Suon monet kasvot

mehtäpena, 16.5.2007

”Alussa oli suo kuokka ja Jussi”

Kolkulla on tuunetusti paljon soita. Enemmälti pinnistelemättä muistuu mieleen Heinäsuo, Suurisuo, Valkeasuo, Ihkajan suo, Otrasuo, Sammalisneva. Hoikkasuo j.n.e Tunnetusti meitä Kolkulaisia on ”haukuttu” murakintuiksi, onpa täällä kerrottu paistavan oikein erikoinen muraaurinkokin. Meikäpojankin on pakko tunnustaa että myös minulla joku sisäinen ”suhde suohon”. Eihän se ihme ole kun lapsena jo minutkin kiikuttivat heinään sammalisnevalle, aikana jolloin siellä ei ollutu vielä edes kuokka heilunut. Luonnonheinää niitettiin lammen rannoilta ja joen poukamista.Saatikka sitten poikasena kun kesän kuumimpina päivinä Isä järjesti turvepehkun noston suurella suolla. Kyllä siellä piimä maistoi hyvälle. Ja missään myöhemmän elämäni varrella en ole törmännyt yhtä vihaisiin paarmoihin kuin turvesuolla. Näistäkö johtunee mutta kesä ei ole kesä mehtäpenalle jos ei siihen liity muutamia käyntejä suolla. Nyt herättelisin palstamme ystäville oikein perusteellisen innokasta suomuistojen tallentamista.

Mitä suo Sinulle merkitsee? Meheviä lakkaämpäreitä, Karpalo tai metsästysreissuja usvaiselle suolle, sammalen keruuta hirsisenän tilkkeeksi , ojankaivua,turpeennostoa, lehmien paimentamista tai jotain muuta. Kenties suo on sinulle epämiellyttävä jopa pelottava paikka.Oletko kenties ollut vaarassa upota suohon? Tuommoinenkin kokemus kannattaa kirjoittaa muistiin.Joku onkin sanonut että suo ei jätä ketään kylmäksi sitä joko rakastetan tai sitten vihataan. Nykytietämyksen mukaan suot ovat tärkeitä ja arvokkaita myös luonnon tasapainon kannalta.

Kolkun kyläjuhla pidetään näillä näkymin heinäkuun puolivälissä ja se on samalla Pvy:n 80 vuotisjuhla ja uusi hieno kylätalokin on tuolloin jon valmis. Juhlan teemaksi olemmekin suunnitelleet ”SUOTA” ja monenlaista ideaa tuota tapahtumaa varten on ilmassa. Eräs idea on että näistä suoaiheeseen liittyvistä kirjoituksista koottaisiin joku esitys yhteiseen juhlaamme.Nyt kaikki suksikoot ajatuksissaan suolle ja tuokoot tuliaisina palstalle yhden tai mikseipä useammankin suotarinan.

mehtäpena, 16.5.2007

Tarkennus kyläjuhlan aikatauluun väärinkäsitysten välttämiseksi. KYLÄJUHLA ON TARKOITUS PITÄÄ HEINÄKUUN PUOLIVÄLISSÄ ENSI VUONNA. SIIS 2008.

Vaarintalon Pikkuine’ Tyty, 5.6.2007

Nihkeästi nyt näyttää tarinaa tulevan, niin jospa minä sitten analysoisin henkilökohtaista suhdettanni suohon ja jospa sitten tarinaa alkaisi syntyä. Luulisi ainakin, koska onhan suo välittömässä kontaktissa jokaiseen joka Kolkulla asuu taikka liikkuu.

Mutta siis asiaan.

Suo ja mitä se minulle merkitsee. Suolla olen käynyt karpaloita keräämässä, suolla olen hiihtänyt, suolla olen muuten vain kävellyt. Ensimmäinen ajatus joka syntyy tuosta luonnonilmiöstä on sammaleen haju ja joutsenen laulu. Suo on aivan ihana alusta kulkea, vaikka onhan se ajoittain vetistä ja raskasta. Pitkään viimeaikoina olen joutunut kulkemaan pelkillä asfaltti-teillä ja kaipuu pehemälle alustalle on valtaisa. Itseasiassa tänä keväänä kun olen opiskellut elämyspedagogiikkaa ja koulutkseen kuuluu vahvasti luonnossa oleminen, on muistot ja kaipuut vahvistuneet reissujemme aikana. Viimekerran vaellusviikonloppuna oli mahdollisuus kulkea pätkä suon kautta, mutta ryhmässäni olin ainoa joka suon kautta olisi halunut mennä, kierrettiin sitten ja mutkaa tuli. No se siitä.

Jostain syystä mielikuvani suosta ajoittuvat enimmäkseen syksyyn ja kevääseen. Mutta se tuokin oman ja uuden elementin, johon usein soilla törmää, eli keijukaiset. Suhtautuminen luontoon ja luonnon eläimiin ja tarustoon olen hyvin pitkälti permätietona saanut. Luonnossa ja varsinkin soilla on pitänyt kulkea kunnioittaen ja hiljaa. Turhat pulinat saa jättää kotiin ja jos jotain tarvii sanoa, niin se sanotaan sitten hiljaa, jotta keijukaiset ja maahiset saavat olla rauhassa. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, ettei soilla olisi saanut käydä marjoja keräämässä taikka muuten vain ihmettelemässä, päin vastoin. Joskus kyllä muistan innostuneeni hieman leikkimään hyllyävällä suolla, tässä tapauksessa kiusasin isosiskoani, joka pelkäsi putoavansa suohon ja minä menin hänen viereen suota liikkuttamaan ponnistaen jaloilla voimakkaasti. Taisi tuo isäukkokin leikkiin innostua, ellei jopa pääpiruna ollut…

Tässäpä jotain nuoremman sukupolven tuotosta, olisi kiva kuulla tarinoita ja ajatuksia muiltakin. Hyvää kesän jatkoa!

mehtäpena, 6.6.2007

Kiitos mielenkiintoisesta suoanalyysista. Monet kokemuksesi Tyty ovat minulle ihan uusia. Mutta kun tarkemmin mietin taitaa olla niin että aika vähän suolla liikkuessa tulee pulistua.Enimmäkseen liikun tietysti suolla yksin, kun ei tuo lähisuku ole myöskään niin järin innostunutta Papan kanssa suoretkelle lähtemään. Kerran vein yhden koululuokan valkealle suolle. He innostuivat valtavasti siellä kirmailemaan. Keijihin ja maahisiin en ole vielä törmännyt. Lakkoihin sentään joskus. Eipä sitä, jos lakkasaarekkeen joskus löytää, marjamies ala isommin huutelemaan. Niin että on montakin syytä olla suolla hissun kissun. Tässä tuli mieleen myös Mika Myllylän kuuluisat suotreenit. Itsekin nuorempana joskus kävin suolla juoksemassa. Ei siinä nivelet kipeytyneet.

Onko sulla Tyty jotain tarkempia perimätietoja noista keijuista ja menninkäisistä? Olis hauska lukea.

Vaarintalon Pikkune’ Tyty, 14.6.2007

Kauheasti ei minulla varsinaista tarinaa muistu keijukaisista ja maahisista, enimmäkseen tuntemuksia ja haljuja muistikuvia. Keijukaisista muistan kuulleeni aina kun usvaa oli tiellä taikka siellä suolla, eli silloin ku näkee usvaa, niin on keijukaiset tulleet ihmisten nähtäväksi. Keijuthan ovat vaaleita ja heillä on hapsuinen asu päällä, ja usvahan näyttää tuolta jonniin verran. Se että mikä ”virka” keijuilla oli, sitä en muista.

Maahiset sitten on jo toinen juttu. Eli muistelisin, että maahiset ovat olioita, eliöitä, jotka asuvat maan alla. Maahisia piti kunnioittaa ja jopa pelätä. Silloin ,kun taloon syntyi lapsi, ei lasta saanut viedä talon ulkopuolelle ennen papin kastetta. Jos sattui, että lapsi kasvettuaan huomattiin olevan älyltään heikkolahjainen, niin silloin kuulemma syytettiin maahisia, että he ovat vaihtaneet ihmisten lapsen omaansa. Olisiko sana vaihokas oikea tässä kohtaa. Maahiset ilmeisesti ihailivat ihmisiä ja halusivat ihmisten lapsia omikseen, syytä taaskaan en osaa sanoa.

Nämä tarustot ovat ilmeisesti olleet joillekin keinona syytää tai onneliisessa tilanteessa selittää lapsen vajavaisuutta. Kirjallinen ja kirjoittamaton tietoisuus ihmisistä, ihmisyydestä ei ole ollut nykypäivän tasoa. Mutta olenpa ajatellut, että kuinka julmalta lapsen äidistä on tuntunut, jos häntä on syytetty, että ei ole suojellut lastaan tarpeeksi maahisilta. Nykypäivänä toisaalta äidillä ei ole turvanaan ”syyttää” maahisia, jos lapsen kanssa on ongelmia. Kumpi siis ollenkaan parempi vaihtoehto, sanotaanhan että tieto tuo tuskaa.

Jotain tällaisia juttuja siis olen oppinut vanhemmilta ja isovanhemmilta. Tässä kohtaa kuitenkin pakko sanoa, että muistini on varmaankin muokannut tarinoita omaan mieleen sopivammiksi. Eli lähdekritiikki on nyt paikallaan ja painotan että nämä ovat minun mielikuviani ja tuntemuksiani. Pitääkö asiat paikkaansa, niin kommentoikaa ja laittakaa omia mielipiteitä.

Nämä tarinat ja tarustot ovat aina viehättäneet ja usein harmittaa, että noita isovanhempia ei enään elossa ole, joilla näitä tarinoita olisi yllin kyllin. Kiitos isovanhemmille kuitenkin näistä pienistä, mutta kuitenkin suurista iloista!

Reijo Pasanen, 18.6.2007

Suo siellä, vetelä täällä… Tuli mieleeni soista. Nimittäin monien pelko veteliä soita kohtaan. Osittain oikeutettuakin pelkoa. Mutta harva suo on niin vetelä, ettei sitä voi kävellen ylittää sulan aikaan. No ehkä vetelimmät rimpisuot ovat poikkeus.

Taitaa olla nykyään tosin vaikea löytää todella veteliä ja upottavia soita ainakaan Kolkun ympäristöstä. 60- ja 70- luvulla suurin osa vielä ojittamattomista soista kuivattiin. Ehkä osan olisi voinut jättää kuivattamatta.

Olin itse muistaakseni 79 talvella kartoittamassa Vapon palkkalistoilla mm. Vehkasuota, Junussuota, Otrasuota ja Kurjennevaa, muutaman mainitakseni. Työnjohtajana oli Jorma Hintikka. Allekirjoittaneen lisäksi oli Liimataisen Mikko, Paanasen Erkki ja Pasasen Voitto. Vedettiin suoria linjoja ja mitattiin turpeen paksuus muistaakseni 50 metrin välein. Lisäksi otettiin jonkin verran turvenäytteitä. Paksuimmat turvekerrokset olivat muistaakseni noin 5,5 m. Työ oli mielenkiintoista ja muutenkin mukavaa. Näistä edellämainituista soista sittemmin on turvetuotantoon otettu Vehkasuo.

Silloin ei upottanut suo, mutta kylläkin lumi. Monia juttuja on jäänyt mieleeni, joista voisin kertoa ainakin yhden. Nimittäin olin kova viheltelemään ja se taisi hieman vanhempia työkavereitani välillä harmittaa. Muistaakseni Voitto lupasi viisi markkaa jos pystyisin olemaan viheltämättä loppupäivän. Ajatteli, että onpas helppoa tienestiä. Voitto oli toista mieltä. Tuskin olisi muuten luvannut niin reteesti kokonaista vitosta. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kotiinlähdön aikaan pääsi vihellys. Ja meikäläinen parkaisi, että sinne meni vitonen.

Täälä etelässä suot ovat pieniä ja melko vähäisiä, mutta ainakin Nuuksiossa ahkerasti retkeillessäni kuuluu aina kävelyä myös soilla. Joskus tulee kerättyä karpaloita ja muutamia lakkoja suoraan suuhun.

mehtäpena, 20.6.2007

Viime kesänä kävin lakkoja katselemassa tuolla tuolla Karjalan kankaan takana Muurainkorven maastossa. Siellä on kyllä semmoisia hetteitä ettei oikein tee mieli kokeilla kuinka hyvin kantavat. Suurensuon reunoilta on aikoina ajettu muraa pellolle. Nämä murahaudat on kasvaneet umpeen ja ovat joskus petollisia. Maasto on ihan luotettavan näköistä ja yks kaks, hupsista vaan olet suohaudassa. Minulle kävi näin kun olin hiljattain raivaamassa metsää ihan tuossa vanhan kirkkotien tuntumassa. Onneksi oli raivaussaha valjaissa että putosin vain vyötäröä myöten. Mutta aika kova homma oli kiskoa itsensä siitäkin syvyydessä. Saappaat jäi mutta ongin ne kyllä sieltä takaisin, eihän nyt hyviä Nokian saappaita kannata murahautaan jättää.

Kaikkein huvittavinta oli että minulla oli rintataskussa kännykkä. Se ei ollut näppäinlukossa niinkuin minulta tahtoo joskus jäädä. Tietysti se tuossa ähellyksessä soitti haamusoiton tyttärelleni jonka numero siinä oli päälimmäisenä.Hän ensin huolestuikovasti että mikä minulla on menneillään kun puhelimesta kuuluu pelkkää puhinaa ja ähellystä. Pitemmälti kuunneltuaan oli kuitenkin rauhoittunut ja päätellyt että eikai se isäpappa nyt missään varsinaisessa hätätilanteessa ollut kun ei minkäännäköisiä avunhuutoja ilmoille päästänyt.Jotta tämmöistä nykypäivää täällä suonreunalla eletään.

Suon kuivatuksesta olisi mukava saada muistoja, tietoja ja kuvauksia. Sammalisnevan kuivatus siinä 40-50 luvun taitteessa oli suuri projekti. Vajaa kilometri pitkä viemari tehtiin lapiotyönä. Voitto Sippola oli muistni mukaan pomona tällä työmaalla. Viemäri oli joistakin kohtaa jopa 7-8 metriä leveä ja syvyyttäkin parhaimmillaan 2.5- 3.0 metriä.Sillä työmaalla olivat muistini mukaan Pasasen veljekset ehkä Voittoa lukuunottamatta. Siis Viljo, Veikko, ja Taisto sekä Tauno Kankainen muitakin lienee ollu mutta nämä muistan. Se ei ollutkaan mittään tavanomaista ojajuoperon kaivamista. Pojat teroitti lapion yhtä teräväksi kuin viikate konsanaan. Sillä leikkelivät sitten suosta tuommoisia olisko ollut parin salkkumikron kokoisia paloja. Lapiossa oli varressa ns. apukahva.Sen avulla pala singottiin sitten terävällä liikkeellä pitkälle ojaalueen ulkopuolelle. Mutapalli lensi kun osasi tehdä sopivan nykäisyliikkeen taaksepäin. Se siis ikäänkuin lipsautettiin lentoon. Muutoinhan niitä olisi saanut moneen kertaan siirrellä. Ymmärtääkseni siinä riskit, ja teniikan hyvin hallitsevat tienasivat kohtuhyvin. Heikoilla miehillä ei tuommoisiin hommiin ole asiaa. Olisipa mukava jos joku vähän jututtaisi Viljoa ja Taunoa. He varmaan muistavat tämän työmaan jota muuten tehtiin läpi talven. Ensin luotiin lumet ja sitten luotiin oja.

Neva kuivi ojituksen ansiosta hyvin ja sinne raivattiin n. 30 hehtaaria peltoja. Itse olen ollut tuon viemärin varressa kymmeniä ehkä satojakin päiviä niittämässä viikatteela kauraa tai heinää. Samoin seivästys ja puintihommissa. Oli ne sarat pitkiä n. 400 metriä. Joskus tuntui kun viikatteen kanssa lakoisen kaurasaran päästä aloitti että koskahan koittaa se päivä kun tuolla toisessa päässä sarkaa on. Ainahan nuo tuli kuitenkin tehtyä.

Reijo Pasanen, 20.6.2007

Muistelen, että joskus Viljo puhui ko. veturin kaivamisesta. Eipä taitaisi nykyään monikaan nuori mies viitsisi lapiolla kaivella sellaisia ojia. Täytynee haastatella pikimmiten. Ja jos en väärin muista, niin jonkun kuvankin olen nähnyt, jossa Tauno ja Viljo ovat talvisella ojatyömaalla. Isolta ainakin oja näytti. Olisikohan sama työmaa..

Kyllähän se isä kaivoi vissiin eräänkin kilometrin ojaa lapiolla. Isoin osa meidän pelloista on raivattu suomaalle, jotka on ojitettu lapiolla. Kasvavat pellot muuten nykyään mäntyä ja koivua. Ison työn on siinäkin Viljo tehnyt. Nimittäin osittain taimetettu kahteen kertaan. Ja sitten heinien poistoa useamman vuoden aikana.

Reijo Pasanen, 22.6.2007

Haastattelin Viljoa puhelimitse niistä ojahommista. Hirveän tarkkaa tietoa tämä ei ole, mutta riittävän tarkkaa tähän rakoon. Eli vuosina 52-55 Viljo ja edellämainitut miehet kaivoivat Sammalisnevalle, Heinäsuolle, Hoikallesuolle ja Ihkajansuolle ojia. Viljo muisteli, että eniten hän kaivoi ojia Taunon kanssa kahdestaan. Valtaojat olivat noin 5,5 metriä leveitä, 2,5 metriä syviä ja pohjalta 2,5 metriä leveitä. Ehkä olivat paikoitellen hieman leveämpiä ja syvempiäkin.

Työnjohtaja Sippola oli sanonut, että lumi ja pintakerros on heitettävä niin kauas kuin lentää ja loput sitten niiden taakse. No käytännössä ehkä ei ihan niin kauas, mutta tosissaan siinä on hyväkuntoinenkin ojankaivaja saanut nakella. Ojan reunaan piti jättää noin metrin tyhjä alue, ettei heitetyt turpeet putoile takaisin ojaan. Routakerros rikottiin rautakangella. Riuska työmies kaivoi päivässä noin viisi metriä ojaa. Välillä lapionvarret vaan paukkuivat poikki.

Läheltä pohjaa löytyi välillä hiiltyneitä puunpalasia. Olisivatko olleet muinoin riehuneen metsäpalon jäljiltä, vaiko nuotion pohjalta. Kukapa tietää. Työ oli tietysti urakkatyötä, jossa tienasi ihan mukavasti. Mutta vaati kylläkin hyvän kunnon ja vähän ehkä ”työhulluutta”. Eli ehkäpä silloinkaan ei ihan kaikista olisi ollut ko. hommaan. Tänäpäivänä tuskin kukaan ”täysijärkinen” ryhtyisi em. hommaan. Silloin oli ajat toiset ja tienestit tulivat varmasti tarpeeseen. Katsotaan, josko saisi joskus vähän enemmin paperille. Pitänee haastatella nenät vastakkain. Puhelimits on aina hankalampaa.

K.A. Pula-Sillanpää kapulasillan katveesta, 9.7.2007

Suurensuon eteläpäästä muistuu riukuaidan tapaisia rakennelmia, jossa lie kuivatettu heinää ja/tai turvepaaleja. Ja se kapulasilta (ei siis mitkään pitkospuut), jossa oli pyöreitä parimetrisiä puita poikittain siltana. Ja ne murahaudat, joista yhteen Lehtolan kolme mullikkaa hukkui – olisko ollut kesällä 1969.

Kesä 1969 oli kuiva – järvestä ja Väliahon lähteestä ajettiin useampaankin taloon vettä elukoille ja ihmisille. Artun mullikat metässä päineen ja menivät tietysti murahauvasta juomaan janoonsa. Liekö sitten yksi tippunut ja solidaarisuussyistä kaksi muuta meni perässä. Ja kovaa maata ei missään eivätkä siksi päässeet sieltä ylös ja aikansa teutaroituaan hukkuivat. Niin kai se on mennyt.

Ja juhannuksena kuulin, että historia oli toistanut itseään: Pentin uima-allas oli koitunut jänönuorukaiselle kohtalokkaaksi. Mutta pieniä ne on silakat joulukaloiksi – kyllä kolme isoa teurasvalmista mullia oli sentään eri kaliiberin juttu. Varsinkin kun kelluivat sitten siinä murahaudan vedessä monen päivän kesähelteessä palloiksi turvonneina.

Lypsylehmiäkinhän Arttu ja Kerttu laidunsivat siinä lähimetsissä, mm. Iitantien ympäristössä, mutta paremmin olivat lehmät valvovan silmän alla kuin mullit. Eikähän ne hennoneet jäädä metsään lymyilemään, kun Kerttu niitä niin kaikuvan heleällä äänellä lypsylle veräjän pielessä huhuili. ”Tulukee pois, tulukee…”

Mennäänpä sitten Valkeansuon yli että heilahtaa, koskapa Karja(la)nkangas sen takana oli paljon mielenkiintoisempi. Siellä oli talvella mukavia pikkumäkiä laskeskella ja kesällä rapsakan kuivakkaa mäntykangasta. Ja tarinat kertoi kuinka oli palanut koko kangas joskus Kolimaan asti ja olihan siellä sen sortin hiiltyneitä tervaskantoja, että uskoohan tuon. Tervahaudan pohjiakin sieltä joskus 70-luvulla perinnekultturimatkalla Veikon ja Arvin kanssa haeskeltiin ja oltiin löytävinämmekin.

Valakeansuon päästä Katajanevalta tulee mieleen, kun sattui Hakalan Paulilla olemaan kerran kiikarikivääri mukana ja pitihän sitä sitten poikien päästä pilkkaa ampumaan. Kahvipaketista (olisko ollu punanen Regio-paketti?) semmosen 10x10cm pahvinpalan löivät puukahvaisella Mora-puukolla aukon reunaan ison kilpikaarnapetäjän kylkeen. Ja eikun muutaman kivenheiton päähän kiikarin läpi sihtaamaan nämä urheilijanuorukaiset Pauli, Veikko ja Timo. Taisivat osua kaikki siihen pilkkaan, mutta osuipa joku myös sen puukon kahvan päähän eikä ollut siitä Morasta enää kaluksi – eipä silti, ei siitä ollut kyllä puukoksikaan.

Sopukansuolla (Suurensuon eteläpäässä) oli ihan oikeaa peltoa muutama sarka ja lisäsarkojakin hyvällä alulla, kunnes pistettin entisetkin männylle. Eipä niitäkään suopeltosarkoja entiseksi pelloksi enää tunnista – ja oksasia ovat ne männyt. Pojat nillä saroilla heitteli oikeaa Sandvikenin sinistä teräskeihästä, jonka Kekkos-Oiva toi etelästä. Suopelto oli kivettömänä armeliaampi sille kalliille keihäälle. Oivan perhe taisi asustella melkein koko kesän 1969 Sopukassa.

Sirkansuollakin oli jonkinlaista pellontapaista, joka istutettiin puille jo Varis-Eemin aikana. Löytyi sieltä senverran suonsilmiäkin, että kun Eemi 60-luvun puolessa välissä asettui Sirkkaan aloilleen ja lopetti kaahailunsa vihreällä IC-merkkisellä moottoripyörällään, niin taisipa upottaa sen IC:n ihan piruuttaan siihen suohon. Eipä se ehtinyt siellä kauan hapantua, kun Puttos-Arppa sen sieltä kaivoi ylös.

Heinäsuolta muistuu mieleen Veikon ja Arvin yhteinen harmaa, pärekattoinen lato. Ja ladon päästä polku metsän reunaan lähteelle, jossa oli pieni sementtirengaskin. Sieltä haettiin hieman kirkkaampaa juoma- ja kahvivettä ja nuotiolla keitettiin pannulla kahvia ja paistettiin eväsmakkaraa. Tarkkana piti olla ettei lähtenyt nuotiosta koko suo kytemään. Ja ne isot veturit ja kapeat sarkaojat. Monta sarallista 500 metriä pitkiä märkiä heinäluokoja oli psykologisestikin aika raskasta aamutuimaan, mutta kyllä se siitä – muutama korsi kerrallaan. Ja vaivaiskoivikko ja männynkäppyrät. Vapolle kun myytiin ne pellot reunoineen niin Veikkohan hakkasi siitä jonkin verran pinotavaraa talteen. Kaipa oli kiire saada ne ajettua pinoon tien varteen, kun piti oikein koulusta lintsata joku päivä, kun Veikon kanssa kaksin ne ropsit sitten Artun Valmet-500:lla ajettiin tienvarteen.

Sammalisnevalla tuli oltua Artun mukana heinätöissä. Terävästi raikui puiden lehvistöstä Valmetin kolmepyttyisen dieselin ääni kun Arttu kaasutteli käsikaasu kaakossa (tai oikeasti luoteessa; täysillä kuitenkin, että sai noet kyytiä) ylös nevalta ja itse istuin heinäkuorman päällä puisesta riu\’sta kiinni pitäen. Liekö ollut Artun oma patentti, että kuormaa ei köytettykään pelkällä köydellä, vaan pitkällä riu\’ulla, joka sitten päästä kiristettiin köydellä painamaan ja sitomaan heinäkuormaa. Joskus oli pihassa erikseen purkumiehet ja kuorman tekijät jäi nevalle odottamaan. Niinpä kerettiin joskus käydä vetämässä muutama mustanpuhuva körmyniska ahven Sammalislammesta Veikon ja Tasen kanssa. Koho-onkiahan löytyi aina hyvinvarustetuilta rannoilta ja ensimmäisenä syöttinä käytettiin paarmoja ja ainakin kerran pientä sammakon poikaa. Ja kun nousi eka sintti niin sitten silmiä ja suolenpätkiä.

Tuosta patentista juohtuu sitten mieleen Hoikansuon pitkät ja hoikat sarat ja Harjun Kallen patenttiharava, joka ei ollut järin suuressa suosiossa ainakaan Tikkalan heinäpellolla Hoikallasuolla. Häkkyrä lienee ollut vasta prototyyppiasteella, iso ja raskas vedettävä ainakin keskenkasvuiselle, vaikka heinät olisivat olleet kuiviakin.

Ja niitä miesten juttuja kuinka Sammalisnevalle, Hoikallesuolle ja Heinäsuolle kaivettiin käsipelillä niitä isoja vetureita – pienemmistä sarkaojista ja niitten siivouksesta puhumattakaan. On siinä ollu poijilla ojanpohjalta viskoamista… Kymmeniä kuutioita litimärkää turvetta päivässä. Ostettiin se lämpötyynykin, jolla Veikko kylmettyneitä pohkeitaan iltasella vetreytti, kun oli sitä suonenvetoa. Varsinkin, kun tuppasi se kumiteräsaapaskin usein valskaamaan siellä ojan pohjalla.

Ihkajasta tulee mieleen tarina, kun ilmeisesti erään naapurikylän poijaat salaa aukasivat tammen kesken uiton ja uittopuut levisivät tulvan mukana pitkin Ihkajaa. Siinä oli sitten uittoporukan urakka kussut, kun olivat päiväkausia keränneet yksitellen niitä puita pitkin Ihkajaa. Useampikin suurperhe odotti niitäkin lisämarkkoja, mutta persneton puolelle taisi mennä sekin rehkiminen sinä keväänä. No, pojat on poikia ja Villen pojat oli Villen poikia… Tammenvahtia siis tarvittiin ja ainakin Rantalan Alapetti ja Långin Jussi sitä virkaa hoitivat.

Orineva tuppasi nostamaan keväisin vettä tielle ja aika lailla suon pinnassahan se tie kulkee vieläkin, vaikka kyllä kai siihen eräskin sata mottia on puutavaraa upotettu tien pohjaksi. Marttihan se sinne oli upottanut niin syvälle kun vaan suinkin puumerkillään varustetun puunrangan. Sitä vielä arkeologit ja suotutkijat joskus ihmettelevät. Hapenpuutteessa saattaa siellä nimmari säilyä pitkäänkin.

Kevättalvella kuului lähisoilta aamutuimaan teerien kukerrusta ja mukavaa ja helppoa oli pakkasyön jälkeen kovilla hangilla soilla liikuskella. Ja pirteitä olivat talven yli tekeytyneet karpalot, joita lumen alta pälvien mukana paljastui. Kesällä kulkeminen (vaikkapa lakkojen perässä) oli raskaampaa ja helteellä riitti niitä paarmoja. Suopursukimppuja saatettiin ottaa aittaan ja saunakamariin itikoita karkottamaan – en tiedä tepsikö oikeasti. Jonkinsortin hermomyrkkyähän se suopursu sisältää eli ei niitä kannata ainakaan syödä – hyvä jos haistellakaan.

No tulihan tuossa muutama hehtaari suota käsiteltyä ja jo kirjottamisesta tuli sivut kippeeksi. En muista enää mitä oli alussa, mutta nyt olkoon ”lopussa suokuokka ja Jussi”.

mehtäpena, 9.7.2007

Tuohon edellisen kirjoittajan värikkäässen retoriikkaan en pysty vastaamaan, mutta kerrottakoon nyt kuitenkin jatkoksi tarina Artusta ja sammalisnevasta. Vanhemmat Kolkkulaiset varmaan muistavat että Arttu oli täysin raitis mies. Minunkin on hänen kunniakseen sanottava että en koskaan nähnyt häntä ns. maistissa.

Mutta kuulin velipojan kertovan erään tositarinan. Isä oli kesällä josaain töissä, olisko ollut sarkaojien siivouksessa Sammalisnevalla. Nevalla tarvittiin kesähelteellä paljon juotavaa, joten hänellä oli eväiden lisäksi mukana parin litran gallona kotikaljaa.Tällä kertaa oli kuitenkin pilvistä ja juomaa ei kulunut paljon. Niinpä Arttu pisti kaljapänikän ojanpekkaan suon sisään seuraavaa kertaa varten. Mutta kuinka ollakaan meni useita päiviä kenties toista viikkoa ennenkuin hän taas palasi jatkamaan ojahommiaan. No kaljapänikkä oli tietysti säilynyt ojanpenkassa viileänä ja raikkaana. Kun tällä kertaa oli hikinen päivä ukko joutui useaan kertaan nauttimaan tätä janojuomaa. Sitten tuli kotiinlähdön aika.Valmet viissatasen kaasu meni tosi määrätietoisest pohjaan ja kotimatka sujui nyt tavallistakin vauhdikkaammin. Eero havaitsi kotona heti että nyt on isäukko epätavallisen raisulla ja vauhdikkaalla päällä. Oitis oli pakko tehdä se johtopäätös että nyt on traktorikuski melkoisessa hiprakassa. Eero otti traktorin ja kävi vähän tarkastamassa tulojälkiä. Kauhuissaan hän totesi että Kolkuntie oli joissain kohdin käytetty melko tarkkaan mutta varsinaista ojaan suistumista ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Ehkä tarkkaavainen lukija jo arvaa kuinka oli käynyt. Kaljahan se siellä turpeen sisällä oli käynyt ja muuttunut miestä väkevämmäksi juomaksi. Isä jolla ei liene ollut juuri minkäänlaisia kokemuksia humalassa olosta, ei ensinkään tajunnut mitä oli päässyt tapahtumaan.Hyvä ettei Jussi eikä kukaan muukaan ollut kyydissä, eikä vastaantulijoitakaan sattunut olemaan tiellä tällä kertaa.

Uus asukas, 28.2.2012

Onpa ollu vähän aikaa hiljasta tässä keskustelussa.

Sellasta oon joskus miettiny et kenen on toi sammalisnevan turvetuotantoalue? Millon viimeks nostettu turvetta?

Lisää viesti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s