Kategoria: Tarinapalsta 2006

Reijo Pasanen, 19.12.2006

Kovaan sarjaan olen joutunut. Mutta ei se mitään. Uhripetäjästä oli jo joku kirjoitellut hieman. Eli selvittelen , josko sieltä jotain mielenkiintoista löytyy vielä.

Kala Alesta voisin jotakin kertoa,. Nimittäin on joitakin muistikuvia hänestä. Hieman vanhemmat Kolkkulaiset varmaankin tietävät enemmän.

Jos nuoremmat eivät muista, tai tiedä Kala Alesta, niin kerrattakoon hieman. Aleksei Saharov oli loikannut Neuvostoliitosta Suomeen.  Muistelen,  että isäni kertoi hänen muuttaneen lomalitteran päiviä hieman itse ja saaneen sen johdosta kovanpuoleisen tuomion. Karkasi junasta ja loikkasi Suomeen. Joku korjannee, jos oli väärin.

60-luvun alussa Ale usein vieraili meillä Peltoniemessä. Lähinnä sulan veden aikaan. Ale liikkui isosta tukista kovertamalla kopukalla kalastellen pitkin Kolkku-järveä. Oli perehtynyt kalastukseen aikas hyvin. Jos ruohikossa molskahti vaikkapa hauki, niin Ale tokaisi: ”Ka Alen hauki”. Onki syöttikalan ja pisti koukun ruohikonlaitaan ja kas, kohta hauki oli pyydetty.

Muistan mm. tapauksen, kun Ale ilmestyi keväällä meidän rannoille kalastelemaan. Äiti kielsi menemästä meitä poikia  rannalle katsomaan Alea. Mutta sehän vaan lisäsi meidän mielenkiintoa. Ja ei aikaakaan, kun äidin silmä vältti, oltiin rannassa seuraamassa Alen edesottamuksia. Alen kopukassa oli pieni kylkiäinen, jonka välikeppien päällä kulki tarpeelliset riistaneuvot ja muut tarvikkeet. Oli onkivapoja ja muuta tarpeellista. Mm. piisamiraudat, joilla Ale pyydysti kaikenlaista saalista monipuoliseen ruokapöytäänsä. Muista silläkin reissulla nähneeni kopukassa rautoihin jääneen rantasipi. Tuskin meni hukkaan.

Ale keitteli kerran saunarannassa kaloja kattilassa ja huomasi räkättirastaan pyörivän ympärillä räkättäen. Ja ei aikaakaan, kun pesä oli paljastunut. Ale kiipesi muitta mutkitta pesälle ja nouti muutaman munan kalakeiton jatkeeksi. Muista tätäki keitosta katsellessani, että Ale ei ollut kovin tarkka kalojen puhdistuksesta. Eli ehkä suolet pois ja pataan. Noin suurinpiirtein.

Ale kävi myös joskus leipomassa meillä. Leipään Ale pisti sisälle pikkukaloja. Olisko ollut versio savolaisten suurherkusta, kalakukosta.

Kala Alesta lienee paljon tarinoita, joista olen kuullut osan isältäni Viljolta ja joitakin muilta kolkkulaisilta. Kävimme joskus 60-70- lukujen vaihteessa Keiteleellä kunnalliskodissa, tarkoituksenamme tavata Ale, mutta hän oli kuollut hieman aiemmin. En muista vuotta tarkkaan.

Reijo Pasanen, 25.12.2006

Kyselin vähän tarkennuksia edellä kirjoittamaani juttuun Alesta.

Isäni, Viljo, muisteli tavanneensa Alen ensimmäisen kerran Kolkun eteläpäässä ollessaan parkkaamassa puutavaraa isänsä, Ville Pasasen kanssa. Vuosi oli luultavasti joko 1941 tai -42. Ale oli ollut samalla työmaalla, parkaten päivällä ja kalastellen yöllä. Ale oli tehnyt ruokaa pienistä ahvenista, joita oli aluksi puhkonut, kuin muikkuja, mutta oli sitten heittänyt loput ahvenet kokonaisina pataan. Ville oli ostanut Alelta haukia, jotka Ale kaiveli kuorikasasta.

Isäni mukaan Ale oli kirjoilla jossakin Keiteleellä.Talvella asui autiotalon saunassa, mutta kesäisin liikkui mm. Kolkku järvellä kalastellen ja muita luonnon antimia hyväksi käyttäen. Ale myi tai vaihtoi elintarvikkeisiin ylimääräiset kalat. Muurahaisten munien keruu ja myyminen Kuopioon, apteekkiin oli varmaankin huomattava lisäansio. Muistelen lukeneeni nuoruudessa kirjan, jonka nimi oli Suutarin Pertti. Siinä mainitaan mm. Alen muurahaistenmunitus.

Kala-Alella oli jäänyt perhe Neuvostoliittoon hänen loikatessaan Suomeen. Isäni muistin mukaan perheeseen kuului vaimo ja kaksi lasta.

mehtäpena, 6.1.2007

Minäkin muistan hyvin kun Kala-Ale kävi joskus kauppaamassa kaloja.

Hänen Suomenkielentaitonsa oli kehnonpuoleinen samoinkuin tuo henkilökohtainen hygieniakin. Muistelen että Lehtolan akkaväki ei kovin innostunut kalanostneena kaloja ostellut . Sitä jäin miettimään että oliko hän saanut Suomen kasalaisuuden kun kuitenkin vuosikausia näillä main vietti.Ymmärtääkseni hänellä ei ollut vakituista asuntoa ja siten myöskään osoitetta, vai olisiko ollut jotenkin osoitekirjoilla jossain rannalla sijaitsevassa talossa esim Peltoniemessä.

Reijo Pasanen, 6.1.2007

Kala-Ale oli isäni mukaan kirjoilla Keiteleellä. Muistaakseni asui jossakin autiotalon saunassa talviaikaan. Mutta kesäisin asusteli itse kyhäämässä risumajassa ainakin Kolkun rannoilla. Uskoisin, että hän ei mielellään asunut neljän seinän sisällä kesäisin.

Sellaisen tapauksen muistelen mm. että mummoni oli pyytänyt Alea tuomaan kaloja kesällä, kun oma miesväki ei ehtinyt työkiireiltään kalastamaan. Ale kalasteli useamman päivän ajan ja säilytti kalaämpäriä meidän rantasaunassa. Arvata saattaa, että kalat eivät olleet syömäkuntoisia, kun hän ne mummolle kiikutti. Ihmetteli, kun hyvät kalat eivät olleet kelvanneet.

Veljenin Tuomo muisteli tällaisen tapauksen, ja itsekin hämärästi muistan, että Alele pisti koukussa olleen, jo pehmenneen täkykalan suuhunsa ja sanoi, että jos kala ei syö, niin Ale syö.

Jatkuu myöhemmin…

JussiP, 7.1.2007

Samansuuntaisia ovat minunkin kuulemani jutut olleet. Esim. leivänpaisto siis onnistui seudun taloissa yksillä lämpösillä talon leivän kanssa. Jos pisti Ale leipään pikkukaloja niin saattoi sinne mennä muutakin pientä. Varsinkin, jos alusti leivän rappusilla ja/tai pyöritteli leipään pöydän alta emännältä sinne pudonneet jauhonpölyt. Eli siisti mies sittenkin… Reppu saattoi toki haiskahtaa kesäkuumalla, varsinkin kun siellä saattoi olla sulassa sovussa kaloja, keitonloppuja yms. ilman astioita tai käärepapereita.

Sanonta "jos ei kala syö, niin Ale syö" on minullekin tuttu ja saattoi kai mennä joskus niinkin pitkälle, että Ale söi senkin, jonka kala oli jo syönyt. Tarinoiden mukaan pataan saattoi siis päätyä ison hauen vatsasta tuoreimmat pikkukalat eli hauen viimeinen ateria saattoi viime tingassa päätyä vielä jatkokierrätykseen eli Alen omaksi särpimeksi. Varsinkin jos itse hauki meni myyntiin.

Itsekin muistan lukeneeni lapsena jostakin kirjasta pätkän, jossa mainittiin Kala-Ale. Liekö ollut sama kirja, jonka Reijo mainitsi eli Vesa Niemeläisen (suutarin poika, kansakoulunopettaja, s.1934 Keiteleellä) nuorisoromaani Suutarin Pertti vuodelta 1960.

Varsinkin sodanjälkeisinä aikoina oli varmaan viisasta, että puna-armeijan karkuri ei ollut kovin virallisesti kirjoissa eikä kansissa. Eivätpähän turhaan kyselleet perään. Olihan muistissa ajat ennen sotia, jolloin supisuomalaisiakin miehiä käytiin joskus kyselemässä ja eihän ne huonomuistiset kolkkulaiset aina muistaneet niitäkään nähneensä… Ja kukapas sen Alen olisi ilmiantanut edes sota-aikana, sehän saattoi olla juuri se Lahtisen mainitsema yhdestoista… Tiedä sitten mihin uskoon vaimo, lapset ja muut omaiset jäivät hänen kohtalostaan. Joskus oli Ale heitä itkeskellyt, mutta tuskinpa uskalsi ilmoitella heillekään olinpaikkaansa.

Muuten, vielä keskussairaalassa Aunekin vielä kyseli, että mitäpäs se Reijo siitä Alesta on kirjotellut. Sanoi itse jostain syystä alkuun pelänneensä Alea, vaikka ei kai siinä mitään pelättävää oikeasti ollut. Ehkäpä sota-ajan propaganda oli tehnyt tehtävänsä tai olipa vaan ensimmäinen ulkomaanelävä Kolkulla ja oudon näköisenä ja kuuloisena metsäläisenä vähän pelottava.

Reijo Pasanen, 8.1.2007

Täytynee lukea uudelleen se Suutarin Pertti. Katsoin jo joululomalla, että se olisi Pasilan kirjastossa hyllyssä, mutta en ole ehtinyt vielä sinne asti.

Itselläni ainakin on pelkästään mukavia muistoja Alesta. Eihän siellä järven takana paljon tapahtunut ja kun Ale saapui niille kulmille, niin taatusti oltiin heti sitä rannassa vastassa. Tarkasti seurattiin hänen edesottamuksia.

Muistan tuon leipomiseen liittyvän jutun, jonka Jussi mainitsi. Nimittäin muistan äitini usein kertoneen, että kun Alelta putosi jauhoja lattialle, niin Ale otti taikinaa ja paineli taikinanpalalla jauhot lattialta.

Joskus Ale oli tullut ison ahvenlastin kanssa meille ja oli pyytänyt Lainaa tekemään keiton niistä. Äitini pyöräytti niistä keiton, jota jäi ruokailun jälkeen tähteeksi. Ale oli pyytänyt saada ottaa lopun keitosta itselleen. Repussa oli ollut kattila, jonne hän oli keiton kaatanut.

Erkki Paananen, 23.8.2008

On ollut nostalgista lukea noita Ale-juttuja. Kahta asiaa en kuitenkaan ole vielä niistä löytänyt: Muistaakseni Ale käytti kalasta sanaa ”kaaloa”; nyt tulee hyvin kaaloa jne.

Kuulin joskus 1950-luvulla jonkun kertovan Alen jostakin reseptistä jotenkin tähän tapaan: ”Ensin laittama ….. ja sitteda vatkama, vatkama”. Muistaisiko kukaan tuota reseptiä kokokonaisuudessaan?

Eila Rönnberg, 17.8.2009

Olen lukenut kirjoituksia Alesta. Mieheni kertoi Alesta oman tietonsa jo nähtyään Alen meidän metsässä muurahaisten munienkäräys puuhissa. Ale oli elänyt ennen sotaa hänen kotikylässään Salmissa siellä hänellä oli ollut koira joka jostakin syystä oli karannut Alekos sitä itkeskellyt ”koira visa ku ristikansu, viisimetri nööri peräspoliisi tuli ta ampu” Ale puolestaan tiesi kertoa mieheni suvusta, että hänen enolla oli Salmissa vehnämylly. Lisaksi vielä Ale asui Pahkamäellä Mäensyrjässä jossa minälin olin paljon talviaikana yökylässä. Kun Ale oli joskus juhlatuulella hän esitti meille lapsille, kuinka juna viheltää ja puksuttaa, hänella oli tosi hauska tapa viheltää korvalla ja sitten hän alkoi liikkumaanen ensin hitaasti suh, suh ja vauhtia lisäten vauhti oli hirmuinen, takaisin asemalle hiljentäen. Sekös meistä lapsista oli hauskaa katsella. Hän oli toisessakin talossa jossa minäkin, Eikä Ale asunut minun tietääkseni saunassa vaan tuvassa. Se oli Eljaksela, siellä

Ale keitti piisamisoppaa. Se haisi pahalle, mutta Ale sanoi et see olla muigeeja rasva valui suupielestä kun söi sitä keitostaan. Olipa hän asumassa myöskin Kota-aholla. Siellä hän oli asunut yksin ennen kun on joutunut vanhainkotiin. Ale ei ollut paha. Oli komentanut veljeäni ja serkkua, kun pojat oli Kolkkujärvellä meinanneet ottaa tukkaja että leikkiä vähän tukkilais temppuja, silloin Ale oli sanonut ”pojat, pojat linnah pannah jos gutsetin tukkeja ottah” Että tässäpä pieni muistelupätkä ALEKSEI Saharovitsista.

PS. hän oli muuten lukutaidoton. Näytin hänelle venäjänkielen kielioppia ja hän ei ymmärtänyt mitään.

Sirkka Seppänen, 20.6.2015

Olipa yllätys löytää Kala-Alesta juttua täältä netin kautta! Itselläni on hieman hataria muistikuvia Alesta, mutta oman perheeni kertomana olen kuullut nämä piisami keitot ja muurahaisenmunitukset. Sen muistan että jos itkin, Ale sanoi, Sirkka itkit, Sirkka itkit.

Hän ilmaantui jostain metsästä meille, kotimme oli Keiteleen Sulkavanjärvellä.

Itseäni on jotenkin kiehtonut salaperäisyys mikä häneen liittyi. Isä kertoi Alen puhuneen perheestään joka jäi Venäjälle.

Kävin isän kanssa Alea katsomassa kunnalliskodissa (vanha nimitys).

Oli todella hieno juttu että löysin täältä muitakin jotka ovat Kala-Alen tavanneet. Kiitos tiedoistanne.

Sisyfos siirtotyöläinen, 18.12.2006

Olli kun aiemmin muisteli työväentaloa/tanssilavaa siinä kylätalon ja Hiekkapuron välillä niin siihen asiaan löytyy hieman valaistusta Hukkanan sahanpuruista vuosituhannen vaihteen tienoilla löytyneestä Kolkun Työväenyhdistyksen tilikirjasta. Jotkut haperoista ja nokisista sivuista olivat vielä kohtuullisesti luettavissa, mutta joittenkin selvittelyyn meni paljon aikaa ja toiset olivat niin nokeutueita, että hämäräksi jäi jotkut sivut. Suurimman osan niistä kuitenkin sai luettavaksi rekonstruoitua ja Jukalla pitäisi olla niistä kyllä kopio.

Eli jo ennen 20-luvun koulua, koulurakennusta ja pienviljelijäyhdistystä kylällä toimi Kolkun Työväenyhdistys, jonka kirjanpitoa oli tuossa kirjassa vuosilta 1919-25. Ensimmäinen merkintä oli 1.6.1919. Seuraavana kokouspaikkana 15.6.1919 mainitaan Rantalan torppa jne.

Tuloja yhdistys näkyy saaneen sisäänkirjoitusmaksuina, jäsenrahana/-maksuna, lahjana, korkotulojakin mm. 1921 Heikki Nuutiselta (Koirakylältä, Niilon isä), A.Pasaselta (Rantalan Alapetti, suippopartainen Kolkun ”nimismies”) jne. Ja pääasiallisin tulonlähde tietysti ildamat/iltamat ja niissä tulot kertyneet ovelta, puhvetista, nisuva myyty, tupakalla, paperossilla jne. eli ihan niinkuin kylätien rakennustoimikunnallakin samoihin aikoihin.

Iltamia on pidetty ympäri kylää ja vähän kauempanakin. Iltamapaikkoina mainitaan mm. vuonna 1919: 27.7. Matalamäki, 21.9. Tikkanen (Läheaho), 4.11. Peippo, 21.12. Oriaho, 31.12. uutenvuoten atton Korkola. Vuonna 1920: 7.1. Tikkanen, 25.1. Rasilan torppa, Tossavanlahti, 30.5. Tikkanen, 5.11. Harju, 9.11. Oriaho, 12.11. Rinne. Vuonna 1921: kevätpuolella Wäliaho 2 kertaa, Tikkanen, Oriaho, vappuna Kylänodassa (-ohta, Kuorikoskella?), toukokuussa Oriaho, Wäliaho, syksymmällä Harju, Siekkinen, Waris, Wäliaho, Koivuharju, Oriaho. Vuonna 1922: Matalamäki. Vuonna 1923: Oriaho 4 kertaa, Matalamäki, Tikkanen, Harju. Vuonna 1924: Heinäaho, Matalamäki, Kylänohta. Vuonna 1925: Kukasmäki, Hiekkapuro.  

Menopuolella näkyy mm. esirippu, leimasin, pelimannille, soittokunnan syönnit, huoneen hyyri, tuvanpesumiehille, öljyvä, maitoa, voita, leipää, sokeria, nisuja, iltamalupia, veroja, paperia, yhdistyksen tontin vuokraa, velan korkoja, vappupuheista kunnallisjärjestölle, Suomen valtiolle puista, arpalippuja, palkkio puheenjohtajalle, kirjurille, rahastonhoitajalle, huvitoimikunnan puheenjohtajalle, tilintarkastajille jne.

Maijoista (maidosta) on maksettu mm. Otto Jääskeläiselle (Peippo), A. Niskaselle (Matalamäki, Iimel ja Aini), Tikkaselle (Puraset). Maitosta ja sokerista Nestor Wäntäselle (Uutismäki) jne.

Muita sivuilla esiintyviä nimiä mm: Emil Järveläinen (Oriaho, Kallen veli), Alpi Tossavainen (Kylänohta?), Emil Kyröläinen (Väliaho), Adolf Paananen (Mökinaho), Emil Kahilainen (Kahelin, eri taloissa tuohon aikaan), Toivo, Matti ja Alma Puranen (Tikkanen), Otto Heiskanen (Hiekkapuro), Iita Junikka (puhuja), Jaakko Jauhiainen (Mikkola), Evert Suihkonen (kauppias kirkolla), Huuko Saastamoinen, Matti Pasanen (Korkola), J. Halonen, Tauno Kekkonen.

Omaisuusluettelossa 1925 mainitaan mm. tonttimaa 500,- ja rakenteilla oleva talo 4000,-, joka oli siis Hiekkapuron mutkassa. Kuulemani mukaan Alma Puranen (Tikkanen/Läheaho, Hukkana) oli viimeinen rahastonhoitaja. Talo purettiin ja sai uuden elämän Hakalan mutkassa. Sota-ajan jälkeen tontille rakennettin tanssilava. Kultasormuskin kuului joltain lavan liepeille tippuneen eikä sitä tiettävästi ikinä löytynyt. Eli on siinä koulun/kylätalon kulmilla tanssittu aiemminkin. 1970-luvullahan koululla oli lauantaisin huomattavan vilkasta tanssitoimintaa.

Sota-aikanahan tanssi oli kielletty, mutta ne nuoret, ne nuoret… Käryjäkin kävi ja sitten kerättiin kolehti, että saatiin sakot maksettua. Siinä on ollut virkavalalla tärkeä ja kunniakas tehtävä käydä sakottamassa nuoria kapinallisia ympäri selekosia. Nurkkatansseja oli sittemmin sallitummissakin olosuhteissa ainakin Järvenpäässä, Keskisalossa ja Säkkärämäen Koivuharjun riihessä. Musiikkipuolesta huolehti rammari (gramofoni) tai vaikkapa Järveläis-Rauli. Heinäahossa ei tanssittu, mutta olihan niitä piirileikkejä.

Tuosta tilikirjasta vielä senverran, että 2001 Aune oli Aapolta sen saanut nähtäväkseen, siinä kun oli Mökinahon Adolfin allekirjoitus, päivätty 1.2.1923. Olivat naemmä Kahilais-Eemin kanssa suorittaneet tilintarkastuksen yhdistyksen kirjanpidosta vuodelta 1922. Adolfista (1872-1924) kun ei ole edes valokuvaa säilynyt niin löytyipä nyt edes muutaman kymmenen sanan tilintarkastuskertomus ja allekirjoitus. Kun ei ollut sitä valokuvaa eikä 2-vuotisna isänsä menettänyt voinut isäänsä muistaa niin Hilda (1882-1941) oli pyytänyt vartoomaan, että kunhan Aate (1915-40) vanhenee niin siitä näet ilmetyn isäsi. Eipä kerennyt kuitenkaan Aate vanheta, kun kaatui 24-vuotiaana Suvannon jäälle (Sakkolan pitäjässä). Mutta löytypä nyt edes Adolfin allekirjoitus. Hildalla itelläänhän se allekirjoitus oli lyhyempi H.P, tuota puumerkkiä enempätä ei osanna kirjottee.

No tuosta kirjotustaijottomuuvestahan suattaa tietennii olla etua muistille. Kun ei voinna kirjottee ylös niin piti muistoo. Vaikka helepompihan se olis ollu kirjata asiat ylös, mutta muistipa ei olis sitten harjaantunna ja sillonhan se uhkoo se tementia. Hildallahan oli muistissaan paljon mm. sananparsia. Se tuli todistettua, kun Seutu-lehti järjesti sananparsikilpailun 1937 alussa. Lähin musikka sitten aina juoksemaan mökkiin ylöskirjaushommiin, jos vaikka oli lypsyllä ollessa Hildalle jupsahtanna joku uusi sananparsisutkaus mieleen. Arvi niitä kilpailuun lähetti ja murto-osan Seutu niistä julkaisi neljässä numerossaan keväällä 1937; tässä tapauksessa murto-osa tarkoitti 171 julkaistua sananpartta.

Monenlaistahan sitä ihminen kerkiää eliaikanansa kuulla, mutta pittää osata myös kuunnella. Ja muistaa. Ja sitten kun enemmän muistaa niin paremmin pyssyy kärryillä kuunnellessaan ja ossoopa jottain kyselläkin. Ja vielä jos ossoo yhistellä uusia asioita, henkilöitä, paikkoja, tapahtumia jne. vanhoihin tietoihin niin sehän toas helepottaa niitten muistamista – sekä uusien, että vanhojen. Paljon kun tietää/muistaa niin paljon pystyy uuttakin muistamaan. Assosioinnista hyö viisaat puhhuu. Sehän se on tämän historiantietämyksen ratekia. Ja ihan ei oman muistin varassakaan ole tarvinnut olla kun on noita Arvin sukututkimuspapereita (mm. Paanasista, Jääskeläisistä, Kyröläisistä… ja noistahan rönsyillään jo melkein kaikkiin kylän taloihin). Ja niihin on tullut vuosien varrella tehtyä vielä lisämerkintöjä erinäisistä asioista mitä muistan kuulleeni. ”Niitä ennen äitini kertoi taikinata alustaissaan, niitä isoni opetti kääntäessään kiltasätkää…”, jos tuollainen mukaelma Kalevalan alkulehdiltä sallitaan.

mehtäpena, 6.1.2007

Todella mielenkiintoista tuo kansalaissodan jälkeisen ajan historia. Varmaan työväenyhdistystoiminta oli virinnyt jo ennen kansalaissotaa. Muistan hyvin Rantalan Alapetin ja Kahilais Eemin. He olivat leikkisiä huumormiehiä joilla oli aina lapsillekin joku jekku varattu. Eemi Kahilainen kysyi aina tullessaan sisään: ”Onkos täällä käynyt Sorsakosken poikia?”. Liittyiskö tuo jotenkin sen aikaisiin etsintöihin tai muihin kahinoihin.

En tiedä kansalaissodasta muuta kuin mitä kirjoista olen lukenut. Täällä Pohjantähden alla on tullut luettua yhtä useasti kuin Tuntematon Sotilaskin. Vaarini Alapetti jota en kerinnyt tapaamaan oli ollut kansalaisodassa (valkoisten puolella) niin olen kuullut. Hänet oli komennettu sinne vastoin tahtoaan mutta hän oli kieltäytynyt osallistumasta sotatoimiin eikä ottanut itselleen pyssyä. Alapetti oli komennettu sitten keittiöhommiin. Ilmeisesti hän oli ollut jollain vankileirillä keittiössä. Olen kuullut että jotain olki/ohra/pettuleipää tehtiin niin isossa saavissa että vaarini sotki sitä jaloillaan. Olen saanut näistä muistitiedon rippeistä riittävän kauniin ja hyvän kuvan vaaristani. Hän oli kuulemma kovin vähäpuheinen mutta ystävällinen ja erikoisesti piti kuulemma lapsista. Hänen kuvansa on minulla kunniapaikalla Lehtolassa kirjoituspöytäni takana seinällä.

Peltoniemestä, Suonsaaresta, Mutkalasta, Pajalasta ja vähän muustakin

Sirkansuonseudun Sillanpää, 10.12.2006

Peltoniemen uhripetäjästä yritin innostaa museomestari Reijoa kirjoittamaan. Maijahan oli muutaman rivin ehtinyt jo kirjatakin, mutta Reijo, tuo Peltoniemen Päätalo, intoutunee laveampaan sanailuun (vannoutuneelta kalamieheltä saattaisi löytyä tarinaa myös vaikkapa Kala-Alesta, mutta olkoon se sitten eri tarina…). Pihkamaitoa petäjän kylkeen valelleet peltoniemeläiset ovat tutkimusteni mukaan olleet 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa mm. Purasia, Arnbergejä ja Siekkisiä. Myös muuttoliikettä Peltoniemi-Peippola akselilla näyttää tapahtuneen, mikä on aika ymmärrettävää senaikaisilla kulkupeleillä, jolloin järvi oli enemmän yhdistävä kuin erottava tekijä.

Suontauksen autio Suurensuon takana esiintyy Arvin arkistoissa nimellä Suonsaari ja vanhimpina tunnettuina asukkaina Emil Juhonpoika Kananen (s.05.05.1820) ja vaimonsa Leena Kaisa os. Siekkinen (s.06.06.1821). Olisko ollut tuolla esi-Eemillä isoisänsä mukaan nimetty poika Jussi ja hänellä tyttö Iita ja Iitalla taas isoisänsä mukaan nimetty poika Emil (s.1909). Iitahan toimi kylän toisena kupparina ja toinen kuppari oli Harjun Vanha-Taavetti (Huikari). Kyläläisillä oli siis kaksi kupparia, joista valita, mutta Iitalla ja Taavetilla ei ollut valinnanvaraa. Tämänpä takia Taavetti kuului Iitalta aina kyselleen, että ”millonka myö toas autettas toisiamme”.

30-luvun laman jälkeen valtio lohkoi muutaman hehtaarin tiloja maistaan, jolloin sitten Iita ja Eemikin siirtyivät Sopukkaan. Samaa vuoden 1936 perua ovat monet muutkin kylän pienviljelystilat: Sirkka (Uuno Leppänen), Sipukka (Matti Pasanen), Tikkala (Emil Tikkanen), Tavela (Matti Vesterinen), Hellilä (Matti Puranen). Hieman aiemmin 1933 oli lohkottu mm. Sammalinen (Emil Kahelin) ja Sirppilahti (Juho Reinikainen). Ja juuri ennen sotia 1938 Pyöreäsuolta Keskisalo (Vilho Paananen), Talasniemi (Kalle Kemppainen), Myllypakka (Alfred Järveläinen), Järvenpää (Matti Iijalainen).  

Mutkala oli Sirkan tienhaaran kohdalla (jo ennen ja nimenomaan ennen Sirkkaa). Uuno Leppänen (1902-79) ja Olga os. Kauhanen (s.1905) sen rakensivat 30-luvun taitteessa vähän niinkuin Sirkan harjoituskappaleena. Olga oli Tossavanlahdesta ja Uuno Vesannolta, Tavelan Vesteris Matin (s.1909) vanhempi velipuoli. Pitkään eivät lainamaalla Mutkalassa viihtyneet vaan ostivat 1936 valtiolta omaa maata ja rakensivat Sirkan (talon nimi vanhimman tytön -32 mukaan). Muuttivat sodan jälkeen 1944 Sirkasta Keitelepohjaan, jossa syntyivät loput 11 lapsesta (1932-48).

Leppästen jälkeen Sirkassa asui Tuikkas-Uuno perheineen (44-47) ja Pentinselkämän Niemen vaihtokaupalla Vainikais-Pekka perheineen (47-48). Seuraavaksi Kalle ja Helmi (48-54) ja sen jälkeen Anna joihin törmäämme tuonnempana. Ja myöhemmin sitten vielä Brotherukset/Blomerukset, liekö ollu Lindmannejakin, Hämäläiset, Napparit ja lopuksi ylivoimaisesti pitkäaikaisin ja -ikäisin asukas Varis-Eemi. Aikamoinen ihmisvirta yhdelle mökille, eikö tuo ala kuulostamaan jo maailmanperintökohteelta. Eipä silti, asumiskeleponen mökkihän se on vieläi – löytysköhän tuolle ostajata, enkä minä paljon välitystä…

Mutkalan toiset asukkaat Leppästen jälkeen 30-luvun lopulla olivat Hilma (os. Paananen) ja Aukusti Pursiainen (Oton veli) lastensa Reino -21 (kaatui 19.7.41), Elsa -23 ja Helvi -26 kanssa. Jo ennen vuosikymmenen loppua hekin muuttivat Mutkalasta Alavaan Heinäsuon kansainvälisemmälle puolelle. Ennen Mutkalaa Pursiaiset olivat asuneet Tikkasen saunassa. Sauna-asukkaita on ollut muitakin, esim. Peipon saunassa Tikka-Eemin veli Matti Tikkanen vaimonsa Hildan ja perheensä kanssa.

Pajala oli mutkemmssa kuin Mutkala eli Mutkalasta Kekkosen suoperkkiölle päin, lainamaalla tämäkin. Nimi juontuu siitä, että Kusti Vuorikoski rakensi sen Suurensuonmäen tienhaarassa olleen pajan hirsistä 30-luvun alussa. Noille vuosille ominainen lainsäädäntö saattoi hidastaa rakennustoimintaa, josta syystä Anna asui välillä syntymäkodissaan kahden vanhimman poikansa kanssa. Kusti ja Anna asuivat ensin Rasilassa, jossa syntyi Teuvo -30, Mökinaholla syntyi Taisto -32, Pajalassa Tarmo -35 ja Keskisalossa Tenho -43. Anna ja Kusti vanhimpine poikineen olivat siis Pajalan ensimmäiset asukkaat noin 1934-42. Rakennuskompleksiin kuuluivat maalattiainen tupa, yhden lehmän navetta, ei saunaa.

Pajalan toiset asukkaat Vuorikoskien jälkeen noin 1942-48 olivat Kalle Iijalainen (1894-1960) ja Helmi Kopsa (s.1895). Siis Pajalan, ei Mutkalan niinkuin Pentti muisteli (ehkä Mutkalan aika tuli täyteen jo noin 10 vuodessa eli purettiin ehkä jo ennen sotia Pursiaisten siitä jatkettua matkaansa kohti Kumpumäkeä). Rasilan Voiton muistan kertoneen kuinka kävi poikasena sota-aikaan ostamassa puolisalaa (nurkan takana) Pajalasta Helmiltä tupakanostokortteja. Alaikäisen henkilön kyseessäollessa nurkantakuset voivat siis liittyä myös ostotupakkaan eikä siis välttämättä nurkan takana kasvatettuun kessuun, jota sitten kessunhakkuupölkyllä hakattiin hienommaksi – nuorena se oli Voitonkin sätkä väännettävä. Ensin Suurensuonmäessä pajana ja sitten Sarjaksen aholla asuntona noin 15 vuotta palveltuaan Pajala lienee purettu 50-luvun taitteessa.

Palataanpa Sirkkaan, sillä sinnehän ne Kalle ja Helmikin muuttivat Pajalasta noin vuosiksi 1948-54. Ja jos sota-aikana Pajalan emäntä vaihtui Annasta Helmiksi niin vuonna 1954 kävi sitten Sirkassa toisinpäin, kun Anna palasi Varis-leskenä Pasalasta kotikonnuilleen ja osti Sirkan. Kalle ja Helmi lapsineen (Aino -37, Emil -39, Toivo -44, sukunimeltään Kopsia) muuttivat Jämsän seudulle. Kaipolassa taitaa ainakin Emil asua vieläkin. Eli jos Pentti epäilet näitä muisteloita niin soitapa koulukaverillesi ja kysele sieltä tarkennuksia.

Kopsista juohtuu sellainen juttu, että Kopsan siskoksistahan kaksi (Helmi ja Lempi) meni naimisiin Iijalaisen veljesten (Kalle ja Matti) kanssa. Lempi ja Matti Iijalainen asuivat Järvenpäässä (Pyöreäsuolla) ja heillä oli Rauha tytär s.1937. Matti kuoli sota-aikana ja Lempi-leski otti sitten miehekseen toisen lesken eli Tikka-Eemin (Tikkanen, Santran poika) Tikkalasta. Yhteisiä lapsia Mauri -45, Toini -48, Sanni -50. 60-luvun puolessa välissä Tikka-Lempi muutti Puttaalle ja Tikka-Eemi Helsinkiin poikansa Antin -22 luo.

Tuon Mutkalan ja Pajalan maapohjan omistajahan oli vaihtunut moneen kertaan pakkohuutokauppojen, voikilojen yms kautta. Ainakin seuraavia omistajia tulee mieleen: nimismies Karhilo, Toivo Puranen (Hukkana, kaatui 1941), nimismies Sarjas, Schaumann, nyt UPM. Sarjaksen ahonahan monet sen noin 75 ha kaistaleen tuntevat. Kolkuntien varressa se on noin 400 m leveä (Lehtolan ja Kekkosen maiden välissä) ja jatkuu järveen asti, kaventuen kuitenkin rantaviivattomaksi rantaan laskeutuessaan.

Nergin Martin kanssa haeskeltiin Pajalan pohjia joku kesä sitten ja löytyihän siitä vielä jotain merkkejä, kaksoskoivun painoin muistiini siitä kohtaa. Sen jälkeenhän siihen on tullut se metsäautotie eli se on siitä tiestä Lehtolaan päin. Ja siitä kun jatketaan Sirkan tienhaaraan (Lehtolan rajalle) niin olihan siinä vielä 60-luvulla semmonen vatukkoaukea tultaessa Mutkalan kohdalle. Ja samalla kohtaa toisella (Sirkan) puolella tietä oli aukio vanhan puutavaralanssin jäljiltä. Sen muistan hyvin kun olin siinä 60-luvulla parkkuulla…

Anna kertoi 90-luvulla, että äitinsä Mökinahon Hilda aikoi ostaa Pajalalle tontin siitä alta, mutta kerkes kuolla 1941. Tämän jälkeen Kusti, Anna ja lapset muuttivat Pajalasta Mökinahon Vilhon rakennuttamaan uudenkarheaan Keskisaloon, joka rätkötti tyhjänä. Kanas-Eemi ja Myllys-Kaarlo olivat ollet rakentamassa itse taloa ennen talvisotaa ja Kusti siihen sitten rakensi tiilinavetan. Vilhohan ei joutanut sotakiireiltään Keskisaloon koskaan asettumaan. Anna poikineen siinä asui 50-luvun alkuun asti, jolloin muutti Pasalaan ja palasi sieltä Sirkkaan 1954, niinkuin tarkkaavaisimmat lukijat ehkä muistavat.

Yhteenvetona vielä sallittakoon, että vilkasta muuttoliikettä ja monenlaisia kytkentöjä talojen ja ihmisten välille mahtuu noinkin pienen Sirkansuon kulmakunnan liepeille ja noinkin pieniin pirtteihin. Eipä siis ihme, että kulmakunnan rajauksesta huolimatta pääsi nuo tarinat vähän rönsyilemään Järvenpäähän, Keskisaloon ja vähän muuallekin… Joten lopetanpa nyt rönsyilyt tähän pisteeseen.

Olavi Hulkkonen, 10.12.2006

Olipa mielenkiintoista lukea Kolkun kotisivuja pitkästä aikaa. Minulla kun itselläni ole tietokonetta käytössä, niin käyn kylillä ja Kekkosessa ja Mäkiaholla aina välillä katselemassa sivuille tulleita uusia juttuja.

Sirkanahon Sillanpää oli tehnyt tarkkoja ja mielenkiintoisia selvityksiä mm. Mutkalasta ja Pajalasta. Sillanpää lienee tekstistä päätellen aika nuori, joten voin näin vanhempana lisätä juttuun omia kokemuksiani Mutkalasta ja Pajalasta, jotka muistan varsin selvästi koulumatkani varrelta (aloitin koulunkäynnin Kolkun kansakuolussa v. 1952).

Siihen aikaan kylällä kiersi tarina, että Pajalassa oli joskus muinoin tapettu vastasyntynyt lapsi, joka itki talon kohdalla olevassa isossa koivussa pimeällä. Kaikki koululaiset pelkäsivät aina koulumatkalla sillä kohtaa ja kyseinen kohta ohitettiinkin aina pimeällä juoksujalkaa. Tarinassa ei kuitenkaan ole mitään todellisuuspohjaa, mutta tällä tavalla vanhemmat koululaiset pyrkivät pelottelemaan aina pienempiä koululaisia ja autiot, osittain jo tuolloin luhistuneet talot antoivat tällaisille tarinoille otollista pohjaa. Samanlaisia ”kummituspaikkoja” olivat myös Heinäahon riihen kohta ja Oriahon seutu, joissa molemmissa tarinoiden mukaan kummitteli.

mehtäpena, 11.12.2006

No johan marssitti Sillanpää kavalkaadin henkilöitä joista mehtäpenallakin on suuresta osasta muistikuvia. En eppäile ollenkaan etteivätkö tiedot ole suuremmalta osin faktaa. Tekisi mieli vain kysyä mikä rekisteri se oli se lähde joista noin tarkat tiedot selvisi. Voiko Sipukan Aune muistaa näin tarkasti naapureitaan vielä 70 vuoden takaa? Vai mikä rekisteri tätä tietoa luovuttaa? Vastaa tai pidä salaisuutena ihan kuinka vain.

Kanas-Iita oli hyvin tuttu henkilö niin kuin tietysti koko Sopukan porukka muutenkin. Kuppauksen lisäksi Iita toimi hierojana. Ei ollut Iitalla omaa pirttiä ja aika ahdasta taisi Sopukassa olla ainakin vanhan pirtin aikaan kun lapsia oli jonkun matkaa toistakymmentä. Niinpä hän mielellään oli Lehtolassa myös joskus vähän pitempiäkin aikoja. Tulivat kai juttuun Miinan kanssa. Mutta eräänä kesänä 50-luvulla hän tuli meille ja pyysi voisiko päästä saunaan kuolemaan. Hänessä oli joku tauti ja hän oli kai varma kuolevansa. Isä yritti suostutella että hommaa kyydin jolla pääsisi lääkärille ja sairaalaan. Siihen Iita ilmoitti jyrkästi että ei käy. Me lapset seurasimme jännityksellä milloin Iita kuolee. Hän makasi saunan porstuassa pää kynnyksellä ja oksensi. Mummo käski keittämään vesivelliä kauraryyneistä ja pellavansiemenistä, ja sitä vietiin hänelle kupilla. Ei kuollut Iita siihen tautiin vaan muutaman päivän päästä pesi jo tommerana pyykkiä saunalla.

Kanaset muuttivat Toijalaan 60 luvulla, mutta enm tiedä oliko Iita silloin jo kuollut vai ehtikön muuttaa heidän mukanaan sinne.

Saara Hämäläinen, 14.12.2006

Huh, että ihan hengästyttää lukea näitä sivuja! Korvaakohan tämä jutustelu entiset kyläkäynnit. Mietin vaan, että on ollut hyvät opettajat Kolkun koululla, kun näin hyviä kirjoittajia on poikinut. Kunniottaen Saara Hämäläinen (Kellokangas) Kumpumäestä

Tellu, 15.12.2006

Edelliseen kommenttiin kommentti, että toivottavasti ei korvaa. Enkä oikein siihen uskokaan – monet täällä kirjoittelevat kun asustelevat kaukana, näköjään aina Tanskaa myöten, joten Kolkulla tai Kumpumäellä kyläilyt eivät joka tapauksessa olisi ihan jokaviikkoista puuhaa. Mutta tämäpä mahdollistaa meidän kaukaistenkin melkein kuin piipahtaa entisellä kotikylälle.

Hyviä on varmaan olleet opettajat, mutta geenit ovat tainneet olla vielä paremmat. Ehkä kannustusta opintojen äärelle tai asioiden itsenäiseen tutkiskeluun on myös piisannut tavallista enemmän. Ja tiedon janoa ja sen arvostusta.

Raili Kananen, 20.7.2008

Oli tosi hyvä tietää isäni Emilin esi-isistä. Meillä lapsilla kun on niin vähän tietoa heistä. Mehtäpenalle oikaisisin sen verran, vaikka en tiedä kiinnostaako ketä. Iitan vanhaan pirttiin syntyi meistä viisi lasta. Isä rakensi uuden pirtin, ja minä joka olen syntynyt v.53 muutimme uuteen pirttiin jonka jälkeen syntyi vielä kuusi lasta. Iita oli kuollut minun syntymän aikoihin johonkin vatsasairauteen.

Muutimme kolkulta v.65 elo-syyskuun aikoihin. Täällä me Toijalassa/Akaa kaikki sisarukset Alpoa lukuun ottamatta vanhenemme että silleen. Kiitos Pentille tiedoista ja hyvää kesänjatkoa.

Sinikka (vanhin Sipukan sisaruksista), 10.8.2008

Kiitos Raili kommentistasi. Kyllä kiinnostaa. Kirjoita vain lisää juttuja, niitä olisi kiva lueskella. Olisi mukava kuulla tarinoita niistä ajoista, kun te asuitte Kolkulla Sopukassa. Varsinkin näin entisenä naapurina. Minä muistan teidän vanhan pirtin. Se oli aika lähemmä meidän vanhaa pirttiä. Lähempänä mitä nykyset Sipukka ja Sopukka ovat. Kyllä me paljon oltiin yksissä. Sanni ja Martti ovat minun ikäluokkaani. Martti oli minun kanssa samalla luokalla koulussa. Meitä oli 12 sisarusta, niin kuin teitäkin. Että kyllä siellä säpinää oli. Yhden nykypäivän kyläkoulun verran. Että ei kun juttuja vaan kirjoittelemaan. Terveisiä vaan kaikille sisaruksille. Hyviä loppukesää ja alkavaa syksyä kaikille!

Raili Kananen, 12.1.2009

Kävin pitkä aikaa Kolkun tarinapalstalla (on muuten hauska lukea näitä tarinoita.) Sipukan Sinikalle sanoisin, että kyllä me varsinkin Tarjan ja muittenkin sisarusten kanssa jutellaan usein niistä Kolkun ajoista ja muistellaan elämää siellä. Leikittiin pallopelejä siinä teidän ja meidän talon välillä, kun molemmilla oli paljon lapsia oli joukkueet valmiina. Urheiltiinkin paljon, mutta juoksukilpaan emme milellään lähdetty Sipukan lasten kanssa, koska te olitte pitempijalkaisia, me lyhyitä että tiedettiin häviäsimme varmasti. Minän muistan kyllä kaikkien Sipukan sisarten nimet, nuorin taisi olla ihan vauva, kun me lähdettiin sieltä. Muistan kun sipukkalaiset huiskutteli meille pihassa, kun muuttokuormamme ajoi ohi. On paljonkin muistoja sieltä, hyviä ja vähemmän hyviä. Nyt kun muistelee aikuisena niin on se ollut elämää aidoimmillaan. Nyt lopetan tällä kertaa. Kuulemisiin hei.

Sinikka, 19.1.2009

Kiitokset vaan Railille siitä kun kirjoittelit tänne. Olen jo monta kertaa kurkannut tälle tarinapalstalle, että joko olisi kommenttia tullut. Näitä on tosiaan kiva lueskella.

Niin, silloin kun te muutitte pois Kolkulta minä olin Äänekoskella ammattikoulussa, ja nuorin meidän sisaruksista Teija (Tellu) oli silloin 2-vuotias. Tuskin muistaa teitä. Minä kyllä muistan teidän kaikkien nimet, ja ikäjärjestyksenkin joten kuten. Elämä silloin oli ihan erilaista. Oli leikkikavereita, eikä tarvinnut kysellä että mitä tekisi. Nykyajan lapset kun ei tahdo osata leikkiä keskenään. Niillä kun on kaikkea yllin kyllin. Silloin ennen ei ollut. Kaikki leikkivälineet ja leikit kehiteltiin itse. Elämä oli tavallaan rikkaampaa silloin.

Olisi muuten kiva tavata joskus. Sais oikein kunnolla muistella niitä entisiä aikoja, ja jutella nykyisestä.

Ei muuta kun terveisiä teille kaikille ja hyvää talven jatkoa! Kuulemisiin!

Raili Kananen, 20.1.2009

Hei,minäkin olen käynyt katselemassa nyt päivittäin onko tullut tänne lisää tarinoita. Tarjan kanssa luettiin sinun kirjoituksesi, ja tuumattiin, että olisi mukavaa muistella joskus menneitä. Kaikkea ei voi täällä tarinapalstalla kertoa, menee niin kahdenkeskiseksi, siksi laitankin tähän sähköpostiosoitteen. Voi Sinikka ja kaikki, jotka minut muistaa kirjoitella mulle. Osoite on raili.kananen@suomi24.fi Kirjoitellaan hei.

Jupukan Sissi, 5.12.2006

Kolkkujärven Kallioniemet löytyvät näppärästi vaikkapa Kansalaisen Karttapaikasta (http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?lang=FI).

Valitse ”Paikannimellä”, Hakusana: Kallioniemi, Kunta: Pihtipudas ja sitten ”Hae”. Vastaukseksi tulee kaksi taloa ja kaksi niemeä. Napsauta ylempi niemi, sitten ”shift + nuoli alas” eli molemmat niemet valituksi ja sitten ”Näytä valitut kartalla” niin siinäpä ne näkyy samassa ruudussa Kolkkujärven molemmat Kallioniemet, joista tämä kivikautinen paikka on itärannalla Kukaslahden suulla. Napsauta sitä niemeä, jolloin saat sen kuvan keskelle ja sitten plussalla (+) voit zoomata vielä pykälää tarkemmin. Lähempänä Kukaslahden pohjukkaa, noin 100 m Kukaspuron suusta etelään on lapinraunio eli siinä on ainakin joskus ollut kivirykelmä, ties vaikka kivikautinen hautarakennelma.

Koskapa ollaan vedenjakajalla (korkealla) niin vedenpinta ja siis myös rantaviiva on pysynyt Kolkkujärvessä aika vakiona kivikaudesta lähtien. Alempien järvien pinnat ja rannat ovat vaeltaneet paljonkin Tanskan salmien ja Salpausselkien armoilla.

Jos sitten siirrytään arkeologiasta Kolkun geologiaan niin sellaisikin raportteja löytyy:

Vuonna 1971 julkaistun Suomen geologisen kartan (http://arkisto.gsf.fi/kps/kps3312.pdf) tiedot Kolkulta perustuvat 1965-67 tehtyihin kenttätutkimuksiin (Matti Lummaa, Pekka Seppälä).

Vuonna 1990 julkaistu raportti Kivitaskun (kaikkihan Kivitaskun muistaa) malminäytteen (1978) siivittämistä kupari- ja kultamalmitutkimuksista Kolkunmäen ja Sirkonmäen välimaastossa vuosilta 1979-82. Kairauksia ja malmikoiraakin käytettiin.

Liekö Reinikaisen pojilla ollut tietoa noista kallioruhjeista ja murrosvyöhykkeistä, mutta näyttää siltä, että vielä 80-luvun alussa arveltiin Korppisen lohkon länsireunan rajautuvan Kinturin ruhjeeseen, mutta 90-luvun tutkimusten valossa se lienee lännempänä Kolkkujärven länsirannan kohdalla.

Uusimman, vuonna 2004 julkaistun raportin (http://arkisto.gsf.fi/m10/M10_4_2004_1.pdf) tulkinnat tukevat edelleen tätä käsitystä. Ko. raportti kertoo kallioperä- ja sinkkimalmitutkimuksista Keiteleen Kangasjärven alueella ja vähän Kolkullakin. Esim. sivulla 7, kuvassa 3 näkyy vasemmassa reunassa Kolkunmäki harmaana, Kolkkujärvi (Ko) sen itäpuolella valkoisena ja hyvin selkeä ”pääsiirros” tai ”päähiertovyöhyke” Kolkkujärven länsirannan kohdalla.

Malminetsintätoimintakin on siis ollut aika vilkasta. Olinpa itsekin joskus Veikon ja Arvin mukana koputtelemassa kiviä. Aina ei lekakaan riittänyt vaan oli joskun dynamiittiakin mukana kun oli vähän isompi kivi kiinnostuksen kohteena. Olihan se pikkupojasta aika jännää juosta läheisen kuusenrungon taakse kun säästömittainen sytytyslanka lähti palamaan. Eihän ne veteraanit järin monen metrin päähän siitä kivestä viitsineet käpötellä, enkä sitten minäkään… Ohjeistuksena oli pistää kädet korvien suojaksi ja olla kurkkimatta sieltä puun takaa.

mehtäpena, 6.12.2006

Joku kesä taaksepäin kävin tuossa lapinrauniolla. Kyllä se erottui selvästi. Jäi mielikuva että siinä oli jotenkin valittuja vähän liuttuisia kiviä. Kenenkä omistuksessa lienee ranta tuossa kohtaa, en tiedä.

Muistan kouluajoilta että Peltoniemessä sanottiin olevan vanha uhripetäjä. Mihinkähän aikakauteen se liittynee ja onko siitä jotakin tarinaa tiedossa. Jussi kun tuntuu selvittävän ihan mahdottomia asioita joten löytyiskö häneltä vastausta.

Asiasta kolmanteen. Kolkulla on monta myöhäisempää asuinsijaa jotka ovat metsittyneet ja kasvaneet umpeen. Itse tiedän tässä ihan lähellä kotitaloa muutamia.

Suontauksen autio. Suuren suon takana nykyisen Lehtolan maalla. Lapsuudessa siinä oli selkeät rauniot ja uuninpohja sekä pieni peltopäntti havaittavissa. Nyt paikkaa ei tahdo erottaa kun metsä on kasvanut lähes päätehakkuuseen. Tässä mökissä tiettävästi oli syntynyt ja kasvanut Ida Kananen Eemi Kanasen äiti. Tähän loppuivat minun tietoni.

Sitten oli Mutkala. Mutkalassa oli lapsuudessani vielä sisäänlämpiävä tulisija sekä maalattia. Iijalais Eemi siinä asui avovaimonsa oliko nyt Helmi kanssa. Eemil Kopsa oli samalla luokalla kuin minäkin.

Sitten on ollut Pajala jonka asukkaista minulla ei ole muistitietoa. Kumpaakaan paikkaa en pysty oikein maastosta tunnistamaan. Luulenpa että näitä tälläisia vanhoja hävinneitä asunsijoja on tosi monta. Olishan se kiva jos niistäkin saataisiin tietoa tallennettu ylös. Kovin on toisenlaista arki ollut silloin kun niissä elämää elettiin.

Maija Tøndering (Peltoniemen Maija), 7.12.2006

Juttelin Lainan ja Viljon kanssa tuosta Peltoniemen uhripetäjästä. Petäjä kasvaa Peltoniemen aitan takana. Isäni sanoi sen olleen 300-400 vuotta vanha. Petäjä oli lapsuudessani ihan ihan hyvän näköinen mutta se alkaa nyt olla aika kuihtuneen näköinen. Sitä ovat sekä ukkonen että myrskyt ruhjoneet vuosien mittaan. Enempää ei minulla asiasta ole tietoa.

Jukka Paananen, 3.12.2006

Ne, jotka ovat kiinnostuneita kylän esihistoriasta, voisivat käydä vilkaisemassa seuraavaa osoitetta: www.mikroliitti.fi/gallmj/kasp12.htm

Siellä sanotaan mm. seuraavaa: ”Kolimajärven itäpuolella on 5 km pitkä ja 1-2 km leveä Kolkku-järvi. Se on kuroutunut varhaisesta Ancylus-järvestä jo Pre-Boreaalikaudella. Aivan Kolkun nykyisen rannan tuntumasta tunnetaan pari asuinpaikkaa. Rannansiirtymisajoitusta ei voida käyttää, löytömateriaali on kvartseja ja luuta, paikalla on vahva likamaakerros. Asuinpaikka voi ajoittua koko esihistorialliselle ajalle, joskin löytömateriaali tuntuu kivikautiselta. Paikka on erittäin viehättävä, kalliorantainen matala tasanne, jonka erottaa mantereesta vetinen suo.”

Olisikohan kenelläkään tarkempia tietoja, missä tämä mainittu kivikautinen asuinpaikka sijaitsee?

Panisin aika paljon paineita Krookin Jussille tässä asiassa – sinä kun olet asiantuntija näissä asioissa ja asut todennäköisesti kesäisin aivan em. kivikautisen asuinpaikan tuntumassa; näin epäilisin?

Olavi Hulkkonen, 2.12.2006

Olen koko kylätalon korjausprojektin ajan tammikuusta lähtien pitänyt tarkkaa päiväkirjaa työmaan tapahtumista ja työn etenemisestä; olenhan ollut koko korjausprojektin vastaavana työnjohtajana. Päiväkirja on omalla tavallaan arkaluontoinen, koska olen siihen purkanut tuntojani remontin aikana – niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Ajattelin, että ehkä se joskus voitaneen sitten julkaistakin, kun minusta on aika jättänyt. Aikamoinen ”Täällä Pohjantähden alla”-teos siitä kaikkinensa tulisi, sieltä löytyvät nykyajan Kolkun kylän Koskelan Jussit ja Akselit, Kivivuoren Otot ja Jannet, Laurilan Anttoot, Kiviojan Viket, Halmeet, Leppäsen Preetit ja Töyryn isännät!

Seuraavassa muutamia poimintoja päiväkirjasta viimeisiltä päiviltä, kun remontti oli valmistumassa:

Keskiviikko 18.10.2006:
Päivä alkoi kuten aikaisemmatkin, olin paikalla klo 8.15. Oli hyvin hämärää ja räntää satoi, oli syksyn ensimmäinen räntäsade. Sää muuttui kuitenkin päivän sarastaessa aurinkoisemmaksi. Paikalle alkoi jälleen valua talkooporukkaa, aivan samalla tavoin kuin koko tämän projektin ajan – ”eivät ne petä vaikka kepulaisia ovatkin”. Eilen pojat saivat valmiiksi terassin kaiteet; minä rakensin terassin tolppien ympärille kaulukset. Viimeiseksi terassin kaiteet maalattiin, lämpötila oli + 5 C ja vettä tuli kuin aisaa. Itse epäilin eilen, että koko maaluu menee hukkaan huonon kelin takia, mutta ihan hyvä siitä tuli. Meitä oli tänään työn touhussa Hannu, Sauli, Jukka, Matti ja minä. Pojat laittoivat tyroksit terassin ympärille ja tasoittivat pihamaata; minä laitoin ikkunasalvat avattaviin ikkunoihin.

Tämä kylätalon korjaustyö aloitettiin tammikuun 9. päivä v. 2006 ja tänään se saatiin valmiiksi; klo 15:20 lähettiin Mökinaholle kakkukahville, Alli oli laittanut meille oikein täytekakun.

Kasasin työkalujani ristiriitaisin tuntein. Kun aloitimme työn, oli osa kyläläisistä sitä mieltä, ettei siitä tule ikinä valmista eikä talkoisiin ketään saada tulemaan. Minun uskoni ei pettänyt koko aikana, sen uskallan myöntää. Joka kerta, kun oli tarve isompaan talkooporukkaan, ei tarvinnut kuin puhelinkierros, niin paikalle tuli vähintään 10 kyläläistä. Huippu oli, kun laitoimme peltikaton; silloin paikalla oli 18 katon rakentajaa; lisäksi vielä kylän naiset laittoivat ruokaa ja Lehtolan Pentti nokipannukahvit nuotiolla. En osaa sanoa aivan varmasti, kuinka toiset kyläläiset ovat kaiken tämän sisimmässään tunteneet, mutta minulla itsellä on vähän itkettävä olo – ME TEIMME SEN!

Sunnuntai 12.11.2006:
Aave Marija! Vaikuttaa siltä, että kylällä alkaa jälleen tapahtua: kuinka ollakkaan Jukka oli saanut Marjatta Ruuskalta tietää, että meillä on mahdollisuus hakea Viisarilta jo ensi vuodeksi Leader-rahoitusta remontin kakkosvaihetta varten. Olisi se mahtavaa, jos se saataisiin. Voi perkele, kun on hyvä olo!

Torstai 30.11.2006:
Tässä on mennyt aikaa siitä, kun olen päiväkirjaani kajonnut. Syy siihen on yksinkertaisesti se, ettei meillä kyläyhteisössä ole tapahtunut mitään ihmeitä. Jokainen touhuaa omia asijoitaan, jotka ovat jääneet rästiin kesän yhteisen projektin vuoksi. Sekä yrittävät luoda perhesuhteitaan normaaleihin uomiin; ne kun itsekultakin meinasivat kärsiä talkootyön tiimellyksessä. Sitä samaa olen itsekin tehnyt ja minulla on semmoinen tunne, että olen jo tilanteessa, joka on plussan puolella. Mökinahon Jukka soitti minulle tänään ja sanoi, että kylän kotisivuilla on viimeaikoina ollut paljon kävijöitä, jopa yli 50 kävijää päivittäin, sen jälkeen, kun kylämme taloprojekti oli esillä Seudussa ja Keskisuomalaisessa. Jukan huoli oli, että meidän tulisi kirjoitella sivuille lisää tarinoita ja kuulumisia, jotta ihmiset saisivat sivuilta jatkuvasti uutta tietoa ja luettavaa ja sivut saataisiin pysymään ”elävinä”.

Nyt haluaisin pyytää kaikkia niitä, jotka ovat Kolkulla joskus asuneet ja tiedätte jotain kylän historiasta ja omista sukujuuristanne, että olisitte niin ystävällisiä ja kasaisitte tietoja ja kuvia talteen tulevaa kylän historiikkia varten. Olemme nimittäin päättäneet järjestää vuonna 2008 suuren kyläjuhlan, jonka teemana olisi pääosassa kylän historia; historiikin tulee kasaamaan ja kirjoittamaan Suurensuonmäen Tuula. Nykyinen kylätalo (jota nimitystä entisestä kansakoulurakennuksesta nykyään käytämme) valmistui vuonna 1928 ja samana vuonna kylälle perustettiin oma Pienviljelijäyhdistys. Kylällä oli minun tietääkseni aikaisemmin perustettu jo Työväenyhdistys, jolla oli oma tontti ja talo Hiekkapuron mäkirinteessä. Oliko talo valmis ja mikä oli sen koko, sitä en tiedä, mutta talo ilmeisesti paloi tai poltettiin ja myöhemmin sen paikalla oli jonkin aikaa tanssilava. Sen muistan koulunkäyntini alkuajoilta 1950-luvun alussa.

Tämä tällä kertaa. Toivon, että tulette mukaan näihin omiin muisteluihin. Omasta ja pienviljelijäyhdistyksen puolesta haluan kiittää teitä kaikkia sydämellisesti talkootöihin osallistumisesta, rahallisesta ja henkisestä tuesta. Ilman teitä emme olisi tätä remonttia pystyneet tekemään. MEILLÄ ON KOMIJA TALO!

PS. Olisi minulla vielä pieni pyyntö: tulkaa rakkaat kolkkulaiset vielä mukaan tulevaan kakkosvaiheeseen samanlaisella haastekeräyksellä, niin saamme työn tehtyä tyylikkäästi loppuun saakka. Pidetään yhdessä huoli siitä, että meillä säilyy isijemme ja äitijemme perintö, josta kaikki kyläläiset – niin nykyiset kuin entisetkin – saavat olla ylpeitä ja että me teimme sen yhdessä!

Tuula Kekkonen, 23.11.2006

Mieleeni tulee usein arjen tiimellyksessä alkuaikani Kolkulla tai oikeammin kuinka jouduin (lue pääsin) tänne. Siihen aikaan nuorempi veljeni tarvitsi kuskia viikonloppuisin ja kuskin paikka oli auki. Juuri kortin saaneena ja sinkkuna minua ei tarvinnut houkutella. Oli talvi ja pakkastakin. Pojat luki karttaa ja minä tein työtä käskettyä. Matkahan tuntui pitkälle Jurvansalolta katsottuna – sentään yli 40 kilometriä. Pojat kertoivat matkalla, että ollaan menossa Kolkulle tansseihin – liekö maan mainioista tansseista maine kiirinyt heidänkin korviinsa. Minusta matka alkoi jo tuntua liian pitkälle ja arvelin pojille meidän eksyneen. Takapenkiltä kuului kehotus ajaa eteenpäin ja että kyllä pian ollaan perillä. Tie oli pitkä ja ulkona pimeää eikä taloja näkynyt (liekö valot sammutettu tanssiin lähtiessä). Pianhan ne sitten näkyikin tanssipaikan valot ja väkeä paljon. Enkä minä ole sen koommin pois lähtenytkään. Syyhän on ilmeinen; HÄN isännöi Hiekka-ahon tilaa. Myöhemmin muistelin, että Heinäsuolta meinasin takaisin kääntyä!

Tellu, 23.11.2006

Hauska tarina! Niin se elämä kuljettaa – toiset Kolkulle ja toiset sieltä pois. Mutta pois vain hetkeksi. Nythän voimme kulkea takaisin yhdessä hujauksessa, ei vain pimeää kyläetietä vaan ihan valokaapelia pitkin. Vai mikä ihmeen laajakaista tämä nyt onkaan, en näistä niin ymmärrä. Aika valoisa joka tapauksessa.

Ja valoisia on myös tarinat, se on mukavaa. Eihän se elämä aina yhtä auringonpaistetta ole Kolkullakaan, mutta hyvä niin, jos valoisat muistot on päällimmäisenä.

mehtäpena, 2.12.2006

Näin on että kylätietä on sekä tultu että menty. Useammat on lähteneet, jotkut hyvinkin kauas. Itse lähdin v.1965 tammikuussa Hämeenlinnaan. Muistan sen hyvin jännittävän tunnelman kun
Neccarin keulan suuntasin kotoa pois. Enpähän ollut kovin monta kertaa edes käynyt kaupungissa joten viihtyminen Hämeenlinnassa jännitti. Hyvin kuitenkin aloin siellä viihtymään, varsinkin sen jälkeen kun olin tavannut HÄNET eli ensimmäisen vaimoni Seijan.

Täytyy sanoa että viihdyin niin hyvin että takaisin Kolkulle muutto ei vuosukymmeniin tullut edes mieleen. Nyt vanhemmiten tilanne on taas muuttunut. Puolikolkkulaisena viihdyn tosi hyvin
täällä. Edelleen yhtä pimeän kylätien varrella. Näin asiat näyttävät muuttuvan. Et kai Tuula ihan samalta reissulta Kekkosen emännäksi kuitenkaan jäänyt? Hyvästä kirjoituksestasi voisi jopa päätellä niinkin.

mehtäpena, 18.11.2006

Olin lastenlasten kanssa lastentapahtumassa. Se oli musiikkitapahtuma johon jokainen lapsi pääsi taitojensa mukaan osallistumaan. Hyvin oli järjestetty  ja tenavat elivät täysillä mukana.

Siinä mietin että ei ollut omassa lapsuudessani tälläiseen hienosti järjestettyyn kulttuuritarjontaan mahdollisuutta. Kovin oli omatekoista viihdettä siihen aikaan. Mutta olimmeko jotenkin onettomampia ja osattomampia sen ajan lapset. Enpä usko. Ehkä jopa päinvastoin.

Monia oli tapoja järjestää viihtymistä. Muistan erikoisesti ”karttupiilosilla olon” Sitä jaksoimme Kolkulla harrastaa tuntikausia. Minäkin varmasti enemmän kuin nämä koulun ahkerat talkoolaiset yhteensä.Se oli minusta erikoista että karttupiilosilla oloon ainakin meidän ympäristössä osallistuivat innolla myös aikuiset ja erityisesti miehet. Suurensuonmäen Jussi, Lonki Jussi, Tikkasen Antti j.n.ed.
Tikkasella olimme paljon karttupiilosilla ehkä siitäkin johtuen että siellä oli monia vanhoja sokkeloisia rakennuksia jotka tarjosivat mielenkiintoisia piilopaikkoja.Mutta tiedättekö? Vaikka kuinka yritän mieliin palauttaa niin en muista tuon leikin sääntöjä.Yrittäisin joskus elvyttää perinnettä sukulaisten tai naapureiden kanssa.Joten harras pyyntöni on. Kertokaa miten se oikein meni. Mikä oli se loru jonka kiertäjä luki ennen ryhtymistään etsimään ja miten leikki siitä eteni?

Ja mikäpä ettei tämän otsikon alle voisi lähettää muitakin vanhoja leikkejä ja kilpailuita.Olivatpahan jotenkin tallessa seuraaville sukupolville.

Tellu, 19.11.2006

Ei millään muistu koko leikin kulku mieleen. Ollaan täällä Aunen kanssa yritetty muistella karttupiilosilla oloa viikonloppuvierailuni lomassa. Hyvää aivojumppaa. Mieleen muistui sen verran, että karttu oli se, joka etsi muita. Muut menivät piiloon sillä aikaa kun karttu ehkä laski johonkin tiettyyn numeroon saakka, ja huusi ennen etsimään lähtöä ”Karttu kotona, miehet metässä…jatkuiko loru? Ei muistu mieleen. Jossain vaiheesa huudettiin myös ”Omat nimet kirjoissa, kirjan kannet kiinni”, mutta huusiko näin se, joka oli jo onnistunut pelastautumaan? Saattaa olla, että säännöissä ja huudahduksissa on ollut eri versioitakin käytössä.

Toivottavasti joku täydentää puuttuvat palaset, tai palan kerrallaan. Yhteistyöllä tässäkin onnistutaan.

Oioi, kyllä tuli kaunis auringonpaiste yhtäkkiä sumuisenharmaan sunnuntaipäivän piristeeksi. Sumuhöyry hälvenee Haapasaaren ympäriltä, kirkontorni on asemissaan, koivut kimaltelevat vesipisaroita täynnä. Viitasaari näyttää kauniilta marraskuussakin, ainakin täältä viidennestä kerroksesta katsoen.

Sipukka-ahon ajattelija, 19.11.2006

Hajanaisista muistikuvista loogisesti päätelen päädyin seuraavaan mahdolliseen säännöstöön:

Yksi osallistujista eli ns. ”Karttu” (kepin/pulikan = kartun kanssa) joutui kiertään esim. rakennuksen, toiset menivät sillä aikaa piiloon. Kierroksen (ja ehkä laskemisen) jälkeen Karttu palasi kotipesään (rinki, kivi, kanto tms) ilmottautumaan vaikkapa lyömällä kartulla sitä kiveä/kantoa tms. ja huutamalla: ”Karttu kotona, miehet metässä, omat nimet kirjoissa, kirjankannet kiinni.”

Sen jälkeen Karttu lähti varovasti ja valppaana etsimään piiloon menneitä. Valppaana siitä syystä että piilossa olijat yrittivät ehtiä juoksemaan kotipesään (ennen Karttua) ja huutamaan: ”Omat nimet kirjoissa”. Silloin oli ”pelastunut ja turvassa” eli ei joutunut seuraavaksi Kartuksi.

Jos/kun Karttu hoksasi/löysi piilossa olleen, vaikkapa Liisan, Karttu ja Liisa juoksivat kilpaa kotipesään. Jos Karttu ehti kotiin ennen Liisaa, niin Karttu huusi: ”Liisan nimet kirjoissa, kirjan kannet kiinni”. Liisa siis ”paloi” ja joutui Kartuksi seuraavaksi eli lähti kiertämään rakennusta jne. Samalla entinen Karttu ja mahdolliset siihen mennessä pelastuneet saivat mennä piiloon ja muutkin vaihtaa piiloa, jos esim. tiesivät/arvelivat, että uusi Karttu tietää senhetkisen piilopaikan tms.

Joka ei siis itse (ennen Karttua) saanut omaa nimeään kirjoihin (vaan paloi), joutui Kartuksi. Jos kaikki ehtivät itse saada oman nimensä kirjoihin (kukaan ei palanut), joutui sama henkilö uudelleen Kartuksi.

Matti Jääskeläinen, 9.11.2006

Erilaisista ”arkistostamme” löytyneistä asiakirjoista saadun tiedon perusteella voi päätellä, että tieasioista vastasi 1920-luvulta alkaen Kolkunkylän kylätien rakennustoimikunta.

Varoja tienpitoon saatiin järjestämällä kylällä iltamia. Myös kunnan kylätietoimikunta myönsi hakemuksesta avustusta vuosittain. Talkootyölläkin oli huomattava osuus tien kunnossapidossa.

Suoritettavat tienparannustyöt olivat pääosin ojankaivua ja soranajoa hevosella. Ojankaivutyötä huutokaupattiin halvimman tarjouksen tehneille. Soranajo suoritettiin hevosella ja ”kolikärryillä”. Keskustelin tänään Uutismäen Tapion kanssa. Hän kertoi olleensa mukana soran (ravin?) ajossa. Hevosmies kärryineen kuulemma vastasi kahden lapiomiehen työtä. Tielle ajettu sorakerros ei Tapion mielestä ollut kovin vahva. Ei voine verrata nykyiseen tienpitoon, jossa saatetaan ajaa eri kerroksia jopa puoli metriä vahvasti korjausrakentamisessa.

Ojankaivua tehtiin myös ”vapaaehtoisesti” osakkaiden toimesta tieyksiköiden suhteessa. Esimerkiksi vuonna 1929 kylätieosakkaiden kokouksessa Suurensuonmäen talossa päätettiin yksimielisesti kaivaa ojaa 4m tieyksikköä kohti. Suurin tieyksikkömäärä (12,5) oli tuolloin Suurensuonmäessä ja se merkitsi 50 metrin ojankaivua. Useilla osakastaloilla, kuten Sammalismäki, Oriaho, Peippo ja Koivuharju, oli 40 metrin ojankaivuvelvoite. Kaikkiaan n. kahdenkymmenen osakastalon kaivettavaksi tuli 527 metriä tieojaa.

Monenlaisten tositteiden, tiliselvitysten ja pöytäkirjojen joukosta löytyi mielenkiintoinen paperi, kooltaan A5. Paperi on varmaankin ollut naulattuna jollain yleisellä paikalla julkisesti nähtävänä. Paperissa oli seuraava teksti:

Pyyntö

Wiidasaaren kolkunkylän Tielautakunta pyytä kaikkija niitä jotka eivät osallistuneet talkoteen viimmen maantien ojan kaivun Wäliahon niityn sisällä pitäkää talkos nyt pijan ja näyttäkää miehutenne töillä eikä puheilla että saataisiin pijan läpi.

Wiitasaarella lokakuun 26/1930
Tielautakunta

En löytänyt tästä nyt valitsemastani asiakirjanipusta tietoa, mistä alkaen varoja tienpitoon oli kerätty iltamia järjestämällä. Näyttäisi siltä, että ainakin 20-, ja 30-luvuilla se on ollut hyvin yleistä. Tulipa mieleen näin Oriaho – Sammalinen yksityistien tiekunnan osakkaana, miten tällainen varojen keräys onnistuisi nyt 2000 luvulla. Meidän lähes varaton tiekuntamme tarvitsisi kipeästi rahaa tienpitoon. Onhan Sammalismäessä näköjään ennenkin tanssittu, miksipä se ei onnistuisi nytkin. Ohjelmansuorittajista saattaa kyllä olla pulaa.

Iltamia pidettiin eri taloissa, mm. Sammalismäessa, Väli-ahossa, Peipossa, Heinä-ahossa ja varmaankin muissakin taloissa. On myös maininta Pihtiputaan Variksessa pidetystä iltamasta.

Esimerkiksi vuonna 1923 pidettiin kylällä iltamia seuraavasti: Sammalismäessä 21 toukokuuta, Väli-ahossa 30 toukokuuta ja jälleen Sammalismäessä 10 kesäkuuta. Iltamissa perittiin pääsymaksu, jonka suuruus oli 4 tai 5 markkaa. Siellä oli myöskin kanttiini, josta pystyi ostamaan kahvia, nisua ja ilmeisesti myös tupakkaa. Näiden kolmen edellä mainitun iltaman yhteenlaskettu puhdas tulo oli 881,50 Smk. Aika hyvä tulos, jos vertaa vaikkapa kunnan avustukseen, joka oli 325 mk sinä vuonna.

Laitan tähän muutamia esimerkkejä tiekassan menopuolen tilitapahtumista v. 1923:

22.5.1923 summa 454,25
Nestori Jääskeläiselle mm. vehnäjauhoista, kahvista, sokerista, maidosta, hiivasta, voista, munista, Armiro-askeista, Saimaa-askeista, iltamaluvasta, postimaksusta ja leipomisesta, sekä pääsylippuverosta.

30.5.1923 summa
Nestori Jääskeläiselle mm. kahvista, sokerista, maidosta, Armiro-askeista, iltamaluvasta, sekä postimaksusta

10.6.1923 summa 261,-
vehnäjauhoista, kahvista, sokerista, maidosta, hiivasta, voista, Armiro-askeista,
iltamaluvasta, postimaksusta ja leipomisesta, sekä vuokrasta

21.7.1923 summa 375,- Smk
Alpertti Pasaselle maantiepalan teosta.

5.9.1923 summa 275,- Smk
Ville Kettuselle 210 m ojankaivusta a’ 2/50 (210 x 2,50=525?)

Iltamissa oli ohjelmaa ja lopuksi tietysti tanssia. Nuorisoa kannustettiin muodostamaan keskuudestaan toimikunta iltama-ohjelmien valmistamista varten. En ole löytänyt mitään tietoa, kuinka toiminta oli järjestetty. Taitaa olla kiire, jos meinaisi saada tietoa niiltä ajoilta. Tämä tarinapalsta olisi hyvä paikka jakaa tietoa, joten ne joilla on vielä perhettä tai sukua elossa vanhemmilta ajoilta, ryhtykäähän keräämään tietoa.

Iltamien järjestämiseen tarvittiin lupa nimismieheltä. Anomus tehtiin kirjallisena ja saman arkin yläreunaan nimismies kirjoitti päätöksen, allekirjoitti ja löi leiman leimamerkin päälle. Liitän tähän tekstilainauksen eräästä lupa-anomuksesta, jonka isäni T.E.Jääskeläinen on allekirjoittanut heinäkuun 15 päivänä vuonna 1935.

Anomme täten kunnioittaen lupaa iltaman toimeenpanemiseen Kolkun kylätien hyväksi Sammalismäen talossa Kolkun kylässä sunnuntaina heinäkuun 21 päivänä klo 20. Ohjelmana kuorolaulua, puheita ja lausuntaesityksiä sekä 1 t tanssia. Järjestysmiehiksi ehdotamme pienvilj. Aatami Paanasen ja Iivar Jauhiaisen, sekä samalla anomme että paikkakunnalla majailevan varatyöväen vuoksi poliisikonstaapeli määrättäisiin huolehtimaan järjestyksenpidosta iltamissamme.

Nimismies suostui anomukseen perien yhteensä 17,- Smk maksut.

Palataan tarinoimaan, jos arkistosta löytyy jotain mielenkiintoista.

Matti Jääskeläinen, 9.11.2006

Onneksi on luotu tämä kommenttimahdollisuus! Kun tulipa mieleeni, että satunnainen surffailija saattaisi edellisestä tekstistä päätellä että naapurin Tapsa olisi ollut kolikärryillä hiekan ajossa 20-luvulla. Kyläläiset tietysti tietävät, että meidän tämänpäiväiset muistelumme ovat 50-luvulta. Tienpitomenetelmät eivät varmaankaan kehittyneet kovin paljon 20-luvulta 50-luvulle mentäessä. Palaillaan tarinoihin, joko uusin eväin tai korjaillen vanhoja juttuja.

Matti Jääskeläinen, 21.1.2007

Palaan vielä tieasioihin muutamin kommentein.

Kolkun kylän tieasioista, sekä kaikesta muistakin kylän asioista löytyy paljon arvokasta tietoa Tuula Suontamon laatimasta Kolkun kansakoulun historiikista. Historiikin löydät klikkaamalla kylön historiaa esittelevän sivun auki ja sieltä edelleen avaamalla PDF-tiedoston ԠKolkun kansakoulun historiikki.

Lisää tähän muutamia mainintoja löytämistäni tie-asioita koskevista asiakirjoista ja kirjeistä.

TVL:n Keski-Suomen piirin piiri-insinöörille v. 1967 lähetyn selvityksen mukaan tien rakentamisaika on ollut 1901-1960. Perimätiedon mukaan rakentamista kylätieksi on aloitettu v. 1898 nimismies Durchman`in aloitteesta. Avustuksena saatiin tuolloin 40 hl ohria ja ne haettiin Suovanlahden lainajyvästöstä.Tie saatiin tuolloin valmiiksi mutta koska tien osakkaina oli vain 2-3 manttaaliin pannun maan omistajaa, eikä torppareille pantu tiemanttaalia, ei kuvernööri vahvistanut kylätie-esitystä.

Tie rappeutui ja haettiin kylätieksi uudelleen lääninhallituksen päätöksellä 5.11.1936, jonka päätöksen Korkein Hallinto-oikeus vahvisti 18.10.1938.

Kolkun kylätien jatkeesta saatiin päätös 6.11.1957 ja tie rakennettiin v.1960.

Läpiajettavaksi tie saatiin vasta vuonna 1966, jolloin Kolkunsalon tie valmistui Pihtiputaan puolella. Kolkun kylätien jatke oli näin ollen hyödyttömänä kuusi vuotta.

Matti Jääskeläinen, 7.11.2006

Yritänpä minäkin ottaa osaa ”tarinointiin”. En ole mikään tarinankertoja, mutta hallussani saattaa olla sellaista kirjallista aineistoa joka kenties kiinnostaa sivuilla surffailijoita.

Aloitin aineiston selaamisen marssimalla autotalliin ja sieltä löytyi ensimmäiseksi ruskea kirjekuori, jonka päällä oli teksti ”Kolkun kylätien esihistoria v.1922 – 40”. Teksti tuntui mielenkiintoiselta ja päätin tutustua kuoren sisältöön tarkemmin.

Aineistoon tutustuminen alkoi siten, että yritin laittaa ne aikajärjestykseen. Vanhin asiakirja oli Kolkun tiekassan tilivihko vuodelta 1922. Teksti on koukeroista, varmaankin mustekynällä kirjoitettua.

Tulopuolella em. vuonna oli mm.:
Entinen omaisuus 434,40,-
Viitasaaren tiekassasta saatu raha 325,-
huhtikuun 23. Heinä-ahon iltamista 197,85,-
kesäkuun 6. Pihtiputaan Varis
Iltamatulos 604,25,-
Nisua myyty 2,75.’
kesäkuun 9. Sammalismäessä
Iltamatulos 157,-
rukiita Emil Kyröläiseltä
106 kg a 3/50 371,-
Sammalismäestä iltamalippuja
188 kpl 37,60,-
yht. 2129,85,-

ja menoja:
toukokuun 27. pääsylippuja 60,-
toukokuun 28. lupa 4,-
toukokuun 28. paperista ja kirja 2,50,-
kesäkuun 2. L Tv Tenhuselle 546,-
kesäkuun 2. E Kyröläiselle 67,50,-
kesäkuun 6. Variksessa iltamissa
Maidot Pelimanni 75,- (kuitti puuttuu)
kesäkuun 8. Sammalismäki
Pelimanni 30,-
– ” – 4,-
– ” – Maitoa ja voita 22,-
– ” – – ” – talkoudessa ja leipoessa (maitoa) 20,-
– ” – nisujauhoa 30,-
kesäkuun 18. pelimannille 30,-
iltamalupia 14,-
tientekopalkkoja eri henkilöille 974,-
jne. (tarvittaisiin apteekin apua tekstin tulkitsemiseksi)
Otto Jääskeläiselle 30,-
yht. 1969,-
Tuloja Smk 2129,85,-
1969,-
Siirto seuraavalle vuodelle 0160,85,-

”Edelläolevan tilin olemme tänään tarkastaneet eikä ole virheitä huomattu. Ehdotetaan tili hyväksyttäväksi. Viitasaarella lokak. 1 p:nä 1924

N. Orjatsalo Toivo Puranen ”

Tekstissä saattaa olla virheitä, sillä alkuperäinen teksti on todella vaikeasti luettavaa. Kirjoittelen lisää, jos haluatte tämänkaltaista tekstiä. Lukujen esittäminen siirtämällä tiedot muistiosta aiheutti lisää harmaita hiuksia. En tiedä, miltä tämä teksti näyttää netissä, laitan sen kuitenkin esille.

mehtäpena, 8.11.2006

Mielenkiintoinen aihe jonka otit esille Matti. Tämä tieasia on varsinkin aikaisempina vuosikymmeninä ollut hyvin olennainen osa kylän elämää. Itsekin muistan jo koulupoikana olleeni hevospelillä soranajossa kylätielle.

Isäsi T.E.Jääskeläinen oli varsinainen puuhamies tien suhteen. En tiedä miten asiat olisivat ilman hänen panostaan. Hän uhrasi aikaansa ja voimiaan säästelemättä tieasialle. Siihen saakka kun tie sitten luovutettiin tvh;n hoitoon. Jopa niin että muistan hänen saaneen lempinimen Tie-Eemi.

Tutki vaan lisää niitä autotallin arkistoja ja kerro mitä sieltä löytyy