Olisiko kellään perimätietoa…

Eero Pulkkinen, 11.1.2008

Olen laatimassa pientä lehtijuttua SHL:n (=Suomen Hautaustoimistojen Liiton) lehteen nimeltä TIIMALASI. Ajatuksen tähän sain ostettuani syksyllä kylätäalon tupaantuliaisista Aili Lehtimäen kirjeistä kootun niteen. Siinä sivuilla 30-31 kerrotaan äitini vanhimman sisaren Siirin kuolemasta ja hautajaisista melko yksityiskohtaisesti. Suora lainaus kirjeestä 12.11.1927: ”En ole vielä eläissäni kuolemaa näin läheltä seurannut.- Seurasi sitten talon tyttärelle mustan puvun teko pienen seinälampun ääressä, sillä koulun lamppu vietiin kirstuntekijän iloksi”. Kysymykseni kuluu: tietäisikö joku kuka tuo ”kirstuntekijä” mahtoi olla? Oliko kylällä joku henkilö jonka puoleen käännyttiin kun ruumisarkkua tarvittiin? Mikä mahtoi olla talo tai paikka, jossa ”kirstu” tai ”kirstut” valmistettiin? kaikki muukin sen ajan hautajaispe- rinteeseen ja tapoihin liittyvä tieto kiinnostaa.

Jään innolla odottamaan

Terveisin Elkkisen Puuro

mehtäpena, 18.1.2008

Eipä näytä perimätietoa kirstuntekijöistä löytyvän. Taitaa olla velipoika pari kuukautta myöhässä sillä nimenomaan Viljo Jääskeläinen nikkarimiehenä olisi saattanut olla hajulla asiasta. En tiedä sitten mahtaisko Peltoniemen Viljolla Kapusta Villen poikana olla jotain käsitystä. Villehän oli kätevä käsistään ja olisi varmaan pystynyt tarvittaessa kirstunkin nikkaroimaan.

Laitanpa tähän vähän myöhäisempää hataraa perimätietoa joka liittyy tuohon hautaustoimeen. Minua nuorempi mutta Eeroa vanhempi veli Antti Ilmari s. 16.9.1945 k. 27.11.1945 siis eli vain kaksi ja puoli kuukaiutiseksi. Minulle on jäänyt muistikuva että Isä teki hänelle pienen kirstun itse. Pikkuvainaja laitettiin siihen ja Isä ja Suurensuonmäen Jussi veivät hänet kirkolle, eikä muuta saattoväkeä ollut. Ymmärtääkseni he menivät hevosella kärnään ja siitä linja, tai paremminkin postiautolla vainaja mukanaan kirkolle ja saattoivat veljemme hautaan.Jossakin on varmaan kuva kun he Isä ja Jussi astelevat kohti hautaa ja isällä on kirstu kainalossa.Kuka pappi toimitti siunauksen mutta arvelen hänen olleen Heikki Halmesmäki hänkun oli hyvin tuttu perheemme kanssa ja joustava palvelemaan lyhyelläkin varoajalla.

En tiedä kuinka nykyään tällaisia lapsivainajia saatellaan, tuskin kuitenkaan yleisillä kulkuneuvoilla. Eiköhän niihinkin musta iso auto tilattane.

Reijo Pasanen, 11.1.2008

Ville varmaankin osasi kirstun nikkarida. Mutta ei vielä asunut Kolkulla. Pasaset muuttivat Keiteleeltä joskus 40-luvun vaihteessa muistaakseni. Tarkistan tiedon.

Olen perehtynyt jonkin verran työni ohessa ja ihan vaan mielenkiinnosta ”puuseppien ja nikkareiden” perinteesen ja historiaan. Eli tuohon aikaan tehtiin melkein joka talossa enempi tai vähempi puiset tarvekalut itse. Osa tekijöistä oli kätevämpiä osa vähemmän käteviä. Osa joutui hankkimaan lähes kaikki puiset tarvekalut eri tekijöiltä. Monissa isoissa taloissa oli paljon erilaisia puutyökaluja. Erilaisia höyliä saattoi olla yli 20 kpl. Taloon saatettin tarvittaessa kutsua esi. puuseppä tekemään ikkunanpuitteet. Puuta oli aina kuivumassa erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Sitten oli tietysti erikoistuneita ”mestareita”. Kuten länki-, suksi-, ajokalumestareita. Muutamia mainitakseni. Arkkuja teki varmaan monet niihin perehtyneet arkuntekijät, sekä puusepät, muun tuotannon ohessa. Lisäksi monessa talossa osattiin tehdä arkkuja omaan käyttöön ja tarvittaessa lähinaapureille.

Vanhempi polvi muistanee ehkä kuka, tai ketkä tekivät arkkuja. Kannattanee kysellä ihan suullista perimätietoa.

Eero Pulkkinen, 11.1.2008

Kiitos näistä kommenteista. Voi olla että Siiri-tädin arkuntekijä jää meiltä löytymättä. Voihan olla se arkku valmistettiin ihan paikan päällä Suurensuonmäessä. En osaa sanoa millaisia kädentaitajia nämä äidin esi-isä olivat. Hautausmaalla käydessäni olen usein mietiskellyt että millainenkohan mies tämä Antti-veljemme olisi jos olisi saanut elää. Aivokalvontulehdus, nykyisin melko harvinainen, mutta edelleen sangen vaarallinen tauti katkaisi hänen hennon elämänsä. Antti oli syntynyt samana päivänä, 16.9, kuin minä, mutta kolme vuotta aikaisemmin, joten meillä olisi synttärit ainakin menneet samoilla kahvituksilla. Luulen myös, että hän olisi muodostanut jonkinlaisen yhdyssiteen perheemme vanhemman ja nuoremman sarjan väliin. Muistan myös nähneeni tuon mehtäpenan mainitseman valokuvan. ja luulen sen olevan edelleen jossain albumissa Mehtä-Lehtolassa. Katoppa sieltä. Mehtäpenalle kommentoisin senverran että aika harvoin nykyisinkään hautausautoa käytetään lapsivainajien kuljettamiseen. Kyllä vanhemmat yleensä hakevat nämä omilla autoillaan. Koko uraltani (18-vuotta) en muista kuin kerran olleeni tälläisella matkalla.

Juuri noin, kuin Reijo Pasanen kertoilee, on hautaushuolto ennen toiminut. Arkkujen laajamittainen teollinen tuotanto on oikeastaan alkanut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Hallussani on lehtileike SEUTU lehdestä vuodelta 1938, jossa VIITASAAREN PUUNJALOSTUS TEHDAS (om. Frans Einar Uusitalo) ilmoittaa valmistavansa arkkuja, seppeleitä ja seppelenauhoja tilauksesta. Kyseinen tehdas sijaitsi Hietalan rannassa nykyisessä kaupungin keskustassa.Isäkin oli melkoinen puuseppä Oikein koulujakin käynyt, ja hän valmisti vielä 50-60 luvulla esim. sukset, reet, kelkat, huonekalut, ym. Isän tekemällä 700 litran vetoisella tynnyrillä olen ajanut vettä monet reissut Peipon lähteestä aluksi hevosella, myöhemmin Valmetilla Luulen että isä teki myös länkiä, mutta varsinainen länkimestari oli mielestäni Hulkkosen Reino. Olimme Sipukan Timon kanssa muuan talvena 60-luvulla ajamassa kunnan halkoja Pentinselkämältä hevosella. Eväitä syötiin Reinon tuvassa siinä heinäsuon laidassa, ja Reinolla oli länget tekeillä. Mieleen jäi se miten käsittämättömän teräväksi Reino sai puukkonsa hiottua.

Ensimmäinen oma kokemukseni ”näistä hommista” oli kun Miina mummo kuoli kotona marraskuussa 1965. Isä soitti Mattisen Väinölle, edeltäjälleni, ja mummo laitettiin arkkuun kamarissa ja nostettiin farmari- ”Pösön” kyytiin ja vietiin kirkolle.

Arkkuja tehdään kotoisesti joskus vieläkin. Urani aikana olen antanut kyydin neljälle vainajalle kotitekoisessa arkussa. Hirvosen Kalevi joka oli kotoisin Ukontieltä Viitasaarelta ja oli kovan luokan puuseppä, elämäntyönsä Pakkasen arkkutehtaassa tehnyt, valmisti kotona autotallissa molemmille vanhemmilleen oikein upeat arkut. Ne 2 muuta olivat vahän ”karkeampi tekoisia” mutta sangen käyttökelpoisia nekin. Taidan nyt laittaa tulpan näille omille ”löpinöille”.

Kommentoikaa edelleen, jos on jutun juurta.

Reijo Pasanen, 11.1.2008

Perinteet, nälkä ja tarve varmaan opetti monen käsityötaidoille. Tietysti isät opettivat poikiaan ja äidit tyttöjään käsitöiden saloihin.

Itseäni ainakin on hämmästyttänyt usein se moninaisten tarvekalujen ja muiden puusta tehtyjen esineiden kauneus ja tarkoituksenmukaisuus. Esimerkiksi kirvesvarsi vaikkakin on hyvin yksinkertainen tekele, niin se on säilynyt tuhansia vuosia juuri muuttumatta. Edes tämä nykyaika ja teollinen muotoilu ei ole siihen saanut mitään muuta uutta, kuin ehkä Fiskarsin Handyn muovisen varren. Voi olla ehkä kestävämpi, kuin puinen, mutta muissa ominaisuuksissa häviää koivuiselle varrelle.

Toinen seikka joka saa ainakin minut kunnioittamaan entisiä nikkareita ja puuseppiä, on materiaalin tuntemus. Eli osattiin valita juuri oikea puulaji kuhunkin tarkoitukseen. Esimerkiksi haravan raaka-aineet olivat parhaimmillaan just tarkoituksenmukaiset. Lapa tehtiin lylykoivusta, tai sitten joskus myös visaakin käytettiin. Varsi oli pehmeää ja kevyttä haapaa. Piikit olivat hyvin kuivattua pihlajaa, joka on sitkeää ja kestävää ko. tarkoitukseen. Piikkien reiät poltettin oralla läpi lavan. Ja kun tällaiseen reikään istutettiin sopivasti muotoiltu, kuivasta pihlajasta tehty piikki se turposi tiukasti paikoilleen.

Tässä kysyisinkin Eerolta ja Penalta, että missä määrin on vielä jäljellä Artturin tekemiä puisia tarvekaluja?

Lisäksi puumateriaali valittiin huolella ja kuivattiin ajan kanssa. Usein metsässä kulkiessa etsittiin tarvepuita mm. reenjalaksiin, länkiin suksiin yms.

mehtäpena, 11.1.2008

Ihan tuoretta tietoa tähän laitan. Meillä on ensinnäkin isän tekemä höyläpenkki jonka hän melkoisella varmuudella teki ollessaan käsityökoulussa. Se oli pitkän aikaa vähän huonolla hoidolla, mutta viime viikolla Olavi Hulkkonen kunnosti ja entisöi sen. Puiset ruuvit pyörii nyt ja seon kaikinpuolilin kunnossa hyvin, pöytäosa kaikennäköistä työnjälkeä täynnä niinkun kuuluu ollakin

Sieltä laatikosta pelastin pyöreäpohjaisen höylän jolla juuri puutynnörin laudatkin höylättiin kuperaksi. Sitten oli uurnan tekoa varten työkalu juuri korvojen ja tynnöreiden tekoa varten. Piirturi jolla laudan leveyden sai esim hyvin merekattua, rautainen kavahöylä, lyhyt sorvihöylä ja semmoinen puinen kulmio jolla esim korvon laudan reunat merkatiin että niihin saatiin haluttu kulma jolloin ne myös pitivät vettä. Mutta paljon niitä työkaluja on hukkunut. Isä ja Äiti eivät olleet erikoisen museoihmisiä vaan kaikki tarpeettomaksi jäänyt yleensä hävitettiin.Tästä heitä tekisi moittia mutta olkoon. Sama koski rekiä ja muita maataloustyökaluja. Ei löydy varstoja eikä puulapioita, eikä vesitynnöreitä eikä rekiä. Minulla on eri käsitys Isän längentekotaidosta ja arvelen että hän ei koskaan niitä tehnyt. Reino Hulkkonen kylläkin teki jonkunverran.Haravaa minäkin vaikka aika köpelö käsistäni olenkin olen piikittänyt monet kerrat. Vanhat, ainakin isä tosiaan piti huolta että lapsille oli omat työkalut. Varsta, harava, viikatteenvarsi, perunakuokka, ja jopa heinähanko minulla oli oma jo hyvin pikkupoikana.Tottahan omaan haravaan itse piikit laitoin.Meillä nykyisillä isillä ja papoillakin taitaisi olla vähän oppimista noilta vanhoilta miehiltä ettemme kasvattaisi uusavuttomia.

Tiitilän Kimmo, 11.1.2008

Isäni Veikko muisteli tuossa päivällä, että Koivuharjussa asusteli 20-30 luvulla puuseppä Jussi Huikari, joka oli rautaseppä Kalle Huikarin vanhempi veli. Jussi valmisteli puusta huonekaluja esim. sänkyjä. Myös ikkunapuitteita taloihin hän teki. Eli arkun tekokin on varmaan luonnistunut häneltä vallan mainiosti. Myöhemmällä ajalla 30-40 luvulla oli toinenkin puuseppä nimeltä Kaarlo Myllynen, jolta nuo samat tuotteet onnistui saamaan niitä tarvitsevat.

Tietoseppä, 11.1.2008

Suurensuonmäen Siirin arkusta tämäkin tarinaketju rönsyili kirstuntekijöiden, puuseppien, länkiseppien, kirvesvarsien ja työkalujen kautta rautaseppiin. Pistetäänpä tähän vielä jatkoksi lähihistoriaa lyhytmuistisille viime vuosituhannen lopun ”tietosepistä”. Perimätietoa tämä ei siis ole, vaan hieman tuoreempaa muisteloa siitä mitä meillä oli ennen näitä kotitietokoneita ja internetiä, joita tämänkin hengentuotteen julkitulossa hyödynnämme.

Kun eräskin hulttiopoika lähes 30 vuotta sitten aloitti mystisen tietokonetekniikan opinnot niin koko Viitasaarella tuskin oli ensimmäistäkään tietokonetta. Maalikylissä isoissa yhtiöissä sellaisia saattoi ollakin, omissa tietokonesaleissaan. Ison jääkaappipakastinyhdistelmän kokoisessa keskustietokoneessa saattoi olla keskusmuistia muutama sata kilotavua ja samankokoisessa levyasemassa kovalevykapasiteettia muutama sata megatavua. Kuvaputkella varustetut yksiväriset näyttöpäätteet tekivät vasta tuloaan ja alkoivat syrjäyttää jatkolomakepaperille kaiken (myös kaikki näppäilyt) tulostavat meluisat kirjoitinpäätteet.

1980-luvun alkupuolella alkoi ilmestyä isojen keskustietokoneiden rinnalle ja edistyksellisiin firmoihin ensimmäisiä ”henkilökohtaisia” tietokoneita, jotka nekin olivat aikamoisia möhkäleitä. Keskusmuistia muutamia satoja kilotavuja, 10 megatavun kovalevy oli huippua ja tiedonsiirtoyhteydet maksimissaan muutama tuhat bittiä sekunnissa johonkin suoraan kytkettyyn laitteeseen. Mutta kun se käsiteltävä ja talletettava tieto oli itsessään ja sinällään vain numeroita ja kirjaimia niin olihan sekin jo jotakin mekaanisiin laskimiin ja kirjoituskoneisiin verrattuna.

Nykyisissä muutaman satasen hintaisissa, ohuen kirjan kokoisissa sylimikroissa em. kapasiteetit ovat noin 20 000 kertaisia. Eli keskusmuistia jopa useita miljardeja tavuja (esim. 2 GB) ja levymuistia jopa satoja miljardeja tavuja (esim. 250 GB). Ja jo peruskännykästä löytyy tietojenkäsittelykapasiteettia monin verroin enemmän kuin 80-luvun alun kokonaisesta tietokonehuoneesta. Niin se on tietokonemaailmakin muuttunut. Värinäytöistä, muistitikuista, tietoverkoista ja internetistä puhumattakaan.

Ehkäpä tämä tietotekniikan kehitys on ollut liiankin vauhdikasta. Mutta tokihan se mahdollistaa paljon hyviä(kin) asioita, kun käytetään sitä ”oikein”. Niinkuin mm. herrat Ehtola ja McAho marraskuussa viisaasti spekuloivat tällä palstalla ”netti; pahuuden luola vai…” yhteydessä.

Toisaalta, aikoinaan kun sitä muisti-, tiedonsiirto- ja prosessointikapasiteettia ei ollut tuhlattavaksi niin se pakotti senaikaiset tietosepätkin tekemään ne tietojenkäsittely- ja siirto-ohjelmansa tarkasti harkiten – muistia ja hertsejä tuhlaamatta. Ehkä siinä oli jotain samaa kuin niissä entisaikojen sepissä: tuskinpa oli entisaikoina varaa hyvää rauta-aihiota ahjossa tai alasimella tärvellä. Tai hyvää jalas- tai länkipuuta veistää pilalle. Saattoi nimittäin olla ne hyvät tarvekaluaihiot pitkässä kuusessa – tai kuusen juuressa – sananmukaisestikin.

Hyödynsinpä tässä välissä hieman hakukoneita ja kokeilin, että onko tuo ammattinimike ”tietoseppä” oikeasti käytössä. Vai keksinkö tässä juuri uuden ammattinimikkeen, jonka voisi vaikka patentoida… Sekunnin murto-osassa se löysi 8 osumaa, kaikki sennimiseen Lapinlahtelaiseen firmaan. Mutta ammattinimikkeenä tuota ei ole hoksattu käyttää – ainakaan netissä.

Lisää viesti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s