Erkki Paananen, 4.3.2008
Tarinaa nuorten poikien touhuista.
Ainoat tiedotusvälineet Kolkulla 1950-luvulla olivat sanomalehdet ja radio. Tästä huolimatta siellä tapahtui monenlaista, tietoa ja taitoa vaativaa toimintaa. Julkaisukelpoisia esimerkkejä niistä seuraa alla olevissa kertomuksissa, joiden päähenkilöinä ovat Koivuharjun Mauno Huikari sekä Tikkasen Kalevi ja Erkki Paananen. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Kalevin ja Erkin kotitalo oli nimetty aikaisempien asukkaiden mukaan Tikkaseksi.
Valokuvat
Kesällä 1954 kiinnitti meidän kolmen pojan huomion pieni sanomalehti-ilmoitus, jossa pohjanmaalainen yritys kertoi voivansa kohtuulliseksi katsomaamme maksua vastaan lähettää ohjeet, joiden avulla voitaisiin valmistaa valokuvia. Valokuvien valmistaminen kiinnosti kovasti, joten jo muutaman päivän mietinnän jälkeen lähetimme kirjeitse pyynnön toimittaa meille nuo ohjeet sekä toiminnan aloittamiseen tarvittavat aineet postiennakolla. Luimme ohjeet huolellisesti. Sen jälkeen oli ensimmäinen tehtävämme löytää riittävän pimeä, vain meidän käyttöömme pitkäksi ajaksi varattava tila. Sellaiseksi osoittautui Koivuharjun yksi juuri valmistuneen uudisrakennuksen kellarihuoneista. Kameraakaan meillä ei aluksi ollut, mutta aina ystävällinen äiti Sylvi Paananen sponsoroi sen meille. Jossakin vaiheessa myös Maunolla oli käytössään laatikkokamera sekä myöhemmin vielä oikein paljekamera.
Oli tosi jännittävää kehittää pimeässä, punaiseksi värjätyn lampun valossa ensimmäinen filmirulla, mutta vielä jännittävämmäksi tuli kuvien kopiointi eli negatiivien jatkojalostaminen valokuviksi, joita varten tarvittiin kopiopapereiden ja kehiteaineen lisäksi myös kiinnitintä. Valokuvien kopiointi tapahtui asettamalla lasilevyjen väliin kopiopaperi; joko 6×6 tai 6×9 cm ja sen päälle negatiivi, joihin kohdistettiin pöytälampulla lyhyt valon välähdys. Monta kopiopaperia meni pilalle ennen kuin opimme negatiivin tummuuden perusteella määrittämään riittävän tarkasti valotusajan. Sähkölampun sytyttämisen ja sammuttamisen välisen ajan määritimme sanomalla ”da – dip; pisin valotusaika taisi olla daaa – dip”. Yritimme myös saada kuviin kiiltävän pinnan asettamalla kopiopaperi märkänä spriillä puhdistetun lasin päälle. Kopion irtisaanti lasilevystä ei kuitenkaan oikein onnistunut eikä meillä ollut varaa ostaa kunnollista, tähän tarkoitukseen valmistettua metallista kiillotuslevyä. Tästä syystä suuri osa valmistamistamme kuvista oli mattapintaisia.
Kun sitten yritysten ja erehdysten kautta päästiin kunnolla alkuun, kameraa käytettiin paljon ja saatiin jopa myydyksikin muutamia omalla kameralla otettuja ja itse kehitettyjä kuvia. Tulimme tarvikehankintoja tehdessämme samalla hyvin tutuksi kirkonkylän valokuvausliikkeen omistajan kanssa ja saimme häneltä paljon isällisiä ohjeita. Näin yli 50 vuotta myöhemmin tuntuu tosin ikävältä, ettei silloin ymmärretty mitään ympäristönsuojelusta, sillä kaikki, nykyisin ongelmajätteiksi luokitellut kehite- ja kiinnitejätteet huuhdeltiin lattiakaivon kautta maaperään.
Puhelin
Samoihin aikoihin, kesinä 1954-56 meillä oli Maunon ideoinnin perusteella myös noin 0,5 km:n mittainen, alkeellinen puhelinyhteys Koivuharjun ja Tikkasen välillä.
Mauno oli yrittänyt rakentaa kidekonevastaanotinta kuunnellakseen radiolähetyksiä, mutta silloin ei yli sadan kilometrin päässä sijainneiden lähetysasemien signaali ulottunut Kolkun korpikylään saakka. Asiaa selvitellessään Mauno oli saanut tietoonsa myös tehokkaat radioamatöörikuulokkeet (400-800 ohmia), jotka toimivat ilman ulkoista virtalähdettä sekä mikrofonina että kuulokkeina. Periaatteessa nekin olisivat – puhelinlankojen tavoin – tarvinneet puheluita varten kaksi lankaa, mutta meillä korpikylän pojilla oli käytettävissä vain yksi ja sekin monesta pätkästä koottu.
Saimme nimittäin radioamatöörikuulokkeiden lisäksi käyttöömme paristokäyttöisen sähköpaimenen lankoja ja eristimiä. Myöskään eristimet eivät riittäneet, mutta Maunon kekseliäisyys pelasti. Puuttuvat posliinieristeet korvattiin polkupyörän päällysrenkaan pätkistä väännetyillä rullilla ja puuttuva toinen puhelinlanka sillä, että tuon ainoan langan molempiin päihin pantiin pieni rautatappi, joka upotettiin maahan. Näin menetellen maa toimi toisena johtimena. Kuuluvuus oli melko hyvä aina, kun maa oli sateitten ansiosta riittävän kosteaa.
Sovimme yhteydenottoajoiksi tasatunnit. Puhelut käytiin sotilaallisesti kuuntelen -tyyliin, koska käytössä oli vain kämmeneen mahtuva kuulokemikrofoniyhdistelmä, joka ainakin meillä Paanasten päässä oli sijoitettu rakennuksen ulkopuolelle. Kerran Maunolla oli mielestään tärkeää asiaa (mitähän liekään ollut) myös tasatuntien välillä ja kuinka ollakaan: Riittävän kauan ja riittävän voimakkaalla äänellä toistetut kutsut kantautuivat lopuksi avoimen ikkunan ääressä olleen äiti-Sylvin korviin ja näin tuo silloin niin ”tärkeä sanoma” saavutti jommankumman meistä veljeksistä.
Onkiretket
Kesäiltaisin menimme aina, kun vain ilmat sallivat onkimaan läheiselle Kolkku-järvelle. Saaliit jaettiin sopuisasti vuorotellen, sillä yhden illan ”tuotto” riitti yleensä vain toiseen taloon. Eräänä juhannuksena saimme luvan lähteä lähes viiden soutukilometrin päässä sijaitsevalle Kolkku-järven vastarannalle, josta oli lyhyt kävelymatka hyttysiä ja pieniä nälkäisiä ahvenia kihisevälle Huhmarlammelle. Kavereiksemme saimme silloin myös Tavelan Jorman ja Simo Vesterisen. Meillä oli mukana – totta kai – myös muonaa sekä Maunon tekemä teltta, jossa oli hänen itse hitsaamansa putkirunko ja jokamiehen lakanakankainen verhous.
Pieniä ahvenia tuli aivan valtavasti, ja – pieniä kun olivat – niitä löytyi ainakin meidän Paanasen poikain repun pohjalta vielä syyskesällä niiden alettua tuoksullaan riittävästi ilmoittaa olemassa olostaan. Runsaan kalan tulon takia seisoimme onkimassa aamuyöhön saakka, kunnes sade ajoi meidät teltan suojiin. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut hyttysten ja märkien vaatteiden takia mitään. Niinpä päätimmekin tehdä rantahiekalle nuotion ja kuivattaa vaatteemme. Nuotion kuivattaessa vaatteita me alastomat pojat keksimme rynnätä uimaan. Ranta oli hyvin loiva, joten jouduimme kahlaamaan melko pitkälle. Kesken parhaan polskuttelun kuului rannalle jostakin syystä jääneen Simon huuto. ”Sever hoi, paitas on tulessa!” Suomeksi tämä tarkoitti, että Maunon ensi kertaa päällä ollut paita paloi nuotion vieressä.
Tähän meillä sitten loppui sen juhannuksen hauskan pito, sillä Maunon uudesta paidasta ei ollut kovin paljoa jäljellä ja tiesimme kaikki, miten hankala tilanne Maunolla oli edessä kotiin päästyään. Paluumatkaa soutaessamme aloimme jakaa kalansaalistamme kolmeen osaan, mutta päästyämme laskuissamme yli 500 ahvenen luovutimme ja mätimme loput kalat reppuihin kourallisittain. Valvotun yön jälkeen emme juhannusiltana kotiin päästyämme jaksaneet enää perata saaliskalojamme, vaan uni voitti. Seuraavana päivänä olikin sitten varsinainen talkoo niitten hieman tulitikkuaskia suurempien sinttien kanssa. Osa niistä päätyi kalakukoksi ja loput veimme haikein mielin kompostiin.
Se juhannus oli ikävyyksistä huolimatta kuitenkin ikimuistoinen ja melko pian pystyimme mekin sille naureskelemaan. Elämä on kuljetellut meitä sen jälkeen eri suuntiin: Mauno asuu Hollolassa ja minä Kaarinassa, Kalevi kuoli syöpään kesällä 1970, Jorma asuu Ruotsissa ja Simo Mikkelissä. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin katsoimme – Mauno ja minä – olevan aika kertoa touhuistamme myös nykyisille kolkkulaisille ja siinä samalla vähän muillekin.
Niitä hauskoja lapsuuden kesiä muistellen, Erkki Paananen.
mehtäpena, 9.3.2008
Muistan kuulleeni että nuo Huhmarlammen ahvenet olisivat olleet niin nälkäisiä että iskivät jopa paljaaseen koukkuun jossa ei edes ollut matoa, ja että joskus ne kilpailivat keskenään kuka ennen ehtii niin että hyppäsivät jo vedenpinnan yläpuolella koukkuun kiini. Pitäneekö paikkansa vai olisiko hiukan kalamiehen juttua mukana, sitä nyt Erkiltä kysyn?
Samoin kysyn, muistatko miten hyvin sen majan jota rakentelitte siihen Tikkasen pellon nurkalta nuutama sata metriä Koivuharjuun päin? Minäkin olin siellä muutamia kertoja rakennustalkoissa. Minulla oli myös aika vaikea tilanne tuon majanrakennuksen tiimoilta. Olin ottanut työkaluksi mukaan isän vasaran. Tietysti se tuossa työn tiimellyksessä joutui hukkaan jonnekin pusikkoon. Siinä oli minulle varsinaista rakennustyötä hikisempi urakka selvittää kotona.
mehtäpenan veli, 10.3.2008
Mukavaa luettavaa ovat tällaiset muistelot kuin Erkki tässä kertoilee. Hyvin muistan itsekin nämä molemmat, sekä valokuvalabran että puhelimen. Muistan miten suuresti me ”pikkupojat” ihailimme näitä ”isoja poikia” ja heidän leikkejään. Itse olin noihin aikoihin aloittelemassa vasta koulutietä, ja taisi olla niin että nämä valtion puhelimetkin yleistyivät juuri 1950 luvulla. Tällaisen yhteyden rakentaminen osoitti mielestämme valtaisaa tietämystä ja teknistä älyä.
Mutta oli niitä ”kolmen kundin koplia” muitakin, niin kuin esimerkiksi minä, Hiekkapuron Risto ja Lassi. Meidän taipumuksemme suuntautuivat enemmän ”pyrotekniselle” puolelle, ja aionkin tässä pistää paremmaksi kertomalla muuan tarinan. Silloin 50-60 lukujen taitteessa peltojen raivaaminen ja kivien hävittäminen olivat jokakesäistä puuhaa. Niinpä varmaan melkein joka talosta löytyi myöskin räjähteitä. Silmä tarkkana me viikarit tietenkin seurattiin, miten isät näitä paukkuja rakenteli. Kerran sitten päätettiin että meidänkin täytyy kokeilla omaa paukkua. Hiekkapuron vuorella, siellä uimarannan lähellä oli kallion päällä siirtolohkare, jolle päätettiin antaa paukun voimalla lähtöpassit alas rinnettä. Minun tehtäväkseni jäi paukkutarpeiden ”pölliminen” ja pihistin isän piiloista helposti löytämäni nallin, pätkän tulilankaa ja puolen litran pullollisen Kloraattia. Kloraati on (luin Wikipediasta) ns 2-komponenttiräjähde, josta syntyy paukku vasta kun siihen lisätään toinen aine. Tämä aine oli muistaakseni petrooli tai sitten polttoöljy. Niimpä nämä sinänsä räjähtämätömät kloraattirakeet kasteltiin ko nesteellä. Nalli liitettiin tulilankaan puremalla (huh) koska nallipihtejä ei ollut, ja koska isätkin olivat niin tehneet. Ja sitten vuorelle. Paukku asetettiin kiven alle, tulilangan pää viistettiin ja sitten sytytettiin. Asiaankuuluvien ”ampu tulee” huutojen saattelemana kipaistiin piiloon ja tulihan se ”ampu”. VALTAISA räjähdyksen ääni kimmahteli Kolkkujärven takaisista metsien ja mäkien rinteistä kaikuna vastaillen ja ja lyön vetoa että Huhmarlammen pienet nälkäiset ahvenet hyppäsivät yksissä tuumin metrin verran pinnan ylle. Mutta kivi! Se ei hievahtanut paikaltaan. Eipä tietenkään, kun paukku ei saanut mistään tukea, vaan räjähti täysin vapaassa tilassa. Samasta syystä paineaallon aiheuttama ääni oli niin valtaisa. Vähän luimistellen sieltä kylille palattiin, hissukseen oltiin ja kuulosteltiin että oliko kukaan kuullut, oliko pihistystä huomattu, jne.
Kuin ihmeen kaupalla siitä selvittiin, myös ettei vahinkoja sattunut. Aika monta muutakin konnuutta varmaan tämäkin ”kolmen kundin kopla” tuli tehneeksi. Kaikkia niitä ei edes muista. Tämä jäi minulle mieleen.
Erkki Paananen, 23.3.2008
Kiitos kommenteista veljekset Petti ja Eero.
Ehkäpä ne Huhmarlammen ahvenet kävivät kiinni myös pelkkään koukkuun; varmaksi sitä en muista.
En liioin muista paljoakaan siitä Pentin mainitsemasta majasta. Paljon työtä me sen hyväksi teimme ja raivasimme sen viereen jopa pienen peltotilkun, jonka sato jo orasvaiheessa katosi aitaamisyrityksistämme huolimatta eläinten suihin.
Myöhemmin rakensimme Tikkasen peltojen itäpuolelle vielä toisenkin majan, jota eräs maanmittaus- tai muissa tehtävissä siellä liikunut henkilö luuli pontikkatehtaaksi.
Noita Eeron mainitsemia ”konnuuksia” tulimme mekin ”kolmen kopla” tehneeksi enemmän kuin tarpeeksi, mutta jääkön niistä kertominen ainakin minun osaltani.
kolkku.fi 