Mehtäpena, 5.11.2006
Mielessäni on ollut kirjoittaa joitakin muistitietoja vanhoista Kolkkulaisista. Kirjoitan niinkuin muistan tai paremminkin muistelen. Kenenkään ei pidä loukkaantua jos tulee jotakin väärin muistista palautunutta. Sinulla hyvä lukija on mahdollisuus korjata jos on väärää tai puutteellista tietoa annettu, niin kuin varmaan joukkoon mahtuukin. Kirjoitan satunnaisessa, en niinkään mitenkään merkittävyysjärjestyksessä. Henkilöt joita muistelen ovat kaikki poistuneet keskuudestamme mutta tarinan sisällä saattaa vilahtaa vielä eläviäkin henkilöitä. Pyrin kirjoittamaan myötätuntoisesti, kunnioittavasti ja ketään loukkaamatta vaikka tarina joskus voi pitää sisällään jotakin kommelluksia tai huvittaviakin piirteitä asianomaisesta.
Eemi Kinnunen oli Lehtolassa työmiehenä ainakin jatkosodan aikaan. Luulen että hän ei saanut rahapalkkaa lainkaan, mutta kylläkin vapaan ylöspidon. Se käsitti yösijan tuvassa, ruuan talon pöydässä, joitakin työvaatekertoja, ja luvan kasvattaa kessua aitan takana. Tämmöisiä kulkumiehiä oli kulkeutunut 30-luvun laman seurauksena taloihin ja jotkut kuten Eemi jääneet sitten pitemmäksikin aikaa, jos tulivat hyvin talonväen kanssa toimeen.
Eemi oli aikaansaava, tunnollinen ja sitäpaitsi poikkeuksellisen hiljainen mies joten hänen kanssaan ei ollut helppo riidellä. Muistan Äitini sanoneen että saattoi mennä useita päiviä ettei Eemi puhunut mitään muuta kun jotain ihan pakollisia sanoja, kuten ”huomenta” ja ”mitäs tänään”. Tämä ei merkinnyt sitä että hän olisi ollut vihainen.
Minulle Eemi oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kai piti minusta, 3-4 vuotiaasta pojanvesselistä, koskapa piti minua aina matkassaan töissä. Milloin myllyssä Tossavanlahdessa, heinän ajossa, rankojen ajossa, jne. Talvisin paukkupakkasilla myös. Minulle on selvinnyt eräs asia. Saan kiittää Eemiä siitä että minusta on tullut talvi-ihminen. Kun monet ihan pelkäävät kovaa talvea, minä sitävastoin oikein toivon sitä. Tuon ikäisenä kun istui hevosen reessä vaikkapa Tossavanlahden reissunkin tottui hyvin kylmään.
Sitten tuli sodan ihan viimeinen vaihe keväällä -45. Eemi ikämiehenä kutsuttiin rintamalle vasta viimeisten joukossa. Kun määräys tuli Eemi oli tavallistakin mietteliäämpi. Äiti varusti häntä matkalle. Laittoi leipää, voita, sianlihaa ja kananmunia sekä muutamia alusvaatekertoja. Eemi piti tuolloin kenties elämänsä pisimmän puheen. Hän sanoi että lähtee matkalle josta tuskin palaa. Sitten hän otti kaapin päältä käsikäyttöisen tukanliippuukoneensa ja sanoi: ”Annan tämän Pentille perinnöks, muutapa jäämistöä minulla ei sitten olekaan”. Jotenkin muistan tuon enteellisen tunnelman vieläkin. Isä oli rintamalla koko jatkosodan. Sekasortoisen perääntymistaistelun jossain vaiheessa hän oli syöksynyt kranaattisateessa suojaan hevoskärryjen alle. Siellä oli kyyristellyt myös Eemi Kinnunen. Isä tietysti hämmästyi sillä tieto Eemin rintamalle joutumisesta ei ollut tavoittanut häntä. Isän mukaan Eemi oli tuolloin ihan sekaisin, eikä osannut selvittää edes joukko-osastoa mihin hän kuului. Ne jotka olivat pitkään olleet sodassa olivat tottuneet keskityksiin ja pystyivät toimimaan ja suojaamaan itsensä paremmin näissäkin oloissa. Ehkä Eemi kaatui juuri tuon tilanteen jatkuessa. Hänen ruumistaan ei kuitenkaan löytynyt. Sodan jälkeen muistan odottaneeni aina kun sotavankeja vapautui, olisiko hän ollut tuossa joukossa. Ei ollut. Vasta 60-luvulla, kun viimeisetkin sotavangit oli vapautettu, hänet siunattiin kentälle jääneenä Viitasaaren sankarihautaan.
Liippuukone minulla on edelleen tallessa. Tosin siitä melko pian meni toinen sakara poikki, joten hyvin vähän sitä pääsin hyödyntämään. En ole hennonut poiskaan heittää. Toivoisin jos joku tietäisi Eemi Kinnusesta enemmän että kertoisit minullekin.
Tellu, 9.11.2006
Mielenkiintoinen ja mukavasti kirjoitettu tarina! Olen sen verran nuori kolkkulainen (nykyään vain loma-sellainen), etten tätä Eemiä tuntenut, mutta mieluusti tämän luin ja lukisin lisääkinn vastaavanlaisia. Varmasti niitä tuleekin vielä kunhan ihmiset hoksaavat tämän ja rohkaistuvat kirjoittelemaan. Tarinapalsta on oikein hyvä idea!
Sipukka-ahon ajattelija, 11.11.2006
Aunelta muistan kuulleni tästä Lehtolan Eemi-rengistä, että hän kantoi johonkin aikaan myös postia Kärnästä aina Korkolaan asti. Tuskin sentään joka päivä noin pitkää jotosta. Syntyjään Eemi oli viitasaarelaisia, ei sen kauempaa – liekö ollut jotain kautta sukua Varis Eemin siskon Hilma Kinnusen miehelle.
Kuulemma vankka renginjurilas, joka oli kai tullut Lehtolaan jo Alapetin (Albert Paananen s.20.05.1881, k.11.02.1933, 51v.) aikaan ja oli Miinalle (e. Back, s.19.04.1887, k.18.11.1965) tärkeä apu varsinkin 1933-38 ja senkin j孫een vuoteen 1944 asti. Artturi tuli taloon vävyksi 1938, mutta seuraavat vuodet menivät uudelta isännältä enimmäkseen rintamalla.
Sipukkaan Eemi littyy mm. sitä kautta, että oli kai hieman omavaltaisesti (virallisen isännän puutuessa) ollut antamassa ja ajamassakin Lehtolan metsän puita vanhan Sipukan saunan seinähirsitarpeiksi. Niistä hirsistä Kajanin Jallu (Jalmari, Keiteleeltä Käivärän Kallen veli) vaimonsa Irman ja appensa Arvi Myllysen kanssa rakensi vanhan Sipukan ensimmäisen saunan. Miina kun oli tämän kuullut niin oli tokaissut, että se sauna vielä palaa kun on varastetuista hirsistä tehty. Miina oli sitten myöhemmin Aunelle harmitellut, kun oli mennyt tuollaiset madonluvut lausumaan. Sauna nimittäin paloi, mutta vasta 1950-luvun lopulla Veikon, Aunen ja suuren lapsikatraan harmiksi – mutta se on sitten jo toinen tarina…
Mös kylätien hoito nousee tämänkin Eemin kohdalla esille. Rasilan Voiton kertomana nimittäin muistan, että Eemi oli kesällä 1944 hiekanajossa Heinäaholle (Pitkältäkankaalta ajoivat hiekkaa), kun joutui melkein niiltä sijoiltaan lähtemään rintamalle, kun sinne ikämiehiäkin 1944 suurhyökkäyksen alettua komennettiin.
Varmaan vaikea oli Eemin siellä Aunuksen kannaksella hevoskärryjen alla itseään asemoida maailmanhistoriaan, mutta nyt 60 vuoden jälkeen hänet voidaan siihen sijoittaa seuraavasti kiteyttäen: Eemil Kinnunen (s.06.03.1906) katosi 15.07.1944 Impilahden Nietjärvellä Laatokan rannassa sijaitsevasta Pitkärannasta pohjoiseen. Samaan komppaniaan (11./JR44) tuli kesällä 1944 ilmeisesti enemmänkin juuri 1905-06 syntyneitä viitasaarelaisia, koska heitä kaatui tai katosi Nietjärvellä kymmenkunta ja suurin osa juuri 15. heinäkuuta.
Viipuri oli jo menetetty ja Syvärillä suurhyökkäys alkoi 21.6.1944. Suomalaiset vetäytyivät Syvärin itä- ja eteläpuolelta Nietjärven seuduille ns. U-asemaan vajaassa kolmessa viikossa. Juuri Nietjärvellä suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Laatokan pohjoispuolisen suurhyökkäyksen heinäkuun puolivälissä 1944.
Nietjärven taistelujen rajuin vaihe alkoi juuri 15.7. suunnilleen klo 8.03 vihollisen valtavalla tykistökeskityksellä. Vihollisen hyökkäykseen osallistui raskaan tykistön ja jalkaväeb lisäksi panssarivaunuja ja 200 lentokonetta. Iltapäivällä vihollinen sai osittaisen murtuman suomalaisten puolustukseen. Suomalaiset käynnistivät vastahyökkäyksen 16.7. klo 3.00. Ratkaiseva koitos alkoi illalla kello 22.00 ja kesti seuraavaan aamuun 17.7. klo 8.20. Neuvostoliitto menetti Nietjärven taistelussa noin 2000 sotilasta, suomalaiset noin 500.
mehtäpena, 11.11.2006
Kiitos hienosta ja tositarkasta tiedosta Jussi. Siinä on paljon arvokasta fakta- ym. tietoa. Itse vain hämärästi muistelin, eikä sodanloppumisajankohta edes ollut oikein. Olet varmaan tutkinut kirkonkirjoja, sotaarkistoja ym lähteitä netin kautta. Kyllä sieltä näköjään löytyy osaa hakea.
Jokatapaukseesa Eemi oli minulle lapsuudessa tärkeä miehen malli, kun isäni ei ollut läsnä. Sanottakoon tämä näin isäinpäivän aattona. Monet vanhemmat/vanhat ihmiset kuuluivat lapsuuteeni. Heiltä koen saaneeni tosi paljon eväitä elämään. Seuraavaksi on tarkoitus kirjoittaa Lonki Jussista jonka sinä ja monet muut Kolkkulaiset varmaan muistavatkin.
Hukkanan Aapo, 22.11.2006
Luettuani tarinapalstalta Mehtäpenan muistelua Eemil Kinnusesta, palautuivat minunkin mieleeni omat muistoni samaisesta Eemistä. Muistini alkaa 1935 vuosiluvun kahtapuolta. Minulle Eemin nimi oli silloin ”Posti-Eemi” tai ”Lehtolan Eemi”; Kinnuseksi Eemi paljastui vasta lähes vuosikymmen myöhemmin.
Postinkantajan viran hän ilmeisesti peri ”Posti-Pekka” Heiskaselta. Postitoimisto oli Kärnässä, mistä posti haettiin Kolkun koululle saakka ja kelien salliessa aina Korkolan kylälle asti. Jako käsitti koko reitin varrella olevat postilaatikot. Itse asuin vuoteen 1945 asti Tikkasella, mistä isäni, äitini ja sisarukseni olivat muuttaneet v. 1932 Hukkanalle, mistä sain usein terveisiä. tulla käymään kylässä. Alma-täti jututti Posti-Eemiä että pääsisikö Aapo polkupyörän päällä Hukkanalle ja sehän sopi Eemille. Ja eikun tyyny pyöräntangolle ja matkaan. Kesä oli kaunis ja uusia ihmeitä oli paljon. Vaikka oli isä, äiti ja sisarukset seurana, kova koti-ikävä valtasi Tikkaselle. Mutta Eemin kyytiin ei takaisinpäin enää sopinutkaan paljon postin vuoksi, joten Hukkanalta laittoivat Posti-Eemin mukaan kirjeen, jossa selostivat pikkupojan ankaran ikävän. Kun kyyti ei nyt takaisinpäin pelannutkaan, lähti Tikkasen lähes 70-vuotias Edla-mummo jalan hakemaan poikaa – ja kyllä silläkin kyydillä Kolkulle päästiin.
Sitten siirrytään lähes vuosikymmen eteenpäin: on vuosi 1944. Jokakesäinen Kolkun tien huoltoviikko on julistettu ja tie todella vaati tuolloin(kin) kunnostusta. Varsinkin Heinäsuo vaati paljon korjausta. Koska miehet olivat ”siellä jossakin”, lähti Vuorikosken Teuvo Mäkiahon Poku-ruunalla ja kolukärryillä tien korjuuseen pyytäen minua mukaan lapiomieheksi. Hiekkahauta oli Pitkälläkankaalla, mistä kuormat lapioitiin ja levitettiin pääasiassa Heinäsuolle. Muista mukanaolleista muistan Alatalon Aarnen, Luutun Jallun, Rasilan Voiton, Heinäahon Katrin ja Lehtolan Eemin, jolle sotapoliisin virkaa toimittava Mauri Helanterä toi lähtömääräyksen rintamalle. Maurin vierailu sai aikaan pitkän hiljaisen hetken hiekanajotyömaalla. Tässä tilanteessa minulle vasta selvisi, että Lehtolan Eemi oli Kinnunen.
mehtäna, 23.11.2006
Olipa tosi kiva lukea tämä Aapon kommentti. Siinä on sinällään jo paljon historiaa, niin tienkorjuusta, Poku ruunasta, kun Aapon omasta elämästä. Näyttää siltä että meillä on Aapon kanssa jotenkin samansuuntaisia kokemuksia. Elikkä lapsi tottuu hyvin nopeasti ihmisiin joiden kanssa joutuu elämään. Näinhän kävi minullekin. Kun isäni tuli sodasta minä vierastin häntä alkuun kovasti. Ehkä on sanottava sekin että Miina-mummo oli jotenkin läheisempi ihminen kuin äitini. En missään tapaukseesa halua tällä sanoa etteivätkö isäni ja äitini olleet ihan kunnon hyviä vanhempia. Mutta Mummolla, Kinnus Eemillä ja Lonki Jussilla oli varhaislapsuudessa aikaa olla kanssani ja se teki heidät niin erinomaiseksi.
Olen tosi kiitollinen Jussille ja Aapolle näistä kommenteista.
kolkku.fi 