Palakoot jouluvalot!

mehtäpena, 19.12.2007

Joulu on minulle erityisesti valojen aikaa. Pikkupoikana kävimme usein Joulukirkossa Keiteleellä. Matka tehtiin luonnollisesti hevosella. Matkaan lähdettiin jo aamuyöstä. Eikä matkalla juuri valoja näkynyt. Ehkä joku tuikku sentään paloi matkanvarrella olevien asumusten ikkunopista.

Mutta kun tulimme kirkkoon siellä oli ihmeellisen kirkasta ja valoisaa. Sadat kynttilät loivat valoaan ja niissä oli pikkupojalla ihmettelemistä ja ihastelemista.

Pappi luki hitaasti ja hartaasti Jesajan kirjasta:

”KANSA JOKA PIMEYDESSÄ VAELTAA NÄKEE SUUREN VALKAUDEN,JOTKA ASUVAT KUOLEMAN VARJON MAASSA NIILLE LOISTAA VALKEUS”.

Tuntuu pappi olevan selvillä että pimeässä on pitänyt kirkkokansan Joulukirkkoon vaeltaa, miettii siinä pieni sanankuulija. Vaikka eihän tuo aamuöinen matka nyt niin synkkä ja pelottava ollut Isä oli ohjaksissa ja tunsi kyllä reitin. Lammasvällyjen alla oli lämmin ja raukaisemaan alkoi kirkossakin. Ehkä siinä jäi paljon ymmärtämättä, mutta mieleen tuo lause silti jäi.

Ehkä jäi sisimpään myös valon kaipuu. Sellaisen valon joka loistaa siellä missä valoa tarvitaan, pimeydessä. Tuonkohan takia olen joulun, ja pimeän aikaan muulloinkin kaivannut valoja.

Kun perheemme oli koossa, lapset pieniä tai varhaisnuoria niin Äiti Seija halusi että Jouluaattona piti olla tunnelmaa. Niinpä suuri osa valoista sammutettiin kun käytiin Joulupöytään ja sen jälkeen lahjoja jakamaan. Piti olla tunnelmavalaistus nääs. Minun sormeni syyhyivät koko ajan sähkökatkaisimen kimppuun. Ei tuosta nyt riitaa sentään saatu aikaiseksi, ja joulurauha säilyi meilläkin siitä huolimatta, että isä illan mittaan huomaamattaan sytytteli valoja ja äiti ja lapset niitä taas sammuttelivat.

Eräs vanha ystävä, pastorija sielunhoitaja kertoi minulle omasta elämästään. Hänen vaimonsa oli juuri erästä Joulua edeltävänä aikana siirtynyt pois tästä ajasta. Se oli tapahtunut yht äkkiä ja yllättäen. Pastori kertoi että hän tunsi kuinka suuri pimeys laskeutui hänen sisälleen ja ympärilleen. Hän kertoi ettei osannut eikä pystynyt tekemään mitään, ei edes rukoilemaankaan. Ainoa minkä hän osasi ja keksi oli että hän meni kotiinsa ja sytytti kaikkiin huoneisiin ja kaikkiin mahdollisiin valopisteisiin valot palamaan. Kuoleman varjon maassa oleva koki että valoa oli kuitenkin olemassa. Itse olen kokenut hyvin samankaltaisen elämänkokemuksen ja ymmärsin häntä siksi oikein hyvin.

Joskus ihminen voi kokea suurta pimeyttä itsessään, vaikka läheinen ei ole kuollut ja asiat näyttävät muutenkin olevan päällisin puolin hyvin. Se on yhtä todellista pimeyttä kuin pastoriystävälläni oli. Ehkä se voi olla pahempaakin, koska ei voi ymmärtää miksi mieli on niin levoton ja synkkä. Tämä on monien kokemaa, myös minun. Tähän tilanteeseen ei auta tunnelma eikä tunnelmointi. On tultava kirkkaan valon, Joulun Herran valoon ja vaikutuspiiriin. Pitää kuvannollisesti ikäänkuin napsauttaa valot päälle ja antaa totisen valon JEESUKSEN KRISTUKSEN poistaa pimeys. Pimeys poistuu silloin kun valo valaisee. Näin minäkin sain omalta osaltani jo nuoruuden parhaina päivinä tehdä. Silloin, tuona hetkenä Joulukirkossa kuulemani teksti tuli paremmin ymmärretyksi.

HYVÄT KOLKKULAISET JA MUUT TARINAPALSTAN LUKIJAT!
SYTYTETÄÄN JOULUVALOT JA ANNETAAN NIIDEN PALAA.

mehtäpena perheineen toivottaa hyvää ja valoisaa Joulua

Alli, 25.12.2007

Meillä Pentin kanssa on yhteinen ilonaihe – pimeässä loistavat valot. Vuosia sitten 80-luvun alussa tässä meidän aukealla näkyivät valot Lehtolasta, Tikkaselta ja Suurensuonmäestä. Sitten ne sammuivat, ensin Suurensuonmäestä, sitten Tikkaselta ja viimein myös Lehtolasta. Vuosikausia kului, että valonpilkahduksia näkyi vain harvoin viikonloppuisin.

Kun Pentti sitten muutti Lehtolaan, kerroin hänelle, että tuntuu mukavalta nähdä naapurissa valot, kun pimeällä tallustaa navetalta tupaan. Penttiä kommenttini aluksi vähän nauratti – kaupungissa kun valot loistavat yötä päivää ja niitä pidetään itsestään selvänä. Kaupungin valot ovat kuitenkin vain pelkkää kylmää valoa, jokainen elää omassa lokerossaan omaa elämäänsä.

Täällä pimeässä ja harvaan asutussa ”korvessa” valo on paljon enemmän. Täällä ikkunassa palava valo on elämän merkki, sen takaa löytyy tuttuja kasvoja, ystäviä, joiden kanssa voi jakaa niin ilot kuin surutkin. Tuntuu turvalliselta tietää, että naapurista löytyy tarvittaessa apua.

Toisin kuin kaupungissa, täällä erottuvat tähdet, kuutamo, revontulet, ukkosen salamointi jne. Valosta löytyy miljoonia eri vivahteita. Sama pätee myös elämään: arjen harmauteen ja talven pimeyteen tuo suurta iloa pienikin kynttilän liekki.

Valoisaa Uutta Vuotta!