Mökinaholainen, 17.1.2007
Jussin ja Reijon kommentit entisajan koulumatkoista Poikki järven-jutun yhteydessä innostivat muistelemaan vähän laajemmalti Kolkun kylän liikennenolosuhteita menneiltä vuosikymmeniltä. Tiedän, että Jääskeläisen Matilta tulee vielä lähiaikoina tarkempia kuvauksia T.E. Jääskeläisen arkistojen perusteella tieolosuhteiden kehittymisestä Kolkulla, joten kuvailen seuraavassa paremminkin sitä, miten täältä Kolkulta on muualle maailmaan kuljettu.
Kaiki kolkkulaiset ovat törmänneet maailmalla mainintaan ”Kolokun murakintuista”. Vaikka sanonta sinänsä oli aikoinaan loukkaava, niin sillä oli kuitenkin ihan todellinen perusteensakin: Kolkku oli pitkään syrjäinen, soiden takana eristyksissä ollut kylä, josta kirkolle jouduttiin kulkemaan jalkaisin pehmeiden soiden halki ja siinä tahtoivat ”kintut” väkistenkin muraantua. Vielä nykyisinkin paikoitellen näkyvissä oleva vanha kirkkopolku Valkeasuon ja Suursuon yli johtavine pitkospuineen Karjalankankaalle ja sitä kautta Kolimanpäähän oli ensimmäinen yhdysside ulkomaailmaan.
Varsinainen tieyhteys Kumpumäelle Heinäsuon kautta syntyi vasta 1800-luvun alussa, jolloin valmistui Viitasaaren-Keiteleen paikallistie. Aluksi tuokin yhteys Kumpumäelle oli vain Heinäsuon läpi kulkeva pitkospuu-polku, mutta muistelen Arvin ja T.E:n kertoneen, että Paanasen Kustaan (s.18.9.1802, k.24.3.1886) muuttaessa Suovanlahdelta Suurensuonmäkeen kotivävyksi ja Maija Stiina Ruuskan puolisoksi olisi ensimmäisen kerran Heinäsuon yli tultu kesäaikaan hevospeleillä; tämä olisi tapahtunut siis joskus noin v. 1828-29.
Sen jälkeen liikennöinti hoituikin sitten niin apostilinkyydillä kuin hevosillakin Kumpumäen kautta. Kun 1800-luvulla asioita ulkomaailmaan päin lähdettiin hoitamaan, niin ensimmäinen etappi oli Kärnä, joka oli tuolloin Viitasaaren itäisten kylien yhdyspiste. Sinne syntyi aikanaan ensimmäinen kauppa, posti, osuusmeijeri ja osuuskassa. Matkat Kärnään ja kirkolle tehtiin jalkaisin tai hevoskyydillä, mutta ”kirkollakäynti” oli tuolloin aina parin vuorokauden mittainen reissu. Talvella liikkuminen tapahtui luonnollisesti suksi- tai rekipelissä. Kesäisin matkaa lyhensi ja helpotti Kymönkoskelta kirkolle toiminut säännöllinen laivayhteys, joka oli joskus kuulemma niin täysi, että kaikki eivät edes mahtuneet mukaan ja edessä oli patikoinnin jatkaminen Niemelän ja Muikunlahden kautta kirkolle.
Polkupyörä oli 1900-luvun alussa hieno keksintö, joka helpotti etenkin syrjäkyläläisten kulkemista ja kirkonkyläreissut hoituivatkin pyörällä jo yhden päivän aikana. Pyörä tosin oli harvinainen ja kallis peli, joten sitä ei joka talossa vielä 1920-luvullakaan ollut. Postikin kulki pyörällä 1920-ja 30-luvulla, kuten Aapo ”Eemin perintö”-jutun kommentissaan muisteli. Asioita hoidettiin yhä edelleen pyörälläkin etupäässä Kärnässä ja sen kautta kirkolla.
Autokyydillä matkat alkoivat hoitua vasta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla. Vaikka autokyytiä päästiinkin näkemään ja kokemaan jo 1920-luvun puolivälissä Viitasaarelta Jyväskylän sekä Kuopion suuntaan, saatiin Kolkun kylällä ensikosketus henkilöautoon 1928 syksyllä, kun pastori Halmesmäki kävi autollaan Kolkun kansakoulun vihkiäisissä. Varsinaiset juhlallisuudet meinasivat unohtua, kun Koivuharjun Otto uskaltautui uteliaiden kyläläisten joukosta ensimmäisenä kokeilemaan auton ajoa. Ensimmäinen henkilöauto kylälle tuli Kekkolaan Kekkosen Oivalle joskus 1950-luvun alussa ja sillä hoidettiin heti alusta saakka kyläläisten kuljetuksia laidasta laitaan aivan kuin taksilla konsanaan.
Koulukyytejä ei tunnettu vielä 1960-luvun alussakaan ja jopa 5-6 kilometrin päivittäiset koulumatkat taittuivat jalkaisin ja talvisin suksilla. Kuten Reijo ja Maija muistelivat, Kolkku-järven takaa koulumatka joskus talvituiskulla oli enemmän nykyistä ”Extreme-urheilua” muistuttavaa selvitymistaistelua kuin koulumatkaa alle 10-vuotiaalle alakoululaiselle. No, Kolkku-järven takana asuvat koulaiset tosin voittivat koulun hiihtokilpailuissa aina mennen tullen meidät lähempänä koulua asuneet luokkatoverinsa; voittipa Junus-Topi joskus 1960 Kuorikosken ja Kolkun koulujen yhteisissä hiihtokilpailuissa muut, vaikka melkein heti lähdön jälkeen toinen suksenside särkyi – Topi otti särkyneen suksen toiseen käteensä sauvan rinnalle ja lykki muutaman kilometriä yhdellä suksella ensimmäisenä maaliin ohittaen matkalla muut, kahdella suksella hiihtäneet ikätoverinsa.
Linja-autoyhteyttä Kolkulle alettiin puuhata 1966, kun tieyhteys Korppisille saatiin vihdoin viimein valmiiksi. T.E. Jääskeläinen ajoi aktiivisesti aikoinaan ko. tieyhteyden saamista ja kun se oli valmis, hän myös toimi aktiivina linja-autoyhteyden saamisessa. Linja-autoyhteyden ”perustava kokous”, jossa päätettiin hakea linja-autoreittiä koulukyytioikeuksilla, pidettiin 4.9.1966 Mökinaholla. Kokouksessa oli pöytäkirjan mukaan läsnä kaikkiaan 46 kyläläistä ja kokouksen yksimielinen vaatimus oli, että läpikulkutielle haetaan linja-autoliikennelupaa. Linja-autoliikenne alkoi sitten syksyllä 1967, kun Kolkun kansakoulu lakkautettiin kesällä 1967. Koulu- ym. asiointikyyditys hoituikin T.Makkosen liikenteen linja-autolla aina 1980-luvun alkuun asti. Linja-auto sai heti alussa nimekseen ”Ihkajan ihme” siitä syystä, että ko. linja-auton joka-aamuinen reitti tuli Pihtiputaalta Ihkajan erämaan läpi Kolkulle; ihme se ehkä oli siitä syystä, että linja-autoreitin saaminen Kolkulle oli monenkymmenen vuoden haave ja toisaalta varsinkin talvisin eräänlainen ihme, että se ylipäätään pääsi joka aamu tulemaan Kolkunsalon tuiskuisten taipaleiden takaa.
Näistä kaikista menneistä matkustamiseen ja kulkemiseen liityvistä asioista on varmaan monella erilaisia muistoja ja toivoisinkin, että tämä karkea alustus saisi jatkokseen kommentteja ja kokemuksia pitkospuista, hevoskyydeistä, pyörämatkoista, autoista, Ihkajan ihmeestä jne…
Reijo, 17.1.2007
Siinäpä oli paljon tietoa Kolkulla ja Kolkulta matkustamisesta. Muistan isäni kertoneen vielä 50-luvulla jalkaisin reissusta kirkonkylälle. Reissu kesti kaksi päivää.
Taisivat melkein kaikki koululaiset kulkea suksella kouluun talvisin. Kollun hiihtokilpailuista muistuu mieleeni mm. tällainen tappaus. Olin ekalla luokalla. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Sain hyvän lähdön ja alku menikin aikas mukavasti. Sitten tarttui sauva upottavaan hankeen ja minä jatkoin matkaa alamäkeen. Ei ollut lenkkejä kaikissa sauvoissa silloin. No eipä hätää. Odottelin heti seuraavaksi jälkeeni lähtenyttä Kekkosen Marja-Liisaa. Huusi Marja-Liisalle, että tuo sauva, kun se jäi sinne hankeen. Marja-Liisa huus, että en voi tuoda sitä, koska kilpailen sinua vastaan. En ymmärtänyt sitä ihan, mutta ei auttanut, muu kuin kääntyä ja hakea sauva itse. Sillä kertaa taisin olla viimeinen. Että sellainen tappaus..
mökinaholainen, 20.1.2007
Voisinpa itse jatkaa kertomalla entisajan kulkupeleistä ja -tavoista seuraavan tarinan, joka on tosi.
Elettiin ehkä vuotta n.1962 ja oli leppoisa kesäinen sunnuntai-aamupäivä. Olin itse tuolloin hieman yli 10-vuoden ikäinen ja olimme muiden samanikäisten pojankloppinen kanssa koulun kentällä jalkapallon tms. peluussa. Paikalle tuli myös polkupyörillä hieman vanhempia poikia, jotka ilmoittivat olevansa lähdössä kirkolle urheilukilpailuihin ja kysyivät,olisiko mukaanlähtijöitä. No, meistä useimmat olisivat tietysti olleet mielellän lähdössä, mutta ongelmana oli se, ettei meillä ollut pyöriä ja linja-auton lähtöön oli vielä 7-vuotta aikaa ..
Minä onnekkaana pääsin kuitenkin Leivon Paavon pyörän tarakalle kyytiin ja eikun kirkonkylää kohti, jonne matkaa oli n. 36 km. Tiet olivat tuolloin vielä huonompia kuin nyt, sorateitä ja mäkisiä. Paavo polki koko matkan muiden mukana, kaikki mäetkin, vaikka tarakalla oli ylimääräinen ”painolasti”. Ainoastaan Savimäki kirkonkylän lähellä oli sellainen mäki, joka käveltiin.
Tultiin ajoissa urheilukentälle ja Paavo ilmoittautui 1000 metrin juoksukilpailuun. Juoksukisa oli jännittävää katseltavaa ensikertalaiselle ja hienointa siisä oli se, että Paavo otti ja voitti koko juoksun. Myös monet muut mukana olleet Kolkun pojat ottivat osaa kisoihin, mutta heidän menestystään en enää muista.
Palkintojen jaon jälkeen Kolkun porukka suuntasi luonnollisesti pyörineen paluumatkalle; minä edelleen Paavon pyöräntarakalla matkustaen.
Terveisiä vaan Paavolle ja kiitoksia ikimuistoisesta polkupyöräkyydistä!
mehtäpena, 20.1.2007
Auto kylätiellä oli harvinaisuus vielä 40 luvulla. Osuuskaupan auto kävi kuitenkin säännöllisesti. Me senaikaiset pikkupojat odotimme sen tuloa innolla. Auto liikkui kovin hitaasti liekö johtunut autosta, tiestä vai molemmista. Juoksimme sen perässä usein kaupalle saakka. Joku otti ilmaista kyytiä riippumalla takalaidassa kiini. Se oli tietenkin luvatonta.
Talvikunnossapitoa ei ollut vielä 60 luvun puolivälissä. Kun olipresidentinvaalit joissa Kekkonen ensi kertaa valittiin presidentiksi maalikuussa 1956 tapahtui juttu joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Peipossa oli vaalitilaisuus. Puhujana oli Helsingistä saakka KHO:n presidentti Reino Kuuskoski. Jostain syystä minut pantiin kyyditsemään tätä korkeaarvoista herraa Kumpumäkeen. Esko-ruuna vaan laitareen eteen ja matkaan. Mutta Heinäsuolla oli tuuli juoksuttanut korkeita kinoksia jotka menivät vinottain tien suunnassa. Reki lähti yllättäen luisuun tälläisen kinoksen päältä ja hevonen säikähti tätä ja lähti vielä laukkaan. Seuraus oli että arvovieras kupsahti hankeen tiensivuun. Minä sain vain vaivoin sen pysähtymään. Minua 16 vuotiaana poikasena hävetti tämä aivan hirveästi.Jonkinlaista anteeksipyyntöä vanhalle herralle yritin siinä sopertaa. Mutta hän oli herrasmies. Puisteli vain lumet susiturkistaan ja naurekeli tapahtuneelle jonka jälkeen jatkettiin taas matkaa.
Kekkosen Oivan auto oli muistini mukaan Pobeda. Kyllä oli Oivalla kavereita varsinkin viikonloppuisin kun lähiseudun tanssipaikkoihin piti päästä.
Mökinahon Vilho voitti sitten arpaljaisista Renault 4 cv;n eli ns tipparellun. Vilho oli altis lähtemään kyytiin erikoisesti urheilukilpailuihin. Kävimme katsomassa kansallisia kisoja kirkolla. Kerran menimme pesäpalloa pelaamaan Pasalaisia vastaan. Meitä oli varmaan Rellun kyydissä koko joukkue. Rellu ei tyhjänäkään kulkenut kun vähän yli kuuttakymppiä. Saatikka tämmöisellä kuormalla. Kyyti ei päätä huimannut ja joka vastamäessä osan porukasta piti jalkautua työntämään.
Lehtolaan ostettiin ensimmäinen auto 1963. Se oli Neccar merkkinen eli sama auto kun legendaarinen Fiat 600. Se piti hakea Katajanokalta Helsingistä. Olin tosi jännittynyt ja kovan harkinnan jälkeen pyysin maahantuojan miestä ajamaan sen kaupungin ulkopuolelle. Se oli meillä vuosia ja Paula käytti sitä työautona toimiessaan pitäjässä tarkastuskarjakkona.
Viiskymmentäluvulla lähti paljon nuoria miehiä Ruotsiin. Vuoden päästä he yleensä tulivat sieltä Volvolla, saabilla tai jollain muulla merkkiautolla lomalle. Me joilla oli kokemusta Pikkufiiusta, Kuplavolkkarista, tai Ladasta katselimme tätä silmät pyöreinä.
Tämmöisiä liikennöinti muistoja heräsi. Tietenkin liikuttiin pitkiä matkoja pyörällä. Uudismäen Tapsan kanssa kävimme mm kerran maatalounäyttelyssä Pielavedellä ja kerran suvijulilla Suonenjoella. Yövyimme lähiseudun heinäladossa kesä kun oli. Minkäänlainen hotelli tai matkustajakotimajoitus ei tullut edes mieleen.Telttaakaan meillä ei ollut.
Tiitilän Riitta, 12.7.2007
Isäni Veikko kertoi, kuinka hänen äitinsä kävi Viitasaaren kirkolla aikoinaan jalan. Tuo lähemmäs 40 kilometrin matka taittui ajan kanssa. Hän poikkesi kuulemma useaan taloon lepäämään ja kuulumisia vaihtamaan. Niinpä Hilda tunsikin kaikki talot ja niiden asukkaat matkan varrella. Oli sitä sitten vihdoin kotiin ehdittyään paljon kerrottavaa jälkipolvelle. Isä kertoi, että joskus hänkin oli mukana. Siinä sitä olisi esimerkkiä meidän ”pullajalkaisille” nykynuorille.
kolkku.fi 