Heinäsuvannolla heinässä

Ellu Kananen, 10.3.2007

Aamuaurinko alkoi lämmittää Rasilan ullakon harmaita seiniä. Valonsäteet tulivat lautojen välistä ja saivat ilmassa leijuvat hiukkaset näkyviksi. Lintujen liverrys oli kuulunut jo jonkin aikaa tauotta. Ne ylistivät kauniin kesäisen päivän kunniaa.

Lyyli oli herännyt jo lintujen lauluun, kun kuuli Mari-äidin nousevan vintin portaikkoon. ”Nousehan jo! Lehmät odottavat!”

Lyyli-tyttönen oli tehnyt ullakolle oman ”kömmänänsä”, huoneensa. Pahvista hän oli viritellyt huoneen seinät, heti siihen portaiden viereen. Eihän se iso tila ollut, juuri ja juuri siihen sopi nukkumaan ja vaatteetkin roikkuivat kattoon viritetyllä orrella. Mutta ennen kaikkea se oli oma tila. Sinne saattoi kutsua omia vieraita!

Niin ainakin Lyyli luuli. Ennen kuin ilkikuriset pikkuveljet – Voitto ja Reino – olivat kantaneet salaa likaisia hikisiä pihkalta haisevia ukkojen työkamppeita vaateorren täyteen! Ja Lyylin Salavieras oli juuri tulossa kylään! Kyllä siinä saivat pikkuveljet kyytiä, mutta hauskaa oli. Niin kuin aina Heinäkylällä.

Ei ollut suru puserossa silloin, kun Heinäkylän nuoriso kokoontui. Hauskaa osattiin pitää, sellaista ”mukavaa” hauskaa. Kepposia keksittiin ja niille naurettiin vielä vuosienkin kuluttua. Jos paikalle sattuivat Kinnusen Väinö, Kekkosen Vilho, Järveläisen Toivo, Rasilan Voitto ja Reino, saattoi olla varma, että hymy oli korvissa vielä seuraavanakin päivänä.

Mutta tänä suloisen kesäisen kauniina aamuna oli myös työt tehtävä! Elukat – muutama lehmä ja jokunen lammas sekä pari possua – odottivat hoitajiaan. Aamiaista odottivat hevosetkin. Niille oli myös hankittava evästä tulevalle talvelle ja siihenhän tällaiset poutasäät olivat parhaita mahdollisia. Talviruuaksi eläimet saivat Heinäsuvannolta kuivattua kortetta, jota annettiin lehmille herutukseen. Muut eläimet ja ummessa olevat saivat sitten tyytyä kuivan maan heinään – jäkkiheinään.

Heinäsuvannolle on Rasilasta noin kymmenen kilometriä. Heinät olivat kysyttyä tavaraa, joten heinäsarat olivat numeroituja ja ne myytiin huutokaupalla eniten tarjoavalle. Kortepalstat olivat arvokkaimmat ja kuivan maan heinäpalstat huokeampia. Pieluksiin kasatut ja kuivatut heinät ajettiin sitten talven mittaan heinähäkillä Rasilaan.

Pihapelloilla, joita oli Rasilassa noin 3-4 hehtaaria, viljeltiin viljoja – ruista, kauraa, ohraa ja vehnää. Tietysti oli jonkin verran perunaa ja muita kasviksia. Lehmät vietiin laiduntamaan kauemmaksi metsähakoihin. Paimenessa olo olikin tuttua hommaa sen ajan lapsosille. Töitä oli paljon ja kaikki osallistuivat niihin kykyjensä ja voimiensa mukaisesti.

Aamutoimien jälkeen piti kiireesti joutua matkaan, koska matka oli pitkä ja se piti kulkea jalkaisin. Pojilla oli tietenkin polkupyörät, mutta eiväthän he huolineet isosiskoa kyytiinsä. Työmaalle piti kulkea kylän läpi, joten ei sitä voinut mitenkään missään työkamppeissaan kulkea, nuori ihminen – tiedä, kuka vastaan tulisi! Lyyli puki päälleen sinisen ruutukaisen hameensa, jonka hän sitten riisui perille päästyään ja laittoi sen pellon reunaan puun päälle odottamaan työpäivän päättymistä.

Pojat olivat jo aloittaneet hommansa. He niittivät ensin viikatteella heinät ja kortteet ja Lyyli tuli perässä haravoiden ja tehden takkoja. Suosarat olivat märkiä, vettä oli saroilla polveen saakka, mikä teki työstä vielä raskaampaa. Pojat kantoivat märät, vettä valuvat takat sitten sarkojen päähän pielekseen. Näin kului päivä; takat saatiin tehdyksi ja pieles valmiiksi – oli kotiin lähdön aika.

Mutta missäs hame? Juuri siinä, mihin Lyyli hameensa jätti, oli nyt komea, kovalla työllä tehty pieles! Eikä siinä auttanut muuta kuin purkaa koko pieles – päivän homma melkein uusiksi. Mahtoi siinä poikien mielessä naiskunta saada pisteitä, miinuspisteitä. Ja varmaan tarjosivat urakan jälkeen kilpaa Lyyli-siskolle kyytiä kotia kohti!

Niin sai Lyyli hameensa ja kotimatka alkoi. Pojat painelivat pyörillään kovaa kyytiä edellä. Matkalla Lyyliä vielä huoletti, söisivätkö pojat häneltä kaiken iltavellin, eikä hänelle jäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hän kiirehti kotiin, mutta onneksi Mari-äiti oli säästänyt tytölle osansa. Niin päivä sai onnellisen lopun ja väsyneet heinäntekijät pääsivät ansaitulle yölevolle.

Lyylin puolesta ylös merkannut Kanasen Ellu.

Tellu, 11.3.2007

Kiitos Ellu ja Lyyli tuosta mukavasta tarinasta! Taas karttui tietämys uusilla tai unhoksiin painuneilla asioilla ja sanoilla, esim. kömmänä. Kyllä suomen kieli on rikasta ollut, ja toivottavasti pysyy edelleenkin. Siinä auttavat tämänkaltaiset tarinapalstat.

Ja antaapa nämä tarinat aihetta vähän suhteuttaa asioita. Niin kuin nyt esimerkiksi nykyistä työpäivää ja jaksamista entisaikaisiin.

Oikein paljon lämpimiä terveisiä Lyylille! Jatkakaa ihmeessä tätä yhteistyötä, kyllä sen hedelmistä on mahtavaa päästä osalliseksi.

Marja-Leena, 12.3.2007

Hyvä tarina ja hieno kerronta, kirjoitappa Ellu lisää sinulla on sana hallussa. Hyvää kevättä!

mehtäpena, 15.7.2007

Pitkään on ollut mielessä kommendoida tätä Ellun mukavaa juttua.Muiden muistin, en omani olen itsekin ollut joskus ihan sotien jälkeen mukana heinässä heinäsuvannolla. Olen kuullut että heinämiehet pyytivät Suvannosta myös kalaa jota sitten suolattiin särpimeksi. Tästä tuli kansan suussa lause ” suvannon särki on parempaa kuin kesävoi”.

Erikoisen mielenkiintoinen on koko Heinäsuvannon historia. Tähän lainaan Konstantin Sarlinin laatimaa tekstiä vuodelta 1912

”Kertomus Suvannon järvikuivan synnystä,tulevan sukupolven varalle, joka ei liiemmin tunne asioita”

1) Vuoden 1811 alkupuolella, ja ummelleen sata vuotta takaperin , näyttää syntyneen ajatus hankkimaan heinämaata Kumpumäen puolikunnalle, jolla oli vähän niittyä ja nekin vähät kuivaperäisiä rinnemaita. Oli sitten huomattu Suvantojärven olevan matalan ja mutapohjaisen ja siis soveliaan kuivattavaksi.

2) Hakijat olivat sitten saaneet kuuluisan maanmittarin Daniesonin pitämään laillisen syynin ja tarkastuksen Suvantojärvellä syyskuun 2 p:nä 1811. Pöytäkirja on tarkasti laadittu ja osoittaa suurta perehtymistä tällaisiin asioihin. Laillisen kuulutuksen kautta olivat rajanaapurit sekä Waasan että Kuopion läänistä kutsuttu toimitukseen ja saapuneet miehissä myös Kuopionkin puolelta Vuonamonlahden ja Kotajärven kyläläiset , joiden maat sattuvat järven eteläpäähän , vaan jotka eivät ryhtyneet kuivaustyöhön.

3) Maaherra Waasan läänissä on sitten päätöksellä, annettu 13 p:nä heinäkuuta 1812 sallineet hakijain kuivata Suvantojärveä niin laajalta kuin se suinkin siihen käytettävällä kustannuksella tapahtua taitaa. Päätös on myös laillisessa järjestyksessä kommuniseerattu Kruunun virkamiehen kautta.

4) Ummelleen puoli vuosisataa kaivoivat hakijat itse ja heidän urakoitsijansa, suusanallisilla välipuheilla, Suvantojokea , saavuttamatta sanottavaa tulosta.

5) Vuonna 1864 joulukuun 11 p:nä pidettiin laillisesti kuulutettu yhtiökokous ja perustettiin varsinainen SUVANTOJÄRVEN KUIVATUSYHTIÖ. Tässä olivat kaikki osakkaat saapuvilla ja vahvistivat nimillänsä lailliselle karttapaperille laaditut yhtiön perusteet, jonka todistivat kaksi virkamiestä, kirjoituksen taitavia molemmat, nim, Kylänvanhin Johan Hackselius ja aliupseeri Matts Buur ynnä Martti Kumpulainen.

6 Siitä päivästä alkoi varsinainen vuotuinen kuivatustyö, usein 32 miehellä , eli 2 työmiestä jokaiselta miesosalta, joten jos alettiin uupua ja turvaannuttiin valtionapuun.

7) Valtio saapuikin apuun runsaalla kädellä. Saatiin rahana 10.500 markkaa, työkalut rakennusmestarit, ja lisäksi vielä särvinrahaa 40 penniä jokaiselta yhtiön tekemältä työpäivältä.

8) Paitsi tuota runsata valtionapua , maksoi koko kuivatustyö yhtiölle , yhteenlaskettuna , kolmenkymmenen vuoden kuluessa noin 161 000 markkaa.

9) Kuivatustyö valmistui 1896 ja loppusyynin toimitti Yli-insinööri Verner Lindberg. Yhtiö velvoitettiin sitten, suuren sakon uhalla, pitämään vetokanava ainiaan kunnossa.

10) Heinäkuun 8 päivänä 1909 vahvistettiin yhtiön kantakirja varsinaisessa yhtiökokouksessa, ainiaan noudatettavaksisekä ääniluku. Tämä erityisesti vielä nimillä lujitettiin, kutsuttujen todistajien maisteri Iivari Tuohimaan ja kunnan esimies Akseli Toikkasen läsnäollessa.

11) Yhtiö pitäköön tarkan huolen kanavan siivoamisesta joka kesä, muuten joudutaan tekemisiin Kruunun virkamiesten kanssa uhkasakon suhteen.

12) Paras hoitokeino järvikanavan suhteen on näyttäytynyt olevan kanavan pohjan niittäminen, sitä varten löytyvillä paksuilla viikatteilla ja rautaharoilla joita on yhtiön varastossa

Kertomuksen oli laatinut Lepolassa kesäkuussa 1912 K. Sarlin Saraste, yhtiön isännöitsijä.

Allekirjoittaneelle joku on toimittanut muitakin dokumentteja Heinäsuvannosta joten jos jotakuta kiinnostaa niin pyytäkää. Näin se aika muuttuu. Myös virkakieli näkyy muuttuvan. Pian on ummelleen kaksisataa vuotta kun ensimmäiset lapiomiehet joen pohjaa raapivat. Samoin pian tulee sata vuotta kun Konstantin Sarlin edellä olevan toimintakertomuksen laati. Heinä suvanto on noussut uuteen arvoon, nyt lintujen pesimä ja pysähdyspaikkana. Kannattaa käydä itse katsomassa.

Lisää viesti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s