Tellu, 29.8.2008
Kuumaa kesää ei sitten tullutkaan. Tänä kesänä. Suomessa. Olen aina ajatellut, etten ulkomaille lähtisi Suomen suvesta kirveelläkään, mutta tänä kesänä saappaanheiton MM-kisojen takia kun piti Italiaan lähteä, ei se loppujen lopuksi niin paljon harmittanutkaan. Siellä kuumaa kesää piisasi. Niin tuskastuttavan paljon, että ensimmäisenä päivänä ehdin jo mielessäni päättää, etten ikinä enää lähde vapaaehtoisesti sellaiseen reilusti yli 30 asteen helteeseen. Kun oli körötelty kolme ja puoli tuntia huonosti ilmastoidussa täpötäydessä bussissa vuoristokylässä sijaitsevaan kohteeseemme ja sen jälkeen kävelty nälkäisten, janoisten ja känisevien lasten kanssa tappavassa auringonpaahteessa muutama kilometri etsimässä syötävää, tuo päätös oli muotoutunut. Mutta ehkä hieman äkkipikaisesti. Helteeseen totuttua ja oikeat niksit opittua tuo päätös huuhtoutui pian mielestä. Mutta osaanpa taas piirun verran paremmin arvostaa myös suomalaista viileyttä.
Kylämme, jossa saappaanheiton MM-kisat pidettiin 9.-11.7.2008, sijaitsi Keski-Italiassa, noin 150 kilometriä Roomasta koilliseen, Ascoli Picenon alueella, Acquasanta Termen kunnassa. Ascoli Picenossa siksi, että siellä sijaitsee jalkinetehdas, joka valmistaa nykyisin eniten käytetyt, Siili Safety -heittosaappaat. Suomalainen Kontio-saapashan on käytännössä jo poistuva heittoväline heikkojen lento-ominaisuuksiensa takia. Italialainen saapastehdas on lähtenyt yllättävällä innolla mukaan yhteiseen heittosaappaan kehitystyöhön kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn kanssa. Suomessa ei valitettavasti vastaavaa kiinnostusta löytynyt. Osittain innostusta ja älynväläystä selittänee se, että Siili-tehtaan johtoon lukeutuu Pirjo Reinikainen, italialaistunut, mutta savolaissyntyinen tomera monitoiminainen. Paljolti hänen ansiotaan on saappaanheittoharrastuksen leviäminen Italiaan saakka.
Italia oli paljon vehreämpi maa, kuin oletin. Kuvittelin, että siellä on kuivakkaa ja pölisevää. Väärin meni. Vuorenrinteetkin olivat puuston peittämiä – jylhiä mutta vehreitä. Joissakin kohtaa näkyi korkeilla ja kohtuullisen jyrkillä vuorenrinteillä hakattuja metsäsaukkoja. Siinä tuli mieleen, että mitähän metsuri-Martti tuollaisesta palstasta tuumaisi. Jo muutenkin vaaralliseen työhön tulisi vielä roppakaupalla vaaramomentteja lisää. Ja miten ihmeessä ne puukuormat saadaan sieltä alas?
No, turistina olemisen lisäksi ehdittiin heittää myös ne MM-tason saappaanheittokisat. Osanottajia oli kymmenestä maasta. Eniten suomalaisia, virolaisia, ruotsalaisia ja italialaisia. Ilahduttavaa oli mm. Puolan mukaantulo uutena maana. Saappaanheitto on kaikenikäisten laji: nuorin heittäjä taisi olla n. 2-vuotias, vanhin 82-vuotias teräsmummo Helvi Heinonen Leppävirralta. Helvissä meille nuoremmille tuli kyllä sellaista esimerkkiä jäntevyydestä, virkeydestä ja jaksamisesta, ettei paremmasta väliä. Olisipa sitä itsekin tuossa vedossa vajaan 40 vuoden päästä! Ehkä saappaanheitto ja muut liikunnalliset ja vireyttä ylläpitävät harrastukset auttavat siinä.
Kisat menivät minun ja perheeni osalta mainiosti. Mestaruuksia ja muita mitalisijoja tuli ikäsarjoissa niin, ettei niitä tohdi luetellakaan. Tamppi-sisko ja Sepän Pirjo kasvattivat myös suvun mitalisaalista. Pasasten tapaan tuumailut ovat meillä niin pitkissä puissa, ettemme saaneet ”Veikon enkelit” –tyyppistä seuraa aikaiseksi ainakaan tälle vuodelle. Minä liityin jo talvella kiihtelysvaaralaisen ystäväni houkuttelemana Kiihtelysvaaran Urheilijoihin, ja Pirjo ja Tamppi ovat seuranneet perässä. Seuramme menestys saappaanheitossa on ollut kyllä melkoinen yllätys meille itsellemmekin, ja sitä se on tainnut olla vielä enemmän itse seuralle ja sen kotiseudulle Pohjois-Karjalassa. Seura on saanut julkisuutta lukuisissa Itäsuomalaisissa lehdissä ja jopa Italian televisiossa, jolle sain antaa haastattelun.
Kotikyläni Kolkku on tietysti erityisen tärkeä tekijä tässä harrastuksessa ja menestymisen rakentelussa. Sieltä ovat peräisin lajiin tutustuminen sekä harrastukseen sopiva asenne ja mielenlaatu. Ja mikä tärkeintä, viimeistelyharjoituksia tehtiin Tampin, Ollin, lasten ja muun lössin kanssa juuri kisojen alla juhannuksena Kolkun kylätalon pihassa. Tamppi taisi viskata oman harkkaennätyksensäkin. Knoppikysymyksenä voi siis tarpeen tullen esittää vaikkapa: ”Keiden kolmen (tai neljän, jos vuosi 2007 otetaan mukaan) maailmanmestarin harjoituskenttä Kolkun kylätalon kenttä on”. Löytyneeköhän Viitasaaren kyliltä vastavetoa tuohon? No, leikkiähän tämä vain on, mutta isältä lie peritty tämä kisaamisen ja voittamisesta nauttimisen vietti.
Nyt syksyn koittaessa ja entisestään viilenevien ilmojen viuhuessa on mukavaa muistella matkaa, katsella kuvia, lukea matkapäiväkirjaa. Siinä yksi estolääkitys syysmasennukseen, jos sellainen yrittää kolkutella.
Riikka, 30.8.2008
Kummitätini tarinaa lukiessani juohtu mieleen matkailusta, että minkälaisia matkoja Kolkulta käsin on ennen tehty? Naapurikyliin/kaupunkeihin ja ulkomaille? Muistelisin, että isovanhempanikin teki jonkun Venäjän reissu, muistanko väärin? Olisi kiva lukea tarinoita kuinka ennen lähdettiin matkalle, millaisissa kokoonpanoissa, kuinka matkoihin piti valmistautua, minne makoja tehtiin, miten tietoa ulkomaista saatiin ym ym. Nykyään kaikki on niin helppoa tämän internetin keksinnön jälkeen.
Teija, 23.1.2009
Kahden viikon päästä suuntautuu meidän porukan matka Kuopioon, tällä kertaa saappaanheiton SM-hallikisoihin. Päätimme siskoni Tarjan kanssa tämän vuoden alussa siirtyä Viitasaaren Viestiin – tuntuu upealta edustaa oman synnyiseutunsa seuraa ja Viitasaarta! Se antaa yllättäen ihan uutta intoa koko heittotouhuun.
Tuolla toisessa tarinajuonteessa Kanasen Raili muisteli Sipukan nuorimmaisen olleen vielä vauva heidän muuttaessaan pois Kolkulta. Huvittaa ihan, että tässä se vauva nyt kirjoittelee veteraani-ikäisenä jo itsekin… En Kanasia muista, kun olin niin pieni, mutta nimet ovat kyllä tuttuja.
kolkku.fi 