettyjä kalavaleita, että koin pakottavaa tarvetta kirjoittaa vastapainoksi yhden tositarinan 1990-luvulta. Siis TOSItarinan, vaikka nyt sattuukin olemaan aprillipäivä, kun tämän tänne ylöskirjaan. Tässäkin tarinassa toki ensin liioitellaan, mutta palataan totuuteen kuitenkin. Niin totuuteen kuin minä saatan muistaa…
Ja tarina alkaa:
Varsovan ydinkeskustan Marriott-hotellissa oli 1990-luvulla helppo törmätä hyvinkin erilaisiin persooniin, jotka olivat haistelemassa Itä-Euroopasta Keski-Euroopaksi muuttuneen miljoonakaupungin tarjoamia mahdollisuuksia. Iltaoluella hotellin baarissa törmäsin länsisaksalaiseen kaveriin, jolla tuntui olevan sanallista vääntöä erään puolalaisen kanssa Naton ja Varsovan liiton sotakalustoarsenaalista. Kylmän sodan jälkimainingeissa kun tuolloin vielä lämmiteltiin.
Saksa oli muodollisesti jo yhdistynyt ja Varsovan littokin hajonnut, mutta nämä nuoret uhoajat tuntuivat olevan vielä kovin syvällä kylmän sodan aikaisissa poteroissaan. Liityin kuitenkin seuraan. Rupattelumme lomassa kävi selväksi, että saksalainen oli Hampurin satamakaupungista ja puolalainen taas Nowa Hutan terästehtaiden varjosta. Viitasaaresta eivät olleet koskaan kuulleetkaan. Eipä siltä, eivät Jyväskylästä eivätkä Kuopiostakaan.
Kohta palasivat kuitenkin poteroihinsa ja itä-länsi -ottelu kulminoitui siihen pisteeseen, että merivoimiin perehtynyt saksalainen väitti Natolla olleen niin paljon sotalaivoja, että jos ne olisi ajettu Tanskan salmista Itämeren etelärannikkoa saartamaan niin edes soutuveneelle ei olisi jäänyt tilaa.
Ja vastapainoksi puolalainen teräsmies uhosi Varsovan liitolla olleen niin paljon panssarivaunuja, että jos ne olisi ajettu asemiin Itämeren ja Mustanmeren välille niin eivät olisi kaikki mahtuneet rinnakkain.
No, Viitasaaren pojalla ei ollut pistää mitään vastaavaa väitettä sotakalustotasolla, mutta kalupuolella kylläkin. YYA-
ja Kekkoslovakia-ajan kasvattina käänsin keskustelua hieman rauhanomaisempaan suuntaan. UKK:n vinkkien mukaisesti en myöskään ryhtynyt tuomarin rooliin tuossa väittelyssä vaan enemmänkin lääkärin. Ja lääkärin pelikenttänä kun on ihmiskeho kaikkine elimineen niin iskinpä noille sapelinkalistelijoille tiskiin seuraavan rätingin:
Yhdeksän vuotta vanhemmalla veljelläni, joka asuu Viitasaaren keskustassa, on 26 senttiä pitkä se (Päätalon Kalle olisi saattanut kutsua sitä suoroksi).
Siihen vaimeni poikien enin uhoaminen ja alkoivat siemailla oluitaan mietteliäämmissä merkeissä. Nähtiin jälleen kerran, että ihmispolojen on hyvin vaikea käsittää sotilasliittojen kokoluokassa olevia suurensuuria asioita. Sen sijaan lähempänä omaa napaa olevat suurpienet kymppituumaiset asiat on paljon helpompi asettaa ymmärrettäviin mittasuhteisiin.
Ja kuinka ollakaan, tovin kuluttua alkoi merkkejä liennytyksestä näkyä ja kuulua. Ensin saksalainen alta kulmainsa alkoi perumaan isotteluaan: Ei niitä Naton sotalaivoja nyt ihan niin hirveästi ollut. Eiköhän sinne jokunen vielä olisi mahtunut sekaan kellumaan. Ja puolalainenkin nöyrtyi: Kyllä kai sinne T-72 tankkien väliinkin olisi muutama vielä sopinut.
Hyväntahdon eleenä minäkin hieman kevensin: No, tottapuhuen, ei se minun velipoikakaan nyt ihan Viitasaaren ydinkeskustassa asu.
Loppuilta kuluikin sitten vähemmän sotaisasti. Jonkin sortin ”varustelukilpailu” säilyi puheenaiheena, mutta enempi anatominen varustelu. Leppoisassa liennytyksen ilmapiirissä spekuloimme mm. sitä, korreloivatko ja perityvätkö ihmiselinten ja ulokkeiden mitat.
Keski-Euroopassa tuntui olevan vahva käsitys, että kyllä korreloivat ja kyllä periytyvät. Ja kuinka makeasti loppuillasta nauroimmekaan rukkasella niistettävälle nenälleni ja 46 numeron kengilleni.
Sen pituinen se.
J. Nummenleija
kolkku.fi 