Ellu ja Lyyli, 12.8.2007
Ja taas eräänä kauniina kesäaamuna aurinko paistoi Rasilan ullakon lautojen välistä ja sai pölyhiukkaset tanssimaan loputonta tanssiaan. Mutta eivätpä ne haitanneet Lyyli-tyttöstä, joka tällä kertaa nukkui aitassa. Nukkui onnellisen autuaasti 13-vuotiaan tyttösen unta, kunnes Mari-äiti tuli herättelemään aamutoimiin.
”Nousehan jo! Lehmät on jo lypsetty! Mene viemään ne laitumelle!”
”Voi, kun olisi niin ii-ihanaa vielä nukkua. Oli niin hyvä unikin. Jos se vaikka jatkuisi”, yritti Lyyli.
”Pystyyn, pystyyn, pysy eli ei!”, jatkoi Mari-äiti. Eikä siinä muu auttanut, vaikka uni tuntui niin hyvältä siellä aitan rauhassa. Lyyli nautti pikaisen aamiaisen ja lähti sitten lehmälaumansa, viiden lehmän, kanssa kesälaitumelle.
Lehmät kulkivat metsälaitumilla paimenensa kanssa ja pitivät näin metsähaat puhtaina. Välillä lehmiä piti käyttää juomassa lähteellä Rasilan mäessä. Eläimet kulkivat lähteelle kujaa pitkin ja juomapaikan ympärillä oli vasikka-aita – pisteaita, joka esti eläinten pääsyn maantielle.
Samaisessa mäessä kerrottiin kummittelevan: mäen alla, mustan metsän kohdalla oli moni nähnyt valkopukuisen naisen juoksevan tien yli! Kerrottiin, että nainen oli kauan aikaa sitten kuollut traagisesti juuri siinä lähteen luona, ja että hän palasi lähteelle suremaan kovaa kohtaloaan.
Lyyli-tyttönen saapui lehminensä lähteelle ja istahti kivelle odottelemaan, kun lehmät joivat. Yhtäkkiä alkoi kuulua voihkimista ja valitusta. Lyyli säikähti ja hyppäsi ylös! Nyt siellä on se KUMMITUS!
”Riennä riemuin eespäin vaan, tietä Jumalan”, alkoi Lyyli laulaa ja ajatteli: ”Kun laulan laulua, Jumala suojelee minua ja kummitus häviää.”
Lyyli istui kivelle takaisin. Taas alkoi voihkiminen. Nyt Lyyli alkoi laulaa uudelleen, kahta kovemmalla äänellä: ”Totta sekä oikeaa, horjumatta puolla”. Valitus vain jatkui.
Lyyli rohkaisi mielensä ja meni sydän pamppaillen varovasti aidan luo ja katsoi sen läpi toiselle puolelle. Siellä ojan penkalla makasi joku; Lyyli tunnisti hänet Väliahon Ailiksi. ”Aili!”, hän huudahti, kipusi aidan yli ja meni naisen luo.
Aili oli ollut polkupyörällä matkalla Väliahosta Heinäsuvannolle. Hän oli ollut viemässä eväitä heinämiehille, kun tienposkessa ollut pehmoinen hiekka suisti hänet kumoon. Pahaksi onneksi hän oli satuttanut päänsä kiveen ja menettänyt tajuntansa. Toivuttuaan hän ei muistanut juuri mitään. Jostain vain kuului laulua; aivan kuin olisi taivaassa. Enkelitkin lauloivat jossain.
”Kuka minä olen? Mistä olen tähän tullut?” hän kyseli Lyyliltä. ”Mistä se kaunis enkelten laulu kuului?”
Lyyli kipaisi hakemaan Rasilasta apua ja vettä, jolla Ailia elvyteltiin. Järveläisen Rudolf sattui tulemaan siihen hevosellaan. Oli hakemassa sitä Heinäahon laitumelta. Rudolf vei Ailin kotiinsa, josta hänet sitten touhuttiin edelleen lääkäriin. Aili joutui olemaan jonkin aikaa sairaalassa, sillä kivi oli kaatuessa osunut niin pahasti, että hän menetti toisen silmänsä. Ailin kuljettaman eväspussin veivät Lyyli ja Järveläisen Kirsti nälkäisille heinämiehille Suvannolle.
Kyllä sitä juttua päiviteltiin vielä monet kerrat vuosien päästäkin. Ei sitä aina aamulla herätessään tiedä, mitä päivä tullessaan tuo.
mehtäpena, 16.8.2007
Hyvä ja mielenkiintoinen tarina. Tämänlaisia toivoisi lisää. Tulee hyvin ilmi tuo aika joka ajoittunee 1930 luvulle. Mieltäni lämmitti erikoisesti tapa ja suunta mistä Lyyli itselleen rohkeutta haki.Taitaa olla varmin metodi tänäkin päiviä. Siunausta vaan ja terveisiä Lyylille.
Tellu, 16.8.2007
Tuohan on kuin suoraan satukirjasta – kiehtovaa kerrontaa. Siunausta ja terveisiä Lyylille minultakin! Lyylistä tulee aina mieleen sellainen lämmin ja valoisa lehahdus.
kolkku.fi 