Olavi Hulkkonen, 23.4.2007
Isä osti Pirisen Heikiltä joskus 1950 luvun alussa ns. kantakirjatamman, nimi oli Tähti. Siitä hevosesta voisin kertoa vaikka kuinka paljon,sanon vain sen että ei kiltimpää eläintä voi olla kuin se oli. Minä kuljin sen kanssa monessa talossa kyntämässä ja tekemässä peruna maita. Se hevonen oli ns. laupiassamarialainen.Alpo veljeni kanssa muisteltiin millainen meidän ensimäinen hevonen on ollut.Isäni Reino Hulkkonen oli ostanut sen Suovanlahdelta sodasta päästyään joltain Cerlatiuksen työnjohtajalta. Emme muista hevosen nimeä kumpikaan.Mutta Alpolle soitettuani muistoni vahvistamaksi se hevonen oli aika erikoinen. Siten että kun se teki menotenän se ei liikkunut mihinkään. Muistimme tapauksen kun Alpo oli hakenut keväällä pentinselkämältä sillä rankakuormaa ja hevonen oli päättänyt olla liikkumatta.Alpo oli jättänut hevosen metsään ja kävellyt kotia hakemaan isää kaveriksi. Isäni tiesi jo hevosen käyttäytymisen ja hänellä oli pinna palanut, he lähtivät hevosta hakemaan metsästä haulikon kanssa. Muistan itsekkin tapauksen ,he olivat sitoneet Alpon puseron hevosen pään ympäri ja isä oli laittanut haulikon hevosen hännän alle, ja Alpo istui rankakuorman päällä ohjaksista pitäen ettei hevonen karkaisi kun isä ampuu. No isä oli ampunut!Tulos oli ettei hevonen ollut reakoinut mitenkään. Uudet neuvot oli tarpeen? He riisuivat hevosen valjaista ja taluttivat sitä aikansa, ja valjastivat uudelleen. Sen jälkeen hevonen veti kuorman kotia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.Siihen aikaan hevonen oli talossa tärkeämpi kuin lehmä, sillä tehtiin kaikki peltotyöt ja ennen kaikkea talvella sillä ajettiin metsäyhtiöitten puutavaraa järvien rantaan uitettavaksi tai maanteiden viereen laaniin jatko kuljetuksia varten, eli sillä tienattiin. Isäni ainakin kuvitteli olevansa hevosmies, joten päätteli ettei tällä kaakilla voi lähteä kunnan savotalle. Niimpä seuraavien mustalaisten kanssa vaihtoi hevosta! Sen hevosen muistan oikein hyvin, eikä se ollut paljon parempi, sen nimi oli Lotta. Se oli aivan vauhko, se juoksi aina eikä sitä saanut pysähtymään kin seinää tai muuta estettä vasten. Eikä sitä voinut kengittää tavanomaisesti. Muistan hyvin kun isäni rakenti silloisen savusaunan taakse ns. pakkopilttuun jossa hevonen nostettiin ilmaan, ja kengitettävä jalka sidottiin ylös siten että sille saatiin kenkä jalkaan. Se hevonen ei meillä myöskään ollut kovin pitkään. En muista aivan varmaan mihin Lotta hevonen meiltä lähti. Mutta sellainen muistikuva mulla on että kaaleet sen meiltä osti. Sen jälkeen meille ostettiin Pirisen Heikiltä Tähti niminen tamma joka oli ns. kantakirja hevonen.Se oli kiltti ja nöyrä. Tähti astutettiin Termän Paulin oriilla ja Tähti synnytti meille potran orivarsan, joka ristittiin poika nimiseksi. Poika oli minulle hyvin läheinen koko sen elämän ajan. Minä jopa itkin kaksi kertaa. Eka kerran kun isä sitoi sen sähköpylvääseen ja pieksi sen moottoripyörän vaijerilla, kysyin syytä moiseen käyttäytymiseen? isän vastaus oli että oriista pitää hakata luonto pois. Sitä en ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään. Taisi olla pieksijässä vika. Pasasen Reijo viittasi kirjoituksessaan Järveläisen Paulin traktorin hakkaamiseen se on aivan tosi. Minä olen sen nähnyt omin silmin kuorikoskella Paulin kotitilan metsässä Niinimäessä, lähellä Pihtiputaan rajaa. No se on oma tarina. Mutta siihen Poika hevoseen palatakseni minä ajoin sillä tuhansia kuutioita puuta,kynsin ja karhidin peltoja, lanasin Egyptinkorven tietä ja ties mitä. Kengitin ja hoidin sitä kuin omaa läheistä minusta tuntui siltä että se ymmärsi mitä sille puhuttiin. Muistan että suurmäen Jussia pidettiin kylällä arvostettuna hevosmiehenä. Jussi sanoi mulle joskus 60luvun alkupuolella, että olet sinä nuoreksi pojaksi ihmemies kun sinä pärjäät tuon oriin kanssa noin hyvin. Siitä olin ylpeä kun sanominen tuli minusta korkealta taholta. Olin päässyt kansakoulusta jo pois kun orinevan ympärillä oli ollut silloisen Kymiyhtiön mailla isot hakkuut. Seuraavana talvena piti ruveta ajamaan puut laaniin lähelle Kolkunjokea. Silloin oli Nerkin Armas yhtiön työnjohtaja ja asui perheineen orinaholla.Silloin oli muutamat tilalliset ostanut traktoreita jotka rupesi harjoittelemaan puutavaran ajoa tien varteen. Huikarin Kalle teki rekiä. Muistan oikein elävästi kun Armas pyysi meiltä hevosta ja miehiä ajamaan harvalta alueelta puut laaniin. Isä laittoi sinne minut ja Tapanin minä olin hevosen kanssa kortteelia orinahassa,ja ajettiinpuuta laaniin niin perusteellisesti. Hakalan Järveläisen Paulilta petti hermot jossain vaiheessa kun ne polki raiteita sinne hakkuu alueelle, hän sanoi että nuo poijat kerkiää ajaa nuo puut tuolla hevosella ennen kuin me saammme raiteet polettua. Muistaakseni siellä oli traktoreiden kanssa Hiekkapuron Aatami,Koivuharjun Kalle ja Järveläisen Pauli. Jos oikein muistan kaikilla oli 361Valmetit vetoja tai työntöjä oli silloin vain takapyörissä. Sitten kun olin 18 vuotias meille ostettiin myös traktori. Poika hevonen tuli tarpeettomaksi, siitä piti luopua. Silloin neuvoteltiin isän kanssa kovalla äänellä. Minä hävisin ja itkin katkerasti muistan vieläkin minne menin suruani purkamaan. Vielä siitä oriista sen verran että sillä astuttettiin samaisenTermän Paulin tamma, joka kuoli synnytykseen. Astutuksen jälkeen Poika oli luonteeltaan sellainen ettei sen luokse ollut menemistä muilla perheen jäsenillä kuin isällä ja minulla. Se nousi laitumella takajaloilleen ja tallissa yritti lyödä etusellaan. Tämä meidän hevosista.
Kinnusen Väinön hevosista lisää oikein hauskoja tapauksia. väinö oli aina hauska ihminen, niin eläinten kuin ihmisten kanssa.välillä ei välttämättä hauskoja tapahtuma hetkellä. Olin koulussa silloin kun Kinnusen uutta taloa rakennettiin.Siellä oli Tiitilän Paanasen veikko sitä rakentamassa. Väinö oli tilannu Kolkun osuuskauppaan ikkunalasit, silloin oli kevät osittaen tie oli sula. Väinö oli hevosen ja reen kanssa lasija hakemassa kaupasta, itse olin tulossa koulusta kotija ja Väinö pyysi minua kaveriksi pitämään laseja pystyssä.Tottakai menin rekeen Väinölle kaveriksi.Matkan teko loppui kuitenkin lyhyeen Väinön reki hajosi Suurensuonmäen tien haaraan.No silloinkinkylällä oli toverihenkeä, Väinö kävi pyytämässä Lehtolan Artulta rekeä lainaan jonka tietenkin Arttu lainasi. Osa ikkunoista meni rikki ja niin suonlaidassa ei ole sisälle tullut. Se Väinön hevonen oli omituisen näköinen sillä oli paljon sellaisia syyliä tai sieni rypäleitä mahassa ja jaloissa. Hevonen ei käyttäytymisen suhteen ollut muuten erikoinen. Sen jälkeen Väinöllä oli toinen hevonen jolla oli takajalat aivan vempulat! Sen nimi oli Nappula. Se oli ihmeellinen hevonen sillä se veti kuormaa siinä kun muutkin hevoset. Mutta muistan siitä hevosesta erään tapauksen, joka silloin tapahtuessaan ei välttämättä ollut hauska. Väinö tuli Kolkulta Rantalasta heinäkuorman kanssa, oli osuuskaupassa kuormansa kanssa ostoksilla ja minä pääsin koulusta tulin kaupalle ja Väinö kilttinä miehenä sanoi että tule Olavi kyytiin. Tottamooses minä Väinön kyytiin läksin. No me ajettiin kotijapäin ja minä Väinölle ihmettelin sen tapaa kävellä.Siihen Väinö mulle kertoi ettei se mitään haittaa ja se on kova juoksemaan. Kuin ollakkaan oltiin tulossa ns Rasilanmäessä Väinö näppäs suitsilla Nappulan ronkalle ja hevonen laukkaan niin eikö se hevonen menny turvalleen ja se heinähäkki kaatui me Väinön kanssa lennettiin metsään ja ostoksia etsittiin vielä seuraavana päivänä. Kouluaikana muistan kun maanantaisin Kolkulle talvisin meni paljon hevosmiehiä puutavaran ajoon. Sitten niissä oli joitain jotka ei meitä koululaisia ottanut rekeen eikä hyväksynyt sitä että seisoimme reen kannoilla. Isäni ja Kinnus Väinöä pidettiin oppilaiden parissa hyvinä aikuisina kin ne otti ronkelin kaiteelle istumaan. En viitti kertoa nimiä jotka heilutti suitsiperijä samalla käskien painua helvettiin.
mehtäpena, 24.4.2007
Enpä ole ennen tiennytkään että Olavi on ollut noin armoitettu hevosmies. Olimme kyllä Isän kanssa samoissa savotoissa Reino Hulkkosen kanssa mutta vänkärinä oli muistini mukaan silloin Alpo jos lie ollut jo myöhemmin Ollikin. Ei tuohon aikaan pakkasia pelätty. Meillä ei tainnut olla mittaria koko talossa. Kerran kun menimme sinne Orinevan suuntaan niin Leivo Otto syksyi pirtistään vihaisena tielle ja pysätti meidät. Muistan hyvin hänen vaatetuksensa. Harmaat pitkävartiset huopikkaat, harmaa korkeakauluksinen villapaita ja turkki niskassa. Otto ärhensi Isälle. ” Hulluko sinä oot kun tämmöisellä pakkasella(38 C) mehtään yrität. Minä kiellän eihän tuota kestä hevosenkaan terveys saatikka sitten keskenkasvuisen pojan”. En tykännyt yhtään tästä maininnasta. Muistini mukaan menimme kuitenkin metsään joten Oton kielto ei meihin tepsinyt.
Ajoimme halkoja tienvarteen. Eemil Lappalainen ”motinteon suomenmestari” oli niitä hakannut. Olivat siistissä pinoissa ja hyvin ne piti latoa myöskin tienvarressa. Emme juurikaan olleet hakkuuhommissa mutta kerran Otto vai olikohan Armas pyysi meitä kaatamaan muutamia tukkirunkoja palstalta josta suoritimme ajoa. Minä lähdin viemään halkokuormaa ja Isä jäi kaatamaan pitkiä mäntytukkeja. Minulla oli kova halu näyttää että pärjäisin miestentöissä. Senpä vuoksi purin halkokuorman niin nopeasti kuin ikänä pystyin. Kun sitten palasin palstalle takaisin Isä ei vielä osannut kai odottaa minua. Niinpä havahduin yhtäkkiä Isän huuton ”nyt se kaatuu”. Pitkä mänty tuli hevosta ja minua ihan kohti. Ja se kaatui juuri siihen paikkaan missä minä istuin ronkeleiden etulankulla. Mutta minäpä en enää istunutkaan paikallani. Hevonen havaitsi mitä oli tapahtumassa ja teki niin kovan äkkiryntäyksen eteenpäin että minä lensin ronkeleiden alle selälleni hartiat takareen etulaudan päälle. Sitten mentiin kovaa kyytiä muutama sata metriä ennenkuin hevonen rauhoittui. Isä juoksi naama valkoisena perässä. Minulle ei käynyt kuinkaan. Tällä kertaa lähdettiin kotia keskenpäivän. Isä sanoi että hän ei pysty tänä päivänä enää jatkamaan jalat vapisee.Olen myöhemmoin kuullut monenlaisia kertomuksia ”varjeluksesta”. Aina on muistunut silloin tämä tapaus mieleen. Oli se niin kovaa kyytiä että on siinä suojelusenkelilläkin kiirettä pitänyt.
Ehkä olin tuolloin 14-15 iässä. Taitaisi nykypäivänä tulla syyte lapsityövoiman käytöstä. Minä muistelen kuitenkin noita aikoja tosi hyvällä mielin. En koe mitenkään joutuneeni kohtuuttoman kovasti töissä kärsimään. Metsäänhän tuo veri vetää taas vanhoilla päivillä. Ei ole kyllä enää Tähti tammaa, Poika oritta eikä Sasu ruunaa. Mutta kyllä mönkijä on kanssa kova peli. Suurinpiirtein samankokoinen kuorma sillä tulee kun hevosellakin eikä tartte kun vähän peukalolla kaasua painaa.
kolkku.fi 