Kategoria: Tarinapalsta 2008

Jukka, 22.12.2008

Tavallinen joulukuinen päivä valkenee, uutta räntälunta sataa taivaan täydeltä. Kello on noin puoli kahdeksan aamulla, kun kotisivutoimittaja kaartaa Nergin Martin ja Sinikan pihaan Martinlaaksoon. Tarkoituksena on tehdä juttu nykypäivän metsurin työpäivästä. Sinikan päivähoitolapset ovat tulleet ja hän onkin jo laittelemassa Corkin vanhinta tytärtä koulukyytiin. Martti on jo pakannut eväsreppunsa ja varusteensa ja on valmiina lähtemään metsärintamalle.

Minnekkäpäin lähetään? Työohjelmat työmaakarttoineen tulevat nykyajan metsureille vielä normaalina kirjepostina, mutta yhä enemmän hoidetaan työnjohto tietokoneella sähköpostina.

”Minä oon telekoinut tuon konttorihomman Sinikalle ja keskityn ite paremmin käytännön työhön”, sanoo Martti.

Sähköpostina hoidetaan omat tuntikirjanpidot ja ajopäiväkirjat työnantajalle kahden viikon välein.

”Työnjohtaja ei oo käynnä enneä parriin vuoteen työmailla, kyllä työt soa nykyvään tehä ihan itestään. Lähin pomo – iteasiassa naenen – on Jyväskylässä”.

Martti tekee tuntikirjanpidon vielä kuitenkin myös vihkoon kynäpelillä – varmuuden vuoksi.

”Kerran kävi niin, että yhen kuukauven tuntikirjanpito hävis tietokonneelta jonnekin taevaan tuuliin eikä sitä löytynnä mistään. Mitenkäs sitten ois käyny, jos ei ois ollu tuota kahenkertasta kirjanpitova, ois ehkä palakka jeäny soamata?”, epäilee Martti.

Ajetaan peräkanaa autolla työmaalle, Pahkamäentien varteen UPM:n metsäpalstalle. Työmatkaa kertyy viitisentoista kilometriä.

”Joskus työmatka on ollu 40 kilometriä sivusa, nykyvään ei enneä semmosia matkoja tehä, työmoat on löytynnä lähempätä, kun työalueena on Viitasoeren itäosan lisäks Keitele”.

Työ on nykyään pääosin taimikonhoitotyötä raivaussahalla. Jonkin verran nykyajan metsurillakin on vielä hakkuuhommia, lähinnä kesämökkitonttien puun kaatoa ja erikoispuiden kaatoa mototyömailla. Keväisin ja alkukesästä on vähän taimenistutusta, mutta nykyään taimetkin istutetaan pääosin kaivinkoneella laikutuksen yhteydessä konetyönä. Raivausta tehdään nykyään ympäri vuoden, kelillä kuin kelillä.

”Joulun jäläkeen alakaa sitte kesäloma”, vitsailee Martti.

”Lomat pietään keskitalavella paksun hangen aekaan, jos hankikeliä jatkuu kovin pitkään, ollaan jonki aikoa pakkolomallaki”.

Taimikonhoitotyömaana on tällä erää n.3 metrinen istutettu kuusentaimikko. Puissa on edellisenä päivänä ja yönä satanutta räntälunta reippaasti ja lisää tulee koko ajan.

”Sekkaan se on voan hyökättävä, vaekka joskus hirvittää. Kelillä ku kelillä, sato tae paisto, mä joka päivä töitä teen”, veistelee Martti positiivisesti.

”Helle, mäkäräiset ja hirvikärpäset on loppuin lopuks hankalimmat olosuhteet. Viileämmällä kelillä on mukavampi tehä, jaksaa paremmin, ves- ja lumsaekkaan ei haettoa nykyvään, ku on kunnon varusteet. Iliman kunnon varusteita tästä hommasta ei tulis mittään. Varusteet on työnantajan puolesta eikä niitä enneä nykyvään tarvihe metsurin ite maksoa. Saha on tietenki oma ja sen kulut ja huollot kuuluu itelle”.

”Monenlaesta savottata mahtuu ohjelmaan. Joskus taimikko näöttää ens alakuun niin toivottomalta, että ei tiiä mitä siile tekis. Mutta ku alottaa voan reonasta ja pörreä siellä päevän, niin huomoa illalla, että siellähä olki ihan hyvä taimikko. Nykyvään virma pyrkii raivoamaan taimikot entistä nuorempana”.

Ammattilaisen lumentorjuntavinkki.

”Kahvipussi on hyvä raivaussahan kaasukahvan suoja ves- ja lumkelillä, heleppo laittoa kahvan peälle ja ottoa poes ja kestää paljon paremmin ku muovipussi. Ei oo toimintahäiriöitä kaasukahvassa tällä konstilla”.

Raivaussahoja Martti on kerennyt ajamaan loppuun uransa aikana yli kymmenen, moottorisahoja yli kaksikymmentä. Kokemusta on kertynyt useimmista markkinoilla olleista sahamerkeistä.

”Ensimmäine moottorsaha mulla ol Pioneer, 1970-luvun alussa. Se ol jo kevysempi, ku muilla sillon olleet painavat 60-luvun sahat, se paino noin 8,5 kiloa. Se on vieläkin tallessa ja käyntikuntonen. Paras moottorsahamerkki on kyllä Husku, mutta raivaussahana Stiili on parempi”.

Nykyajan metsuri syö työmaalla lämpimän lounaan.

”Päevän aekana enerkiata kulluu niin sahassa ku miehessäki. 5-6 tankkausta joka päevä. Samalla ku tankkoa sahhoa, kannattaa pikkuse ottoa välpalloa ja pitteä taukoa niin jaksaa paremmi – päevästä toeseen. Nykyvään on hyvät termospullot ja eväsastiat, keitto ja kahvi on lämmintä vielä iltapäevälläki”.

Työpäivälle kertyy mittaa tähän aikaan vuodesta lähes 8 tuntia. Entisajan hakkuutyöstä maksettiin urakkapalkkaa, nykyään työstä maksetaan tuntipalkkaa.

”Työtunneista pietään tarkkoa kirjanpittoa ja voan tehyistä tunneista maksetaan. Töitä sais tehä niin paljo ku haluaa, mutta kyllä kaheksassa tunnissa päevässä ja viijessä päevässä joka viikko soa kyllä jo näin raskaasta työstä tarpeekseen”.

Työpäivä päättyy metsässä n. klo 16.00. Alkaa olla jo hämärää eikä metsässä enää mitään näkisikään. Seuraa varusteiden vaihto parkkipaikalla, metsurin suojavarusteet auton peräkonttiin ja auton nokka kotia kohti. Kotona on edessä vielä varusteiden huolto ja kuivumaan laitto.

Martilla on metsurityötä jo 38 vuotta takana, mitä nyt välillä 8 kuukautta armeijan harmaissa. Välillä asuinpaikkakin vaihtui Toivakkaan vuosiksi 1977 –1987. Työnantajana on ollut koko ajan sama ”konserni”, Kymi-Kymmene / Tehdaspuu / UPM – Kymmene Oy ja nyt viimeiset pari vuotta UPM-Kymmene Oy:n tytäryhtiö Silvesta Oy, joka tekee metsänhoitotyötä paitsi UPM:lle myös yksityisille hoitosopimustiloille.

”Työnantaja on antanut ymmärtää, että työtä on jatkossakin nykyisille Sivestan metsureille, raivaustyötä ei näillä näkymin konneilla aleta tekemään. Kun minä alotin 1970-luvun alussa mehtähommat, Tehaspuulla ol yksin Kolokulla 15 metsuria töissä talavisin, nyt töissä on enneä 4 metsuria koko Viitasoaren alueella”.

Työvälineet ja varusteet ovat kehittyneet vuosien saatossa. Moottorisahat olivat 60-luvulla painavia ja pitkälaippaisia, niillä tehtiin vain puiden kaato ja katkonta, karsinta tehtiin kirveellä.

”Minä oon kuitenki sen verran nuorenpoloven metsuri, että en enneä kirveellä karsinu. Ensimmäinen sahaki ol kevysempi ku sen ajan muilla metsureilla, että sillä pysty jo karsimaan. Nykyvään on palattu sikäli entisaikaan takasi, että minun pit hankkia sahhaan pitempi laikka erikoispuijen koatoa varten. Tämä laikka just ja just yletti yhen ison puun koatoon, kun sahasin puuta molemmilta puolilta. Yhen kesämökin saunan vierestä pit koatoa puu iliman vahinkoja, vaikka puun runko ol räystäässä kiini ja piha täynnä rakennelmia”.

”Sikäli on menny hyvin nämä 38 vuotta metsurina, että yhtään työtapaturmoa ei oo sattunna. Viime viikolla tosin ol lähellä, kun sahasin raivaussahalla ommaan eväsreppuun pitkän välämäkkeen. Onneks reppu ei ollu selässä, voan moassa risujen alla”.

Kiitoksia Martille mukavasta haastattelusta.

Hyvää Joulua niin Martille, Sinikalle kuin kaikille tämän jutun lukijoille.

Oheiseen palautelokeroon toivotaan kommentteja metsästä ja metsätöistä ennenvanhaan ja nykyään!

Pentti Pulkkinen, 23.12.2008

Mielenkiintoista tutustua metsurin työpäivään.Tekisi mieli kysyä Martilta ja muilta alan miehiltä kuinka he arvelevat. Vieläkö tämä moottori/raivaussahametsuri ammattikunta on toiminnassa vaikkapa 10 v kuluttuav vai tehdäänkö silloin kaikki, myös taimikonhoitotyöt ajettavilla koneilla ? Itsekin olen vähän päivittänyt noita pokasaha ja hevosaikakauden metsuritaitoja. Mitenhän se oikein ? Onko tuo moto esim ensiharvennuksessa halvempi ratkaisu kun osaava reipas moottorisahamies. Luulisin että vähintäänkin 5 metsuria saisi heilua samalla kustannuksella kun yksi moto? Tosiasia lienee että aika vähän harvennuksia enää tehdään moottorisahalla eikä ”hankintalisä” siihen erikoisesti innosta. Vaikka sahat kehittyy koko ajan paremmiksi ja kevyimmiksi. Itse ostin tänä syksynä Stihl 192 sahan. Painaa 3.3 kg ja kummasti siinä vain on tehoa. Sitä jaksaa vanhempikin ukko kantaa. Mutta antaakaapas valistuneita ennustuksia minkälaisia ovat metsurin työt 10 vuoden päästä.

Hyvää Joulua kaikille metsien miehille, Joulukuusista ei taida olla Martillakaan pula.

A-P Leivo, 23.12.2008

Olipa hieno tarina Martti-enon metsuri urasta!

Paljonkin olisi kerrottavaa lapsuuden ajalta Martin metsurihommista,mutta tuo Pioneeri-saha ”sykähdytti” vieläkin!Saha on liki minun ikänen,vaahtosammuttimen kokonen olin,kun sitä rassattiin tai oikeastaan Martti rassasi ja minä pyörin vastuksina… Muistan vieläkin sen bensan ”tuoksun” ja sahanpuru-pihka-pakokaasu yhdistelmän,mikä levisi Oriahon vintille ja välillä tupaankin,kun ilmanputsaria pestiin. Muistanpa senkin,kun käynnistinnarun koppaa liimattiin jollakin ”lastink latinkilla” ja ne jäljet taitaa olla sahassa vieläkin. Nämä oli pikkupojalle siihen aikaan suuria asioita ja silmä kovana sahatouhuja piti seurata! Muuten…Nuista metän ja metsurin hajuista… Martin kanssa saunassa monet kerrat istuttiin ja joka lauantai oli sama rituaali:Martilla oli kankainen kellon ranneke.Martti pesi sen pesuvadissa,taisipa harjallakin hangata.No,sen nyt pikkupoikana ymmärsi,että pihkan ja hienhaju piti pestä pois,mutta miksi siihen piti suihkuttaa niin kauheesti deodoranttia??? …selvishän tuo myöhemmin,Kolokun koululla oli tanssit!!

Hyvää Joulua Martille Ja Sinikalle Kajjaanista!!

Metsien miehen tytär, 24.12.2008

Tutun tuntuista tekstiä serkkupoika kirjoittelit. Samoja rutiineja minunkin lapsuuden aikana muistelisin olleen. Huvittavinta mielestäni oli tuo kankainen kellon ranneke, jos en väärin muista niin tuo saman/samankaltainen rannekkeen muistan nähneeni käytössä, tosin deodoranttia siihen ei enään minun aikanani ilmeisesti tarvinna ennään laitella, oisko emäntä tyytynyt jo kohtaloonsa ja tottunut hajuihin.

Mutta toden totta ilmaputsaita olen pessyt jo ennen kouluun menoa ja sahan korjausta on tullut seurattua. Mutta taisipa tuo isäukko tykätä että siinä joku vieressä hääräsi, ettei A-P:n tarvitse miettiä että olisit ollut vastuksina. Harmi vaan että moottorisahan käyttö on jäänyt vähemmälle näin aikuisiällä. Hurjalta jopa kuulostaa että en ole tainnut sahata pystyssä olevaa puuta poikki sitten 6-vuoden iän jälkeen ja se onkin sitten jo toinen tarina.

Jooseppi Kynämies, 20.12.2008

Aikoinaan Yrjö Jylhä siirsi jouluevankeliumin tarinan talvisodan jouluun, siis melkein 2000 vuotta ajassa eteenpäin. Syntyi runo Pyhä yö, jossa Marjatta synnyttää joulu-aattona esikoisensa Jooseppi-kirvesmiehen ollessa rintamalla muiden parrakkaiden paimenien kanssa.

Heivataanpa viisaria vielä Pentin iän verran eteenpäin ja sorvataan tuosta ylevästä runosta tarina kyläkoulun, pvy:n, kylätalon ja kylähengen ympärille. Näiden säkeiden myötä – Hyvää Joulua!

Pyhä työ

Oli muutama maajussi-kirvesmies
usein talkoissa niinkuin ne muutkin;
jäi heiltä vaimot ja kotilies,
niin vieri viikot ja kuutkin.

Niin lahjoittivat myös lapsilleen
tuon talkoohengen jalon.
Ja hirsirungon kun omilleen
laho säästi koulumme kylmenneen
niin saimme me kylätalon.

Se talo on valmis nyt iltamille,
ja kesäjuhliin – ja harrastamaan!
Se syntyi vanhojen hirsien varaan,
on tuskin vertoa sille.

Me kaikki tuota henkeä ihailimme
ja talkoolaisille kumarsimme
ja siunauksemme luimme.

Ja monta entistä oppilasta
netissä valvoi ja vartioi
kotiseutuaan kuin pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta.
Maa, taivas kiitosta soi.

Ja Kolkunkin korpien yllä hohti
se tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja aatokset jälleen se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.

mehtäpena, 2.2.2009

Kovinpa juhlallista suoltaa tämä Jooseppi. Mutta mikä ettei. Jos kylätalo nyt loistaisi senkaltaista kirkkautta että johtaisi entisiä Kolkkulaisia tänne kotikylän suuntaan niin eipä talkootyö olisi hukkaan mennyt. Kyllä täältä varmaan tontteja löytyisi niin vapaaajan kuin kenties kokoaikaiseenkin asumiseen. Ja kun saisivat nuo mobilenettiyhteydet nopeampaan kuntoon niin täältä käsin olisi hyvä tehdä etätyötä ja vaikka mitä.

Nestori Kolkkulainen, 28.11.2008

Junnu Vainion kappaleessa ”Vanhojapoikia viiksekkäitä” olivat pääroolissa Saimaan saaren Nestori Miikkulainen ja saimaannorppa. Taivutetaanpa tarinaa kohti kylän ”poikia”, jotka eivät ole vanhojapoikia, mutta eivät toki kovin nuoriakaan poikia – reippaita ja viitseliäitä kylläkin. Ja eikun laulamaan.

Vanhoja poikia viitsekkäitä

Soiden saarteessa kylä kuin kukka,
siellä innovoi moottori Lehtolainen.
Tuulimyllyä koittaa, ja Jukka
nousee rinnalle ymmärtäen.
Jukan Allikin suunnistaa poikien luo,
sille tuttua tutumpi on pari tuo.
Vaimot kärsii kai joskus kun yksin he jää,
mutta miehiään ymmärtää.

Käännetty koskaan ei jäärien päitä,
maailma houkuttaa pois nuorison.
Vanhoja ”poikia” viitsekkäitä
Jukka ja Pentti kumminkin on.

Vanha hiekkatie Heinäsuon halkoo,
yli sen moni miniä tahtonut ei.
Yksin Tuulakin jäi koska talkoo
liian usein kai Jormankin vei.
Moni paasaa, mut harvat käy talkoissa vaan,
kohta jäljellä ei ehkä ainuttakaan.
Kantohintoja moittii vain Jääskeläinen,
hyvin ymmärtää kai puut sen.

Käännetty koskaan ei jäärien päitä,
maailma houkuttaa pois nuorison.
Vanhoja ”poikia” viitsekkäitä
myös Jari, Hannu, Ollikin on.

Soiden saartaman kylän on määrä
olla patterin lataamo Lehtolaisen.
Kotikylälleen sitkeä jäärä
palas juuriaan ymmärtäen.
Kunpa voimaa myös nuorta sen raitille vaan,
taas niin vireään kylään sais asettumaan.
Jälkeen Jukan ja Jorman ja Lehtolaisen,
kuka säilyttää aarteet sen?

Käännetty suinkaan ei jäärien päitä,
maailma houkuttaa pois nuorison.
Vanhoja ”poikia” viitsekkäitä
mies moni Kolkun kumminkin on.

Lehtolainen, 28.11.2008

Kiitos Kiitos!!! Nestorille tosi hienosta hauskasta ja ajatuksia herättävästä viisusta, Nämä on palstainnovaattorin parhaita hetkiä kun pääsee tällaisia lukemaan. Mutta siinäpä kysymys kuinka sais uusia nuorempia jatkamaan. Kun Lehtolainen muutama vuosi sitten valittiin kyläpäälliköksi vitsailin kovasti että osasivat valita nuorta tuoretta voimaa pvy.n johtoon. Ensi keväänä tulee seitsemänkymppiä mittariin ja nyt alkaisi olla korkea aika vaihtaa jäärää. Pvy:n kokuksessa 6.12 tuommoinen vaihto olisi hyvä tehdä.

Toinen jäärä, 28.11.2008

Nytpä en nouse Lehtolaisen rinnalle ymmärtäen -nimittäin puheenjohtajan vaihdosta ei ole syytä edes miettiä! Nämä menneet vuodet ovat olleet pvy:n ja koko kylänkin toimeliaimpia aikoja. Suurkiitos siitä juuri Pentille, joka aivan uusilla ajatuksilla ja ideoilla on saanut meidät muutkin innostumaan oman kotikylän asioista.

Nuoret kyllä tulevat aikanaan mukaan kotiseututyöhön sitä mukaa kun käyvät ensin katsomassa maailmaa muista vinkkeleistä. Niinhän teimme mekin vanhat jäärät.

Muistanpa varsin elävästi 1980-luvun taitteesta, kun edelliset jäärät jäivät sivummalle ja me nuoremmat jouduimme ottamaan vetovastuun. Useimmat vanhat tuolloin ennustelivat loppua koko pvy:lle ja kylätoiminnalle. Vaan tässä sitä vaan porskutellaan!

Nuorempi jäärä, 29.11.2008

Kannatetaan! Toista jäärää nimittäin. Ja Lehtolaista. Lehtolainen on ollut todekkajin piristävä innovaattori ja sitkeä moottori kylän asioissa. Ja mies parhaassa iässä. Ja pitkäksihän sillä aika tulee, jos se meinaa kiikkustuoliin jäädä istumaan…

Kaukojäärä, 29.11.2008

Seitsemänkymppiä on mitä mainioin kyläpäällikön ikä. On elämää takana ja edessä kyllä. Ei pääse tuulenpuuskat yllättämään, kun on niitä niin monesti kokenut. Lehtolainen ja toinen jäärä ja itse asiassa kaikki jäärät ja niiden kylkiluut ovat tehneet korvaamatonta työtä – KIITOS SIITÄ! Ja nuori jääräpolvi kasvaa ja voimistuu. Eikö se voisi olla niin, että jos yhdeltä jossain yhteydessä voimia/tietoja/taitoja uupuu, muut tukena ois? Mekin kaukojäärät. Nuoremmat astuu saappaisiin, kun ovat siihen kypsiä ja kykeneväisiä. Jaksakaa, oi jaksakaa!

Saara, 30.11.2008

Pistäkää ihmeessä noin hieno sanoitus Seutuun useampien ihmisten iloksi!

Joukahainen, 4.12.2008

Kyllä se niin on että kun ikää on 70 niin sehän vastaa äkkiseltään laskettuna kolmea parikymppistä ja vielä yhtä kymmenvuotista tenavaa päälle. Kyllä jos itse tuntee jaksavansa jatkaa niin siitä vaan! Kiitoksia Nestorille ajatuksia herättävästä ja humoristisesta runosta!

mehtäpena, 11.11.2008

Tellun viestien pohjalta yritän viritellä laajempaa tarinaa tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Katson nimittäin olevani ainakin tv. juontajaa parempi asiantuntija sillä molemmista on paljon kokemusta. Kävin ensimmäisen kerran kaupungisssa (Kuopiossa) ollessani 18 vuotias. Se tuntui järkyttävältä paikalta. Päätä särki ja olin kipeä päästessäni kotiin ja luulen vannoneeni että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun tämä poika kaupunkiin astuu. Toisin kuitenkin kävi. Muutin Hämeenlinnaan 25 vuotiaana vähän pelonsekaisin tuntein. Mutta kas kummaa, aloin viihtymään siellä ihan erikoisen hyvin. Kaipa yksi tekijä viihtymiseen oli elämänkumppanin löytyminen. Mukana tuli laaja suku ja suuri ystäväpiiri. Kolkun kylä rupesi tuntumaan kaukaiselta, tylsältä tapahtumaköyhältä paikalta ja siihen enää hdisti vain että siellä asuivat vanhempani. Voin sanoa että kyllä keskikokoinen maaseutukaupunki on todella viihtyisä ja hyvä paikka elää. Tuli kokeiltua muitakin kaupunkeja Kotka 5 vuotta Kuopio 3½ vuotta ja Jyväskylä vuodesta 1983, eikö se ole 25 vuotta sekin. Mainioita paikkoja asua.

Eläkeiän häämöttäessä ajatukseen tuli että miten sitä viihtyisi tuolla Kolkulta. Sanon suoraan että vielä viisi vuotta sitten ajatus, kun vaimo sitä väläytteli, tuntui minusta ihan mahdottomalta. Pikkuhiljaa olen kuitenkin taas ruvennut kotiutumaan Kolkulle. Onhan siellä kyllä vähän liian hiljaista ja rauhallista mutta siitäkin on oppinut tykkäämään. Pian muutamme kotipitäjään takaisin. Tosin Viitasaari onkin nyt kaupunki ja varsinainen koti (20koti elämässäni) tulee olemaan komeasti kaupungin keskustassa Viestinmäellä. Noissa maisemissa sitä tuli nuoruuden vuosina paljon trampattua.

Väitän että siellä on hyvä olla missä tuntee kuuluvansa johonkin joukkoon. Jotkut sanovat etteivät voi asua kerrostalossa. Se on mielestäni pötypuhetta. Kerrostaloon tietysti voi kuolla ilman että kukaan kyselee perään jos on erakoitunut. Äitini nautti suuresti päästessään yli 70 asumaan kerrankin ihan omaan asuntoon. Hänelle ehti tulla muutamassa vuodessa paljon ystäviä samasta talosta ja hän iloitsi tuosta ajasta silminnähden.

Embusken ohjelmassa kiinnitin huomiota erääseen lauseeseen. Hän väitti että maalla vastustetaan muutosta viimeiseen saakka. Asiat pitäisi pystyä säilyttämään samalla tolalla kun ne olivat syntyessä. Tämä saattaa olla aika terävä huomio eikä maalaisten joihin itsenikin luen kannata tällä asenteella ylpeillä. Täällä kaupungissa revitään vanhaa ja rakennetaan uutta, komeata, ja kallista. Joka viikko (ainakin melkein) muuttavat liikennejärjestelyjä niin että ei sinne mielellään lähde auton kanssa sorkkimaan. Niin että molempi parempi arvelee mehtäpena.

Sanna Cork, 11.12.2008

Juu, kaupungeissa on asuttu. Kummassa on yksinäisempää? Pena sanoi\” kerrostaloon voi kuolla ilman, että kukaan kyselee perään\” Kuinkas moni teistä kyselisi perään jos vaikka minä, muualta muuttanut, keikahtaisin hevosen selästä ja makaisin tuolla hangessa vaikkapa ihan kuolleena? Todennäköisesti vasta ehkä lehdestä lukisitte vai mitä? Jorma ehkä ihmettelisi kun en ole pyytänyt heiniä kärräämään pitkään aikaan… Kyllä täällä maallakin voi erakoitua, ehkä helpommin. Kerrostalossa tuntuu naapurit tietävän milloin jotain vialla. 91-vuotias mummoni asuu kerrostalossa ja hänellä tuntuu sosiaalielämää riittävän. On ruokapalvelu ja kotisairaanhoito, sukulaiset käyvät muutaman päivän välein. jne 😉

Laskin kerran pimeänä iltana, kun pihat olivat peilijäässä ja luistelin Rasilan päätyyn hevosia hoitamaan, että jos aamulla satutan itseni, niin kuinka kauan menee ennenkuin joku huomaa. Päädyin tulokseen, että erittäin todennäköisesti myöhempään iltaan, jolloin Sinikka rupeaisi ihmettelemään, että milloin tytöt haetaan…. tai jopa seuraavaan päivään pahimmassa tapauksessa, jos tytöt mummolassa. Aika säälittävää ajatella tämmöisiä, eikö? Päätin pukea reilusti päälle aina kylmällä säällä etten ainakaan niin nopeasti paleltuisi, jos näin kävisi. Kohta se kevät taas tulee, talven selkäkin jo pian kääntyy.

Eläinaktivisti, 12.12.2008

Kotieläimet on kyllä mukavia. Ja reippaat lapsukaiset myös. Jos ei aina vanhempiaan kohtaan niin vieraita kohtaan ainakin. Edellytyksiä leppoisiin ja mukaviin naapurivierailuihin siis näyttäisi olevan yllin kyllin.

Mutta sen olen huomannut, että isokokoinen agressiivisesti räyhäävä koira toimii tehokkaana vieraskarkottimena. Ja kaksi koiraa toimii vieläkin varmemmin.

Sanna Cork, 12.12.2008

Niin, koiran tehtävä on ainakin meillä vahtia. Tarhassa sitä tekevät enemmän ja luonnollisesti jos sattuvat olemaan irti vieraan tullessa, tai sisällä, niin toki haukkuvat aluksi. Ovikelloa kun meillä ei muuta ole. Ja jos pelottaa, niin aina voiSOITTAA ETUKÄTEEN ja pyytää, että koirat laitetaan muualle. En ole kyllä kuullut muiden meillä käyneiden sanoneen, että Konsta ja Stara olisivat aggressiivisia. Haukkuvat kyllä tarhassa. Taidat muistaa ne meidän ekat koirat, joista toinen oli alunperin ennen meille tuloa ollut väärinkäsitelty ja näin ollen arvaamaton. Ne molemmat ovat jo kuopassa. Toinen kuoli 2v sitten keväällä ja toinen 1,5 vuotta sitten kesällä. Ja oikeat eläinaktivistit pärjäävät eläimen, kuin eläimen kanssa. Ja elä huoli, muutkin eläimet ovat meillä vähentymään päin viivästyneiden rakennus- ja aitaustöiden johdosta.

Lehtolainen, 20.12.2008

Varmaan erakoituminen on yhtä helppoa sekä maalla että kaupungissa. En tiedä sitten olisiko kaupungissa sittenkin helpompi ja jotenki turvallisempi elää erakkona. Kun tietää että kuitenkin muutaman kymmenen metrin läheisyydellä muitakin elollisia olioita on. Mutta kaikkeen tottuu. Muistan hyvin kun itse harjoittelin tätä Lehtolassa asumista. Täytyy sanoa että jotenkin vähän ahdisti etten sanoisi pelotti täyspimeänä myrskyisenä syysyönä kun valoja ei näkynyt mistään ja sähkötkin meni poikki.

Tämä Kolkun asemakaava pitäisi panna uusiksi. Muuttaa kaikki talot tähän keskikylälle Hiekkapuron ja Lehtolan väliseen maastoon. Kyllä ne siihen hyvin mahtuisi mutta olisi tiiviimpi kyläyhteisö. Vierailin syksyllä kyläraadin mukana Joutsan Rutalahden kylällä joka voitti tänä vuonna Keski-Suomen Kylätittelin. Siellä kaikki talot on rakennettu kylänraitille mukavan näköiseen ryhmään jossa naapuriin on hyvä kuulo ja näköyhteys. Vaikutti viihtyisältä. Että sieltä vaan siirrätte Kekkosen ja Heinäaho-Rasilan tuohon Lehtolaa vastapäätä. Ja sitten Sammalismäki ja Uudismäki siirrettäisiin tuohon Jounin pajaa vastapäätä. Johan muuttuisi kylän ilme.

Peipon Jari

Pyhäinpäivänä 1.11.2008 nukkui ikiuneen äitini Laila Jääskeläinen hoitokoti Helmiinassa.

Laila syntyi ja varttui Pihtiputaan Valkeismäessä viisisisaruksisen perheen keskimmäisenä lapsena. Lailan isä toimi tuolloin metsänvartijana Metsähallituksen mailla.

Koulun jälkeen Laila lähti kauppa-alalle ensin kauppa-apulaiseksi ja sitten myymälänhoitajaksi eri kylillä. Kolkulle Laila muutti 1940-luvun lopulla Keiteleen Osuuskaupan myymälän hoitajaksi. Tuossa työssään Laila oli pidetty huumorintajunsa ja sosiaalisen luonteensa vuoksi. Elämäntoveri Pauli löytyi 1950-luvun alussa uudelta kotikylältä Peiposta, jonka emäntänä Laila toimi aina 1980-luvun lopulle saakka. Laila oli vahvasti mukana kylän yhteisissä toimissa pienviljelijäyhdistyksessä ja kansalaisopiston opintopiireissä, joihin hänellä riitti innostusta raskaan karjanhoidon ja taloustöiden ohella.

Laila seurasi tarkoin maailman ja Kolkun tapahtumia vielä kirkoltakin käsin, jonne Laila ja Pauli muuttivat v. 1988. Halu pysyä ajan tasalla yhdessä laajan ystävä- ja tuttavapiirin kanssa niin Viitasaarella kuin muuallakin pitivät Lailan elämässä mukana tänne saakka lukuisista vakavista sairauksista huolimatta. Laila muutti helmikuussa 2005 hoitokoti Helmiinaan, jossa hänestä pidettiin hyvää huolta.

Ystävällisenä kutsuna ilmoitan, että Laila siunataan haudan lepoon Hiekan kappelilla lauantaina 15.11.2008 klo 11.00, jonka jälkeen muistotilaisuus Viitasaaren seurakuntatalolla.

Jari, 21.11.2008

Lämmin kiitos kaikille Teille, jotka eri tavoin kunnioititte Lailan muistoa ja otitte osaa yhteiseen suruumme.

Tellu, 29.8.2008

Kuumaa kesää ei sitten tullutkaan. Tänä kesänä. Suomessa. Olen aina ajatellut, etten ulkomaille lähtisi Suomen suvesta kirveelläkään, mutta tänä kesänä saappaanheiton MM-kisojen takia kun piti Italiaan lähteä, ei se loppujen lopuksi niin paljon harmittanutkaan. Siellä kuumaa kesää piisasi. Niin tuskastuttavan paljon, että ensimmäisenä päivänä ehdin jo mielessäni päättää, etten ikinä enää lähde vapaaehtoisesti sellaiseen reilusti yli 30 asteen helteeseen. Kun oli körötelty kolme ja puoli tuntia huonosti ilmastoidussa täpötäydessä bussissa vuoristokylässä sijaitsevaan kohteeseemme ja sen jälkeen kävelty nälkäisten, janoisten ja känisevien lasten kanssa tappavassa auringonpaahteessa muutama kilometri etsimässä syötävää, tuo päätös oli muotoutunut. Mutta ehkä hieman äkkipikaisesti. Helteeseen totuttua ja oikeat niksit opittua tuo päätös huuhtoutui pian mielestä. Mutta osaanpa taas piirun verran paremmin arvostaa myös suomalaista viileyttä.

Kylämme, jossa saappaanheiton MM-kisat pidettiin 9.-11.7.2008, sijaitsi Keski-Italiassa, noin 150 kilometriä Roomasta koilliseen, Ascoli Picenon alueella, Acquasanta Termen kunnassa. Ascoli Picenossa siksi, että siellä sijaitsee jalkinetehdas, joka valmistaa nykyisin eniten käytetyt, Siili Safety -heittosaappaat. Suomalainen Kontio-saapashan on käytännössä jo poistuva heittoväline heikkojen lento-ominaisuuksiensa takia. Italialainen saapastehdas on lähtenyt yllättävällä innolla mukaan yhteiseen heittosaappaan kehitystyöhön kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn kanssa. Suomessa ei valitettavasti vastaavaa kiinnostusta löytynyt. Osittain innostusta ja älynväläystä selittänee se, että Siili-tehtaan johtoon lukeutuu Pirjo Reinikainen, italialaistunut, mutta savolaissyntyinen tomera monitoiminainen. Paljolti hänen ansiotaan on saappaanheittoharrastuksen leviäminen Italiaan saakka.

Italia oli paljon vehreämpi maa, kuin oletin. Kuvittelin, että siellä on kuivakkaa ja pölisevää. Väärin meni. Vuorenrinteetkin olivat puuston peittämiä – jylhiä mutta vehreitä. Joissakin kohtaa näkyi korkeilla ja kohtuullisen jyrkillä vuorenrinteillä hakattuja metsäsaukkoja. Siinä tuli mieleen, että mitähän metsuri-Martti tuollaisesta palstasta tuumaisi. Jo muutenkin vaaralliseen työhön tulisi vielä roppakaupalla vaaramomentteja lisää. Ja miten ihmeessä ne puukuormat saadaan sieltä alas?

No, turistina olemisen lisäksi ehdittiin heittää myös ne MM-tason saappaanheittokisat. Osanottajia oli kymmenestä maasta. Eniten suomalaisia, virolaisia, ruotsalaisia ja italialaisia. Ilahduttavaa oli mm. Puolan mukaantulo uutena maana. Saappaanheitto on kaikenikäisten laji: nuorin heittäjä taisi olla n. 2-vuotias, vanhin 82-vuotias teräsmummo Helvi Heinonen Leppävirralta. Helvissä meille nuoremmille tuli kyllä sellaista esimerkkiä jäntevyydestä, virkeydestä ja jaksamisesta, ettei paremmasta väliä. Olisipa sitä itsekin tuossa vedossa vajaan 40 vuoden päästä! Ehkä saappaanheitto ja muut liikunnalliset ja vireyttä ylläpitävät harrastukset auttavat siinä.

Kisat menivät minun ja perheeni osalta mainiosti. Mestaruuksia ja muita mitalisijoja tuli ikäsarjoissa niin, ettei niitä tohdi luetellakaan. Tamppi-sisko ja Sepän Pirjo kasvattivat myös suvun mitalisaalista. Pasasten tapaan tuumailut ovat meillä niin pitkissä puissa, ettemme saaneet ”Veikon enkelit” –tyyppistä seuraa aikaiseksi ainakaan tälle vuodelle. Minä liityin jo talvella kiihtelysvaaralaisen ystäväni houkuttelemana Kiihtelysvaaran Urheilijoihin, ja Pirjo ja Tamppi ovat seuranneet perässä. Seuramme menestys saappaanheitossa on ollut kyllä melkoinen yllätys meille itsellemmekin, ja sitä se on tainnut olla vielä enemmän itse seuralle ja sen kotiseudulle Pohjois-Karjalassa. Seura on saanut julkisuutta lukuisissa Itäsuomalaisissa lehdissä ja jopa Italian televisiossa, jolle sain antaa haastattelun.

Kotikyläni Kolkku on tietysti erityisen tärkeä tekijä tässä harrastuksessa ja menestymisen rakentelussa. Sieltä ovat peräisin lajiin tutustuminen sekä harrastukseen sopiva asenne ja mielenlaatu. Ja mikä tärkeintä, viimeistelyharjoituksia tehtiin Tampin, Ollin, lasten ja muun lössin kanssa juuri kisojen alla juhannuksena Kolkun kylätalon pihassa. Tamppi taisi viskata oman harkkaennätyksensäkin. Knoppikysymyksenä voi siis tarpeen tullen esittää vaikkapa: ”Keiden kolmen (tai neljän, jos vuosi 2007 otetaan mukaan) maailmanmestarin harjoituskenttä Kolkun kylätalon kenttä on”. Löytyneeköhän Viitasaaren kyliltä vastavetoa tuohon? No, leikkiähän tämä vain on, mutta isältä lie peritty tämä kisaamisen ja voittamisesta nauttimisen vietti.

Nyt syksyn koittaessa ja entisestään viilenevien ilmojen viuhuessa on mukavaa muistella matkaa, katsella kuvia, lukea matkapäiväkirjaa. Siinä yksi estolääkitys syysmasennukseen, jos sellainen yrittää kolkutella.

Riikka, 30.8.2008

Kummitätini tarinaa lukiessani juohtu mieleen matkailusta, että minkälaisia matkoja Kolkulta käsin on ennen tehty? Naapurikyliin/kaupunkeihin ja ulkomaille? Muistelisin, että isovanhempanikin teki jonkun Venäjän reissu, muistanko väärin? Olisi kiva lukea tarinoita kuinka ennen lähdettiin matkalle, millaisissa kokoonpanoissa, kuinka matkoihin piti valmistautua, minne makoja tehtiin, miten tietoa ulkomaista saatiin ym ym. Nykyään kaikki on niin helppoa tämän internetin keksinnön jälkeen.

Teija, 23.1.2009

Kahden viikon päästä suuntautuu meidän porukan matka Kuopioon, tällä kertaa saappaanheiton SM-hallikisoihin. Päätimme siskoni Tarjan kanssa tämän vuoden alussa siirtyä Viitasaaren Viestiin – tuntuu upealta edustaa oman synnyiseutunsa seuraa ja Viitasaarta! Se antaa yllättäen ihan uutta intoa koko heittotouhuun.

Tuolla toisessa tarinajuonteessa Kanasen Raili muisteli Sipukan nuorimmaisen olleen vielä vauva heidän muuttaessaan pois Kolkulta. Huvittaa ihan, että tässä se vauva nyt kirjoittelee veteraani-ikäisenä jo itsekin… En Kanasia muista, kun olin niin pieni, mutta nimet ovat kyllä tuttuja.

mehtäpena, 19.8.2008

Jukkakin tuolla viestipalstalla arveli että syysmasennus on vallannut monet eikä viestejä ja tarinoita oikein tahdo syntyä.Jos näin on pitää tarttua näppäimistöä sarvista, sillä ehdottomasti ja ilman muuta syksy on kaikkein parasta aikaa monellakin tapaa eikä vähiten jos aikoo tarinoita saada aikaiseksi. Se on silleen että juttua ei synny ellei ruppea kirjottammaan.

Aapelimaankuulu savolainen pakinoitsija oli aikoinaan saanut toimitukselta heinäkuussa käskyn kirjoittaa jouluaiheinen runo. Aapeli oli tuskissaan kun helteinen kesäpäivä ei oikein inspiroinut joulutunnelmaan. Kalamiehenä hän arveli että kenties runo syntyisi paremmin vesillä. Tämänverran sitä syntyikin

”keskellä vettä, mietin että, etäällä Joulu on. Madot mä tongin, istun ja ongin, olen mahdoton”.

Inspiraatio on vähän outo ilmiö. Joskus se iskee keskellä yötä, uni pakenee silmästä ja pitää miettiä jotain jonninjoutavaa juttua ja siitä jopa innostua. Sitten kun pitäisi saada vähä kun pakosta paperille pari kolme riviä ei tule mieleen mitäkään. Mutta silloinkin kannattaa yrittä jospa saisi vaikka aapelin runon mittaisen värssyn edes aikaiseksi.

Masennukseen on tietysti monenlaisia lääkkeitä ja konsteja. Yhden kuulin viikko sitteten. Eräs väitti että hän syö syksyllä kourallisen karviaismarjoja joka päivä ja mieliala pysyy virkeänä. Itselläni on tapana lähteä ulkoilemaan. Aina se ei välttämättä auta mutta jos on oikein ns ”koiranilma” ja silloin pakottaa itsensä lenkille niin se on tehokuuri joka tepsii varmasti. Sauna ei ainakaan pahenna tilannetta sen olen pannut merkille. Yksi kohtuullisen varma keino on kirjoittaa jotakin. Jos ei nyt runoa synny niin ekäpä viesti jollekin ystävälle. Minulla on eräs ystävä joka muistaa minua silloin tällöin. Hän jotenkin osaa aina yllättää. En ole saanut häneltä yhtään ystävänpäivä enkä nimipäiväkorttia, mutta hän saattaa lähettää esimerkiksi ”syyspäivän seisaus” kortin, tai ”Martin makkarareseptin” Martti kun sattuu olemaan nimeltään.

Tuossa nyt ensihätään koeteltuja masennuksen torjuntakeinoja. Mutta tarinapalstan lukijoilla on varmaan jokaisella omat koetut konstit millä syysmasennusta on tottunut torjumaan. Älä nyt hyvä lukija pidä näitä konsteja omana tietonasi vaan tuo ne tämän toivottoman alustuksen jatkoksi yhteiseksi hyödyksi.

Tiedä vaikka olisit avuksi jolle kulle.

Mikkee Cervantes?, 23.7.2008

Viime aikoina on moni omalla kylällä ja muuallakin asuva esittänyt, että Kolkun korkea mäki olisi oiva paikka myös tuulivoimalla energiaa tuottavalle tuulimyllylle. Tuulivoimalalle olisi jopa valmis paikkakin olemassa tyhjänpanttina taivaalle kurkottavassa palotornissa. Ajatus tuntuu yhtäkkiä rohkealta ja jostakusta ehkä myös enemmän teorialta kuin käytäntöön sopivalta.

Ne, jotka muistavat historiaa pidemmältä ajalta, tietävät kuitenkin, että tuulimylly Kolkulla ei suinkaan ole mikään uusi ja ennenkuulumaton ilmiö. Ensimmäinen tuulimylly rakennettiin Tikkasen (Läheaho) pellolle korkeimmalle kohdalle 1800-luvun lopulla, ehkä noin vuonna 1860-70. Se oli uljas rakennelma ja kuului Tikkasen ja kylän maisemaan aina vuoteen 1935 asti. Kyseinen tuulimylly otti mäellä puhaltaneesta tuulesta voimansa ja myllyn avulla höylättiin tuolloin pääosin kaikki kylällä rakennuksissa käytetyt päreet. Jatkuvassa käytössä olivat myös myllyssä olleet isot jauhinkivet, joilla jauhettiin kylän rukiit. Tuulen voimasta mäellä kertonee jotain se, että myllyn siivet jouduttiin korjaamaan useita kertoja liian voimakkaan tuulen rikottua niitä. Pahin tapaturma koettiin heinäkuussa 1920-luvun lopulla, kun ukkosmyrsky lennätti tuulimyllyn siivet lähes sadan metrin päähän Tikkasen vinttikaivolle saakka, vaikka siivet oli normaalisti lukittu myrskyä vastaan. Kerrotaan, että Tikkasen vanha Matti (Hukkanan Matin isä) menetti toisen silmänsä juuri tällaisessa tuulimyllyssä sattuneessa tapaturmassa.

Tikkasen tuulimylly sai väistyä käytöstä vasta 1920 –luvulla, kun kylälle hankittiin ensimmäinen maamoottori (Porilainen) Koivuharjuun. Mutta niistä kerrotaan sitten myöhemmin, kun tulee puhe koneiden tulosta kylälle. Tuulimylly purettiinkin tarpeettomana vuonna 1935-36 ja sen hirret saivat uuden paikan Hukkanan kaivon kehikkona.

Nyt on kulunut yli sata vuotta tuon tuulimyllyn kulta-ajasta. Sadan vuoden ajan on nautittu koneiden tuomasta työnsäästöstä ja halvan, vaivattoman energian eduista. Tulevaisuudessa energialla on yhä kovempi hinta ja sen saanti syrjäiselle kylälle saattaa olla ulkomaisten pääomasijoittajien käsissä. Olisiko meidän sittenkin palattava juurillemme ja otettava käyttöön paikallinen, ilmainen energialähde valjastamalla Kolkun mäellä puhaltava tuuli kylän omaan käyttöön niin kuin meidän esi-isämmekin tekivät? Siinäpä ideaa uudelle EU-hankkeelle!

Mehtäpena, 24.7.2008

Tämä idea kannattaisi tutkia. Olen joskus selvitellyt Pihtiputaalla toimivan tuulienergialaitteita valmistavan yhtiön, jonka johtajan hyvin tunnen, kanssa pienen spiraalin muotoisen tuulienergialaitteen sijoittamisesta torniin joka on nykyään omistuksessani.

Mielellään otan häneen uudelleen yhteyttä. Hänen kehittämänsä tuulilaite on spiraalin muotoinen ja kehumansa mukaan toimii erittäin vähäisenkin tuulen voimalla juuri rakenteestaan johtuen.Eikä olisi rumakaan.

En yhtään osaa sanoa kuinka paljon sellainen jolla olisi merkitystä voimala tulisi maksamaan.Ehkä siinä pitäisi olla yhtiö entisen Kone Oy:n tapaan joka joko myisi virtaa suoraan Wattenfallin verkkoon tahi sitten osakkaille suoraan lisävoimaksi.

Tämmöiseen jos saisi jotain kautta rahoitusavustusta se olisi tosi mielenkiintoinen juttu. Projekti olisi helpompi kuin kylätalo koskapa siinä ei juuri talkootyölle taida sijaa olla.

Ellei nyt sitten Hulkkonen ala naputtelemaan tuulimyllyn siipiä. Annan kyllä lahjoituksena kaikki kakkosneloset mitä minulta löytyy. Mutta vähän pelottaa että jos tämä omatekoinen lentää sieltä jonain päivänä vaikkapa mehtäpenan otsaan niin kuka sitten savusaunaa lämmittelee.

mehtäpena, 24.7.2008

Ihan vielä senverran lisään ettei jää väärää käsitystä että tuo Pihtiputaalaisyhtiö jonka nimeä nyt juuri muista kyllä tekee monenkokoisia laitteita ja niillä isommilla varmaan vatteja syntyy. Se mitä aiemmin kyselin oli noin 80 cm korkea ja taisi maksaa parituhatta euroa. Sillä ilmeisesti näkyisi muutama televisio.

Päivänkakkara, 28.7.2008

Miten olis pojat, jos ennen tuulimyllyprojektia näppäisitte uuden postilaatikon Pyöreäsuontien tiehaaraan? Lupaan keittää velliä ja kihhauttaa kahvit talkooporukalle!

Olavi. L Ehtola, 4.8.2008

Teinpä tuossa virallisen kuntokartoituksen postilaatikolla. Laatikko itse on havaintojeni mukaan kohtalaisessa kunnossa. Kestänee vielä muutaman vuoden jos tilaavat vain Keskisumalaista. Mutta jos joku innostuisi sunnuntaihesaria tilaamaan riskit kyllä kasvaa. Saattaa ruveta ruuvit sivuosistaan irtoilemaan. Sensijaan peruspölkky jonka päällä laatikko lepää on kyllä aikansa elänyt. Kylätalolla ( oli kyllä vähän vereksempiä pölkkyjä jotka kyllä pelittäisi jonkun aikaa. Ellei sitten ihan betonista valaisi tai lähistöltö kiven postilaatikon alustaksi siirtäisi joku voimamies.

Mitä noihin tuulimyllyihin tulee niin siihen ”siivettömään tuulimyllyyn” voi tutustua osoiteessa www.windside.com.

Senor Cervantes, 6.10.2008

Don Pulkkinen ja Sancho Paananen karauttivat aamulla Viitasaaren kaupungin keskustaan ja osallistuivat siellä ”Tuulivoima myötätuulessa”-seminaariin. Tarkoituksena oli saada tarkempaa tietoa siitä, miltä näyttää tuulivoiman tulevaisuus täällä sisämaassa. Paikalle oli haalittu valtakunnan huippuosaajat ja käytännön tuulimyllärit puhumaan tuulivoiman puolesta. Paikalla oli myös superritari Maukka Pekkarinen.

Seuraavassa muutamia poimintoja päivän annista.

Tuulivoimalla on yllättävän suuri osuus Euroopan energiantuotannossa jo nyt: Tanskassa tuulivoiman osuus kokonaisenergiantuotannosta on 20 %, Espanjassa 10 % ja Saksassakin 5 %. Saksan tuulivoimalla tuotettu sähköenergia kattaisi Suomen KOKO energiantarpeen 1,5 kertaisesti!

Suomessakin on tarkoitus 10-kertaistaa tuulivoimalla tapahtuva energiatuotanto vuoteen 2020 mennessä. Maukka lupasi, että investointitukia uusiin tuulivoimaloihin annetaan vuosina 2009-2010 reippaasti ja vuonna 2010 Suomessa otetaan käyttöön ns. Syöttötariffijärjestelmä, jolloin kaikki halukkaat tuulimyllärit pääsevät jauhamaan tuulimyllyillään energiaa takuuhinnalla suoraan valtakunnan verkkoon. Näin tehdään Saksassa ja Tanskassa jo nyt. Maukka pilasi paikalla olleiden sisämaan tuulisheikkien unelmat kuitenkin kertomalla, että tuulivoiman investointituet kohdistetaan tehokkaimmille tuulialueille, lähinnä merenrannikolle perustettaviin tuulivoimalapuistoihin.

Entäs sitten sisämaa? Täällä ei tahdo olla tuulia niin, että tuulivoimalat kannattaisivat. Samankokoisella tuulivoimalalla saadaan täällä sisämaassa tuotettua vain n. 20-30 % siitä energiasta, minkä se tuottaa merenrannikolla. Isoja tuulivoimaloita ei tänne kannata tällä hetkellä rakentaa, puhumattakaan tuulivoimalapuistoista.

Sen sijaan huvikseen voisi itse kukin rakennella pieniä tuulimyllyjä. Kesämökille tai pieneen huusholliin riittää hyvin 5 kW:n voimala. Tämmöinen mylly olisi n. 12-15 m korkea, propelin halkaisija 5 m ja sillä tuotettu energia riittäisi hyvin kotitaloustarpeisiin – tuulisella kelillä. Ja akkuihin voisi varata sähköä tyyntä varten. Tämmöinen tuulivoimala olisi kuulemma paljon tehokkaampi kuin aurinkopaneelit – ainakin sateisena kesänä kuten tänä vuonna. Myllyn hinta on siinä 13.000 euroa. Jos sitten puhutaan ns. maatila- mittakaavan tuulivoimaloista ( 20 kW ), pitää koon olla paljon mittavampi ja hintakin on 30.000 – 50.000 euroa.

Juha Antti Toikkanen, 7.1.2009

Tuulienergiaa

Silloin tällöin tulee ajettua Kolkun kautta, tapaamaan appia puttaan puolelle Kanalanmäelle, ja kulkiessani Kolkunmäen ohi, silmääni on osunut se tyhjillään oleva palotorni. Siinä olis oiva paikka tuuliturbiinille. Pentti onkin näköjään ollutkin josain vaiheessa yhteydessä Windside Production Oy. Pieni tuuliturbiini ei nyt varmaan koko Kolunkylää lämmitä tai valase, mutta maailmalla on jo paljon kyseisen firman akunlatauslaitteita valaisemassa mitä moninaisissa miliöissä. Viitasaaren ABC rannassa on kahvimajaa valasemassa yksi Windsiden tuuliturbiini.

Ja yli 30 eri maahan on laitteita toimitettu. Reipasta tammikuuta ja hyviä tuulia kolkun kylälle. t: juha

Raili Kananen, 21.7.2008

Kerrompa kummitusjutun, joka on ainoa minkä olen elämäni aikana nähnyt.Se tapahtui siellä Kolkulla Sopukassa.Oli v.61 tarkistin vuoden,koska vanhin veljeni Alpo oli silloin armeijassa Kuopiossa,eikä ollut kotona.Oli siis heinäkuuta,koska ei ollut ihan pimeä yö.Nukuimme siskonpetissä nuorimmat lapset,meitä oli kuusi alle kymmenvuotiasta siinä rinnakkain.Heräsin yöllä ja näin keittiön oviaukossa kaksi hahmoa,toinen oli huomattavasti pitempi kuin toinen,niillä oli usvamaiset kaavut nilkkoihin asti,kasvonpiirteet ei näkynyt.Ne katseli meitä mukuloita ja nyökkäilivät aivan kuin olisivat neuvotelleet ääntä ei kuulunut.Minä pelästyin ja vedin viltin pään yli ja jännitin,että hiki valui päästä,ilmapiirikin oli outo.Olin kuitenkin nukahtanut.Aamulla aloim äitiltä kyseleen että oliko Alpo käynyt yöllä lomalla armeijasta kun ne jutteli isän kans yöllä,yritin kai järkeillä asin,kun Alpo oli pitempi kuin isä.Silloin kolme muutakin sisarusta sanoi,että hekin näki samat hahmot olivat hekin piiloutuneet peiton alle, eikä puhuttu yöllä toisillemme.Äiti sanoi ettei nyt yöllä tulla armeijasta lomalle, eikä isä ole liikkunut hänen viereltään hän olisi herännyt.Äiti sanoikin meille että hän on ihmetellytkin kun olette noin hiljaisia tänä aamuna.Asiaa puitiin jonkin aikaa,eikä selvinnyt mitä ne oli.Se laitettiin vissiin lasten mielikuvituksen piikkiin.Vielä nytkin yli 40-n vuoden jälkeen me sisarukset keskustelemme asiasta,muistamme ne hahmot vielä elävästi.

mehtäpena, 21.7.2008

Siinäpä oli jännitystä kerrassaan.Mukava jokatapauksessa että joku Sopukan pesueestakin osallistuu kirjoitteluun.

Mutta kun sanoit että teitä oli kuusi saman peiton alla ja kolme vielä lisäksi oli nähnyt saman ilmiön, ja Alpo oli todistettavasti armeijasta niin minun lakupääni mukaan on vielä pari joilla ei ole alibia, sillä muistini mukaan teitä oli 12 tai 13.Pistäppäs nyt kuulustelut käyntiin näiden puuttuvien kohdalla etteivät vain olisi olleet asialla.

Kehittyi minulla toinenkin teoria. Jos olisi vaikka ollut pyykkiä kuivumassa siinä keittiön oven seutuvilla.Ja kun oli heinäkuuta,ikkunat mahdollisesti viritetty auki niin olisi voinut tuulen henki vähän leyhytellä noita narulle viriteltyjä vaatteita.Lopun voisi panna sitten oikeutetusti mielikuvituksen piikkiin.

Tämän enempää ei tämä salapoliisi osaa tuohon järisyttävään kokemukseen sanoa.

Raili Kananen, 29.7.2008

Taisi jäädä epäselväksi tuo kummitusjuttu. Selvennän vähän, Meillähän oli sellanen jako, että pienimmät nukkui tuvassa vanhemmat keittiössä kaksi vanhinta sisarusta toisessa kamarissa japojat toisessa kamarissa,näin ollen me kuusi nukuttiin tuvassa siskonpetissä,ja meistä kuudesta neljä näki saman. Eikä ollut pyykkiä,ne olivat aivan selvästi ihmisen hahmoja,ennemmin uskon johonkin joukko hallusinaatioon.

mehtäpena, 16.6.2008

Juhannus tässä taas lähenee ja pian on tämän kesän Jussinpäivä jäänyt jo muistojen joukkoon. Suomen suvessa on juhannusta juhlistettu monin perinteisin tavoin. Arvelen rttä Juhannuksen vietto ei ole aivan yhtä vakiintuneen muotoinen ollut kuin Joulu joten olisi kiva kerätä vähän muistitietoa miten nimenomaan Kolkulla on eri aikoina juhannusta juhlittu.

Itselläni on aika vähän tallentunut muistikuvia. Juhannuskoivut 2 kpl meillä oli ”vistin” oviaukon molemmin puolin. Sitten tuotiin tuvan lattialle haavan lehtiä tai oksia. Ne kahisivat mukavasti jaloissa ja niiden päällä oli mukava peuhata. Tämä tapa jäi kuitenkin pois varmaan jo 40 luvun lopussa.

Lippu nostettiin salkoon Juhlallisesti. Se oli konstikas homma sillä lipputanko kaadettiin ensin kumoon jotta lippu daatiin nupissa olevviin koukkuihin kiini. Heinähangot olivat hyvänä apuna kun lipputankoa laskettiin ja nostettiin.

Kokko meillä oli kujansuussa kuten sanottiin ja sinne kokoontuivat ainakin Suurensunmäen, ja Sopukan tenavat lie ollut muitakin. Jotakin siellä leikittiin olisiko ollut ”viimeinen pari uunista ulos” tai jotain muuta juoksuleikkiä.

Ainakin kerran olimme Juhannusyönä ongella Peltosaaren päässä. Sieltä isä nosti isoja ahvenia. Taisin tuolloin olla niin pieni että onkea ei turvallisuussyistä käteeni annettu.

Melkeinpä tähän minulle supistuu nämä vanhimmat lapsuusmuistot. Nuorena miehenä tietysti oli sitten tärkeä päästä muiden nuorten joukkoon, Pahkamälle tai taimoniemelle lavatansseihin.Polkupyörällä matka sujui nopeasti ja rattoisasti.

Kertokaapa te joilla on enemmän muistoja kuinka Juhannusta oikein on Kolkulla vietetty.

Sipukkalainen, 17.5.2008

En tiedä miten muut Kolkkulaiset ovat Juhannusta ennen viettäneet.

Minulle lapsuus ajan Juhannuksista tulee mieleen ne Juhannukset kun me Sipukkalaiset,Mökinaholaiset ja Tiitiläiset kokoonnuimme Juhannusaatoksi yhteen. Oltiin vuoroin Tiitilässä, Mökinaholla tai meillä Sipukassa. Ne ovat jääneet mieleen mukavina muistoina. Kokko ainakin poltettiin, muusta ohjelmasta en oikein muista.

Sitten muistan Juhannuksen-61. Silloin meidän nuorin veljemme Jussi syntyi. Ei ehtinyt syntyä ihan Jussin päivänä, vaan sitä seuraavana päivänä.

Meillä oli kodinhoitaja silloin ennen Juhannusta,mutta nähtävästi hänen tehtäviinsä ei kuulunut suursiivous. Sitten kun hän oli lähtenyt Juhannukseksi kotiinsa ja meillä ei oltu suursiivousta tehty. Niin Juhannusaattona me siskoni Mirjan kanssa pestiin tuvan seinät ja laitettiin kotimme muutenkin juhannuskuntoon. Se kun oli silloin tapana, että Juhannukseksi kaikki paikat siivottiin.

Sitten myöhemmin meillä Sipukassa pidettin niitä Juhannuskisoja. Niihin minä en kyllä ole osallistunut,kuin nyt pitkän tauon jälkeen vuonna 2006. Näihin kisoihin äitimmekin vielä osallistui.

Eipä tule nyt tällä kertaa muuta mieleen.

Tellu, 19.6.2008

Minäkin muistan lapsuusajan juhannuksista, ehkä sieltä 60-70 -lukujen taitteesta, että vietettiin juhannuksia yhdessä Mökinaholaisten ja Tiitiläläisten kanssa isolla porukalla. Joskus rytkyteltiin traktorin peräkärryssä Kolkku-järven rantaan isolla konkkaronkalla eväslasteinemme, varmaankin Arvi-, Vilho- tai Veikko-eno puikoissa. Meillä ei silloin traktoria tai muutakaan moottorikulkuneuvoa ollut, mutta naapurit tarjosivat auliisti kyydin. Paistettiin makkaraa, leikittiin, syötiin pikkuleipiä. Minun mieleeni on jäänyt erityisenä kohokohtana, että limonadia oli tarjolla kokonainen korillinen: oli vihreää, punaista ja keltaista limpparia. Se oli harvinaista herkuttelua!

Myöhemmin Sipukan pihassa järjestettyihin juhannuskisoihin löytyi runsas osanotto omasta isosta perheestämme, yhtenä lajina saappaanheitto, myöhemmin myös mölkky. Tänäkin juhannuksena, kun osa sisaruksistamme kokoontuu perheineen Sipukkaan, ajattelimme heitellä saapasta. Jos sää sallii, lauantaina jossain vaiheessa voisi käydä kylätalon pihassa kokeilemassa, miten se lentää. MM-kisat lähestyvät, nyt alkaa olla viimeistelyn ja herkistelyn aika.

Tiitilän Riitta, 20.7.2008

Juhannusmuistoni alkavat 1960- luvun lopulta. Perinteisesti oli kotimme ranta ollut juhannusjuhlien pitopaikkana jo 1940- luvulta lähtien, kun kylän nuorempi väki kokoontui Juurikkaniemeen. Onpa vanhempiemme valokuva-albumissa hyvin kauniita kuviakin noista tapahtumista.

Tiitilän vanha jo 1950- luvulla käyttämättömäksi jäänyt pihasauna siirrettiin 1960- luvun lopulla rantaan ja tapana oli lämmittää juhannussauna siellä oikein kunnolla. Tehtävä kuului veljieni huolehdittavaksi, useimmiten sisaruskaartistamme vanhin, Veijo, oli lämmittäjämestarina. Juhannukseen oli valmistauduttu ainakin viikon ajan leipomalla ja siivoamalla. Kotitalomme oli kuurattu jokaiselta senttimetriltä; vain räystäslautojen alaosat lienevät jääneet pesemättä… Tuosta suursiivouksesta saisikin ihan oman pitkänkin tarinan! Lattioilla pestyt matot, pöydillä valkeat liinat, maljakossa valkeat juhannusruusut pihassamme runsaina kukkineista pensaista, siniristilippu salossa, ja ylväät koivut portaiden pielessä toivat kyllä sellaisen juhannusmielen, jota on vaikea enää millään saavuttaa. Kokoonnuimme aina isolla porukalla joko meidän tai Keskisalon rantaan. Usein saunoimme ensin Tiitilän rannassa ja sitten menimme vielä Keskisalon rantaan Mäkiahon väkeä tapaamaan, tai he tulivat meille. Sipukkalaisia oli myös mukana. Aina sopu antoi sijaa eikä kukaan valittanut. Kahvi maistui ja juttu luisti. Alkoholi ei kuulunut kuvioihin lainkaan, mutta kaikenlainen kisailu ja hauskanpito kyllä. Ahventakin taisi joku aina narrata.

Illan kohokohta oli juhannussauna vastoineen ja uimisineen ja sen jälkeen kaikenlainen herkkujen syönti. Juhannuskokon polttamista odotettiin kuka mistäkin syystä, minä vain makkaraa saadakseni. Äiti osti juhannuksen kunniaksi limsakorin, joka meitä lapsia ilahdutti aina suuresti! Ilta kului monenlaisen hauskanpidon merkeissä. Rannalla vieläkin käytössä oleva Luxor- merkkinen paristoradio soi illassa ja yössä. Kumma kyllä nyt tuntuu siltä, että sääkin olisi ollut aina aurinkoinen… Lapsesta oli tietysti mukavaa saada valvoa pitkään yöttömän yön yönä.

Perinne jatkuu, vaikka ihmiset vaihtuvat: 1970- luvun loppupuolella mukaan tulivat meidän puolisomme ja pikku hiljaa myös lapset. Kokoonnuimme aina Tiitilään. Äiti oli tinkimättömän tapansa mukaan siivonnut, leiponut ja valmistellut kaikin tavoin keskikesän juhlaa. Kuinka monesti me tulimmekaan vain ”valmiille”, ei sitä osannut silloin oikein edes ymmärtääkään sitä työn määrä, jonka hän oli tulomme eteen aina hiljaisuudessa tehnyt. Jussi jatkoi kunniakkaasti samaa perinnettä: aina olemme olleet sydämellisesti tervetulleita.

Jussi ja isä siirsivät rantaan 1990- luvun alussa vanhan aitan, jota samalla myös laajennettiin. Isä ja äiti uhrasivat rakentamiseen niin rahaa kuin aikaakin. Tiitilän mökillä on sukua kokoontunut juhannuksen viettoon milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla. Mökki on ollut vuosien saatossa kovassakin käytössä. Käyttäjäkaarti on kokenut jonkinlaisen sukupolven vaihdoksen, sillä viimeisinkin juhannus toi sinne juuri tätä sukumme nuorinta väkeä. Kaukaisin ja ahkera kävijä on USA:sta – nyt jo suomalaistunut vävymme Benjamin Jensen. Hän on ihastunut paikkaan ja sanoo Tiitilää unelmakseen!

mehtäpena, 21.7.2008

Kiva lukea kuinka vilkasta elämää siellä Juurikkaniemen ympäristössä on ollut Juhannuksen aikoihin. Kiitos myös hienosta ja nasevasta runosta jonka esitit kyläjuhlassa. Mukava oli nähdä isäsi ja äitisi pirteina kyläjuhlassamme. Mukava että nuorempikin sukupolvi viihtyy täälläpäin kesäisin ja miksei muulloinkin.Nyt syksymmälläkin kun illat pimenee ja on kuulemma hyvä rapukesä tänne kannattaa suunnistaa.