Yksinäinen ratsastaja, 24.2.2007
Harvassa alkavat olla ne miehet, jotka ovat joskus tehneet hevoskauppoja ja itse omistaneet hevosen, mutta tokihan joukossamme on vielä monia miehiä ja naisia, jotka ovat vuosikausia tehneet hevosten kanssa maataloustöitä, metsätöitä, muuta ajoa tai vaikkapa vain hevoskyytiä. Heillä on varmaan paljon hevosiin liittyviä muistoja, joita tässä nyt yritän härnätä esiin. Itse en ole koskaan edes valjastanut hevosta, mutta alle kymmenvuotiaallekin jäi toki 60-luvun lopulta Janne-ruunasta joitain muistoja, joita tähän pohjustukseksi raapustelen – jä ehkä vähän muutakin mitä hevosista mieleen juohtuu.
Sota-aikana vietiin hevosia armeijan tarpeisiin, mutta jäihän niitä kotirintamallekin. Suurempi puute taisi olla hevosmiehistä, jolloin hevoshommat lankesivat ukoille ja joskus akoillekin. Mökinaholla hevosmies oli Alma ja taitaapa tuolla kuvagalleriassa olla kuvakin, jossa sutjakan hevosen (liekö se Poju tai Poku) perässä on jonkinsortin hankmo ja tämä kolmekymppinen neiti nohovana suitissa. Aunekin saattoi ajaa, kunhan Alma valjasti ja pisti aisoihin. Kerran oli Kapusta-Villekin kysynyt Almalta hevosta lainaan kirkkoreissulleen, mutta eipä ollut antanut, kun oli pelännyt, että ”vielä rilloovat sitä kovasti”. Tämä lie tapahtunut Veikon ollessa vielä sotareissulla eikä siis saanut Ville puoltoääniä tähän hevoslainaan edes Alman pikkusiskolta eli tulevalta miniältään.
Toinen kuulovarainen vanha hevosjuttu tulee mieleen Tiitilästä. Liekö itse talon pohjan kaivussa (iso monttu, kellaritiloja koko talon alla) hevoskärryt kipannu siihen malliin, että polle nousi aisojen nostattamana ilmaan. Hevosparalla tietysti henki ahtaalla kun länget paino henkitorvea ja kaulasuonia ja joku siinä sitten oli hyppinyt puukon kanssa, että olis yltäny vetämään rinnustimet poikki. Veikkohan se tietenii muistaa tämänkin jutun…
Isommissa taloissa oli kolmekin aikuista hevosta, mutta pienemmissä ei ensimmäistäkään. Ja jos sitten oli se yksi kaakki niin sepä saattoi olla monesti talon arvokkain irtain omaisuus. Ja hevostöitähän oli ympäri vuoden eli peltotöitä kesällä, puutavaran ajoa talvella ja kyytiapuna milloin vaan. Tällainen kausisuhdanteiden tasoittaja kannatti pitää hyvässä kunnossa ja erityisesti talven puutavara-ajoa varten, jolloin se toi lisätienestejä monen hakkamiehen verran melkeinpä heinä- ja apepalkalla.
Peltoniemen hevonen oli joskus Veikolla lainassa ja oli silloinkin, kun kävi vuoden 1963 paikeilla hakemassa Kokkilasta sen oman Janne-ruunan Kymön kautta Sipukkaan. Liekö kiertäny vorokkiakin keluhommissa siinä sahan rannassa, mutta jäihin tämä Janne ainakin oli takuuvarmasti nuorempana pudonnut. Sen seurauksena pelkäsi talviaikaan, jos vähänkin näytti, että lumen alla saattoi olla vettä. Mutta ei muuta kun edelle kävelemään niin tulihan se Jannekin perässä. Se oli sitä edestä johtamista.
Olisko halkokaupan förskottina Veikko tuon alle 10-vuotiaan ruunan kuitannu. Edellisenä talvena oli nimittäin iso hakkuu Sirppilahden liepeillä. Veikko kai osti hakkuualueen koivut Sirppilahen Martilta pystyyn, teki ne hakkuun lopuksi haloiksi ja Jannen ensimmäisiä työhommia olikin noitten halkojen ajo tienvarteen. Ei siis varsinaisesti ”haukkunut hintaansa” vaan veti oman hintansa vähän niinku jälkijunassa ja jälkikäteen. Peltoniemen Viljo oli ajamassa omalla hevosellaan ja Timo semmosena rippikoulun käyneenä Jannella – eikä tietenkään päässyt Vilkin mottimääriin vaikka kuinka oli riehunu. Satakunta mottia, kaipa siinä ajossa pari päivää oli heiluttu.
Aiemmin syksyllä ja talvella oli siis tehty kuitupuut ja tukit. Olipa eräänä päivänä siinä savotassa Viljolle ja hevoselle rekineen tullut äkkilähtö aikamoisella rytinällä, kun työmaalle tuotiin sanaa, että Peltoniemen navetta on tulessa. Ei ollu puunrungot eikä pienet pinotkaan hidastaneet sitä äkkilähtöä. Ja Timo laitettu juoksemaan jään yli Peippoon lisäapua hälyttämään. Oli kuulemma pakkasilma vähän ottanu keuhkoon siinä järvenselällä. Kova oli pakkanen, mutta navetassa oli olleet kuumat paikat, kun Veikkokin sieltä oli viimeisiä vasikoita kantanut ulos, vain yksi vasikka jäi liekkeihin. Joku mulli taisi puskea omin avuin itsensä karsinasta läpi. Lopputalven oli sitten vähän pitempi lypsymatka, kun elukat oli Sirppilahden navetassa evakossa. Onneksi se navetta oli ennestään tuttu ja uusikin navetta taisi olla jo tulollaan.
Jonninmoista ryskettä oli kerran kesällä Heinäsuollakin, kun olin Veikon ja Jannen mukana siellä veturin takana, jossa oli ne vetelimmät rimmit ja johon uusia sarkoja vasta suunniteltiin. Janne tipahti mahaansa myöten siihen hetteikköön niin, että munatkin siltä olis kastunu, jos sillä ne olis vielä ollu tallessa. Aitaa siinä ei kaatunu, mutta hurjaa oli meininki, kun Veikko sitä hakkasi siitä hetteiköstä ylös. Mutta kovana siinä piti ollakin, ettei tullut siitä hautapaikkaa sille hevoselle. Jos sitä ei sieltä heti olis saanut ylös niin eipä se olis muutaman minuutin päästä jaksanu sieltä omin voimin ja lähimpään taloon pari kilometriä matkaa. Eikä siinä olis muutamasta ukosta ollut paljon apua. No, silloin ymmärsi Jannekin, että tosi oli kyseessä ja kuontuihan se sieltä viimein ylös, kun vähän ojensi.
Janne se saattoi joskus tehdä topin varsinkin vieraammille ajureille ja työmaalle mennessä, mutta kotiinpäin tuli reippaasti ja juoksikin mielellään. Itsekin alle 10-vuotisna ajoin sen joskus yksinäni Heinäsuolta kärryjen kanssa ja tuskinpa olisin sitä saanut oman tienhaaran ohi vaikka olisin yrittänytkin. Kyllä se kotitielle kääntyi ohjastamatta. Tulipa joskus yksinkin, kun vaan käski kotiinpäin. Kerran soitti Veikko Tiitilästä, että hän pisti Jannen tulemaan reen kanssa siitä suoraan, että onko sitä näkyny. No sieltähän se tulla jolokutteli Lehtolan rajan rekiuraa pitkin. Ja erään kerran pojan jullikat jossain Suurensuon kapulasillan takana kävelivät reen perässä ja leikillään komensivat Jannea, että ”mää kottiin siitä!”. No Jannehan lähti ja oikein haipakalla. Niinpä tuli Janne pihaan yksin reki perässään ja oli varmaan jo riisuttuna ja piehtaroineena tallissa, kun pojat vasta kotiutuivat jalkapatikassa.
Semmonenkin souvi on jäänyt mieleen, kun Veikko teki Artulle vanerikoivuja siinä Lehtolan metässä ja veteli ne sitten Jannen kanssa ilman sen suurempia ajouria sellaisella juontokouralla yksitellen tien varteen. Hellilän maalla, järven rannassa taisi olla myös samanlainen vanerikoivusavotta. Ja Pentinselkämällä kunnan maalla oli Timo Jannen kanssa halkojen ajossa ja liekö ollut vielä Valmetin syrjäyttämä Esko-ruuna Lehtolan Eeron kaverina. Pojat jättivät ajopelit yöksi mehtään ja ratsastivat työmatkat.
Olikohan Hulukkos-Reino jonkinlainen länkimestari? Ainakin muistan joskus Reinon luona länkiasioissa käyneemme. Siltä reissulta jäi myös mieleen, kun Oili-tyttö ryysti kahvipöydässä maitoa suoraan kannusta… Länget oli puuta ja pehmusteet ja rahkeet nahkaa. Viimenen parireki oli meillä jo rautaa ja niin oli luokkikin. Aittojen seinissä näki vielä paininpuita ja tappeja, jossa oli kai ollut puisia luokkeja tekkeytymässä. Ja sitten oli päitset, kuolaimet, (se)tolkka, tolkkaremmi, mahavyö. Raspilla hiottiin kaviota ennen kengitystä. Viholaissäkissä oli mukana talvella heiniä – kävi istuinpehmusteeksi ja hevoselle eväspaketiksi. Ajon jälkeen annettin rauhassa piehtaroida lumessa, ensin kylelleen ja siitä sitten selän kautta ympäri. Etukaviolla kuopimalla ja päätä nyökyttämällä viestitti jos oli jano tai nälkä. Pehkuja hakattiin appeeksi, jota terästettiin jauhoilla ja vedellä – liekö ollut liiankin runsaskuitusta ja terveysvaikutteista.
Elokuussa 1968 seurasin huolestuneena Tsekkoslovakian tilanteen kiristymistä ja valmistauduin aloittamaan ensimmäistä kouluvuottani naapurikylällä. Ja sitä vartenhan piti käydä neuvolassa. Siinä meni hyvä työpäivä kirkkoreissuun eikä seuraavan aamulypsyn tunnelmaa helpottanut sekään, että se kolmoisrokote (PDT) oli tökätty ronkkaan. Kankku kipeänä raahustin navetan betonilattialla aikeissa astua ovesta ladon puolelle, kun silmiini osui oven saranapuolella ollut sinivalkoinen tyhjä lypsyvoidepurkki. Samalla kun työnsin ovea auki potkaisin kankun kipeydestä suivaantuneena tuota tyhjää peltipurkkia ja taisipa purkki rämähtää oikein kunnolla – niinkuin oli tarkoituskin. Seuraava muistikuva onkin siitä kun heräsin kammarin sängyssä. Radiosta olisi voinut soida samalla hetkellä ”Läähätän ja läkähdyn” kappaleen kohta ”Kun mua potkaisi polle päähän”, mutta ei sitä oltu vielä silloin levytetty. Heräsin siis, mutta unennäöstä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan…
Lie ollut Veikko lähdössä hevostöihin ja Janne oli sattunut olemaan siinä ladon puolella ahteri kohti navetan ovea – vai olikohan mieluummin se ovi päin hevonpersettä… No kumminki säikähti sitä rämähdystä ja tarjosi aika napakan potkun siihen oveen. Jonkinmoinen reikä siinä ovipaneelissa on tänäkin päivänä. Ja se oven sisäpuoli löi minut siihen betonilattialle. Mutta oma vika, mitäs menit potkimaan sitä purkkia.
Tulin siis tajuihini kammarin sängyssä akkaväkeä ympärillä taivastelemassa, että jos siitä vielä entistä hullumpi tulloo. Tenttasivat muka järenjuoksuakin jollain laskutehtävillä. Muutennii juili ilikeesti peätä se tälli ja sitten vielä semmosta kärttämistä. Vastailinpa sitten kurillaan mitä sattuu. Veikon mielestä arvatenkin se peä oli nyt voan lujempi siltä kohtoo – ja vielä kahen puolen – takaraivo sai lisäpaksuutta betonista ja otsaluu siitä ovesta. Taisivat olla kaikki oikeassa – kovapäinen ja (vähän) tärähtänyt siitä pojasta taisi tulla. ”Se potku tiesi paikkansa…”. Jotkut on kyllä väittäneet niinkin, että ei se oo ollenkaan hullumpi kaveri. Ketähän tuossa uskoisi… Viikon päästä sattui Veikolla olemaan asiaa kirkolle ja käytiin siinä sitten kunnanlääkäri Sepän puheillakin. Aivotärräystä hyö siinä veikkailivat.
Myöhemmin opin, Jannen kantapään kautta senkin, että saattaa se heppa potkasta suoremminkin eli ilman ovipaneelipehmusteita. Eli ei kannata hiippailla hevosen takana niinkuin minä kerran hippailin, kun Veikko sitä talutti pellon reunassa. Tulin siis turhan huomaamatta kävelemään hevosen taakse ja lienenkö mölähtänyt jotakin, josta Janne säikähti ja tarjosi rautakenkää tuohon ylävatsan seutuville. ”Sekin potku tiesi paikkansa – nyt jalohon rintahan…”. Sai siinä vähän aikaa haukkoa henkeään, mutta eipä tuosta vakavia ulkoisia vaurioita tullut eikä tainnut tulla vaurioita tappaisiinkaan. Vaikka teräväthän ne oli ne hokit niissä rautakengissä – paljas luukavio olis tuntunu villatöppöseltä sen rinnalla… Mutta taas – oma vika, mitäs hiippailit.
Joustavat on nuorella ihmisellä luut, ei ne pienestä rikki mene. Telluhan se kerran kompuroi siinä pihassa ja jäi sontakärryjen yliajamaksi ja kuormassa oli oikeesti sitä ihteään, joka on aika raskasta – olen minäkin sen verran sen sortin luovaa työtä tehnyt, että raskain mielinkin kaikkea sitä sontaa muistelen. Ehkä renkaassa oli sopivasti sopivan pehmeää ilmaa ja muutenkin onnea matkassa. Tase-setä kantoi tytön sisälle ja virkosihan se nuorimmainenkin siitä vielä. Ja iso roikalehan tuosta vielä kasvoi.
Tulipa Jannella ratsasteltuakin. Piti vaan saada joku aikuisempi ottamaan se laitumelta kiinni ja pistämään päitset päähän. Itsekin joskus yritin – nätisti otti sen leipäpalan pieneltä kämmeneltä, mutta ei voimat eikä pituus riittäny päitsien laittoon… Eikä riittäny selkään nousemiseenkaan eli piti taluttaa jonkun korokkeen viereen, että pääsi nousemaan selkään. Huteraahan se oli selässä pysyminen ilman satulaa – työhevosen leveä ja kiiltävänliukas selkä. Viholaissäkistä oli vähän pitoapua. Enpä muista tippuneeni, vaikka kerrankin laitumella ratsastaessani astui tuoreen kuukunanmunan päälle, joka poksahti ja siitäkös se säikähti oikein kunnon raville. Kyllä sen kanssa pärjäsi, kunhan sai vaan päitset päähän. Irrallaan laitumella saattoi joskus pillastua ja hätyytellä lehmiäkin.
Oman kylän hevosmiehistä muistan ainakin Suurensuonmäen Jussin ja Tikkasen Antin joskus ajaneen hevosrekineen salolle päin ja illalla takasin. Taisipa joskus iltahämärissä pilkottaa hirvensorkkakin jonkun hevosmiehen kuormasta, kukaan ei vaan tunnu muistavan kuka se olis ollu. Nehän oli tiukassa hirviluvat entisaikaan ja sehän lie ihan tutkittua tietoa, että jos hirvenlihaan tottumaton yhtäkkiä saa sitä kimpaleen ja tekee siitä hyvän paistin niin se vaikuttaa muistiin. Ei enää muista kenenkä kuormasta se oli pilkistäny – ja liekö ollu sorkkakaan… Kannatti kuitenkin nähdä: hyvä näkö – huono muisti – täydempi maha.
Kapulasillan takana Valkeansuon laitamillahan oli lisämaita myös ainakin Alirannan Jussilla, Heimosen Einolla, Hakalan Paulilla ja Hukkanalaisilla. Pitkämatkalaisimpia etämetsänomistajia ja muita ruukkilaisia oli sitten meillä joskus kortteerissa talviaikaan. Alirannan poikia saatto olla 60-luvun lopulla puolenkymmentä, saunakammarissa nukkuivat. Kerkeshän semmonen veljeslauma tehä ropsin poikineen ja Timo oli niitä sitten Jannella ajamassa. Myöhempinä aikoina heillä taisi olla ajopelinä se Lehtolan entinen Valmet 33D.
Heimosen Eino oli myös ja kun Veikko lainasi hänelle rautarekeään niin alko Einoltakin ajo sujumaan, kun ei jääny ihan joka kantoon kiinni niinkuin sillä omalla persjalaksisella puureellään. Intoutuiko ajamaan liiankin isoilla kuormilla, kun muistan, että oli joskus Einon hevosella olkapää aika pahannäköseksi hiertyny längen alla. Vai oliko sitten länget vähän käymättömät tai pehmusteet huonot. Einohan oli rauhallinen mies, mutta kiivasluonteisempia se on suattanna nyppiä, jos samanakin päivänä useamman kuorman joutuu purkamaan, että saa reen irti… Siinä alkaa urakka kusemaan, vaikka kuinka painat pää märkänä.
Hakalan Pauli poikkesi joskus lämmittelemässä niitä reunimmaisia sormiaan. Ei ollu ohjaustehostimia sen aikusissa traktoreissa eli kippeestihän se mahto joskus pakkasessa tärräyttee kynsille, jos oli ratti kahen sormen varassa. Pauli oli siis siirtynyt jo konekantaan, mutta tarina kertoo, että jäi kerran metässä kiinni traktorilla ja roitakalla oli sitä hakannu. Tuskinpa se ruoja siitä irti lähti mutta helepottihan se varmasti nuin niinku henkisesti. Vai liekö tuo tarina samoista lähteistä kuin se, että Mökinahon pellolla se lähti kerran Fergu nousemaan saran päässä kiviraunion päälle, vaikka Arvi oli kuinka pyrryytellyt Fergua pysähtymään. No, nämä traktoriluopioita parjaavat jutut sattavat olla nimenomaan sieltä hevosmiesten tietotoimistosta lähtöisin.
Mehtään taisi kuolla Mökinahonkin viimenen hevonen – Panuko se oli. Niin hävisivät pikkuhiljaa hevoset pelloilta ja sitten metsistäkin ja Pavosen Heskat teiltä. Traktoreita tuli taloihin ja viimeiset hevoset eläköityivät traktoreiden katveessa, uusia eivät enää huolineet. Meiltäkin lehmät lähti ensin ja sitten lähti Jannekin makkaratehtaalle. Yhtenä päivänä tulin koulusta ja oli kuorma-auton jälet siinä navetan eessä. Työhevosella pitää olla töitä, muuten se lihoo ja voi huonosti – niin sitä Jannen lähtöä perusteltiin. Ja kaipa niistä lihoistakin jonkun markan sai.
Oikeat hevostyöt hiipuivat, mutta asustelipa sitten vielä autioituneessa Tavelassa yhtenä kesänä Kahilais-Armas ja treenasi jotain ravihevosen tekelettä. Raskasta rekeä veti kesäkelillä pitkin hiekkatietä ja välillä herkisteli kärryjen kanssa. Taisipa muutama hevonen jäähdytellä kylällä vielä 80-luvullakin: Sammalismäen Eino taisi ottaa Kekkosen Tonnin saattohoitoon eikä Peipossa eikä Peltoniemessäkään Viljot hevillä kaveria jättäneet. Ja parinkymmenen vuoden hevoslaman jälkeen nyt sitten uusi renessanssi Rasilassa: tammoja kaksin kappalein ja etteikö niillä loppukesästä ollut havaittavissa selviä merkkejä aamupahoinvoinnista… Ja ponisuunnitelmistakin olen kuullut huhuja.
Tuossapa siemeneksi hevosjuttuja hevoskauden hiipuvilta viimevuosilta. Enemmän ja parempia juttuja varmasti löytyy vanhemmilta ikäpolvilta ja niitä ajoilta, kun hevoset olivat jokapäiväistä elämää ennen autoja ja traktoreita. Eli ei muuta kuin muistelemaan ja kirjaamaan niitä, pieniäkin tarinoita, tähän jatkoksi. Täkynä vielä vaikkapa seuraavia ituja:
Riittikö rahkeet vai katkesiko ne joskus pahassa paikassa? Veikö joskus raskas kuorma hevosta? Osasivatko jarrutella alamäessä vai oliko niitä jotka juoksivat vain kuorman alta pois? Löikö joskus länget korviin mäkivyöstä huolimatta? Nostettiinko hevosia miesvoimin ojista tai hetteistä? Oliko murre-eroja tuossa elekielessä (kuopimiset, nyökytykset yms.)? Oliko hevosilla asenneongelmia muita kuin omaa isäntää kohtaan? Purivatko, potkivatko, oliko outoja tapoja, vinkeitä, pelkoja tms? Millaisia olivat rintamalta palanneet veteraanikaakit? Varsotettiinko tammoja? Oliko varsan työelämään perehdytysvastuu emällä vai isännällä? Minkä ikäisenä ruunattiin (salavattiin) ja oliko kylällä alan ammattilaisia? jne, jne.
Kylläpä taas venähti vähän överiksi tämä pohjustus…
Reijo Pasanen, 24.2.2007
Siinähän sitä oli tietoa hevosista. Tulee mieleeni ainaskin vinkeistä hevosista Junusmäen viimeinen hevonen. Nimeä en muista, mutta joskus 60- ja 70-luvuilla Junusmäessä oli hevonen, jota ainakin minä pelkäsin. Johtunee lie osittain suuresta kokoerosta ja kun en ollut tottunut hevosia käsittelemään.
Kerran Junusmäen Heikki tuli hakemaan sahajauhoja meiltä. Oli vissiin sahattu puutavaraa uutta taloa varten. Heikin istuessa sisällä isän kanssa, menimme Eskon ja Tuomon kanssa katsomaan hevosta. Vissiin kisailtiin, että kuka uskaltaa mennä lähemmäksi. Esko oli rohkein ja uskalsi mennä lähimmäksi ja menetti lippalakkinsa vähäksi aikaa. Nimittäin hevonen nappasi lippiksen ja jauhoi hetken suuussa ja sylkäisi sitten ulos.
Joskus olimme istuttamassa perunaa Junusmäessä, joka tehtiin silloin vielä monessa talossa hevosella. Heikki oli ohjissa ja hepo aisoissa. Kuului jatkuvasti hevoselle tarkoitettuja komentoja ja kommentteja. Perkele perkele menehän menehän perkele.. Jos heikki lopetti, niin hevonen saattoi pysähtyä.
Tuohon aikaan oli paljolti aidattu vielä pihapiirit ja viljelykset, sekä laitumet. Junusmäessä oli vielä kunnon saranoilla olevat portit, jotka suljettiin salvoilla. Hevonen osasi avata salvat, joten niihin oli kierretty piikkilankaa.
Olimme kerran Tuomon kanssa kasaamassa heinää Heikin kanssa Junussuolla hevospelillä. Heinä ajettiin läpiajettavaan parilatoon, jonka täyttyessä toinen ovi suljettiin ja kuorma peruutettiin latoon. No sattui sellainen juttu, että Heikille tuli jostakin syystä asiaa ladosta ulos ja hän päätti tulla ryömimällä kärryn alta. Pitkän ähellyksen jälkeen kuului kova kiroilu ja käsky, että nyt kiinni hevosen suitsiin. Heikki oli juuttunut kärryn akseliin kiinni hartioistaan. Johan myrkyn lykkäs. Nimittäin minä, eikä Tuomokaan uskaltanut käydä kiinni ohjaksiin. Onneksi hevonen pysyi silloin paikoillaan ja Heikki sai keinoteltua itsensä irti kärryn alta.
Peltoniemessä oli Aso niminen hevonen 70-luvun loppupuolelle. Viimeisinä vuosina sillä ei juurikaan tehty töitä. Maija taisi lähinnä ratsastaa sillä. Olin itse lähinnä Viljon apuna kun ajettiin puutavaraa ja muuta tarpeellista. Melekomoiset määrät puutavaraa Viljo ajeli talvisin lisätienestinä hevosella. Kerrankin putosi jäihin hevosella, tullessaan lisämaalta metsähommista jäitä pitkin. Onneksi oli lähellä rantaa, jonne pääsi jäätä rikkomalla hevosen edestä.
Että semmosia hevosteluja…
mehtäpena, 24.2.2007
Kohtuullisesti kertyi hevoskokemusta päällekirjoittaneellekin. Nyt huomaan kun mönkijän kanssa noita rankoja kuskaan että hyötyä on ollut nuorena oppia rymyämään metässä.
Kerronpahan tuohon ensimmäisen hevoskokemukseni. Ihan sodan jälkeen olisinko ollut 6v isä pisti minut risukarhilla haraamaan perunapeltoa. Sanoi että kyllä se Esko ruuna osaa kulkea slleen niinkun vaolla että rintuus säilyy. Aika hyvin meni siihen asti kun tuli korkea kivi vastaan. Siihen pysähtyi kiven eteen ruuna ja vilkuili taakseen että kummalta puolen ohjastaja käskee kiertää.Tämä taito puuttui nuorelta hevosmieheltä niin että piti huutaa ” isä tuleppas nostamaan tuo kivi tuosta edestä että päästään jatkamaan”. Kivi oli arviolta 2-3 kuutiota joten jäi isältä nostamatta. Tuossa tilanteessa sain sitten jatkokoulutusta hevosen käsittelyssä. Esko oli pienikokoinen mutta erikoisen vireä ja viisas hevonen. Varmaan vähän kurillaan kokeili hevosmiehen taitojani, olisi se oosannut tuon kiven kiertää ilman ohjastajaakin.
Matti, 25.2.2007
Täytynee minunkin, vanhan hevosmiehen, vastata Yksinäisen Ratsastajan haasteeseen ja sepustaa muutama rivi omista kokemuksistani hevosten kanssa.
Einolla oli useita hevosia vuosikymmenien saatossa ja sain ajaa niitä aina kesäisin Kolkulla lomaillessani. Niistä kesistä 1950 luvun lopusta aina1960-luvun alkupuolelle on paljon muistoja. Monta kertaa lennettiin haravakoneen päältä kiven sattuessa pyörän alle. Monta hikipisaraa vuodatettiin tallin alusia tai vasikkakarsinoita tyhjennettäessä luoden sitä itteensä kolikärryn lavoille. Se siitä.
Hauskimmat muistoni liittyvät kuitenkin Kekkoselta lainattuun Tonniin. Nämä muistelut ajoittuvat jonnekin 70- 80- luvun vaiheille. Einolla oli ollut välillä pieni huoleton hevoseton kausi, mutta heinätöitä kuitenkin piti tehdä, vaikka lypsykarja olikin jo laitettu teuraaksi. Siispä seipäällä kuivatut heinät piti saada latoon ja eihän siihen ollut oikein muuta mahdollisuutta kun lainata hevosta Kekkosesta. Kuumana kesäpäivänä ajettiin seipäällä kuivattua heinää latoon oikein urakalla naapurin Tapsalta saadulla kumipyöräkärryllä. Heinämiehille tuli kuitenkin nälkä ja niin sitä lähdettiin tekemään välillä vähän palasta. Ruisleipää, voita ja nötköttiä päälle. Kahvia kyytipojaksi ja taisipa Eino kääräistä Jymy-sätkän tauon lopuksi. Tonni oli sidottu pihlajaan, vesisanko viety eteen ja jätetty aisoihin odottamaan seuraavaa työrupeamaa.
Lähdettiin jatkamaan heinänkasausta. Yllätys odotti pihlajan juurella. Tonni oli käynyt aisoissa pitkälleen ja rojotti pitkin pihanurmea. Vesisanko oli syrjällään. Syntyi kauhea säikähdys, oliko hevonen saanut jonkun sairauskohtauksen vai mistä oli kysymys. Riisuttiin Tonni kiireesti aisoista ja todettiin että on parasta viedä se kotiinsa Kekkoseen enempiä harmeja välttääksemme. Heinänkasuu jäi kesken ja Eino lähti pyörällä ajaen suitsista kiinnipitäen palauttamaan hevosta takaisin Kekkoseen. Yllättäen Tonni halusi juoksun kanssa palata kotilaitumelleen ja eipä aikaakaan kun Tonni saatiin omaan aitaukseensa lehmien pariin. Eino riensi kertomaan Liisalle ja Vilholle tapahtuneesta esittäen epäilyksensä Tonnin mahdollisesta sairastumisesta. Kuinka ollakaan, talonväki taisi tuntea hevosensa ja kun ikkunasta katsottiin laitumelle, niin siellähän Tonni kirmaili tyytyväisenä lehmien seassa nauttien vapaudestaan. Liisalta pääsi heleä nauru kun Tonni oli jujuttanut meitä halutessaan pois aisoista.
Myöhemmin Tonnista tuli ikään kuin perheenjäsen. Eino varmaankin osti (?) hevosen itselleen ja Tonni sai arvoisensa paikan Sammalismäen pihapiirissä. Tonni sai olla vapaana ulkosalla, vierailla naapurissa ja toimihan Tonni myös rakennuksen valvojana Einon tuparemontin aikana. Valvoja oli tarkka ja oli aina paikalla kun töitä tehtiin, käyden esimerkiksi lapionvarteen kiinni vaatien huomiota ja rapsutusta itselleen.
Tyttäremme Jaana oli myös kovin tykästynyt Tonniin ja haimme Keiteleeltä satulan lainaksi jotta ratsastus onnistui paremmin. Muistamme elävästi miten molemmat, Eino ja Tonni, olivat aina hyvästelemässä lähtiessämme kotiin vietettyämme lomaa tai viikonloppuja Sammalismäessä.
Tellu, 26.2.2007
Tosiaankin, liki neljäkymmentä vuotta sitten jäin Jannen vetämien sontakärryjen alle. Omat muistikuvat ovat jo hämärtyneitä ja monien ihmisten muisteloihin kietoutuneita, joten mahdotonta on tavoittaa enää todellista asioiden kulkua. Olin alle kouluikäinen. Sen muistan, että läksin juoksemaan kotiportailta pihan poikki ladon ovelle päin, kun samanaikaisesti minusta katsoen oikealta, navetan päädyssä olleen lantalan suunnasta Janne oli lähestymässä kukkuraisen sontakuorman kanssa. Hevosta ohjasti joku Napparin pojista, ehkäpä Eero. Kompastuin juuri parahiksi, jäin kärryjen alle. Käsittääkseni kärrynrenkaan oli täytynyt kulkea jostain kohtaa ylitseni. Myöhemmin olen alkanut epäillä, onko se voinut olla sittenkään totta – luita ei mennyt poikki, eikä minua käytetty edes lääkärissä. Taju kuitenkin lähti joksikin aikaa, seuraava muistikuva juoksuun lähdön jälkeen on se, että herään sängyltä isän ja äidin makuuhuoneessa, Taisto-setä on vieressäni. Napparin Katri kuulemma oli siinä kovasti itkenyt varmaan syyllisyyttä tuntien, kun poikansa oli suitsissa.
No, eihän minun kai sen kummemmin käynyt. Mahdolliset vinksahdukset lienevät olleet minulle vain hyväksi. Joskus kouluaikoina, kun huomasin lapaluitteni olevan kovin irtonaista laatua, muistan mietiskelleeni, että ehkäpä ne saivat irtonaisen luonteensa tuossa ”pikku haaverissa”. Ja olenpa käyttänyt samaista kokemusta hyödykseni työelämän sontakuormien uhatessa. Ei tarvitse kuin palauttaa muistiin tuo pikkutytölle tuhatkertaisen ylivoimainen kuorma, joka ajaa ylitseni ja selviydyn siitä hengissä, tajutakseni että ihminen selviää melkein mistä vain, jos tarpeeksi haluaa. Tuo sontakuorma taisi todellakin olla vain vahvistukseksi.
Sitten yksi toinen hevosmuistelo. Yksinäinen ratsastaja ehti jo minua muutamaa vuotta vanhempana jopa ratsastella Jannella, mutta minulle se oli vielä kiellettyä. Joskus Jannen vetäessä heinäkuormaa sain kyllä istua sen selässä, kun isä ohjasti. Suitset joskus vähän iskivät reisiin, mutta muuten muistan sen olleen aika mahtavaa, kun sai istua hevosen selässä. Muistelen haaveilleeni ratsastusretkistä väljässä kangasmetsikössä, jossa aurinko pilkahteli mukavasti ja maasto oli kumpuilevaa. Vähän mystinen, seikkailuntäyteinen tunnelma, Robin Hood ja sen sellaista. Piirtelin paperille hevosia, jotka olivat pohjaväriltään valkoisia, mutta niissä oli ruskeita isoja läiskiä. Sellaiseen hevoshaaveilun ajanjaksoon mahtuu muistuma ilmeisesti Sopukassa (?) kesävieraana perheensä kanssa asuneesta pojasta tai nuoresta miehestä, jota kutsuimme Manolitoksi. Hieman taisin kadehtia, kun hän sai ratsastaa pitkin kyliä Jannella (vai oliko se joku muu kylän hevosista?), ja taisi vielä reteesti temppuilla ratsastaessaan. Eikö lie istunut jopa väärin päin hevosen selässä. Taisi olla jostakin etelä-Suomesta, ja omassa mielessäni ehkä värittyi vähän niin kuin kaupunkilaiseksi. Ja tuli tänne nyt rehvastelemaan ja työhevosellamme ratsastelemaan hupiretkiä. Voivoi. Kateus vie kalatkin vedestä, sanotaan. Ja niin se taitaa olla tänäkin päivänä. Vaikka niinhän sen pitäisi olla, että toisen ilo on minunkin iloni.
Tapiolan cowboy, 10.3.2007
Tuossa noita hevosjuttuja lueskellessa tuli mieleen muutama, hyvinkin ilmeisesti, hevosmiesten tietotoimistosta peräisin oleva kuulopuhe. Noita juttuja kuullessani olin niin pieni, että en varmasti muista aivan oikein ja todenperäisyydestä ei ole mitään tietoa.
Jokatapauksessa muistan pienenä kuulleen juttua jostain kylän hevosesta, joka oli tulossa kuskinsa kanssa Kekkosen suunnalta Sipukkaan. Mutta eipä hevonen ollut suostunut Sipukan risteyksestä kääntymään vaan meni vanhasta tottumuksesta kaupalle asti. Kuski ei kehdannut muuten vain kaupalla käydä ja ostipa sitten aina tikkuaskin varmuuden vuoksi. Ilmeisesti tulitikkuja olikin kertynyt varastoon melkoinen määrä.
Sitten toinen juttu, en tiedä oliko kyseessä sama hevonen vai eri. Mutta oli kuulemma ollut erittäin pirteä yksilö. Kyntöhommissa jopa niin paljon vääntöä, että kyntöviillokset olivat lentäneet viereiselle saralle. Ja taisi olla sama polle, kun oli pellolla syömässä ruohoa kiinnitettynä narulla rautakankeen. Jostain syystä se säikähti niin paljon, että juoksi täyttä laukkaa pihaan rautakanki liihottaen narun perässä. Juuri ennen navetan sienää teki ääkkijarrutuksen, jolloin rautakanki iskeytyi navetan seinään. Oli siinä väpättänyt kuulemma puolisen tuntia.
Tiedä sitten vaikka ovat kylän hevosmiehet pikkupoikaa juksanneet jutuillaan. Muistuu meinaan mieleen, että kylällä olisi ollut niinkin taitava ajokoira, joka illan hämärtyessä veti käpälällä hankeen viivan ja jatkoi siitä ajoa seuraavan aamun valjetessa.
mehtäpena, 10.3.2007
Tässä inspiroituu ihan väkisin näihin hevosjuttuihin.Kerronpa dramaattisen tositapauksen, ei mitään hevosmiesten pikkupojille kertomia taruja.
Olin joskus kuuskytluvun alkupuolella maatalousharjoittelijana Hyrylässä Hankkijan Anttilan koetilalla. Siellä oli paljon meitä harjoittelijoita ehkä yli 20 siihen aikaan. Talossa oli jo silloin paljon koneita ja niitähän ikäänkuin testattiinkin siellä. Mutta oli vielä yksi hevonen Remmi nimeltään. Sillä ajetiin jotakin pikkuajoja. Minä olin vuorostani navettaviikolla ja lähdin aamu ja iltavuoron välissä hakemaan heiniä niittyladosta. Ajoin kuorman navetan ylisille ja aloin siellä kääntämään hevosta ennenkuin purkaisin kuorman. Tiesin kyllä että välilaipiossa oli aukkoja joista heinät pudotetaan alas ruokintapöydälle mutta jotkut olivat jättäneet heiniä yhden luukun päälle joten en huomannut sitä. Niinpä Remmi yks kaks alkoi vajota luukusta alartaan suoraan lehmien ruokintapöydälle. Siinä oli hyvät neuvot tarpeen. Hevonen nimittäin oli hirttäytymässä valjasiinsa. Onneksi oli puukko vyöllä. Niin nopeasti kun pystyin nirhasin rinnustimen setolkkaremmin poikki joten hevonen pääsi putomaan kokonaan alas. Voitte kuvitella että lehmätkin hyppivät aika vauhkona kun heinien sijasta ruokintapöydälle tippui hevonen. Hommasta ei ihme kyllä aiheutunut mitään suurempaa vahinkoa. Remmin leukaperät olivat muutaman päivän kylläkin turvoksissa.Minä säikähdin niin ett vielä illallakin vapisin. Minulle siitä aiheutuikin runsaasti henkisiä kärsimyksksiä. Muut harjoittelijat pitivät tapausta vain huvittavana piristyksenä arjen aherruksen keskellä. Joka päivä siitä lähtien kuulin jos minkäkinlaista vitsailua ”diblomihevosmies” suorituksestani. Läksiäisjuhlan kronikassakin tapaus vielä kerrottiin monin runollisin sanakääntein.Onhan nuo traumat vähä kerrassaan tässä kuitenkin parantuneet. Vai ovatko?
Saara, 10.3.2007
Tulostin Yksinäisen ratsastajan kirjoituksen Alirannan Ilmarille. Hän muisteli kerran olleensa veljiensä kanssa halon hakkuussa, kun kaikki kirveen varret oli katkenneet kesken päivän. Olivat menneet kysymään Sipukan Veikolta kirvestä lainaan. Veikko oli sanonut etä ette saa, jos ette voita häntä korkeushypyssä.
Ja niin oli hypätty kierros; Toivo 145cm Veikko 150 ja Issu 155cm Ja niin kirves oli saatu lainaksi.
Ilmari lähettää terveisiä kaikille tutuille!
Tellu, 11.3.2007
Veikko veitikka se keksi kaikenlaisia kisailuja. Elämä olisikin paljon tylsempää ilman niitä vinkeitä geenejä, joista isäpappaa saan kiittää.
Aika ajoin kisailuperinnettä pidetään yllä Sipukan pihassa jälkeläisporukan voimin. Viime juhannuksena Aunekin vielä kykeni osallistumaan muutamiin lajeihin. Saas nähdä, saadaanko pystyyn ensi juhannuksena Aunen ja Veikon muistokisat.
Vaarintalon Pikkune’ Tyty, 15.3.2007
Olipas hauska lukea Tonni-hevosesta tarinaa. Muistikuvat Tonnista rajoittuvat muutamaan, mutta sitäkin tärkeimmät nuo ovat tälle tytölle. Jopa pelkkä nimi saa minut näihin hetkiin, kun vanhemman serkun ja isosiskon kanssa olemme taliissa harjaamassa Tonnia ja sekku opettaa hevosen anatomiaa, lähinnä lautaset jäivät mieleen. Pian tämän jälkeen olemme jo ulkona, aurinko paistaa, tuuli hennosti puhaltaa, heinä ja ketokukat tuoksuu ihanasti, ja tietysti se hevosen tuoksu. Istun Tonnin selässä ja serkku taluttaa meitä. Selässä oli turvallista olla, Tonni oli kiltti, ei hötkyillyt ja tempoillut minnekään, ikää taisi olla aika lailla. Oi niitä ihania aikoja. Taisin lapsena useasti haluta Vaarintalossa käymässä ollessa, että lähtisimme naapuritaloon vierailulle ja heppaa katsomaan.
Vahva muistijälki jäi myös, kun Tonni tuli matkanssa päähän. Isosiskoni taisi hetken aikaa kieltäytyä meetwurstin syönnistä
Hevosinnostukseni noista ajoista on hieman lieventyneet, mutta edelleenkin löydän samaa pienen tytön innostusta hevosista, kun niitä joskus pääsee näkemään.
Länkimestarin poika, 6.4.2007.
Isäni oli oekeasi Länkimestari.Hän oli osallistunut sotaaikana längenteko kilpailuun ja tullut toiseksi.Kilpailut oli ollut Suomen mestaruuskisat.Hän oli taitava käsistään muutenkin,kun kyse olipuutöistä. mm Minulla on vielä hänen tekemä viulu joka on tehty rintamalla vuonna 1944.Sillä on soittettu mm Heinäahon Kainon häissä.Isän kertoman mukaan viulu on tehty venäläisestä kolukärrn pyörän puolista. Minä olen ottanut kymmenien länkien puut metsästä.sekin on oma taiteen laji,sillä siinä on osattava katsoa kummasta tulee oikeanpuoleinen ja kummasta vasemmanpuoleinen länki.Olin myös Isän mukana usein kun otettiin mittoja hevosen kaulasta jolle länkiä tehtiin.Sekin oli tarkka työ,sillä siinä on löydettävä sen hevosen lavasta se kuoppa jonka kohdalle länkeen tehdää vastaava palko ettei ne länget nouse eikä laske. Jos näin tapahtuu,hevosen lapa hiertyy rikki.Isäni antoi aina längille takuun ja se oli sellainen että ellei länget käy hän tekee uudet ilmaiseksi.Muitan että hän teki kahdet länget Pihtiputaalle Ihalaiselle.Siellä oli 2vuotias Ori jota ei oltu aisoissa käytetty.ja siltä ei kyseistä kuoppaa kunnolla löytynyt.Kyseinen talo on sama josta on nykyaikainen SAK.n puheenjohtaja Lauri Ihalainen.Muistan joskus 50luvulla että kylällä kiersi längen tekijä talosta taloon.Hevosista tuonnempana kun niitäkin muistoja on vaikka hyrymykke.
Tiitilän Riitta, 12.7.2007
Tiitilässä oli Poju- niminen hevonen. Me lapset saimme kesällä ratsastaa Pojun selässä matkalla tallille. Isä teki talvella metsätöitä. Muistan, kun hän ajoi puita Tiitilän alapuolen metsästä. Oli mukava pakkanen ja isä otti minut mukaansa, minulla oli ikää vajaat 4 v. Äiti teki minullekin eväät. Siellä sitten jossain vaiheessa sain isän kanssa syödä kohmeiset leivät. Miten ylpeä olinkaan, kun sain olla metsätöissä! Isä oli tehnyt Pojulle vihreäksi maalatut länget, jotka ovat vieläkin minulla. Poju sai ennen 1960- luvun puoltaväliä (vuonna 1963?) ison puutikun kavioonsa. Jalka alkoi märkimään, eikä sitä saatu yrityksistä huolimatta paranemaan. Poju hyppi kivuista sekaisena hirnuen vasten tallin seiniä, niin että se jylinä tuntui pienestä lapsesta jopa pelottavalta. Kekkosen Vilho kävi lopulta ampumassa Pojun (pistoolilla). Pojun sisälmykset ym. haudattiin Tiitilän lähellä olevaan suon silmään. Sinne oli meille lapsille ehdoton kielto mennä – mutta kieltohan vain yllytti. Kaipasimme Pojua ja niinpä Ilpon kanssa yritimme löytää sieltä jotain jäännettä Pojusta. Siinä hetteisen suon silmän reunalla möyhensimme lietteistä mustaa vettä ja mutaa pitkillä koivun karahkoilla – ei löytynyt. Kotona emme luonnollisesti uskaltaneet kertoa tutkimusmatkastamme.
Muistan myös Myllypakan Joukon hevosen, kun Jouko kävi meillä jauhattamassa viljaa, isällä kun oli sellainen kotitarvemylly, hieno sininen sähkömylly. Kun jauhatus oli menossa, hevonen seisoi rauhallisena odottamassa, kun oli saanut sylillisen heinää eteensä. Me Kimmon kanssa kävimme silittämässä hevosta, menimme sen mahan alitse jne. Sitten kuulimme ikään kuin vahingossa, että hevonen olikin äkäinen: olipa puraissut Myllypakan Timoakin päälaesta. Kamala uutinen. Sen jälkeen, kun tuo hevonen saapui Tiitilän pihaan, me nuorimmaiset pysyimme visusti sisätiloissa. Muistan, että yhden kerran oli pakko käydä hakemassa äidille hellapuita liiteristä. Ja tietysti juuri silloin tuo hevonen oli siinä navetan edessä, ihan lähellä liiteriä. Tietysti liiterinovi oli juuri siihen hevosen suuntaan, ja välimatkaa alle kouluikäisen lapsen mielestä aivan liian vähän, eli vain vajaat 20 m. Varmuuden vuoksi kiersin siis ainakin 20 metriä talon takaa ja hivuttauduin matalana ja litteänä liiteriin. Ja puut sylissäni sitten juoksin sisälle -taas kiertotietä – niin nopeasti kuin vain kintuista pääsi. Vaan eipä ehtinyt hevonen purra!
Meille tuli traktori vuonna 1966, punainen Massey Ferguson. Kyllähän siinä moni poju jäi toiseksi. Traktorin kanssa isä teki monenlaista työtä niin itselle kuin muillekin. Monet kerrat hän nousi aamuvarhain vielä kesäisen usvan noustessa kilpaa auringon säteiden kanssa heräävään aamuun ja lähti niittämään heinää, mm. Kankaisen Taunon pelloille. Yhtä monta kertaa isä jatkoi jo tavanomaista 12- tuntista työpäiväänsä niitämällä vieraille kesäillan jo kääntyessä kohti levollista yötä. Yksi lapsuuteni hauskinpia mutta toisaalta vaarallisimpia tapahtumia liittyy traktoriin. Isä oli tehnyt traktoriin reen, joka hydrauliikan avulla nousi myös ylös. Oli hiihtoloman aika joskus 1960- ja 1970 luvun vaihteessa. Silloin kerättiin vielä käpyjä. Isä ja pojista Ilpo ja Jussi lähtivät puun ajoon meidän ns. Kekkolan suolle. Omien taskurahojen toivossa minä lähdin mukaan, kun siellä oli helppo kerätä käpyjä. Olimme reen kyydissä tällä kertaa ihan istumassa (joskus nimittäin olimme sukset jalassa ja pidimme reestä kiinni; se oli muuten aika mukavaa!), minä siinä ihan reen tapin vieressä reppu selässä valmiina odottamassa käpyjä. Tulimme perille ja hyppäsimme pois kyydistä. Paitsi minä, joka tartuin kiinni siihen reen tappiin repun hihnoista. Isä ei huomannut mitään, vaan alkoi rauhallisesti peruuttamaan ja samalla nosti hienoa hydrauliikkaa hyväksi käyttäen rekeä ylös kohti taivasta. Ja minä kiikuin siellä tapissa nahkaremmin varassa kuin hirsipuussa jojona. Huusin apua, mutta pojat vain nauroivat kippurassa – eikä isä nähnyt mitään. Sitten Jussi tokeni sen verran siitä huvista, että juoksi umpihangessa isän vierelle ja käski pysäyttämään. Isä ihmetteli mutta pysäytti. Minun ja valtavan ison männyn rungon väliin jäi juuri käden mentävä kolo. Kyllä sitä sai poikaparvessa ainoana tyttönä kasvaneena kokea kaikenlaista! Hienoja muistoja.
Tiitilän Juhani, 14.7.2007
Ensimmäiset mieleen jääneet muistot hevosesta on kun kävelin Isän perässä Tiitilän entiseen navetan talliin talvella lyhty kädessä.Tallissa oli silloin Poju hevonen joka korskui ja syödä rouskutti heinää .
Poju oli tosiaankin kiltti hevonen siitä ei ole kuin hyviä muistoja.Joskin kerran sattui pieni työtapaturma sonnanajossa.Sonnanajo oli työläs homma koska se luotiin taikoilla kyytiin joskus se oli vielä jäässä, niin sitä sai hakata jos millä vehkeillä.Kuorman ollessa valmis joku pojista tai isä kävi kipaamassa sen pellolle.Kuorman päälle laitetiin paperisäkki jonka päällä istuttiin ettei oli housut likaantuneet.Kerran olin viemässä kuormaa pellolle miten ollakkaan oli joku kivi tai monttu se heitti kärryä sen verran että lukko aukeni. Suitset lensivät jäin osittain sontakuorman alle olisi siinä ollut näkemistä.Vaan eipä silloin se naurattanut.Isä vaihtoi hevosta Poju meni Kinnusen Väinölle meille tuli tamma Tyttö nimeltään. Tämä oli tosi viriili hevonen.Joskin taasen keväällä oli sonnanajo käynnissä ukkonen lähestyi Isä jätti Tytön vanhannavetan päähän suitsista kiini.Kuinka ollakkaan salama iski leskeläntien varteen aivan hevosen lähelle.Ukkosen loputtua jatkui sonnanajo.Silloin oli sontaa luomassa Tikka Lempi isän vielä peruuttaessa hevosta Lempi nakkasi sontaa kärryyn ja kolautti kärrynlaitaan.Tyttö pillastui ,vauhkona juksemaan isä yritti pysäyttää viimein hyppäsi kärryn lavan kera.Tyttö lähti kohti Mekiahoa liina hulmuten.Isä juoksi soittamaan mekinaholle Arville pysäyttäisivät hevosen.Tyttö paineli liina hulmuten Arvin ohi Lehtolan tai Suurensuonmkeen jossa se alkoi syödä heinää ja oli kuin mitään ei olisi. Mutta salama oli tehnyt tehtävänsä siitä tuli säikky- ja vauhkohevonen.Niinpä isä vaihtoi Tytön takaisin Pojuun Kinnusen Väinöltä.Väinö tunnettuna hevomiehenä aikoi koulata sen mutta Tyttö oli kesken jyräämisen säikähtänyt jotain ,vauhkointui juoksi läpi piikkiaitojen.
Pojun lopetuksen jälkeen ennen traktorin ostoa isä lainaili hevosia sipukasta,lehtolastaja myllypakasta.Tuli siinä tutuksi kylän hevoset niitä kun joutui hakemaan ja viemään.Oli siinä sitä maalaisromantiikkaa kun ajettiin heiniä Huikarinpellolta kotia maatessa heinäkuormanpäällä katsellessa taivaansineä ja vain hevosenkengän kopse kuului.
Tellu, 14.8.2007
Hei täälläkin on taas uusia juttuja – mahtavaa. Vaikka käyn melkein päivittäin vilkaisemassa tarinapalstan, en ole hoksannut katsoa riittävän tarkkaan näitä vanhempia ketjuja. Onneksi ei jääneet Riitan ja Juhanin hyvät jutut lukematta! Näitä lukiessa tulee semmoisia tuttuja tunnelmia ja monta kertaa naurattaa niin, että kyyneleet valuu silmistä. Vaikka taisi olla Riitalla sydän syrjällään reen tapissa roikkuessaan, niin nyt se naurattaa. On se ihme ja kumma, ettei entisaikoihin sen vakavampaa sattunut!
Juhani kuvasi osuvasti tuota tunnelmaa heinäkuorman päällä maatessa. Siitä muistin, että olen pikkunatiaisena kokenut juuri tuon saman. Heinäkuorma heilahteli, eikä muuta tosiaankaan näkynyt ja kuulunut kuin taivas ja kavionkopse.
Tapio Tuominen, 14.11.2007
Kiintoisaa luettavaa, sattumalta osui googlesta silmiini sivunne- kirjoittelen ”puhtaaksi” parhaillaan setäni päiväkirjoja 30-luvulta etsin tietoja sonnanajosta kesämaalle- n iitä oli kertynyt yhteensä 87 kuormaa ja yhden päivän aikana peräti 52
kolkku.fi 