Opettajat kylän keskushenkilöitä

Mehtäpena, 22.2.2007

Kun olen lueskellut ”Kirjeitä Kolkulta” kirjaa on mieleen tullut ajatus että olisi kiva kertoa vähän muistoja muistakin opettajista jotka kylällä ovat vaikuttaneet.

Erikoisesti koen tarvetta kertoa jotakin omasta opettajastani Tyyne Jääskeläisestä. Hän teki jo ajallistekin pitkän päivätyön kolkun opettajana 23 lukuvuotta v. 1931-1954 Jos pitäisi mainita yksi henkilö joka on eniten vaikuttanut kylämme elämään minun ainakin olisi vaikea sivuuttaa Tyyne opettajaa.

Minä ja äitini Kerttu saimme muuten molemmat päästötodistuksen tyyneltä. Sekin lienee melko harvinaista. Äiti tosin aloitti koulun Aili Lehtimäen aikaan, minä kävin kouluni alusta loppuun Tyynen oppilaana.

Tyyne opettaja oli Karjalan tyttöjä. Hän osasi nauraa ja itkeä sekä laulaa. Hän oli hyvin hyvin innostava opettaja ainakin minun mielestäni. Eikä hän säästnyt voimiaan vaan toimi työajan ulkopuolella nuorison piirissä opintokerhon,urheilu, laulu, ja näytelmäharrastusten vetäjänä ja innostajana. Vaikutti että hän oli kaikessa mihin osallistui täysillä mukana.Olen varma että olen saanut häneltä paljon sellaista pääomaa jolla on ollut käyttöä elämän varrella. Luulenpa vaan että ilman hänen oppejaan esimerkiksi tämä kirjoittaminen olisi huomattavasti työläämpää kuin se on. Samoin kaikkinainen yhdistystoiminta kokoustekniikoineen, puheidenpitäminen ym. Siihen oppi Tyynen koulussa ja opintokerhossa jo lapsesta alkaen.Erikoisesti hän kannustikin kaikkeen luovaan toimintaan, mutta opetti kyllä tarkasti myös matematiikkaa(laskento ja mittausoppi) ja historiaa jotka olivat enempi lukuaineita.

Tyynellä oli ”arvot kohdallaan”. Hän oli hyvin vahva raittiusihminen ja istutti tämän ihanteen moniin meihin hyvin syvälle.Koko kylä eroittui monista kylistä juuri sen takia että täällä ei juurikaan viinaksia käytetty. Sitten hän oli kova innostamaan urheiluun.Kilpailuja järjestettiin tiheään tahtiin. Koko talven odotetuin kisa oli Kuorikosken ja Kolkun koulujen välinen hiihtokisa. Paljon muistoja herää noiden kisojen tiimoilta minullakin. Sitten Tyyne opettaja oli hyvin isänmaallinen.Olen vähän huvittuneenakin muistellut eräitä varsin sotahenkisiä lauluja joita posket hehkuen laulettiin. Eräs tällainen oli Ateenalaisten laulu. ” Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut taistellen puolesta maas”. Sitä lauloimme pyhällä innolla ja ainakin tämä poika olisi ilmeisesti ollut valmis sotatöihin jo kaksitoista vuotiaana niinkuin Vänrikki Stoolin tarinoissa konsanaan.Olihan sota tietysti tuolloin 50 luvun alkuvuosina aika lähellä vielä, joskin takana.

Karjalan kunnailla, oli toinen laulu jota Tyynen koulussa varmaan laulettiin ainakin kerran päivässä.

Hyvät muistot on jäänet kouluvuosista ja opettajastani. Hän muutti v.54 Saarijärvelle Ranta-Hännilän koulun opettajaksi ja teki vielä sielläkin pitkän rupeaman. Kävin muistaakseni kaksi kertaa siellä kylässä jonkun matkan yhteydessä.Viimeisen kerran tapasin hänet 22.6.1981 isäni 70 vuotisjuhlissa. Iloisena muistelimme tuolloin kouluvuosia.

Tarinapalstan lukija.

Muistelepas sinäkin opettajaasi. Tee matka muutaman vuosikymmenen taakse ja kirjoita se tänne. Tyyne opettajastakin toivoisin lisää muistoja. Kyllä niitä tänne mahtuu.

Ps.Kommentoida voi vanhempiakin kirjoituksia josta niistä jotain herää mieleen.Tehdään yhdessä palstastamme elävä ja toimiva.

Jotakin ehkä tietäisin, olenhan ollut opettajana minäkin, 10.3.2007

Kovinpa ovat vaiteliaita entiset oppilaat. Kaipa se on sitä suomalaista auktoriteettien kunnioitusta, varsinkin kun entisiä opettajia tai ainakin heidän lähisukulaisiaan on lukemassa näitä turinoita. Ja vielä enemmän lie syynä se, että niissä mukavissa ja hauskimmissa koulumuistoissa ei välttämättä ole se opettaja kovinkaan merkittävässä roolissa. Sieltä karttakeppi- ja kateederipuolelta on saattanut iskostua mieleen enimmäkseen niitä ikävämpiä muistoja. Paitsi hikipinkoille eli hikareille… Toisaalta, suurten ikäluokkien kouluaikaan kylällä vain piipahtaneista kansankynttilöistä ei voinut mitenkään jäädä kovin pysyvää jälkiloistoa kylän elämään.

Niinpä ilmeisesti jää kertomatta esimerkiksi, kun käytiin kesäloman jo alettua 1954 hammaslääkärissä Kekkos-Oivan Pobedalla ja Tyyne jäähyväistunnelmissaan osti jäätelötötteröt lapsille. Moni oli ennen sitä tuskin nähnyt jäätelötötteröä edes kuvassa. Tai jutut opettajasta, joka pistäytyi antamassa tehtävät oppilaille, määräsi yhden oppilaan kirjaamaan taululle niitten nimet, jotka eivät ole hiljaa ja palasi sitten takaisin asuntosiipeen. Tai kun oppilaat toimivat kantoapuna, kun käytiin kesken koulupäivän Elman kaupassa ostoksilla. Tai kun käytiin osuuskaupalla punnitsemassa kaikki oppilaat. Liekö ollut kymmenysvaaka, jolloin olisi ollut oiva tilaisuus havainnollistaa luonnnontiedon tunnilla opittuja fysiikan lakeja. Tai kuinka kerran eräs muualla viikonloppunsa viettänyt opettaja myöhästyi lumikinosten takia maanantaiaamuna, mutta ei hätiä mitiä, Tavelan Simo otti omin päin ohjat käsiinsä ja piti verrattoman hyvän aamuhartauden muille oppilaille.

Niinkö on ainainen kiire luikerrellut sinne sydänmaillakin ja myös jo eläköityneille ulkokolkkulaisille, että tähän perinnetallennuskirjoitteluun ei löydy enempää kirjoittajia eikä edes kommentoijia. No, aikalaismuistojen puuttuessa jälleen kerran kirjailenpa tähän joitakin edes hatarasti kouluun liittyviä tarinoita, joita itse hatarasti muistan joskus kuulleeni.

Ensiksi hieman vessahuumoria ajalta, jolloin koulu toimi vielä Mökinaholla. Veikolla (s.1920) oli ollut kiire päästä huussiin, joka oli kuitenkin ollut varattuna. Veikko luuli, että siellä kuhni isosiskonsa Alma, jota Nepiksi kutsutiin. ”Neppi, peästätäkö!” oli Veikko hädässään huutanut oven takana. Ja kuinka olikaan pikkupoikaa nolottanut, kun vessasta olikin kiirehtinyt ulos itse kunnianarvoisa opettaja. Veikollahan niitä olisi muitakin tarinoita paljonkin…

Oikealta koululta tehtiin 30-luvulla retkiä Väntäseen (Uutismäkeen) Nestorin ja Julianan luo kuuntelemaan ja katsomaankin kylän ensimmäistä torviradiota. Oli siinä ollut lapsukaisilla ihmettelemistä, kun närreenkarvanen Nestori oli saanut tuosta akkukäyttöisestä toosasta viriteltyä aseman kohalleen. Näin siis pohjoisessa. Kylän eteläisen puolen ja Heinäkylien sähköisen viestinnän pioneeri oli Kekkos-Tauno. Joutavia renkutuksia ei varmaankaan kuunneltu, sillä akkujen lataus- ja vaihtomatkat olivat pitkiä. Onko muuten tietoa miten ja missä se akkuhomma hoitui?

Aunehan oli nollaoppilaana jo kotonaan Mökinaholla ja meni sitten virallisestikin kouluun jo 6-vuotiaana, kun oikea koulurakennus syksyllä 1928 valmistui. Liekö syynä ollut koulun navetan palo (1933), mutta jossakin vaiheessa 30-luvulla vei joka päivä Mökinaholta maitoa Tyynelle (Minkkinen siihen aikaan).

Ilmeisesti maitotingin siivittämänä sai sitten joululahjaksi villapuvun eli hameen ja puseron. Eikä ollut mikään yksivärinen harmaa vaan somasti oli siinä oikein raitojakin ollut. Kateellisina olivat kylän muut tytöt sitä ihailleet ja olipa tuo puku ollut joskus lainassakin ainakin Lehtolan Kertulla. Tyrväällä (Satakunnan kiertävä naiskotiteollisuuskoulu?) Tyynen sisko Aino oli sen kutonut ja olipa kutonut Mökinahon Hildallekin villapuvun.

Tyyne-opettajan lisäksi koululla asuivat noihin aikoihin siis myös Tyynen äiti Anna Minkkinen, joka toimi koulun keittäjänä ja Mari-täti (Jäntti?) sekä Tyynen pikkusiskot Aino, Elli, Irja (s.1924) ja Anna-Liisa (s.1927). Liekö olleet Kivennavan Joutselästä lähtösin nämä Minkkiset? Noitten nuorimpien lasten Irjan ja (Anna-)Liisan kanssa Aune usein leikki koululla ja sen ympäristössä, kesällä kävivät Kolkkujärvessä uimassa.

Eräällä uimareissulla olivat löytäneet ja keränneet metsämansikoita, joita Irja oli tarjonnut myös Peipon Matille (Paatelainen, s.1858). Tuo tietääkseni Peltoniemessä syntynyt, Peipon peltojen ja suon kuokkimisessa kunnostautunut piippumies oli suupielestään murahtanut, että ”En huoli, perät on suussa.” Eli tarkkaan otti Matti kessuista kaikki hivenaineet talteen. Kärytti nurkantakusia aikansa ensin piipunkopassa ja pisti sitten jämät vielä poskeen muhimaan. Vähän niinkuin hienostunutta ruotsalaistyylistä nuuskaamista.

Tytöt kai muuttivat kirkolle 30-luvun loppupuolella. Aune asui heidän luonaan sitten rippikoulussa ollessaan. Ja niin asuivat (Kirstiä lukuunottamatta) muutkin tytöt, jotka olivat olleet 1922 samalla kertaa kasteella eli Milma Järveläinen (Oriaho), Nelma Kumpulainen (Suurensuonmäki, Sopukka/Kananen), Ester Paananen (Myllyn Ester) ja Kirsti Järveläinen. Kirsti kävi rippikoulun kai jo edellisenä vuonna. Se, että aikoinaan oli ollut samalla kasteella viisi tyttöä eikä yhtään poikaa oli selvä ennusmerkki siitä, että jäävät vanhoiksi piioiksi. Niin oli tuota tyttöviisikkoa kiusoiteltu, mutta eipä jäänyt ikäneidoksi yksikään.

Alkoipa sitten jatkosota kesällä 1941. T.E:n sotaretki loppui heti alkuunsa Kiekuassa haavoittumiseen ja toipilaana kotirintamalla lyöttäytyi yksiin Tyynen kanssa. Mari-täti lähti muualle ja Anna-äitikin poikansa Aarnen luo. Sittemmin tytöistä Elli ja Anna-Liisa avioituivat muualle ja Irja pankinjohtaja Tantulle. Näin muistan kuulleeni.

Kiekuasta puheenollen, monelle kävi paljon huonommin tuossa viitasaarelaispataljoonan II/JR50 tulikasteessa, Soanlahden kunnassa, Jänisjärven pohjoispuolella. VI armeijakunnan hyökkäys Laatokan pohjoispuolella oli alkanut 10.7. klo 15 ja heti Kiekuassa kaatui parissa päivässä (12.7.-14.7.1941) noin 23 viitasaarelaista, kolkkulaisista Purasen Toivo (s.1899) ja Huikarin Otto (s.1903, kuoli sotasairaalassa 16.7.) ja haavoittuneet siihen päälle. Hyökkäyssota vaati veronsa varsinkin, kun vastapuolella oli hyvät asemat siinä vaaran rinteessä.

Jos heinäkuussa 1941 jotain panos/tuotos analyyseja tehtiin niin nämä salamasodan hurmeisen alkuinnon oppirahat ja uhrit katsottiin kai välttämättömiksi, koskapa osalliset siitä Marskin ristillä palkittiin: VI AK:n komentaja Paavo Talvela jo pari viikkoa myöhemmin 3.8.1941 ja 11.D:n komentaja Kylmä-Kalle Heiskanen 7.10.1941. Talvela antoi JR50:n komentaja Yrjö Nahille kenkää 20.7. ja vaihtoi tilalle Martti Ahon. 5.D komentaja oli saanut kenkää jo hyökkäyksen toisena päivänä 11.7. Syynä ei kuitenkaan olleet suuret miestappiot vaan molempien potkujen perusteluna oli hidastelu. Ainakin Kylmä-Kallen ansioiksi mainittiin erityisesti nämä Jänisjärven operaatiot hyökkäysvaiheen ensimmäisellä viikolla. Joittenkin mielestä vähempikin uho olisi ehkä riittänyt – tai ainakin säästänyt miehiä – ehkä. Tai ehkäpä jotkut ihan oikeasti kiirehtivät, jotta olisivat kerenneet vielä heinätöihin…

Noista maallisista isänmaallisista lauluista kuulin joskus eräiltä sota-ajan koululaisilta, että jatko-sodan aikana saatettiin koulussa laulattaa jopa niinkin reipasta laulua kuin erästä Pallen sanoittamaa polkkaa, jonka täsmällisiä sanoja en nyt tähän hätään muista aivan tarkasti, mutta usein toistetun kertosäkeen kantava ajatus meni jotenkin, että ”näköelimien keskelle jne” tai jotain sinnepäin. Niin ne unohtuu nuo vanhojen laulujen sanat kun ei niitä tule enää laulettua ja harvoin kuuleekaan…

Paljon opettavaisempia ja hauskempiakin isänmaallisia riimityksiä on tehty. Niinkuin se V.A. Koskenniemen pätkä, jossa meni viisi latua itää kohti ja vain yksi takaisin. Siinä sitä on individualismin ja kuntourheilun ylistystä. Suomalainen, omaa tietänsä kulkeva soturi ymmärsi yksilöllisyyden ja kuntoilun merkityksen jo tuolloin. Sutkimmat jermut olisivat hiihtäneet peräkkäin samaa latua, mutta ei Koskenniemen sankarit, ehei – valmista latua hiihtäen ladun on vanki, vapaa on vain oman latunsa aukaisija – ja umpihanki.

Tai kuinka jo Runebergin vänrikki Stool tähdensi alue- ja paikkapuolustuksen merkitystä avorivistöstä lähtien. Lapuan manöövereissä ihanaisen päivän jälkeen jokainen ryhmittyi tiukasti omalle paikalleen, jotta silkkinauhaan sonnustautunut von Döbeln pystyi helposti ja riemuiten niitä aukkoja katsastamaan. ”Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin…” Joukkueurheiluvalmentajat lie ammentaneet tästä mallinsa paikkapuolustusstartegioihinsa. Ei höntyillä siellä kentällä vaan jokainen pitää tiukasti oman perinteisen paikkansa – rivissäkin.

Lopetan kommenttini tähän ettei lipsahda rienauksen puolelle…

Hulukkonen, 14.3.20017

Muistelenpa tässä vähän aikoja jolloin kävin Kolkun koulussa.

Löysin hiljan koulutodistukseni, joka ei todellakaan ole hääviä luettavaa. Eka luokalla 1950 oli syyslukukauden paras arvosana 7 ja heikoin laskennosta 4. Keväällä ei oppi mennyt kaaliin edes senvertaa joten todstuksessa lukee vaan ,jätetään luokalle.Johtava opettaja oli Tyyne Jääskeläinen ja luokanopettajani Raili Sorri. Todistuksen keskiarvo 5.67. Isä onneton joutui pistämään nimen sen alle.

Vuosi 1953 ei ollut yhtä toivoton. Silloin pienin arvosana näyttää olleen 6 ja korkein 8 Silloinkin koulun johtajana toimi Tyyne Jääskeläinen ja luokanopettajana Anja Rissanen. Oli muuten komia nainen.Todistuksen keskiarvo melko hyvä eli 7.00

Vuosi -54 Hulkkonen on parantanut kuin sika juoksuaan. Keskiarvo on jo 7.11 Paras arvosana edelleen 8 Sinä lukuvuotena Olavilla on ollut kaksi opettajaa. Johtavana opettajan oli Esko Raatikainen.Luokanopettajan syyskaudella Kirsti Virola ja kevätkaudella Raili Keinonen.

Vuosi -55 oli jollain tavalla hullu vuosi.Olin pois koulusta 86 tuntia lähinnä metsätöissä. Taas oli uudet opettajat. Minun opettajana toimi Pertti Lahti ja alaluokkien opettajana hänen vaimonsa Ulla Lahti.En kyllä erikoisemmin tykännyt Pertistä , mutta hän on kuitenkin antanut kohtuullisen todistuksen. Keskiarvo 7.00

Vuosi-56 oli aika sekava opettajien suhteen. Pertti Lahti oli opettajana syyslukukauden mutta sitten hän häipyi jonnekin. Tilalle tuli vaimonsa Ulla Lahti.Saara Huikari opetti tuolloin alaluokkia. Minun keskiarvo putosi taas 5.91 Oli vain yksi ainoa 8 se oli käsitöistä kiitos Peipon Viljon joka oli poikien käsityönopettaja.

Vuonna -57 Ei oo Ollin oppivuosi tämäkään. Vaikka halolla hakkais niin keskiarvo jää 6.33. Opettana oli tuolloin Seppo Immonen. Ei käy ilmi kuka oli toinen opettaja mutta saattoi olla Eila Lintula.

Vuosi -58 Taas uusi opettaja Tapani Lindelöf joka sitten avioitui Saara Huikarin kanssa.Alaluokkien opettajana toimi Eila Lintula. Ei paljoa parane Olavin todistus. Ei mene yli 7 kirveelläkään vaan jää 6.69

Vuosi-59 Kas kummaa tänäkin vuonna uusi opettaja nyt vuorostaan Vilho Koivisto. Alaluokan opettajana jatkoi edelleen Eila Lintula.Vilho koivisto toimikin sitten Kolkulla opettajana sinne saakka kun kolu lakkautettiin v 67 Hän meni naimisiin Vieno Tikan kanssa ja yhdessä he toimivat Kolkulla koulun lakkautumiseen saakka.

Vuonna-61 Jouduin vielä suorittamaan jatkokoulunkin. Se suoritettiin Kymönkoskella nykyisessä nuorisoseuran talossa.Kansalaiskoulun laajuus oli 396 tuntia. Opettajana Kalevi Tamminen luokanvalvojana Kirsti Kotilainen. Kansakolun tarkastajan oli Aarne Lehtinen.

Minun oppivelvollisuus on loppunut 31.5.-61 Rippikoulun kävin -62 silloin kun Hännilänsalmen silta valmistui.

Tässä tämä minun sivistyksenkeräämispolkuni pääpiirteissään. Ei voi moittia etteikö ainakin opettajat olisi vahtuneet. Kahdeksan vuoden aikana Kolkulla oli 15 opettajaa. Saattaa olla että oppilaan ns. pohja ei ollut erikoisen otollinen.Rehellisesti kun sanon en kyllä tykännyt yhtään käydä koulua.Ainoastaan koulukaverit olivat tärkeitä.Eniten tykkäsin olla isän mukana metsätöissä.

Mehtäpena, 15.3.2007

Huhhuh! Kylläpä on Ollilla ollut monta opettajaa. Ei osaa kuvitella miten itse olisi pärjäillyt moisessa rumbassa. Eihän tuossa edes ehdi oppia tuntemaan opettajan tapoja kun jo taas on vaihtuminen edessä.

Kun on koko ajan yhden opettajan oppiolana opii tuntemaan häntä monella tapaa niinkuin minä mielestäni jo opin Tyyne opettajasta. Sitäpaitsi Äiti joka oli ollut myös Tyynen oppilas antoi minulle erään vinkin. Hän sanoi että jos huomaat että opettajan kaulavarteen ilmestyy muutaman kolikon kokoinen selvästi erottuva punainen läiskä, hän on hermostunut ja ns. pahalla päällä.Silloin kannattaa rauhoittua ja välttää ärsyttämästä lisää Äiti opetti. Nyt kerron erään tapauksen. Tovottavasti en tällä loukkaa ketään.

Eräänä päivänä kun Tyyne opettaja astui luokkaan varoitusvalo paloi kirkkaasti. Ketkä ovat tällä viikolla järjestäjiä nouskoot seisomaan hän ilmoitti.

Seisomaan nousivat Pentti Pulkkinen, Alpo Hulkkonen ja joku kolmaskin ehkä Kekkosen Pentti. Nyt alkoi tulla varsinaista asiaa. Opettaja oli käynyt tarkistamassa poikien huussin. Se oli hänen ilmaisunsa mukaan käsittämättömän törkeässä kunnossa.Järjestäjät olivat siis täysin laiminlyöneet tehtävänsä.Tämän ongelman syntyvaihe on pakko selvittää nykyihmisille seikkaperäisesti. Niinkuin nyt kaikki vähänkin biologiaan perehtyneet tietävät meillä poikalapsilla usein on tässä pissaamisessa jonkinmoisia tähtäysongelmia. Se tahtoo vaan aina joskus roiskahtaa niin kutsutusti reunalle. Talvisaikaan valottomassa puuceessä tuo mahdollisuus on vielä keskimääräistäkin suurempi. Kun sitten on pakkasilma tämä mahdollinen roiskaus hyvinkin nopeasti jäätyy. Jos nyt muistaisi heti yrittää pyyhkiä sanomalehdellä saattaisi onnistuakin mutta jos siinä alkaa kohmeisin käsin sepaluksen nappeja ensin häveliäästi yrittää laittaa kiinni niin jäätyminen on jo vuorenvarmasti tapahtunut. Tämän jälkeen kun nyt sitten joku toinen tulee ns. isommalle asialle hän joutuu kehittämään uuden tekniikan. Niinpä hän nousee ensin seisomaan istuinosan päälle jalat tarkasti reiän molemmin puolin. Siitä sitten kyykistyen noin 37.5 asteen kulmaan ja siitä suorittaa tämän tarpeellisen toimituksen.Aina ei kuitenkaan tule napakymppiä tässäkään vaikka kuinka tarkkanakin yrittäisi olla, ainakin jos sattuu olemaan vielä ns. ruikulilla. Tällä tavalla nyt juuri oli käynyt poikien puuseessä.Järjestysmiesten puolustukseksi on kuitenkin sanottava että tilanne oli suurinpiirtein normaali eli samanlainen kuin se oli jo viikkokausia ollutkin.

Mutta Tyyne kohtuullisen tiukkaan svyyn määräsi järjestysmiehet koulutuntien päätyttyä jäämään kiinteistönhuolto ja siivoustöihin. Oli Joulukuu ja päivä pimeni nopeasti joten siivouspartio tarvitsi valaistusta jota varten irroitettiinkin luokan katosta toinen öljylamppu. Varustauduimme siten että Alpo otti lampun, minä otin petkeleen ( varrenpäässä oleva terätyökalu jota pääasiallisesti käytettiin havupuiden kuorimiseen) ja kolannella kaverilla välineenä oli koivunoksavarsiluuta.Työ alkoi ripeästi. Alpo näytti valoa ja minä puolestaan petkelellä aloin tyrkkimään tavaraa sinne minne sen jo alunperinkin olisi tullut pudota. Mutta kiireissäni ja työhön keskittyneenä satuin tönäisemään petkelenvarrella Alpon kättä jolloin öljylamppu irtosi otteesta ja putosi suomeksi sanottuna huussin alle. Ikäni muistan Alpon lakoonisen lausahduksen ”nyt se mänj.” Se meni hyvin suoraan tuon runsaan kolmen metrin pudotuksen ja ihme kyllä ei jäi iloisesti palamaan ilman että edes lasikaan olisi särkynyt. Siivoustiimi piti pikapalaverin jonka lopputulos oli että nyt on nopeasti haettava paikalle toimeksiantajamme eli Tyyne opettaja. Kolmas kaveri joka saattoi olla Pentti Kekkonen(jos luet tämän muistatko) lähti tätä tehtävää suorittamaan.Alpo ja minä pidimme vahtia koska oli kohtuullisen suuri vaara että lamppu sytyttäisi ympäristössä olevat keskisuomalaisesta puristellut paperitollot tuleen.Nopeasti Tyyne tuli paikalle paljaat kumiteräsaappaat jalassaan. Yhtään epäröimättä hän kävi takaoven kautta pelastamassa lampun. Taisipa suorittaa keskenjääneen siivousurakankin loppuun. Pimeässä en nähnyt kuinka kirkkaasti varoitusvalo paloi. Seuraavana aamina ihonväri oli kuitenkin ihan normaali.

Lisää viesti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s