Kategoria: Tarinapalsta 2007

mehtäpena, 19.12.2007

Joulu on minulle erityisesti valojen aikaa. Pikkupoikana kävimme usein Joulukirkossa Keiteleellä. Matka tehtiin luonnollisesti hevosella. Matkaan lähdettiin jo aamuyöstä. Eikä matkalla juuri valoja näkynyt. Ehkä joku tuikku sentään paloi matkanvarrella olevien asumusten ikkunopista.

Mutta kun tulimme kirkkoon siellä oli ihmeellisen kirkasta ja valoisaa. Sadat kynttilät loivat valoaan ja niissä oli pikkupojalla ihmettelemistä ja ihastelemista.

Pappi luki hitaasti ja hartaasti Jesajan kirjasta:

”KANSA JOKA PIMEYDESSÄ VAELTAA NÄKEE SUUREN VALKAUDEN,JOTKA ASUVAT KUOLEMAN VARJON MAASSA NIILLE LOISTAA VALKEUS”.

Tuntuu pappi olevan selvillä että pimeässä on pitänyt kirkkokansan Joulukirkkoon vaeltaa, miettii siinä pieni sanankuulija. Vaikka eihän tuo aamuöinen matka nyt niin synkkä ja pelottava ollut Isä oli ohjaksissa ja tunsi kyllä reitin. Lammasvällyjen alla oli lämmin ja raukaisemaan alkoi kirkossakin. Ehkä siinä jäi paljon ymmärtämättä, mutta mieleen tuo lause silti jäi.

Ehkä jäi sisimpään myös valon kaipuu. Sellaisen valon joka loistaa siellä missä valoa tarvitaan, pimeydessä. Tuonkohan takia olen joulun, ja pimeän aikaan muulloinkin kaivannut valoja.

Kun perheemme oli koossa, lapset pieniä tai varhaisnuoria niin Äiti Seija halusi että Jouluaattona piti olla tunnelmaa. Niinpä suuri osa valoista sammutettiin kun käytiin Joulupöytään ja sen jälkeen lahjoja jakamaan. Piti olla tunnelmavalaistus nääs. Minun sormeni syyhyivät koko ajan sähkökatkaisimen kimppuun. Ei tuosta nyt riitaa sentään saatu aikaiseksi, ja joulurauha säilyi meilläkin siitä huolimatta, että isä illan mittaan huomaamattaan sytytteli valoja ja äiti ja lapset niitä taas sammuttelivat.

Eräs vanha ystävä, pastorija sielunhoitaja kertoi minulle omasta elämästään. Hänen vaimonsa oli juuri erästä Joulua edeltävänä aikana siirtynyt pois tästä ajasta. Se oli tapahtunut yht äkkiä ja yllättäen. Pastori kertoi että hän tunsi kuinka suuri pimeys laskeutui hänen sisälleen ja ympärilleen. Hän kertoi ettei osannut eikä pystynyt tekemään mitään, ei edes rukoilemaankaan. Ainoa minkä hän osasi ja keksi oli että hän meni kotiinsa ja sytytti kaikkiin huoneisiin ja kaikkiin mahdollisiin valopisteisiin valot palamaan. Kuoleman varjon maassa oleva koki että valoa oli kuitenkin olemassa. Itse olen kokenut hyvin samankaltaisen elämänkokemuksen ja ymmärsin häntä siksi oikein hyvin.

Joskus ihminen voi kokea suurta pimeyttä itsessään, vaikka läheinen ei ole kuollut ja asiat näyttävät muutenkin olevan päällisin puolin hyvin. Se on yhtä todellista pimeyttä kuin pastoriystävälläni oli. Ehkä se voi olla pahempaakin, koska ei voi ymmärtää miksi mieli on niin levoton ja synkkä. Tämä on monien kokemaa, myös minun. Tähän tilanteeseen ei auta tunnelma eikä tunnelmointi. On tultava kirkkaan valon, Joulun Herran valoon ja vaikutuspiiriin. Pitää kuvannollisesti ikäänkuin napsauttaa valot päälle ja antaa totisen valon JEESUKSEN KRISTUKSEN poistaa pimeys. Pimeys poistuu silloin kun valo valaisee. Näin minäkin sain omalta osaltani jo nuoruuden parhaina päivinä tehdä. Silloin, tuona hetkenä Joulukirkossa kuulemani teksti tuli paremmin ymmärretyksi.

HYVÄT KOLKKULAISET JA MUUT TARINAPALSTAN LUKIJAT!
SYTYTETÄÄN JOULUVALOT JA ANNETAAN NIIDEN PALAA.

mehtäpena perheineen toivottaa hyvää ja valoisaa Joulua

Alli, 25.12.2007

Meillä Pentin kanssa on yhteinen ilonaihe – pimeässä loistavat valot. Vuosia sitten 80-luvun alussa tässä meidän aukealla näkyivät valot Lehtolasta, Tikkaselta ja Suurensuonmäestä. Sitten ne sammuivat, ensin Suurensuonmäestä, sitten Tikkaselta ja viimein myös Lehtolasta. Vuosikausia kului, että valonpilkahduksia näkyi vain harvoin viikonloppuisin.

Kun Pentti sitten muutti Lehtolaan, kerroin hänelle, että tuntuu mukavalta nähdä naapurissa valot, kun pimeällä tallustaa navetalta tupaan. Penttiä kommenttini aluksi vähän nauratti – kaupungissa kun valot loistavat yötä päivää ja niitä pidetään itsestään selvänä. Kaupungin valot ovat kuitenkin vain pelkkää kylmää valoa, jokainen elää omassa lokerossaan omaa elämäänsä.

Täällä pimeässä ja harvaan asutussa ”korvessa” valo on paljon enemmän. Täällä ikkunassa palava valo on elämän merkki, sen takaa löytyy tuttuja kasvoja, ystäviä, joiden kanssa voi jakaa niin ilot kuin surutkin. Tuntuu turvalliselta tietää, että naapurista löytyy tarvittaessa apua.

Toisin kuin kaupungissa, täällä erottuvat tähdet, kuutamo, revontulet, ukkosen salamointi jne. Valosta löytyy miljoonia eri vivahteita. Sama pätee myös elämään: arjen harmauteen ja talven pimeyteen tuo suurta iloa pienikin kynttilän liekki.

Valoisaa Uutta Vuotta!

Perttu Pee, 11.12.2007

Nykyistä Mehtä-Lehtolaa, entistä navettaa ei olisi olemassa, jos lapsuudenleikkini olisi edennyt traakisemmin kuin se meni. Nimittäin isosiäni Artturi Pulkkisen navetassa oli bensakanisteri, ja mummolassa siellä kesälomaa viettäessäni leikin jotain tulileikkejä navetan vieressä, ja mielestäni aivan viattomasti bensasta ja paperista tms. valmistin ”tulilankaa”. Olin aina kuunnellut papan sotajuttuja, ja yleensäkin tykkäsin papateista ja vastaavista pommi/tulileikeistä, tosin en tietenkään vahingoittamismielessä. Jotenkin bensaa kaatui maahankin, ja navetan oveen roiskahti myös. En enää muista tarkemmin, ehdinkö jopa sytyttää tai ei, mutta Kerttu-mummo tuli paikalle ja sitten huuhtelimme ovesta bensaa pois. Mummo oli kuitenkin ymmärrettävästi jonkun verran järkyttynyt ajatuksesta, että navetta olisi syttynyt palamaan. Onneksi ei syttynyt.

mehtäpena, 11.12.2007

Tuotapa tarinaa en aikaisemmin ole kuullutkaan.On tainnut Kerttu mummo laiminlyödä informaatiovelvollisuutensa mutta olkoon menneeksi,

Tosin asuessamme Suolammentiellä ehkäpä vuosi oli 1985 Perttu ampui pari laatikollista papatteja tv-huoneessamme. Korkkimatto oli ikäänkuin siihen olisi iskenyt tulirokko. Pieniä palojäljkiä täynnä.Se ei mennyt ihan salassa sillä äänikin oli melkoinen.

Moottorisahabensaa tupaa olemaan säilytyksessä nykyäänkin. Täytyypä vähän seurailla tuota nykyistä Artturi Pulkkista ettei ole perinyt isänsä harrastuksia. Toistaiseksi on näköjään riittänyt aseiksi miekat ja jouset.

Jukka, 11.12.2007

Ilmeisesti tämä Suurensuonmäen aukea saattaisi olla tänä päivänä vieläkin autiompi, jos olisi noiden tulipalojen suhteen ollut vielä huonompi tuuri. Mökinahollakin, Lehtolan naapurissa, sattui 1980-luvun puolivälissä seuraavanlainen tapaus: Antti 8v. ja Heikki 5 v. saivat serkkujensa kanssa idean räjäytellä papatteja navetan vintissä kuivien heinien seassa. Tässäkin tapauksessa kävi niin hyvä tuuri, että juuri ratkaisevalla hetkellä tikkujen jo palaessa Arvi jostakin syystä sattui paikalle ja poikien hieno spektaakkeli peruuntui.

Ulkopuolisille kerrottakoon, että tällä Suurensuonmäen aukealla on ollut kaikkiaan kolme suurempaa tulipaloa: tulipalossa tuhoutunut kaksi kauppaa ja yksi viljan- kuivuri. Elman kauppa, joka sijaitsi Lehtolan ja Suurensuonmäen välillä, paloi joskus 1950-luvun lopulla, Keiteleen Osuuskaupan Kolkun myymälä paloi 1965 ja Kolkun pvy:n kuivuri paloi 1973. Itse muistan hyvin vain kuivurin palon syyskuussa 1973: olimme Mökinaholla muuraamassa rakenteilla olleen asuinrakennuksen takkaa (muurarina Laitisen Pauli), kun Kankaisen Atso huusi kuivurilta päin kovaan ääneen kuivurilla olevan tulipalon. Menimme juosten pellon poikki sankojen kanssa kuivurille, jonka katto oli tuolloin jo ilmiliekeissä. Eipä siellä sangoilla mitään tehnyt, hyvä kun pystyi kymmenen metrin päähän rakennuksesta menemään. Kuivuri paloi räjähdysmäisesti alle puolessa tunnissa maan tasalle. Palokunta saapui paikalle, kun jäljellä oli vain kaksi peltistä uuninrunkoa ja kasa rautaromua. Palo sai alkunsa todennäköisesti kipinästä, joka leijaili uunin piipusta kuivurin rutikuivalle pärekatolle.

mehtäpena, 12.12.2007

Kivoja tarinoita virisi tästä aiheesta. Muistanpa Jukan kertoneen että Antti, Heikki ja kumppanit joskus uuden vuoden aikoihin olivat kiivenneet ulkokautta, koska luukku oli lukittu, palotorniin ja ampuneet sieltä oikein kunnon keskityksen raketteja.

Näiden nostalgisten tarinoiden innoittamana teen tässä nyt esityksen. Voitaisiinko nyt tulevana uuden vuoden yönä järjestää kylän yhteinen ilotulitus tornista, Lupaan avata luukun että ei tarvitse ulkokautta kiivetä.

Selvyyden vuoksi tunnustan etten ole aikaisemmin ollut mikään ilotulitusten ystävä. Mielestäni kun niissä ammutaan turhan takia rahaa taivaalle. Mutta jos nyt olisi poikkeus vaikkapa pvy:n 80 juhlavuoden kunniaksi, Seuraava voitaisiin pitää sitten kun yhdistys täyttää sata vuotta.

Niin että harkitkaapas asiaa. Jos paikalle saataisiin noita Kertun ja Arvin koulussa pioneerikoulutuksen hankkineita niin asiantuntemus ainakin olisi taattu.

Sinne voisi tulla koko kylä ja miksei kauempaakin aina Espoon hiippakuntaa myöten. Kyllä pellolle sopisi katsojia.

Perttu Pee, 15.12.2007

Nyt täytyy tarkentaa isäni Mehtäpenan muisteloa papateista siltä osin, että varsinaisen vahingon papateilla sai aikaan edesmennyt äitini Seija. Nimittäin ilman ainakaan suurempia vahinkoja leikin papateilla tuolla, sisällä tosin, mutta kun äitini sitten puuttui leikkiini ja otti papatit, matkalla ulos hän pudotti ne vahingossa pöydälle olleeseen isosydämiseen ulkokynttilään. Sen jälkeen ei ollutkaan mitään tehtävissä kummallakaan kuin odotellla, että ”pommitus” oli päättynyt.

Pentti Pulkkinen, 7.12.2007

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna meidät saavutti yllättävä suruviesti. ”Peipon Viljo”, joka oli pirteänä ja iloisena mukana itsenäisyyspäivän juhlassamme oli aamuyöstä siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle. Viljo ehti kuitenkin saavuttaa 93 vuoden kunnioitettavan iän.

Viljo Jääskeläinen oli viimeinen Kolkun Pvy:n perustajajäsenistä. Hän vaikutti vuosikymmenien ajan yhdistyksessä, toimien enemmän kuin sukupolven ajan yhdistyksemme sihteerinä ja rahastonhoitajana. Nämä ja muutkin kyläkunnan yhteiset tehtävät Viljo hoiti aina varmasti ja luotettavasti. Olen kuullut kerrottavan että vielä 1970-1980 lukujen vaihteessa kun kylätalon huvitoiminta vilkkaimillaan hän oli hommn varsinainen pönkkäpuu.

Elämäntyönsä Viljo teki maanviljelijänä Peipon tilalla. Tila oli ns. kruununtorppa vuoteen 1934 saakka jolloin se itsenäistyi. Viljo omisti yhdessä veljensä Paulin kanssa tilan. Veljekset kehittivät yhteistuumin siitä kylän eturivin talon.

Nuorena poikasena Viljo sairastui vakavasti. Tuberkuloosi joka tuohon aikaan vei maassamme paljon nuoriakin ihmisiä hautaan saavutti viljonkin. Sitkeänä miehenä hän selvisi vaikka jäljet se jätti.

Tämän sairastumisensa takia Viljo säästyi joutumasta sotiin. Kyläkunnalle jonka töistä ja toimeentulosta vastasivat naiset, lapset, ja vanhukset oli merkittävä etu että Viljo oli kotirintamalla. Häntä tarvittiin milloin missäkin talossa ja tehtävässä. Hän hoiti teurastukset, korjasi rikkoutuneet reet kärryt tai maatalousmoottorit. Ehkä hän oli saanut synnyinlahjakseen kätevyyden. Mutta se kehittyi pitkälle noissa oloissa joissa ei ollut ketään muuta jota pyytää apuun.

Myöhemmin sotien jälkeen hän toimi Kolkun koulun poikien puutyön opettajana. Viljo oli kärsivällinen ja pärjäsi poikien kanssa. Minäkin olin hänen oppilaansa. Pitkälti Viljon ansiota oli että sain valmiiksi mm. pesukommuutin joka on vieläkin mökkikäytössä lapsillani.

Peipossa oli talonpidossa selkeä työnjako. Lailan ja Paulin vastuulla oli lypsykarjatalous. Viljon vastuulla taas hevoset ja metsätyöt. Hän kävi myös talvisin Kymiyhtiöllä ruukinajossa. Viljo oli armoitettu hevosmies ja hän myös osasi kasvattaa ja kouluttaa hevosia. Peipon tilan maanviljelyshommat veljekset hoitivat yhdessä, mutta lienee ollut niin että Viljo pitkälti hoiti viljelysuunnitelmat ja teki laskelmat. Hän seurasi jatkuvasti maatalouden kehitystä alan lehdistä ja kirjallisuudesta.

Ihmisenä me kaikki tunsimme Viljon myönteisenä, avuliaana ja toiset huomioonottavana henkilönä. Hän oli mieluinen vieras joka talossa. Vaikka Viljo oli vanhapoika, perhe-elämä ei jäänyt hänelle vieraaksi. Peipossa asui nelihenkinen perhe johon kuuluivat Laila, Pauli sekä heidän poikansa Jari sekä Viljo setä.Samassa pöydässä syötiin. Varmaan samoja olivat ilot tai huolenaiheetkin. Jari sanoikin kauniisti: ”Joillakin ei ole ollut isää ollenkaan. Minulla on ollut onni omistaa kaksi isää. Jos jostakin asiasta oli vaikea mennä puhumaan isälle, aina oli Viljo jolta voi mielipidettä ja elämänohjetta kysyä.”

Monilla meistä on muistikuvia Viljosta. Niitä voi tallettaa tämän muistokirjoituksen jatkoksi. Itse muistan Viljon erikoisesti kovana löylymiehenä, Syksyisin kylälla oli tapana tehdä puintityöt vuorottain eri taloissa. Se oli eräänlaista talkootyötä sekin, vastavuoroisuusperiaatteella. Puintikausi voi kestää viikkoja. Joka ilta saunottiin. Saunassa muodostui helposti jonkinlainen löylykisa. Me poikaset halusimme myös näyttää että kyllä se nahka kestää siinä missä aikamiehilläkin. Sinniteltiin lauteilla niin pitkään kun suinkin voi. Yksi oli joka sinne aina viimeksi jäi. Silloin kun me muut jo kyyristelimme lattianrajassa Viljo iski vielä kiivaasti vastalla.

Viljo vietti viimeiset vuotensa ”kirkolla” jonne hän sopeutui hyvin. Viimeiset ajat kuluivat hoitokoti Ruustinnassa. Tuntui erikoiselta että hän viimeisenä elinpäivänään sai tilaisuuden vierailla juhlassamme kylätalolla ja Peipossa. Se oli hieno päivä sitkeälle uurastajalle jonka henkilökohtaisesti tätä edellisen kerran tapasin vain muutamia vuosia sitten istuttamassa kuusentaimia Peipon metsässä ihan kylätalomme vieressä.

Syvä kunnioitus herää poismennyttä kohtaan. Ikäluokka joka näki itsenäisyytemme alun ja tämän valtavan muutoksen joka on tapahtunut on poissa. Koko kylän puolesta haluan esittää osanoton ilmaisun Jarille ja Lailalle sekä muille sukulaisille. Viljo oli myös pisimpään keskuudessamme elänyt Otto ja Miina Jääskeläisen sisarusparven jäsen.

Jari, 15.12.2007

Ystävällisenä kutsuna ilmoitamme, että Viljo siunataan Viitasaaren kirkossa lauantaina 5.1.2008 klo 11.00, jonka jälkeen saatamme hänet haudan lepoon Hiekan hautausmaalle. Sieltä siirrymme muistotilaisuuteen Seurakuntatalolle.

Jari ja Laila Jääskeläinen, 7.1.2007

Lämmin kiitos kaikille Teille, jotka eri tavoin kunnioititte Viljon muistoa ja otitte osaa suruumme.

Pulpetista pudonnut, 27.22.2007

Itsenäisyys on arvokas asia jota sainakin kerran vuodessa tulee pohdittua.Onko se itsemäärämisoikeutta, itsekkyyttä, vai itsepäisyyttä. Yhdeksänkymmentä vuotta on meilläkin sitä juhlittu milloin riehakkaammissa, milloin vakavammissa tunnelmissa. Ja meistä jokainen tietysti vannoo että itsenäisyydestä ei pidä periksi antaa, ei piiruakaan. Tosin fanaattisimmat EU;n vastustajat sanovat että itsenäisyys on mennyttä, historiaa jo, halvalla myyty Brysselin herroille. Siinä on petetty aseveljet ja muut sen puolesta taistelleet. Voi,voi ihan hävettää hallituksen hölmöilyt. Panisivat edes joskus kovan kovaa vasten. Luun kurkkuun maatalouskomissaarille jos ei koko kommisiota uskalla vastustaa. Sirkka-Liisakin, koetas nyt tokentua siitä.

Tämmöistä voi ihan vapaasti puhua ja jopa kirjoittaa.Kukaan ei näytä olevan moksiskaan. Hetkisen pyydän miettimään. Miten hyvin se olikaan ennen vanhaan kun oli vielä Kekkonen voimissaan. Otanpahan esimerkin. Jos tuolloin sattui isännän Zetori hajoamaan kesken kiireiden saranpäähän . Ja siitä isäntä innostui vähän kiroilemaan konettaan ja vielä kirjoittamaan yleisön osastoon kuinka epäkuranttia tavaraa se Herra Hankkija idänkaupan tasapainottamiseksi ja kansallisen edun vuoksi idän suunnalta tuo. Niin saattoi joutua ongelmiin. Parhaassa tapaukseesa itse Urkki lähestyi myllykirjeellä.

Tässä kohden Pulpetista Pudonnut tekee sen johtopäätöksen että ainakin kansalaisen kannalta itsenäisyys on jotenkin suhteellinen käsitys.Ja että onkohan meillä senkaltaista itsenäisyyttä koskaan ollutkaan etteikö olisi pitänyt tarkkaan katsoa naapurin intressejä ja kuulostella heidän mielipiteitään.

Joillakin saattaa olla suurempi itsenäisyyden tarve kuin toisilla. Nämä henkilöt kokevat viehtymystä ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi.Eipähän ainakaan pomo ole niskaan hengittämässä. Tämä poika se tekee töitä niinkuin itse haluaa ja silloinkun huvittaa. Saattaa mennä hyvin jonkun aikaa. Mutta jos aina vain toimii kuin itsestä parhaalta tuntuu, melko varmaan alkaa ilmetä ongelmia. Ei saa rekrytoitua hyviä työmiehiä firmaan. AY tarkastaja on kimpussa. Asiakkaatkin alkavat käyttäytyä kumman vaisusti ja unohtavat jättää tilauksensa, Tavarantoimittajat eivä muistakaan tehdä pyytämääsi tarjousta. Ja kaikkein pahinta. Pankinjohtaja soittaa ja ehdottaa palaveria kohteliaasti kylläkin niinkuin kuuluu. Olen tavannut tämmöisessä tilanteessa olevia itsenäisiä yrittäjiä. Joku tunnusti suoraan, meillä sanelee pankinjohtaja mitä saa tehdä ja mitä ei. Se riittäköön yrittäjän itsenäisyydestä.

Mutta kunnan pitää ainakin säilyä itsenäisenä. Kun sillä om niin pitkä historiakin. Ja kun vaakuna on niin tyylikäs.Eikö siinä ihan ui seitsemän muikkua punaisessa kentässä. Mihin se pantaisiin jos kuntaliitos tehtäisiin? Ei käy, meillä ainakin halutaan säilyä itsenäisenä.Olen samaa mieltä jos vain hommat hoituu.

Mutta kun vanhusten osuus on liian iso verrattuna aktiiviväestöön. Eihän niitä nyt voi muuallekaan lähettää ja elävät aina vaan vanhemmiksikin. Niille on ihan pakko rakentaa lisää sairaansijoja. Ja entä erikoissairaanhoidon kustannukset, nehän nousevat 15 % vuodessa varmasti kuin aurinko. Päivähoitokin on retuperällä. Ja mitä vaikuttaa tämä palkkaratkaisu? Ihan välttämätön on rakentaa uimahalli, golfkenttä ja keilahalli. Muutoinhan loppukin aktiiviväestö muuttaa asutuskeskuksiin.Jos ja kun haluttaisiin saada lisää työpaikkoja pitäisi pystyä rakentamaan teollisuuskylä. Siinä laskevat sitten kunnajohtaja ja valtuuston ynnä kunnanhallituksen puheenjohtaja otsa kurtussa moneen kertaan. Aina näyttää kalkkyyli sanmaa suuntaa. Veroäyria on pakko nostaa 22% muuten ei selvitä. Tässä vaiheessa kummasti joidenkin itsenäisyysaate rupeaa rakoilemaan. Ne jotka eivät ymmärrä numeroita pysyvät kannassaan.

Siinäpä sitä ajattelemista itsenäisyydestä. Mitä se lopulta oikein on? Ettei olisi jotain tekemistä realismin kanssa, epäilen. Ainakin Paasikivi oli tuota mieltä.

Korpifilosofi, 4.12.2007

Pureskellaanpa ensin tuota kirjoittajan (PP) muotoilemaa otsikkoa ”Suhteellista on itsenäisyys” kielitieteen näkökulmasta.

– Sanajärjestys: Muuttuuko lauseen merkitys, jos sanomme ”Itsenäisyys on suhteellista”?

– Aikamuoto: Henkiikö preesensin käyttö PP:n optimismia? ”Suhteellista oli itsenäisyys” kuulostaisi pessimistisemmältä kannanotolta.

– Sijamuodot: Halutaanko partitiivimuodolla vihjata, että itsenäisyys on muutakin kuin suhteellista? ”Suhteellinen on itsenäisyys” osoittaisi ehkä ahtaampaa itsenäisyyskäsitystä.

– Logiikka: Säilyykö lauseen merkitys, jos sanomme ”Suhteetonta ei ole itsenäisyys” tai ”Epäsuhteellista ei ole itsenäisyys”? Melkoisella varmuudella merkitys ainakin muuttuu, jos sanomme ”Suhteellista ei ole epäitsenäisyys” tai ”Suhteellista ei ole yhteisöllisyys.”

– Suhteellisuusteoria: Suhteellisuus vihjaa vääjäämättä havainnoijaan; ilman erilaisia tarkastelukulmia ei taida olla suhteellisuuttakaan.

Tuosta suhteellisuusteoriastahan on olemassa myös seuraavanlainen kansantajuistettu esimerkki: Jos vaikkapa Jyrkillä on nenä Matin takapuolessa niin voidaan sanoa, että ”molemmilla herroilla on nenä takapuolessa”. Suhteellisuusteoriaan vedoten voidaan kuitenkin todeta, että Matilla on sittenkin suhteellisesti paremmat oltavat kuin Jyrkillä. Eli on suuri merkitys tarkastellaanko asiaa Matin vai Jyrkin näkökulmasta.

EU: EU:han on pääasiallisesti taloudellinen yhteisö. Mutta onko sen suurin merkitys sittenkin turvallisuuspoliittinen. Eli talouden lainalaisuudet pitävät huolen, että Aasian ja Ameriikan puristuksessa me (eurooppalaiset) olemme ”pakotetut” taloudelliseen liittoon, joka sivutöinään pitää huolen, että Keski-Euroopan mahtikansoista yksikään ei voi alkaa liikaa pullistelemaan EU:n sisällä. Ja tulliliittojen perimmäistä olemusta voinee kansantajuistaa vaikkapa Uuno Kailasta modernisoimalla: ”Rahat railoihin raukeaa. Nousussa Aasia, Itä. Lamassa Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä.”

Ruutisavun katku: Varmaan tänäkin vuonna itsenäisyyspäivää ylevöitetään pönäköitä ohimarsseja katsellen ja kannaksen tulimyrskyjä muistellen tykistötulen ja paksun ruutisavun läpi. Alkaiskohan nuo isänmaamme uudisraivaajat, huoltajat, puolustajat ja jälleenrakentajat kuitenkin olla jo siinä iässä, että heitä voisi kunnioittaa jotenkin muuten(kin) kuin juoksuhaudan pohjalta ponnistaen? Vaikkapa ihan arkisesti itse kukin käymällä jututtamassa, ilahduttamassa, auttamassa tai muuten vain muistamalla heitä tiuhempaan – muinakin päivinä. Ja juhlavammin sitten vaikka 6.12. kuskaamalla muorit ja vaarit omalle kylätalolle tapaamaan tuttuja kyläläisiä ja ikätovereitaan.

Ja jospa sitten palaamme alkuperäiseen aiheeseen: Kyllä. Olen PP:n kanssa samaa mieltä. Suhteellista se on, on se – itsenäisyys meinaan. Yksilötasollakin.

Pulpetista Pudonnut, 4.12.2007

Eipä tullut mietittyä noin tieteellisesti sanavalintaa ja järjestystä. Tuskin olisi lopputulos paljon kummoisemmaksi muuttunut, sillä nimimerkki putosi pulpetista juuri tuollon kun yrittivät opettaa näitä preesensiä ja partiiveja. Nyt juuri huomaan että olisi kannattanut ehkä laittaa pilkku otsikkoon. Silloin se kuuluisi ”suhteellista on, itsenäisyys”.

Luin aikoinaan Aapelin pakinoita ja niissä käytettiin juuri tämmöistä tyyliä. Niin että ei tähän sepustukseen ihan mahdottomia arvolatauksia varsinaisesti sisälly, enemmänkin jotain Aapelin virnuilevaa mielialaa. Tuommoinen myönteinen ajatushan tässä takana on, että valtiollinen itsenäisyys on sentään tallella. Siinä mielessä vähän naureskelen noita kiihkeimpiä lausuntoja itsenäisyyden myymisestä. Vaikkakaan en itse niin kauheasti rakasta tuota E U:takaan. Jos pitäisi asteikolle laittaa suhteellisen itsenäisyyden aste vaikkapa 60-70/2000 luvulla joutuisin haromaan partaa melkolailla.

Ruutisavun katku voisi minunkin puolestani jo vähän hälventyä. Mukavahan noita ohimarsseja on kyllä katsella, mutta silloin kun nykyasioita käsitellään se olisi ehkä parempi tehdä muussa ilmanalassa, ettei tulisi turhaan uhottua. Kumarrus korpifilosofille kommentista.

Olavi Hulkkonen, 9.11.2007

Longin Jussi oli pieni ja hiljanen mies. En edes muista missä hänen tukikohta oli enkä juuri muutakaan hänestä. Toivon että kerrotte hänestä lisää.

Reinikais Hanssun tunsin kohtuullisen hyvin. Hanssu oli reissumies viimeisen päälle. Hänestä kertoi juttuja isänikin. Hanssu oli nähdäkseni vuoden vanhempi kuin isäni. Perustan väitteeni siihen että Hanssu oli isäni kanssa ollut samanaikaisesti kutsunnoissa ja nähtävästi toisen kerran, koskapa lääkäri oli kysynyt, että mikä Reinikaista nyt vaivaa. Siihen Hanssu oli vastannut että kohtuvika. Hanssulle oli tuomio oli ollut yksiseittenen. Lääkäri oli huutanut että hyväksytään!

Hanssuhan kävi usein Rasilassa. Reino ja Voitto pelkäsi että kun Hanssu tulee, niin se on joko ruokaa tai rahaa vailla. Voitto kertoi mulle erään Hanssun tulon. Hanssu tuli aika huonossa kunnossa ja kertoi että nyt on Hanssun asiat huonosti. Siihen Reino ja Voitto oli sanonu että ei me pysty sinua auttamaan. Hanssu oli sanonut etten minä tullu teiltä apua hakemaan vaan tulin rahhaa hakemaan. Siihen Voitto oli sanonut ettei meillä ole rahaa. Hanssu oli rauhottanut Voittoa että eä hättäile, kyllä Hanssulla rahaa on. Oli repäissyt sisäoven vuorilaudan irti, ja silloin oli lentänyt seteleitä ympäri lattioita. Luultavasti oli Hanssu rahat piilottanu edellisellä reissullaan.

Hanssulla oli minun mielestäni hauskoja ja hävittömiä juttuja joita kertoi Rasilassa käydessään. Muistan niitä joitain mutta en uskalla niitä näin julkisesti kertoa. Pelkään että Alli-rouva pahoinpitelee minut!

Kerran Hanssu tuli Rasilaan. Olimme siellä Voiton lisäksi Heinäahon Lassin kanssa. Hanssu antoi minulle ja Lassille 50 penniä ja sanoi että mänkää onkimaan Kolokusta särkiä ja helevetin äkkiä, Hanssulla on näläkä. No me Lassin kanssa sotkettiin polkupyörillä Kolokunjokisuuhun tammelle josta sai helposti ongella särkiä ja äkkiä. Tuotiin saalis Rasilaan jossa siivottiin saalis Hanssun kaverina. Kaloja siivoamaan lähtiessä Hanssu sanoi Voitolle että pistähän poika hellaan tulet ja pannu kuumenemaan. Niin Hanssu paistoi säret ja kertoi juttujaan mitä reissuilla oli tapahtunu. Hanssua voi mielestäni luonnehtia ns. lentojätkäksi. Kertokaa lisää näistä muista henkilöistä jotka niistä paremmin muistaa tai tietää.

Heikun keikun.

Alli, 9.11.2007

Olipa Olavilla tällä kertaa kohtuullisen siistit jutut. Jatka vaan samaan malliin niin hyvä tulee.

PS. Selvyyden vuoksi kerrottakoon ulkopuolisille, että kerran ruokapöydässä Olavi erehtyi puhumaan hävittömiä ja siitä suivaantuneena läppäisin häntä kärpäslätkällä – ei sen pahemmasta pahoinpitelystä ollut kuitenkaan kyse!

mehtäpena, 16.11.2007

Longin Jussin opin tuntemaan lapsena ja poikasena hyvin. Hän asusteli paljon meillä Lehtolassa. Käsitykseni mukaan hänellä ei ollut minkäänlaista vuokrasopimusta, mutta kun hän tuli matkoiltaan Kolkulle hän ilman senkummempia ilmoittamatta tuli meille. Jussilla oli oma patja huopa ja tyyny valmiina. Patjan täytteenä oli ruisolkia. Yleensä oljet laitettiin patjan sisälle pituusssuuntaan mutta Lonki leikkasi rukiinoljet tarkasti patjan leveyssuunnan levyisiksi ja täytti näillä patjan huolellisesti. Tähän oli selvä syy. Näin patjan voi kääriä aika tiukalle pienelle rullalle. Tyyny oli rullan sisällä ja huopa samoin rullalle käännettynä ulommaisena. Rulla sidottiin hamppuköyden pätkällä kiini. Erittäin kätevä pakkaus jota Jussi säilytti vintillä josta hän sen sitten vain hakiillalla ja levitti tuvan lattialle.

Lonki Jussi saattoi asustella meillä viikkoja, jopa kuukausia. Sitten hän yhtenä päivänä vain häipyi jonnekin mutta palasi vuorenvarmasti takaisin muutaman viikon päästä. Ainakaan me lapset emme tienneet missä hän nuo ajat miilusti.

Jussi tykkäsi lapsista ja viihtyi heidän kanssaan. Hän opetti meille monia taitoja mm ajamaan polkupyörällä, marjastamaan ja tekemään monia muita askareita. Että minusta on tullut näinkin innokas marjamies on paljolti Jussin ansiota.

Jussi viljeli kessua saunan takana ja kuivatti sitä vintillä. Kessun lehtien leikkaaminen ja sätkien pyörittäminen oikein sätkäkoneella oli hyvin huolellista ja tarkkaa työtä jota seurasimme mielenkiinnolla.

Jussi oli avulias. Hän huolehti useimmiten maidon separoinnista ja lämmitti uunia ja keitti velliä koko väelle. Minulla ei ole havaintoa että hän olisi maksanut liioin minkäänlaista korvausta asumisestaan ja ruuistaan sillä hän söi aina yhtä aikaa talonpöydässä. Ehkäpä hän itse arveli maksavansa sen työnä sillä hän kyllä joskus osallistui heinä tai elonkorjuuseen mutta ei raskaampiin maatalous ja metsätöihin. Hänellä oli itsellään kyllä kuiva muona mikä tarkoitti näkkileipää, voita, ja läskiä. Jussilla oli vtsakatari mutta hänen käsityksensä mukaan läski minkä paksumpisilavainen oli sen parempi lääke vatsalle. Jussi oli tunnetusti nuuka mutta hänellä arveltiin kyllä olevan rahaa enemmän kuin monella tuohon aikaan. Uittohistoriaa kerätessäni eräs haastateltava kertoi että Jussi ollessaan tammella \”lauttavahtina\” keitti koko viikon samoista poroista kahvia. Muistikuvani mukaan hän keitti kyllä poroista vain \”sumppia\” johon sitteen toisessa vaiheessa lisättiin hyppysellinen uuttakin kahvia.

En tullut koskaan tietämään mistä Lonki Jussi oli kotoisin ja mikä oli johtanut hänet Kolkulle ja Lehtolaan asumaan. Mutta hauska mies hän oli jonka seurassa minäkin viihdyin niin hyvin että kun hän sitten oli noilla lomillaan, jotenkin kaipasin häntä ja odotin milloinkahan Lonki Jussin askelet taas porstuvasta kuuluvat.

Long John, 20.11.2007

Lienenekö edes nähnyt Longin/Långin Jussia, mutta kuulemani mukaan oli kulkumies, joka majaili ainakin Lehtolassa, Suurensuonmäessä ja Tikkasella. Ja naapurustossakin saattoi olla vaikkapa teurastushommissa kaverina. Ja tammen vahtina jokisuussa.

Lie ollut Suurensuonmäessä vielä 60-luvulla. Tuulan kertomana muistan, kun Suurensuonmäen isossa tuvassa oli illan hämyssä usein lepakoita tutkaohjauksella lennellyt niin olipa kerran Longin Jussi sulkapallomailalla saanut yhden ilmasta napattua ja olivat sitä kummastusta sitten päässeet lähemmin tutkimaan.

Ja Jukalta muistuu se vitjajuttu helteiseltä Kolkkujoelta, mutta sitä ei nyt tähän uskalla Alli-sensuurin takia kirjoittaa, eikä Jukan kertomaksi edes väittää…

Myöhemmin taisi Jussi asustella Kumpumäellä omassa mökissään. Ja viimeiset ajat 1980-luvulla Muikunlahdessa vanhainkodissa. Taisipa vielä sielläkin puolisalaa poltella holkkitupakkaa kun hoitajilta silmä vältti. Eikä tainnut oikein muutenkaan viihtyä turhan kliinisissä laitosolosuhteissa. Niinpä kun Tikkalan Anna-mummua käytiin Muikunlahdessa katsomassa, niin poislähtiessä Jussi oli usein lyöttäytymässä mukaan karkulaiseksi.

short, 20.11.2007

Longin Jussin mökkihän oli oikealla puolella Keiteleentietä kilometrin pari Keiteleelle päin, onkohan enää mitään jäljellä. Lapsena etsittiin korttimiehiltä, joihin Jussikin kuului, pudonneita kolikoita sen kuusen juurelta Kumpumäestä.

Liekö ollut samoja Långia kuin se vankilanjohtaja?(;

Olavi Hulkkonen, 9.11.2007

Minusta meillä oli ennen erilaisia persoonia kylällä. Mielestäni ne oli ”Kapusta-Ville”, Longin Jussi, Reinikaisen Hanssu ja Kala-Ale. Ale oli venäläinen sotilaskarkuri, erittäin hauska mies, josta on jopa kirjakin olemassa. Kirja on ns. nuorisokirja, jonka on kirjoittanut joku pahkamäkeläinen. Kirjan nimeä en muista mutta kannessa lukee Pertti! Muuta en muista.

Sen muistan että Kapusta-Ville (Ville Pasanen) on Pasasen Veikon, Taiston, Sirppilahen Vilkin ja Voiton isä. On siinä veljessarjassa tyttöjäkin. Jos oli isä persoona, niin oli pojatkin kukin omalla tavallaan. Kaikki tunnen ja kaikki ovat olleet mulle omalla tavallaan oppi-isiä. Veljekset ovat rentoja, kovia työmiehiä, lapsirakkaita ja talkoohenkisiä.

Villestä haluan kertoa sen verran että hän oli tietääkseni ystävystynyt Kala-Alen kanssa ja he kalastelivat Kolkkujärvestä niin kesällä, kuin talvella. Kalaa he nähtävästi saivat, sillä he kävivät myymässä kalaa koulussakin kesken tunnin. Eikä he koputtanut oveen ennen sisään tuloa. Sitten minusta se miespari oli outo ilmestys. Ville oli raamikas pitkä mies, kun taas vastaavasti Ale oli n. 150 cm + karvalakki. Alesta jäi minulle sellainen kuva, että hän oli likainen, pieni ja meille lapsille hieman pelottava. Hänestä on varmaan muilla enemmän kerrottavaa. Jaa sen muistan että Ale munitti kusiaisia ja vei munat kuopioon, jossa möi ne yliopistolliseen sairaalaan tai jollekin joka vei ne lääketehtaaseen. Kusiaisen munilla sai silloin kovan hinnan. Ale oli hotellissa ja ostanut votkaa ja naisia. Tämä on minun päätelmä kun Ale reissun jälkeen sanoi ”Ylen hyvä mutta ylen kallis!” Ville taas oli saanut nimensä siitä että hän oli hyvä tekemään puutöitä. Hänellä oli repussaan aina kapustoita, joita kaupitteli kylällä kulkiessaan.

Kapusta – Villen pojanpoika, 9.11.2007

Kirjoittelin alkuvuodesta joitakin juttuja Kala-Alesta. Löytyy vielä tältä palstalta, kun selailee alaspäin.

Reijo.

M-L Ehtola, 9.11.2007

Jokelan tapahtumat ovat tuoneet esille yhteisöllisyyden tai pikemminkin sen puutteet ja toisaalta netin pimeän puolen. Ne on asetettu osittain toistensa vastakohdiksi. Pitäisikö sanoa laajakista irti ja sanoutua irti koko touhusta?

Tuskinpa tilanne siitä paljon paranisi.Kolkun sivuja tutkiessani voi havaita että parhaimmillaan netti voi toimia tehokkaana yhteisöllisyyden edistäjänä. Täällä on hyvä tuoda esiin mieltä askarruttavia kysymyksiä ja kannustaa toisia avaamaan sisintään muidenkin pohdittavaksi. Netissä välimatkat eivätkä aikataulut mmuodosta estettä kohtaamiselle vaikka asutaankin vähän hajallaan. Pienen nettiyhteisön kuten Kolkun nykyisten ja entisten asukkaiden+kolkkufanien sisällä kontrollikin pelaa. Jos nyt Ehtola vaikka alkaisi pitää outoja ampumaharjoituksia ja viestittäisi niitstä täällä netissä, luulenpa että naapurit kohtuullisen nopeasti tulisivat vähän tarkistamaan että mitä täällä oikein puuhaillaan. Se olisi tässä tapauksessa oikein hyvää yhteisöllisyyttä.Isot nettiyhteisöt ovat ongelmallisia koska niissä ei tällainen naapurivastuu enää pelaa.

Taidanpa sittenkin vielä maksaa laajakaistamaksun ja käväistä silloin tällöin ainakin näillä turvallisilla ja mielenkiintoisilla Kolkun sivuilla.

J. McAho, 9.11.2007

Et ole Ehtola varmasti ainoa, joka näinä päivinä on pohtinut sitä, onko netti terveellinen ajanviettopaikka varsinkin lapsille ja nuorille. Tässä voisi tarjota sellaista talonpoikaisjärkistä vertausta vaikkapa puukkoon tai kirveeseen: ne ovat molemmat todella hyödyllisiä ja monesti välttämättömiä tiettyjen tarpeellisten askareiden tekemiseksi. Käyttäjästä on sitten kiinni, jos niitä käytetään väärin. Ei ole puukon syy, jos joku sillä sohii lähimmäistään.

Reijo Pasanen, 29.10.2007

Muistuu mieleeni, että joskus 70-luvun lopulla oli mm. Kansalaisopiston tanssikurssi koululla. Pitihän sinne tietysti mennä kurssille. Nimittäin tansseissa käynti oli vissiin melkeinpä ainoa tapa nuorille, päästä tekemään tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ajatuksena oli, että jos osaa tanssia vähän paremmin, kuin keskivertotanssija, niin se voisi vähentää rukkasten määrää. Kukapa niitä rukkasia keräilemään.

Muistaakseni poikia oli enemmän kuin tyttöja ja kun alkoi parien jako, niin olin liian hidas. Nimittäin olin jo katsonut sopivan parin, mutta vietiin nenän edestä. No, aikani pyörittyä, kaikki tytöt oli jo varattuja. Ja ei auttanut, muu kuin tanssia mulliparilla. Pasasen Voitto oli parini ja johtuneeko siitä syystä, että en oppinut koskaan kovin hyvin tanssimaan. Ei siinä, etteikö Voitto olisi osannut viedä, mutta kyllä pettymys oli karvas, kun muistaakseni tanssittiin joka kerta niillä samoilla pareilla.

Kuka muistaa olleensa tuolla Kansalaisopiston kurssilla?

Jukka, 3.11.2007

Kiitos Reijo letkeästä tarinaketjun avauksesta Kolkun tansseihin liittyen, vaikka itse tanssikursseista sinulle jäikin vähän kitkerä maku. Sama suhde itse tanssitaitoon oli varmaan meillä useimmilla sen ajan nuorilla. Tanssittiin samoilla askelilla ja melkein tahdillakin kaikki kappaleet. Tanssilattialla erottui silloin vain muutama parkettien partaveitsi, yleensä jo varttuneempi pari, jotka olivat tanssitaitonsa hankkineet 50- ja 60-luvuilla. Monella sen ajan nuorella oli todennäköisesti sama motto kuin allekirjoittaneellakin: sen verran tanssitaitoa riittää, että akan saa ja häävalssi sujuu ilman kompurointia. Ja hyvinhän tuo onnisti.

Nykyään lavatanssia pidetään jopa hyvänä liikuntamuotona. Ja hikihän siinäkin tulee, kun pari-kolme tuntia tanssia rytkyttää. Pulssi nousee ja kuntoa kysytään. Koko iltaa ei jaksa tanssia, ellei käy viikollakin lenkillä. Oikeat tanssiaskeleet ja -kuviot on mukava osata, ne tekevät tanssimisesta mukavan ja mielenkiintoisen liikuntamuodon. Ja kaikkein tärkeintä tanssimisessa on se, että siihen tulee suhtautua pilke silmäkulmassa: tanssi (niinkuin elämäkin) maistuu parhaimmalta, jos pystyy nauramaan omille virheilleen ja möhläyksilleen.

Vaikka tanssikurssien tavoitteena onkin tehdä kurssilaisista parkettien partaveitsiä, niin hyvä on sekin, jos tuloksena on linkkuveitsiä.

Kylätalon avointen ovien päivässä kysyttiin kävijöiltä toiveita kylätalon tulevasta käytöstä. Jotkut vastaajat toivoivat järjestettäväksi talolla tanssikursseja. Miten olisi, jos ensi kesänä esimerkiksi parina viikonloppuna ( perjantai- tai lauantai-iltana ) tai viikolla järjestettäisiin lavatanssikurssit? Ajankohta voisi olla sellainen, että mahdollisimman moni lomalainenkin pääsisi kursseille mukaan, esim. heinäkuun alussa.

Ally McP, 28.10.2007

Vedä verkaa, kudo sarkaa, anna sukkulan lentää – emäntien käsityöpiireissä taittuivat talven selät

Peipon vanhassa tuvassa kuuluu iloinen puheensorina ja kangaspuiden louske. On syksy 1977 ja kansalaisopiston piiri on kokoontunut kutomakurssille. Emännät ovat touhunneet jo monta vuotta tanssi-iltoina keittiössä ja näin tienanneet pienviljelijäyhdistykselle varoja. Miehet olivat saaneet omat koneensa; nyt oli naisten vuoro saada uudet, 150 cm leveät kangaspuut. Innokkaina naiset olivat hommanneet lisäksi Tiitilästä, Pirttimäestä, Heinäahosta, Peltoniemestä ja Peiposta kangaspuut ja taisi siellä olla Rasilan Marinkin vanhat puut mattokankaassa. Opettajina toimivat Ritva Halonen ja Marjatta Turden. Kurssilla olivat ainakin Hiekkapuron Sylvi, Peipon Laila, Harjun Sirkka, Mökinahon Lyyli, Tiitilän Helvi, Hakalan Helmi, Heinäahon Aili, Kekkosen Anna-Liisa, Pirttimäen Raija ja Peltoniemen Laina. Naiset saivat aikaan kolmena talvena monenlaisia kudonnaisia: mm. matkahuopia, raanuja, käytävä- ja keskusmattoja, kaitaliinoja, isoja pellavaliinoja, huiveja, pyyheliinakangasta ja Karjalan punapoiminta-kaitaliinoja.

Kangaspuiden kolinan tauottua Peipon tuvassa innostuimme savitöistä. Kävimme yhden talven Viitasaaren Keskuskoululla savitöissä. Joskus piti kiirettä iltalypsyllä, kun piti ehtiä kuudeksi tievarteen linja-autolle. Olihan se melko hankalaa kulkea kylällä asti harrastamassa, niinpä anoimme saimme savikurssin seuraavaksi talveksi Kolkun koululle.

Mukana olivat melkein kaikki kylän naiset, Pelkosen Antti ja pyörivät siellä mukana myös Tanja 4v. Tuomas 1v., Antti 5v., Heikki 3v., Anne 6v., Sanna 4v. ja Tero 6v. Lapset leikkivät ja välillä leipoivat savesta omia taideteoksia. Näin päivähoito järjestyi nätisti.

Savesta tehtiin uunivuokia, kuppeja, kukkamaljakkoja, kelloja, kynttilälampetteja, tauluja ja erilaisia koriste-esineitä. Opettaja (nimi unohtunut) kuljetti esineet keskuskoululle poltettavaksi ja lasitettavaksi.

Seuraava innostuksen aihe oli kansallispukukurssi. Sipukan tuvassa ahkeroimme v.1982-83. Opettajana toimi Aino Kemppainen. Tuloksena oli peräti 15 kansallispukua! Lisäksi Sipukan Aune korjasi ja uusasi omaa Härmän pukuaan ja kuuteen pukuun tehtiin tykkimyssyt. Lehtolan Kerttu teki kolme Koillismaan pukua: itselleen, tyttärilleen Paulalle ja Eevalle. Männikön Eija teki itselleen Pyhäjärven ja Siirille Raja-Karjalan puvun. Hakalan Helmi, Pirttimäen Raija ja Tapiolan Maija tekivät Suomussalmen kansallispuvuttykkimyssyineen. Kekkosen Liisa teki Itä-Savon puvun, johon tuli myös tykkimyssy ja Heinäahon Aili teki Kaukolan puvun. Tiitilän Helvi ompeli Keski-Suomen puvun uudemman mallin mukaan ja Mökinahon Lyyli teki Valkealan puvun tykkimyssyineen. Mökinahon Erja ahkeroi suuritöisen Tuuterin kansallispuvun ja Peipon Laila ja minä teimme Räisälän puvut. Kurssilla kävi myös Hackseliuksen Annikki tekemässä tykkimyssyn omaan Keski-Suomen pukuunsa. Kansalaisopiston kevätnäyttelyssä oli meillä komea osasto.

Pukutarvikkeet maksoivat tuolloin n. 700 mk, kun valmiin puvun hinnat liikkuivat tuhansissa markoissa. Tykkimyssyn tarpeet sai n. 70 markalla, kaupassa myssy maksoi tuhat markkaa.

Kansallispukukurssin jälkeen vuosina 1983-84 Sipukassa taiteilimme rekipeittoja. Mustalle sarkakankaalle kirjoimme värikkäillä villalangoilla erilaisia kuvioita. Taitavimmat suunnittelivat itse mallit ja kuviot. Sitten oli vuorossa poppanakurssi, jolla syntyi mm. sänkypeittoja, liinoja ja poppanatakkeja. Seuraavana vuonna ompelimme trikoota ja harjoittelimme saumurin käyttöä. Kylän miehet kulkivat pitkään kotona tehdyissä alusasuissa ja koko perhe äidin ompelemissa verkkareissa. Talvella 1986-87 virkattiin tauluja ja turkisnahkakurssilla valmistettiin lämpimiä turkislakkeja, rukkasia ja töppösiä.

Vuosina 1987-88 oli vuorossa nahkakurssi, jolloin tehtiin mm. lompakoita, olka-, käsi- ja ostoslaukkuja, silmälasikoteloita, tauluja, vöitä, kirjankansia, remmikenkiä ja kolmet lipokkaat (kansallispuvun kengät). Nahkapiiriin osallistui kevätpuolella myös miehiä, Kekkosen Vilho ja Jorma, Sipukan Veikko ja Timo. Naisista oli mukana Sipukan Aune ja Maija, Riita-ahon Kaarina, Männikön Eija, Pirttimäen Raija, Harjun Leena, Kekkosen Anna-Liisa ja Tuula. Opettajina toimivat tekstiilitöissä Aino Kemppainen, äitiyslomansijaisena oli Maija-Liisa Pasanen. Nahkakurssin vetäjänä toimi Maija Tuovila.

Vuonna 1988 kurssipaikka vaihtui Mökinaholle. Oli vuosi pukuompelua, tilkkutöitä, Suomi-taulu ristipistokurssi, valkokirjontaa, kankaan painantaa, kudoimme koneella villapaitoja ja teimme Hardanger-liinoja ja tauluja. Yhtenä talvena joulun alla oli myös himmeli- ja olkikoristekurssi. Kekkosen Tuula toi mummolastaan rukiinolkia, jotka sitten puhdistettiin Mökinahon kylpyhuoneessa porukalla. Oljista taiteilimme himmeleitä ja kuusenkoristeita. Opettajina toimivat Eija Kemppainen ja Anne Tuhkanen.

Talven selkä taittui aina mukavasti ja käsillä oli mieluisaa tehtävää. Varsinaiset työt navetalla ja tuvassa luisti nopsaan, kun oli kiire jatkamaan käsityötä. Ja oli mukava nähdä naapureitaan ja siinä sivussa parantaa maailmaa edes kerran viikossa. Kansalaisopiston piiri loppui sitten aikanaan väen vähyyteen. Vanhat kun muuttivat kirkolle, emme saaneet kokoon seitsemää osallistujaa. Viimeisinä vuosina saimme toki vahvistusta naapurikylältä, kun Suihkosen Lea ja Paanasen Aino tulivat opettajan kyydissä kurssille.

Jälkeenpäin ajatellen kaikista vaativimpia töitä olivat mielestäni kansallispuvun teko ja Hardanger-kirjonta. Etukäteen pelkäsin ryhtyä niin suuritöiseen ja isoon kansallispuku-urakkaan, mutta onneksi Lyyli sai houkuteltua kurssille mukaan. Hardanger-kirjonta oli tarkkaa ja vaativaa puuhaa. Tein taulun ja 65cm x 65cm kokoisen liinan, johon virkkasin reunaan pitsin. Moneen kertaan piti aina laskea, ennen kuin leikkasi lankoja poikki,muuten meni työ pipariksi. Joskus, kun katselee tekemiään käsitöitä, ihmettelee omia aikaansaannoksiaan.

Pieniä vastoinkäymisiäkin koettiin. Eräänä talvi-iltana istuimme Lyylin puolella ompelemassa kansallispukujamme, Lyyli paitaansa minä esiliinan pitsejä kiinnittelin. Sohvapöydälle oli jäänyt Lyylin valmis kauluskappale, jonka reunaa kiersi reikäommel. Nelivuotias Heikki Petteri halusi myös osallistua mummun paidan tekoon ja leikkasi pienillä saksilla koruommelta pitkin yhden sivun, ennen kuin apulaisen touhut huomattiin. Eipä siitä enää kaulusta saanut – uusiksi meni kauluskappale.

Saara, 28.10.2007

Onpa hyvä uusi alue tuo 70-ja 80-luku ja naisten harrastukset! Paljon olette saaneet käsillänne aikaan ja näin tumpelon näkökulmasta vaativia töitä. Hienoa muistaa opettajat ja tekijät ja kurssipaikat.

Joskus 80-luvun alussa Kymönkosken koulullakin kudottiin, samat opettajat Kemppaisen Aino ja Halosen Ritva. Pelättiin jopa avioeroja, kun jotkut innostuivat kutomaan kaiket illat myöhään yöhön. Hardanger töistä olen minäkin saanut ihailua osakseni kun naapurin Saara Hämäläinen on vienyt hienoja liinojaan näyttelyyn Kymönkosken nuorisoseuran talolle. Itse suhtaudun pelonsekaisella kunnioituksella näihin töihin ja ihmettelen, miten ikinä kukaan hennoo läväyttää niin arvokasta liinaa pöydälle. Mukava lukea!

Muurahaisten / kolkkulaisten laulu

Eräs meidän Herramme muurahaisista, 27.10.2007

Pieni Kolkun kylä sinnitteli isoisten joukossa hienosti kolmanneksi Keski-Suomen Vuoden Kylä-kisassa. Elämä jatkukoon entiseen tapaan, yhteen hiileen puhaltaen ja pienenkin kylän tulevaisuuteen uskoen. Vähän samaan tapaan kuin muurahaiset Aaro Hellaakosken runossa:

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.

Heinäsirkka, 27.10.2007

No mistähän näin upea palautus runo jo löytyi! Hienoa, huomenna korsia pesiin.

Runojen ystävä, 28.10.2007

Osuva oivallus tuo Hellaakosken runo. Kilpailun tuoksinaa täältä kauempaa intohimoisesti seuratessa minulle taas tuli mieleen Uuno Kailaan runo Pallokentällä. Tosin se on kokonaistunnelmaltaan liian surumielinen, eikä siten täydellisesti sovi tilanteeseen. Mutta siihen tunnelmaan kyllä, kun voi vain sivusta seurata kykenemättä itse kantamaan kortta kekoon. Muutama säe kuvatkoon sitä:

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtanut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puidenlatvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niin kuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

mehtäpena, 28.10.2007

Mukava kun tänne nyt näyttää tulevan runoja, Lisää vaan.Vähän melankolisiahan nuo viimeiset on mutta sopii suomalaiseen löuonteeseen.Mitä kyläkilpailuun tulee, kiva reissu meillä jokatapauksessa oli ja kilpailu kokonaisuudessaan miellyttävä kokemus.

Pärjäsimme kyllä hyvin (parhaiten) tässä viimeisessä osiossa. Tosiasia kuitenkin on että toimintapisteitä saimme muita finalisteja vähemmän. Viisautta on kenties että näin pienelle kylälle ei polkaistakaan käyntiin kaikenmaailman hankkeita ja harrastepiirejä vaan sen mukaan kun kestävää innostusta ja voimavaroja rittää.

Mitenkään emme tunteneet tulleemme tallotuksi emmekä ainakaan rampoina kisasta palanneet vaikka kolmas sija jäi vähän kirvelemäänkin.

Toinen meidän Herramme muurahaisista, 28.10.2007

Hyvin sanottu Mehtäpena. Tähän voisi vielä lainata Aleksis Kiveä:

Hiiteen kaikki mielen mustuus,
me suoritamme itsemme tästä retkestä kuin enkelit.
Asiat käyvät hyvin, peijakkaan hyvin,
eikä yhtään syytä päätä kallistella!

Plussaaa, 29.10.2007

Vielä on mainittava, että saitte hyvin pisteitä myös raadin vierailusta Kolkulla. Myöskin plussan puolelle voidaan laskea tuntemattoman naisen huudahdus Euromarketissa Kekkosen Jormalle ”voi ku ihana!” Väitti harvemmin kuulleensa.