Poikki järven

Reijo Pasanen, 8.1.2007

Muistuu mieleeni tällainen tapaus 60-70-lukujen vaihteesta. Korkolan ja Matalamäen tytöt kävivät pelaamassa lentopalloa Kolkun koululla. Saattoipa siinä olla jotakin muutakin.

Tytöt tulivat polkupyörällä rantaan ja ottivat Matalanmäen veneen Sirppilahdesta. Matalamäen Kalle piti venettään tavallisesti lähellä Koivukannan saarta, mutta silloin se oli jostakin syystä siellä Sirppilahdessa, joka oli silloin autiotalo.

Naapurin nuori isäntä oli vissiin katsellut tyttöjä sillä silmällä ja ei tietysti tykännyt, kun tytöt menivät merta edemmäs kalaan. olipa tuo ”kehveli” ottanut jostakin meidän aidan viereltä piikkilankaa ja oli sitonut sillä polkupyörät yhteen.

Tytöiltä oli mennyt vissiin melkoinen rupeama, kun olivat selvittäneet pyörät irti piikkkilangasta. Tytöt syyttivät tietysti meitä. Ja vaikka kuinka yritimme puolustautua, niin eiväthän ne uskoneet.

No mehän ajattelimme, että ei tämä tähän jää. Seuraavan kerra, kun tytöt taas menivät järven yli, niin me soudettiin poikien kanssa perässä. Meitä oli Esko, Järveläisen Martti vainaa, Tuomo ja hännänhuippuna allekirjoittanut. Rannalta löysimme noin vajaa sata metriä puhelinkaapelia, jonka sidoimme tyttöjen veneen pohjakiskoon kiinni. Kaapelin toiseen päähän sidoimme kivenmurikan, jonka heitimme järveen.

Ajatuksena oli, että kun tytöt ovat soutaneet vajaat parisataa metriä, niin he joutuvat soutamaan takaisin rantaan irrottamaan kiven pohjasta.

Seuraavana päivänä kysyttiin poikien kanssa, että mites se vene kulki. No tytöt olivat hinanneet kiveä koko järven yli. Olivat ihmetelleet matkan kestoa. Oli nimittäin kestänyt jotakin parisen tuntia. Itse muistan soutaneeni sen pätkän noin viiteen minuuttiin.

Että tällaista soutelua.

JussiP, 14.1.2007

Poikki järven mentiin veneellä myös sukuloimaan Viljo-sedän ja serkkujen luokse. Jos oli jonkun vene Peipon rannassa niin sitä saatettiin lainata tai sitten joku tuli Peltoniemestä soutuveneellä hakemaan. Viimeistään sitten kun aikamme rannalla huudettiin. Ja Veikolta kun löytyi aina sitä reipasta urheiluhenkeä niin jos sattui lämmin ja nätti ilma niin saattoipa hän joskus uida järven yli veneen vieressä. Ihan vaan huvikseen.

Poikki järven tuli joskus myös Viljo. Näissä toisensuuntaisissa vierailuissa oli usein se ikävä sivujuonne, että ne tiesivät yleensä jäähyväisiä joskus melkeinpä lemmikkieläimenä kasvatetulle possulle tai lampaalle – ja veren vatkausta, verilettuja, tappaiskeittoa yms. Ja joskus huvittaviakin tapauksia. Mm. sellainen muistuu mieleen, kun Vilikki oli sen verran malttanut Lehtolan kohalla hiljentää kävelyään, että oli siepannut Artulta lainaan pienoiskiväärin ja yhden patruunan. Hyvin oli patruunan valinnut eli ei jäänyt suutariksi, mutta potsin peijakas oli vähän rauhaton joten sattui laaki vähän huonosti. Siinäpä sitten veljekset juoksivat sian perässä pitkin pihaa. Liekö ollut sen joulun kinkku jopa tavallistakin mureampaa kun kerkes potsi vähän jalotella ennenkuin antoi kalleimman uhrinsa. No ei siinä todellisuudessa monta ylimääräistä askelta pitkin pihaa juostu, kunhan vähän väritin juttua…

Poikki järven mentiin myös talvella ja joskus aika huonoillakin jäillä. Vaikea oli pikkupojan arvioida jään kantavuutta, mutta jotenkin jäi tuntuma, että ei se paksua ollut ainakaan sillä kerralla, kun Peipon rannasta lähdettiin ja ennenkuin Veikko otti reilun etumatkan niin vakotti, että jos hän tipahtaa niin heti pitää kääntyä takaisin ja juosta Peippoon – hän tulee kyllä perässä kun kerkiää. Ei tipahtanu. Vilikkihän se joskus tipahti – hevosen kanssa tai iliman. Sai siinä kuulemma hakata jäätä aika sukkelaan, että sai hevosen niin lähelle rantaa, että se pääsi nousemaan jäistä ylös omin voimin…

Poikki järven menivät koululaiset myös kouluun. Ja rospuuttoaikoina syksyin keväin kiersivät järven tai olivat kortteerissa. Sopua ilmeisesti oli runsaasti sillä sehän antaa kuulemma sijaa. Enpä ainakaan muista kuulleeni kovinkaan traumaattisia muisteloita ahtaudesta, vaan hyvinpä taisivat Peltoniemen puolenkymmentäkin musikkaa mahtua muun joukon jatkoksi Tikkalaan tai Sipukkaan. Ei ollut kaikille koulutie vielä 60-luvullakaan kovin helppoa. Lauantainakin koulua ja jotkut kortteerissa jo alaluokilla. Tai 11-vuotisna kirkolle asti kortteeriin, jos mieli keskikouluun. Kunhan oli polkassut ensin Kumpumäkeen pyörällä viimestään maanantaiaamuna ja lauantaina takasin ja sitten taas maanantaina pimeessä tuuleen ja tuiskuun… Jos kysyi koulunkäynti rahaa niin kysyi se luonnettakin – sekä lapselta, että vanhemmilta.

Reijo Pasanen, 14.1.2007

Joo.. olihan se järvi jonkinlainen hidaste, mutta ei kuiteskaan este. Ja näin jälkikäteen ihmettelen, että ei ainakaan minun aikanani jäihin kukaan hukkunut. Joskus 60-luvulla pohjoispäähän hukkui kesällä mies.

Jäistä puheenollen, niin itsekin putosin kahdesti, mutta oli kummallakin kerralla tuuria. Eka kerta oli jo alle kymmenvuotiaana kevätjäihin pulahdus. Veljeni Esko nappasi niskasta takaisin jäälle. Sitten kuivailtiin nuotiolla vaatteita, kun ei ollut menemistä kotiin vaatteet märkinä. Myöhemmin äiti ihmetteli savulle haisevia vaatteita.

Toinen kerta olikin sitten jo aikuisiässä tapahtunut syysjäihin putoaminen. Sieltä pääsin pois helposti omin avuin. Eikä silloin olisi ollutkaan apua. Aivan päätöntä ja tarpeetonta urheilua se tietysti oli. Eli en kyllä suosittele heikoille jäille menemistä. Kolkku on tosin niin matala ja pieni järvi, että se jäätyy yleensä nopeasti ja tasaisesti. Tämä talvi tosin on kyllä poikkeus. En ole käynyt talven aikana Kolkulla, eikä ole jäätiedoitusta enää Peltoniemessä, mutta uskoisin jäätilanteen olevan aikas heikon.

Teurastajan epävirallista virkaahan se Viljo joskus hoiteli. Muistan mm. tapauksen, kun menin isäni kanssa Tikkalaan kylään. Isä oli vissiin ottanut hengen joltakin elukalta edellisenä päivänä. Oven avautuessa joko Ilkka tai Uoti tokaisi: ”Viljo eno, perkele. Nyt et kyllä tapa kaikkia vasikoita!”

mehtäpena, 14.1.2007

Pienoiskivääri oli hyvä ase siantapossa. Olin mukana jo pikkupoikana karsinanraosta jauhokoussikalla houkuttelemassa sikaa hollille, mutta isä Arttu kyllä hoiti meillä ampumisen. Hyvin toimi joka kerta.

Isähän oli I lk ampuja joten olisi kai osunut kauempaakin mutta varmuus on paras näissä hommissa.

Isä hoiti myös entisen aitan nykyisen savusaunan nurkalla olevan kuusen leikkauksen ampumalla aina silloin tällöin latvakerkän poikki. Sen takia tuosta kuusesta kasvoi noin tuuhea ja hyväkuntoinen.

Kerran ruvettiin sitten tappamaan pässiä. Isä oli kirveen kanssa hajareisin pässin pääpuolessa, minä poikasena selin isään siellä saparopuolella. Jännitin kamalasti mutta kun tarvittiin niin halusin urhoollisesti osuuteni hoitaa. Isä kumautti hamarapuolella ja kuului kova päsäys. Pässi kuitenkin vain puisteli päätään joten temppu piti uusia. Pässin otsa on tuunetusti kova ja isän arvion mukaan pienoiskiväärin luoti ei sitä olisi läpäissyt. Että tämmöisiä muistoja heräsi.

Ihme että vaivasivat Kolkun takaa teurastajaa kun lähempänäkin olisi ollut ainakin puoliammattilaisia.

Pasas Veikossa oli urheiluhenkeä siitä minullakin on mukavia kokemuksia. Luin hiljattain kirjaa joka kertoi Tapperin taitelijaveljesten nuoruudesta. Ilmeisesti se oli Kai joka oli lähtenyt koulumatkallaan oikaisemaan ja ylittämään järveä. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta hän oli jo mulahtanut veteen. Mutta hän ei kuitenkaan halunnut kääntyä takaisin vaan päästyään jäälle päätti jatkaa järvenlahden yli kotirantaan jonne hän vihdoin pääsikin, tosin pudottuaan ekakerran lisäksi vielä neljästi jäihin. Ei nuo Pasas veljekset kovin paljon liene näissä asioissa häviölle jääneet.

Maija Tøndering, 14.1.2007

Tulee mieleen tuosta järven ylityksestä. Autoakaan ei kaikilla ollut,joten ainoa mahdollisuus oli vene kyyti järven toiselle puolelle. Pelastusliivejä ei siihen aikaan ollut niinkuin nykyään. Veneessä istuttiin nätisti eikä keikkua saanut. Meitä lapsia peltoniemessä oli aina varoitettu järvestä ja muistan että heikoille jäille ei saanut mennä ennenkuin isä oli tarkastanut jäiden kantavuuden. Pojat sinne oli joskus salaa menneet niinkuin Reijo tuossa aikaisemmin kertoikin, mutta pojat on poikia…

Muistan pikkutyttönä kun läksin reippaana tyttönä Veikon mukana Sipukkaan serkkujen luo yöksi. Kaikki meni ihan hyvin kunnes tuli nukkumaanmenoaika, tuli kova koti-ikävä ja itkeä pillitin mutta ei minua kotiin lähdetty järven yli viemään, oli vain tyydyttävä siihen kun kerran itse tänne halusit niin täällä sitten on nukuttava. Eipä siinä muu auttanut!

Tulee myös mieleen tarina Järveläisen Jaakosta.

Olin eka luokalla ennen koulun lakkauttamista. Peltoniemessä puitiin viljaa ja yleensä työt tehtiin talkootyönä. Jaakko oli myös talkoissa mukana.Viljolla oli kova kiire ja Jaakko siinä sitten lupasi että hän voisi hakea Maijan veneellä koulusta. Ekaluokkalaisilla oli lyhyempiä päiviä. Asiasta ei oltu sovittu etukäteen joten luulin että isä hakisi minut. Jaakkoa en tuntenut sillä hän oli kasvattanut parran. Minä silloin ujona tyttönä en suostunut lähtemään hänen mukaan, aloin itkemään ja Jaakko oli joutunut palaamaan takaisin Peltoniemeen ilman Maijaa. Kertoi siellä että ei se tyttö suostunut lähtemään minun mukaan.

Sitä juttua on jälkikäteen naurettu Peltoniemessä, äiti muistaa Maijan pelänneen parrakkaita miehiä.

Lisää viesti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s