Tellu, 28.6.2007
Juhannuksena kokoonnuttiin Kolkulla isolla sukuporukalla, kuinkas muuten. Vietettiin kauniissa kesäillassa niin keskikesän juhlaa, pyöreitten vuosien juhlaa kuin valmistumisjuhlaakin. Saunottiin, grillattiin, tanssittiin nurmikolla varpaisillaan ja radiosta raikui Pihtiputaan tyttö… Muisteltiin isän hanurinsoittoa ja laulettiin polkuharmoonin säestyksellä sydämen kyllyydestä. Muisteltiin myös kaikenlaisia sattumuksia vuosikymmenten varrelta: kuka oli tipahtanut kellariin, kuka jäänyt sontakuorman alle, millaisia isosiskon tai –veljen jekutuksia oli koettu jne. Isossa perheessä sattuu ja tapahtuu.
Näin jälkeenpäin tuli mieleen keväällä lukemani lehtihaastattelu, jossa emeritusprofessori Antti Eskola kertoi vierailevansa lapsuudenkodissaan Urjalassa siellä yhä asuvan veljensä luona, ja kuinka he tarinoivat pitkään sukulaisistaan, ennenkaikkea isästä ja äidistä. Eskola kertoi myös siitä, kuinka henki kultaa muistoja mm. näin: ”Haluan rakentaa vanhempieni muiston ympärille sellaisen myönteisen hengen, joka kannattelee minua.” Myös Eskolan mielestä muisti toimii valikoivasti, tuon monet meistä varmasti tietävät omasta takaa. Ehkä muistamme paremmin – tai mieluummin – sellaisia tapahtumia tai tunnelmia, jotka ovat hengeltään myönteisiä: sellaisia, jotka kannattelevat meitä eteenpäin. Jaksamaan tässä arkipäivän sohjossa ja tuiverruksessa.
Mutta toisaalta panin nytkin juhannuksena merkille, että muisteloihin sisältyy usein myös hankalampia kokemuksia. Sellaisia, jotka ovat tapahtumahetkellä olleet epämiellyttäviä, mutta vuosien saatossa saaneet jopa lämpimän humoristisen sävyn. Enää ei tunnukaan takapuoli kipeältä, vaikka isosisko istutti takaperin tarakalle ja ajoi tahallaan kaikki kuopat rytkytellen, vaan pikemminkin nauru pyrkii esiin. On taito osata kääntää epämiellyttävät asiat elämän rakennusaineiksi sen sijaan, että säilöisi ne nurkissa löyhkääviksi likasangoiksi. Siihen kun pystyisi vielä huomennakin.
mehtäpena, 4.7.2007
Muistot ovat mielestäni äärettömän arvokkaita ja tärkeitä ihmiselle ja niiden merkitys vanhetessa vain kasvaa. Olkoot vain mielellään vähän kullattuja jolloin ne erityisen hyvin rakentavat elämää. Kun ei nyt ihan ”satulinnaa ” rupea tyhjästä rakentelemaan jolloin realismi tahtoo hukkua. En osaa selittää mutta jotenkin tajuan kuinka tärkeää on ”muistella”. Paljastettakoon tässä tarkoin varjeltu salaisuus kun ette kerro muille. Mehtäpenakin kirjoittaa kovalla vauhdilla elämäkertaa. En sitä aio tietenkään julkaista. Ihan vain itseäni ja noita lapsia ja lastenlapsia varten.
Tellu, 11.7.2007
Elämäkerta omia vanhuusvuosia ja nuorempia sukulaisia varten – erittäin kannatettava idea! Näin iän karttuessa vasta tajuaa, miten tärkeitä olisivat muistiin kirjoitetut asiat. Ja kuinka monia ne kiinnostaisivat: eivät vain itseä vaan monia ihmisiä, joita muistiinpanot koskettavat tai vain kaukaisestikin sivuavat.
Tellervo Oksmanin toimittama kirja ”Peltikattoa ei ole kuin Kolkun koululla, kirkossa ja pappilassa” sai vielä paremmin hoksaamaan tuon kiinnostavuuden. Kuinka mukaansa tempaavaa oli lukea tapahtumista tutuissa paikoissa 80 vuotta sitten – luin kirjan yhdeltä istumalta. Miten mielenkiintoista lukea ihan tavallisista ihmisistä, joista suurimpaan osaan minulla ei ollut minkäänlaista omakohtaista suhdetta. Olen syntynyt yli 30 vuotta kirjan tapahtumien jälkeen, joten monet kirjan ihmisistä olivat kuolleet tai muuttaneet muualle jo ennen syntymääni. Mutta äitini Aunen kautta punoutui side myös heihin.
Niin, nyt jo edesmenneen äitini. Tällaisessa edesmenon aiheuttamassa taitekohdassa tajuaa kouriintuntuvasti, kuinka tuollaiset punokset ovat vaarassa heiketä seitinohuiksi ja katketa kokonaan, ellei niitä ala tietoisesti vaalia. Niinpä kaikenlaiset tällaiset tarinapalstat, kirjoitusten pätkät, kirjeet, elämäkerrat yms. ovat kullanarvoisia. Kunpa useammat kirjoittelisivat, vaikka vain itseään varten ja pöytälaatikkoon.
Olisi tarinaa varmaan riittänyt Veikko-isälläkin. Hänen kuollessaankin olin vielä niin keskenkasvuinen 27 ikävuodesta huolimatta, etten ollut osannut antaa riittävää sijaa niille jutuille, joita olin kyllä kuullut esim. hänen tarinoidessaan sotakavereidensa kanssa. Pasifismin kannattajana sodan halusi pikemminkin sulkea kokonaan pois elämyspiiristä. Ja kun elämä oli niin täynnä kaikkea muuta. Uutta ja ihmeellistä. Opiskelijaelämää, tutkinnon valmistumista, työelämään ryntäämistä, naimisiin menoa, perheen perustamista. Vasta lasten kasvaessa vähän isommiksi tulee tilaa muulle. Silloin vain saattaa olla jo vähän myöhäistä.
No, nyt ei ole sitten iskeä pöytään faktoja ja yksityiskohtia. Mutta onneksi on mielen sopukoihin jäänyt ainakin joitakin tunnelmia, ja mikä vielä tärkeämpää: kaikki tuo historia ja itse koettu ovat olleet rakentamassa omaa elämänfilosofiaa. Sillä tavalla kaiken voi kokea olevan mukana ja läsnä koko ajan. Ja onhan ne tunnelmat ja tunnemuistikin tärkeitä, jos on asiapitoisuuskin. En tiedä onko perää tässä musta tuntuu –tulkinnassani, mutta saattaa olla naisille tyypillisempää tunnemuisteloida kuin esittää tarkkoja numeroita tai teknisiä faktoja. Ei jäisi mieleen siitä törisevästä peltihäkkyrästä, että se oli Valmet 500 kolmipyttyisine dieseleineen, kun oma tekninen havainnointi rajoittuu korkeintaan siihen, onko sukkahousut 20 vai 60 denierin.
kolkku.fi 