Vieläkö onnistuu kanoottiretki Kolkunjoella?

Muutama vuosi sitten ELY-keskuksen toteuttamassa kunnostushankkeessa Kolkkujoen jokiuomaan palautettiin sieltä uittoa varten viime vuosisadan alussa poistetut kivet ja jokeen tehtiin syvänteitä ja polvekkeita kalojen ja rapujen elinolosuhteiden parantamiseksi. Joen alkupäähän siirrettiin Peiposta yksi kivirauniokin monimuotoisuutta ja virtauksia ohjaamaan. Ja Toulatista ajettiin kuormakaupalla karkeata soraa vesieläinten olosuhteita parantamaan.

Alhaisen virtauksen aikaan joki onkin aikalailla kivisen näköinen. Toki houkuttelevan näköinen kaloille, ravuille, äyriäisille ja muillekin vesieliöille.

Mutta onnistuuko joessa vielä kanoottiretki niin kuin ennen kunnostusta?

Tästä päätti ottaa selvää Team Juusola Kanasen Lassin johdolla. Vapun alla jokiuoma virtaa penkkoja hipoen täynnä vettä ja kunnostuksessa jokiuomaan tuodut kivet jäävät näkymättömiin.

Jokisillalle on saapunut Pasalasta 9 hengen ryhmä mukanaan kolme kappaletta Erävarikselta vuokrattuja kanootteja.

”Laskettiin Kolkkujoki kanooteilla edellisen kerran kymmenisen vuotta sitten, ennen joen kunnostusta. Nyt päätettiin kokeilla onnistuisiko kanoottiretki näin korkean veden aikaan kivistä huolimatta. Tarkoitus olisi mennä kanooteilla Kämpälle ja nousta siellä maihin”, suunnittelee Lassi.
 

Ilma on huhtikuisen viileä ja vesi kylmää. Mutta eikun rohkeasti matkaan.

”Siellä täällä tuntui kanootin pohjassa pieniä kosketuksia kiviin, mutta yllättävän hyvin laakeapohjainen kanootti toimi jokivirrassa. Tavallisella veneellä tuonne ei toki olisi ollut mitään asiaa. Kiviä suurempi ongelma reitin varrella olivat itse asiassa joen poikki kaatuneet puut, jotka hidastivat matkaa. Pari-kolme kertaa matkalla jouduttiin nousemaan rannalle ja vetämään kanootit puiden ohi”.

”Majavista ei nyt näkynyt elonmerkkejä. Pesärakennelmatkin näyttivät asumattomilta ja kanoottien kulkua estäviä patorakenteita emme huomanneet. Tai ainakaan ne näin korkean veden aikaan eivät olleet näkyvissä. Majavien tuhotöitten jäljet kyllä näkyivät jokivarren puissa. Majavien patorakennelmat ovat ajoittain nostaneet joen vedenpintaa ja tulvavedet ovat tukahduttaneet siellä täällä jokivarren puuston. Maisema on niillä kohdin lohduttoman näköinen”.

”Myllykoskessa ja Ihkajankoskessa pääsimme kokeilemaan koskenlaskua kanooteilla. Ihkajankosken alussa oli uoman poikki kaatunut puu, jonka ali oli vaikea vauhdissa kumartua. Niinpä yksi venekunta kaatui ja jouduimme veden varaan. Ei kiva kokemus. Tehtiin tulet rannalle ja kuivattiin kamppeita ennen kuin päästiin jatkamaan ”, tunnusti Lassi jälkeenpäin.

Sama Ihkajankoski on matalan veden aikaan tämännäköinen – aika hankala kanootillekin.

Ihkajankoskelta Team Juusolan kanoottiretki jatkui sitten rauhallisemmissa merkeissä Sammalislammen kautta Kolkun kämpälle, jossa noustiin maihin ja lastattiin kanootit autojen perään.

”Mahtava kokemus, kannatti tehä”, totesi Lassi jälkeenpäin. ”Ihan huoletta ja huonosti varustautuneena ei tosin kannata tämmöiselle retkelle lähteä. Kivet ja puut ovat sen verran hankalia, että veden varaankin voi joutua. Kamppeet sen mukaan.”

”Ja luontokokemuksenahan tämä on hieno, koskematonta erämaata koko matka”.

Kari ja Jukka kävivät vappuna kuvausretkellä Ihkajankoskella. Kari löysi kosken partaalta koivun rungosta tutun puukolla tehdyn kirjoituksen 41 vuoden takaa:

APL -80. Tuolloin vuonna 1980 11 vuotias Ari-Pekkakin on jo kohta eläkevaari?

Näin jälkiviisaana voisi hyvällä syyllä todeta, että Kolkkujoen kunnostushanke olisi pitänyt tehdä toisin. Joen yläosa Kolkkujärveltä ainakin Sammalislammelle asti olisi kannattanut jättää kunnostamatta, jolloin se olisi palvellut paremmin kanootti- ja veneretkeilykohteena. Joen alaosa lammelta tai kämpältä alkaen Kolimaan olisi sitten voinut olla kalatalouden ennallistamisen kohteena.

Mutta se jälkiviisaushan on turhin viisauden laji…

Peipon ikikuusikko muutti hiilivarastoksi Keski-Eurooppaan

Peipon rinteessä kasvaneen, yli 100 -vuotiaan ikikuusikon kasvu oli alkanut jo hiljalleen hiipumaan. Kuusikkoon vuosien saatossa myrskyjen ja lumituhojen myötä syntyneet vauriot houkuttelivat viime vuosina myös kirjanpainajia auttamaan Jaria metsäomaisuuden hoitamisessa. Aikoinaan rinteessä reippaasti kasvaneen kuusikon kasvu oli kääntymässä negatiiviseksi ja elävän puuston määrä alkaisi vähenemään.

Jari oli ajatellut ”konjakkikuusikosta” viimeisen hädän turvaa eläkepäivilleen. Nyt oli kuitenkin pakko kirjanpainajien leviämisen uhatessa tehdä ikikuusikkoon päätehakkuu ja uudistaa metsä uudelle kasvulle. Samalla ikikuusten mukana poistui vuosisadan mittaan niihin varastoitunut hiili ja hakkuualue muuttui joksikin aikaa ilmastoa uhkaavaksi hiilidioksidin päästölähteeksi.

Onko Jari ilmastokonna vai metsätalouden harjoittajana ilmastomuutoksen pelastaja?

”Tämä kuusikko on kasvanut rinteessä ja saanut hyvin ravinteita yläpuolella olevasta navetasta ja pellolta. Lehmien metsälaitumena tämä oli vielä 1980-luvulle asti. Yliskoivut tästä hakattiin Viljon kanssa vaneritukeiksi 1974 ja ajettiin hevosella. Harvennushakkuun teki Stora Enson moto parikymmentä vuotta sitten. Nyt kuuset ovat 30 metriä pitkiä ja puuta on metsäarvion mukaan 400 kuutiota hehtaarilla”.

Vanhimmat puut olivat jo 120-vuotiaita ja järeitä puuvanhuksia. Viime vuosikymmeninä kasvu on selvästi hiipunut.

”Näin järeä, oksainen kuusikko on tämmöiselle isollekin motolle haastava. 30 metrisestä puusta lähtee 4-5 tukkia ja hankeen kaatuneen painavan rungon vetäminen ei tahdo onnistua – aluksi kouraa on juoksutettava tyvestä maassa olevaa runkoa pitkin ja katkottava sitä paikallaan. Varsinkin tämän koneen jo 10-vuotias hakkuupää on koko ajan äärirajoilla. Hakkuupäällä ei enää tyvestä yli 70-senttistä ja 30-metristä runkoa ole turvallista muutenkaan kaataa. Osa tämän leimikon puista jää metsurin kaadettavaksi”, toteaa Metsäkoneurakointi Moision metsäkoneen kuljettaja aloitellessaan hakkuuta.

Tyveltään yli 70 senttisiä kuusijättiläisiä leimikossa oli useita kymmeniä. Suurimmat rungot olivat yli 4 kiintokuutiometrin ja tyveltä jopa 85-90 senttisiä. Moton avuksi niitä tuli kaatamaan sopimusmetsuri Keiteleeltä.

Tässä kaatuu 120-vuotias, yli 30 metriä pitkä kuusi, jonka tyvi oli yli 85-senttinen. Puuta kuusessa oli reippaasti yli 4 kiintoa. ” Alkaa olla rajoilla, kelpaako tämä enää sorvitukiksikaan vaneritehtaalle. Tyvi saisi olla enintään 75 senttinen, jotta se sopisi sorviin. Sahalle näitä isoja tukkeja ei ole enää kelpuutettu pitkään aikaan”, toteaa metsuriyrittäjä Saastamoinen.

”Metsänomistajan kannattaa tarkkaan selvittää puuta myydessään, millaisilla mitoilla puut katkotaan. Katkonnalla on normaalissakin leimikossa tuhansien eurojen vaikutus kantorahatuloon”, kertoo Jari vuosikymmenien kokemuksella.

”Lyhyet tukin mitat, kolmeseiska ja allekin, antavat mahdollisuuden ottaa rungosta tukkiosuus mahdollisimman tarkoin kalliimmaksi sahapuuksi, jolloin halpaan kuituun jää vähemmän. Ja metsänomistajan kannattaa vaatia hakkuun yhteydessä moton katkontalistat nähtäväkseen, jotta voi varmistua siitä, että kauppakirjassa sovittuja mittoja on myös tehty”.

”Kuusitukit lähtivät laanista sitä mukaa kun metsäkoneet ehtivät niitä laaniin toimittaa. Ei kerkiä laaniin kertyä kovin suurta pinoa”, harmitteli Jari hakkuuta tarkastamaan tulleelle Vanhantalon vanhalle isännälle.

Minne Peipon ikikuuset sitten päätyvät?

Järeät sorvikuuset menevät vaneritehtaalle Suolahteen ja jalostuvat erilaisiksi vanerituotteiksi, pääosin Euroopan vientiin. Muut kuusitukit lähtivät kiireesti jo hakkuun aikana suoraan ErSahalle Viitasaarelle.

”Meiltä kuusisahatavara menee pääosin vientiin Keski-Eurooppaan. Suomalainen kuusi on pienioksaista ja soveltuu hyvin sisustuspuutavaraksi höylättynä lankuksi ja paneeliksi. Osa päätyy lämpökäsittelyyn ja kestopuuksi. Melko todennäköisesti Peipon ikikuuset päätyvät pitkän elinkaaren tuotteiksi johonkin Keski-Euroopan Alppitaloon”, kertoo tuotantojohtaja Petri Säteri ErSa Oy:stä.

Mikä on Jarin ilmastotuomio – ilmastokonna vai ilmastomuutoksen pelastaja ?

”Tässä 4 kuution ikikuusessa oli hiilidioksidia 4 tonnia. Siitä oksiin, neulasiin ja juurakkoon on sitoutunut neljäsosa ja se vapautuu niiden lahotessa noin 20 vuoden aikana. Lopusta suurin osa, 2 tonnia on sitoutunut sahatavaraan ja jatkaa nyt hiilivarastona Keski-Euroopassa, eikä vapaudu pitkään aikaan ilmakehään. Loppu 1 tonnia muuttuu vessa- ja talouspaperiksi sekä lämmöksi ja vapautuu ilmakehään lähiaikoina”.

”Tällä paikalla kuusi ei olisi enää sitonut jatkossa hiilidioksidia eikä olisi toiminut hiilinieluna. Nyt sen tilalle istutetaan uusia kuusentaimia, jotka toimivat tehokkaana hiilinieluna jo parinkymmenen vuoden päästä ja vaikkapa 80 vuotta siitä eteenpäin. Tätä eivät cityvihreät ja EU-virkamiehet ymmärrä, tehokas hiilensidonta perustuu metsän uudistumiseen ja tehokkaaseen metsänhoitoon”, toteaa Jari.

”Hiiltä sitoutuu puuhun sen kasvaessa, ei kuivaessa ja kuollessa pystyyn. Taimet ja nuoret puut kasvavat jalostuksen ja tehokkaan metsänuudistamisen ansiosta aivan eri tahtiin kuin vanha, harsittu luontaisesti syntynyt jatkuvan kasvatuksen metsä. Tehokkainta kasvu ja samalla hiilensidonta on metsässä 30-60 vuoden iässä. Silloin hyvin hoidettu metsä kasvaa uutta puuta 6-8 m3 vuodessa. Samalla hiilidioksidia sitoutuu metsähehtaarille 6-8 tonnia vuodessa. Vanhassa jatkuvan kasvatuksen metsässä kasvu ja hiilensidonta on olematonta”.

”Tehokkaan metsätalouden harjoittajia pitäisi paremminkin palkita hiilensitomisesta. Kun päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta liikkuu nykyään noin 30 eurossa, pitäisi kivihiilenpolttajien ja muiden fossiilisia polttoaineita käyttävien maksaa metsätalouden harjoittajalle päästökompensaatiota 80-120 euroa/ha, vuosittain, joka vuosi”, perää Jari.

Savottamuistoja pakkastalvelta Ihkajalta

Tänään tehtiin täällä talven pakkasennätys, meidän mittari näytti aamulla yli 20 pakkasastetta, kylmä tuuli lisäsi pakkasen purevuutta. Ei siis ihme, että aloin muistella vanhoja pakkaskokemuksia. Kovin moni kavereistani tuskin tietävät, että nuoruudessani tein useita vuosia isäni kanssa savottatöitä. Ne ajoittuivat aina talvisaikaan, kesällä emme joutaneet, kun piti huolehtia peltotöistä. Nuo savottatyöt olivat lähinnä ns. ruukin ajoa. Ajoimme siis tukkeja, halkoja, ja pinotavaraa Kolkuntien varteen. Työnantaja oli Kymiyhtiö, jolla oli paljon metsiä noilla seuduilla. Lisäksi lähes kaikki tilanomistajat myivät hankintakaupalla tekemänsä hakkuuerät Kymi yhtiölle. Minulle on jäänyt mielikuva, että talvet olivat tuohon aikaan poikkeuksellisen kylmiä, ei ollut kovin harvinaista että pakkaslukema kipusi talvella jopa 40 asteeseen, joskus ylikin. Isäni Lehtolan Arttu ei kuitenkaan pakkasta pelännyt. Eräänä aamuna olimme anivarhain matkalla palstalle tulipalo pakkasessa, kävelimme parireen perässä ripeää vauhtia. Sasu- ruunan turpajouhet olivat paksussa kuurassa. Me miehet olimme pukeutuneet moneen kertaan paikattuihin sarkahousuihin, sisäturkkeihin ja karvahattuihin, joissa vielä oli lämmikkeenä niin sanottu äänisuojus, se on villasta neulottu umpinainen huppu, jota suomalaiset sotilaat olivat tottuneet käyttämään jo talvisodan aikana. Saappaat piti olla ainakin 3 numeroa liian suuret, että sinne mahtui useat muorin neulomat villasukat, käytimme myös flanellisia jalkarättejä, koska ne isän mielestä parhaiten pitivät pakkasen loitolla varpaista. Eipä meillä mielestämme ollut mitään hätää. Kun kävellessä piti ronkelin päästä kiinni ja kulki hevosen vauhdittamana, alkoi lämmin virrata kehossa. Kun lähestyimme Kymin piirityöjohtajan Leivon Oton taloa Mikkolaa, meitä odotti kuitenkin melkoinen yllätys. Otto ilmestyi tupansa rappusille huopatossut jaloissa ja pitkäkarvainen susiturkki päällään. Siinä sai isä-Arttu aikamoisen ripityksen, eikä sanoja Otto säästellyt: “En minä sinua sääli, mutta palellutat vielä tuon keskenkasvuisen pojankin”, hän saarnasi. Kävi ilmi, että oli tullut metsä alallekin joku sopimus, jossa kiellettiin työskentelemästä, jos pakkasta on yli 25 astetta. Isä kuitenkin sai taivuteltua Leivo Oton niin että hän antoi meille kuitenkin luvan jatkaa palstallemme, joka sijaitsi Oriahon metsässä, sen järven puoleisella rinteellä. Kävimme sitten syömässä jäähileiset eväät Väliahon talossa emännän tarjoaman kahvin kera. Hevonenkin sai levähtää lämpimän loimen alla. Kun iltapuolella palailimme takaisin kotiin, oli pakkanen jo laskenut siedettäviin lukemiin ja metsämiehet pääsivät päivän urakasta väsyneinä ja tyytyväisinä kotituvan lämpimään.