Kategoria: Tarinapalsta 2007

Alli Paananen, 22.1.2007

Tuulan kohtalokkaasta tanssireissusta muistui mieleeni äitini Anni Paanasen (os. Liimatainen – Männikön tyttöjä) ja Jukan äiti-Lyylin (Rasilan tyttöjä) joskus kihloihin menomme aikoihin käymä keskustelu eräistä nurkkatansseista Kolkulla jatkosodan aikoina.

Sota-aikaan, kun rintamalla taisteltiin, oli huvitilaisuuksien ja tanssien pito kielletty. Nuoriso kuitenkin halusi vaihtelua ankeaan arkeen ja raskaaseen työntekoon, joten monenakin iltana pantiin sana kiertämään ja tanssit pystyyn.

Sillä kertaa nuoret kokoontuivat Tikka-Lempin mökille. Oli talvi-ilta ja pimeä taival; Lyyli kertoi, kuinka Urho Järveläinen kulki edellä umpihankea ja Lyyli ja Kekkosen Kerttu koettivat astua hänen jalanjäljissään Rasilasta Tiitilän luo n. 2,5 km matkan. Ja loput sitten jo tietä myöten. Äiti oli pahkamäkisten mukana ja tuli Männiköltä 4 kilometriä suksella ojanvartta pitkin. Miten lie tieto kiirinyt sinnekin asti ilman kännyköitä.

Öljylampun valossa tanssittiin ja Rauni Järveläinen soitti viulua. Tapana oli, että pojat keräsivät kolehdin soittajalle. Väkeä oli tuvan täysi. Äiti muisteli kolkkulaisista olleen mukana ainakin Peipon veljekset.

Hauskin tapaus oli näin jälkeen päin ajatellen, kun Lyyli ja äiti tanssivat tyttöparilla viimeisen valssin. Tytöt olivat tutustuneet toisiinsa sisarustensa kautta, kun Männikön Kalle oli riiustellut Rasilan Kertun kanssa. Eivätpä tytöt ehkä arvanneet joutuvansa anopeiksi aikanaan, kun Jukka ja Alli 30 vuotta myöhemmin menivät naimisiin.

Sota loppui ja elämä jatkui. Lyyli ja äiti kohtasivat sittemmin Viitasaaren synnytyslaitoksella, jossa Lyyli oli hakemassa Jukkaa ja äiti sattumoisin katsomassa Lyylin sisko Kerttua, joka sai Pirjo-tytön. Sisarukset olivat siis laitoksella yhtä aikaa ja lapset syntyivät perättäisinä päivinä. Oli siellä myös Hiekkapuron Sylvi Hannua hakemassa. Äiti on usein tuumannut, että harvapa näkee tulevan vävynsä niin uunituoreena – painoa 3020g ja pituutta 50 cm. Näin elämä meitä kaikkia joskus heittelee.

Tellu, 26.1.2007

Kylläpä nämä tarinat ovat hyvää vetreytystä muistisoluille, tai sanotaan nyt että mahdollisille sellaisille. Onkohan niitä pitkäkestoisempia muistisoluja enää olemassakaan, kun on niin ammottavia aukkoja varhaistietämyksessä…

Näissä tarinoissa on sellaisia sisältöjä, joihin ei keski-ikäistyvällä nelikymppisellä ole ollut omakohtaista kosketusta ehkäpä ollenkaan, eivätkä ne näköjään ole pysyneet sitten hatarassa päässä. Esim. Tikka-Lempistä en muista muuta kuin tuon hauskan kuuloisen nimen. Mutta jo se tuttuuden tunne ja hämärä muistuma jollain tapaa aktivoi mieleen tunnelmia lapsuudesta, entisajan ihmisistä, vierekkäisistä asioista. Ja jo sellaiset muistilehahdukset ovat mukavia.

Voi olla, että nykypäivän maailmassa muisti täyttyy niin helposti kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä sälällä, että se peittää alleen tärkeämmän. Nippelitiedon raskauttama työelämä on yksi pahimmista roskaajista. Niinpä on mukavaa työpäivän jälkeen pistäytyä leikisti hetkeksi kiireettömälle Kolkun kylälle, jossa talvipäivä hohtaa kauniisti ja loivasti kumpuileva latu odottaa hiihtäjäänsä. Kuva tietysti romantisoi maaseutua jossain määrin, mutta kaupunkilaista se auttaa löytämään takaisin rauhaan edes mielikuvatasolla. Ja nämä tarinat ovat yksi osa tuota levähdyspaikkaa.

Mehtäpena, 26.1.2007

Tikka-Lempin mökillä pidettiin vielä jonkinsorttisia huveja sotien jälkeenkin ymmärtääkseni tuossa 55-60 lukujen vaiheilla. Taisivat kyllä olla jotenkin puoluetilaisuuksia.Tannssia sielläkin oli ja lisäksi ohjelmaa. Ei ehkä kovin korkeakultturista paremminkin kotitekoista.Ainakin kerran muistan siellä koltiaisena käyneeni kurkistelemassa. Ahdasta oli ja lämmintä. Viime kesänä marjareissulla yritin paikallistaa sitä Lempin mökkiä. En löytänyt mutta etsin ilmeisesti järvenpohjukan väärältä puolen. Tikka Lempi oli rempseä hyväntuulinen kansannainen. Erikoisen hyvin on mieleen jäänyt Tikka Sandra joka oli Tikka Eemin äiti niin ainakin käsitän. Hän kävi usein Lehtolassa ja oli yksi mummoni ystävistä. Minä ainakin lapsena kovasti tykkäsin kun Sandra tuli käymään. Kehtaisinko kertoa vähän ronskin jutun. Meillä oli kortteeria joku savottamies. Sandra tuli taas kylään. Tämä jätkä keskeytti ruokailun ja rupesi syljeskelemään ja sanoi nyt menee ruokahalut kun tulee vanhoja akkoja. Naamakin kun satteen hakkooma lehmänpaskaläjä. Se oli hänen huumoriaan. Sandra oli hyvin siisti ja kaikinpuolin terävä ihminen. Ei hän tainnut suuttua. Minä kyllä hänen puolestaan vähän loukkaannuin. Sandran kasvot olivat iän myötä tulleet erityisen uurteisiksi, siitä kai tuo vertaus jätkälle tuli.

JussiP, 28.1.2007

Tanssittiin Järvenpäässä sitten häitäkin 1946. Lempi-leskestä (s. 1909, ent. Iijalainen, os. Kopsa) muotoutui Tikka-Lempi juuri sota-aikana, kun varttuneempi leski Tikka-Eemi (Vilho Emil Tikkanen 1893-1958, ei siis tainnut elää 60-luvulle asti niinkuin joskus arvelin) hivuttautui äitinsä Santran kanssa Tikkalasta Järvenpäähän. Ja häät vietettiin sitten kun muilta kiireiltä kerettiin. Itse vihkiminen tapahtui kesäkuussa 1946 Suurensuonmäessä. Samoilla lämpösillä pastori kastoi heidän vanhimman yhteisen poikansa Maurin, Pasasen Sinikan (Mökinaholta), Pasasen Hilja Marjatan (Rantalasta), Hyvösen Maritan (Talasniemestä) ja Kajanin Jallun pojan (Sipukasta).

Yhdet häät ja viidet kastajaiset kummeineen ja sukulaisineen tekivät tuosta kesäkuun päivästä juhlapäivän aika monessa kylän talossa. Eipä siis ollut ihme, että väkeä oli liikkeellä ja sitä piisasi myös Järvenpäähän hääjuhliin. Ankeat sotavuodet tanssikieltoineen olivat takana eli lakiakaan ei enää rikottu. Taisi olla kunnon rytinät ja jäivät monen kyläläisen mieleen, kun minäkin olen kuullut niistä häistä tarinoita moneltakin taholta vielä tällä vuosituhannella.

Juhlakengät olivat tietenkin ylellisyystavaraa noina säännöstelyaikoina. Esikoistyttärensä kastajaispäivänä Aunella kuitenkin oli ilmeisen uudet kengät kun monessa yhteydessä muisti kertoa kuinka tuolla Järvenpään reissulla Veikko oli nuorikkonsa kantanut Pyöreänsuon rapakoitten yli ettei juhlakengät ryvettyisi. Vai liekö nuori rouva laiskistunna Kinkomaalla, josta oli juuri palannut 2 kk keuhkotautikeikalta (1.4.-1.6.), ja sillä kannatti ihteään… Tai jospa siinä oli taas sitä Veikon urheiluhenkeä eli poika halusi rehvastella mukana olleelle Anna-muorilleen, että kyllä hän ristinsä kantaa… Annan ensimmäinen lapsenlapsi oli juuri kastettu, mutta uusista ei ollut paljon takeita, kun tohtori Nyberg oli vakavasti toppuutellut lisälasten tekemisestä. Siunaantuihan niitä sitten kiellosta huolimatta kuitenkin vielä jokunen…

Järvenpään häissä oli mukana muitakin Tikkalan uudisasukkaita. Ainakin siis Anna-muori (1891-1985), Ville (1887-1959) ja tyttärensä Hilda. Jospa lie Viljokin jo häihin laskettu – ehkä se 20-vuotisna jo kävi miehestä kun oli kaksi vuotta aiemmin hätyytetty jo rintamallekin… No kuinka ollakaan, Villellä ja Harjun Kallella (1910-70) oli yhteinen puteli ja senköpä höykällä Villekin intoutui oikein tanssimaan, vaikka kovasti oli tanssinrytke henklaitasta ahistanna. Anna ei moisesta hulinasta oikein tykännyt ja oli lähtenyt Veikon ja Aunen mukana aikasemmin pois. Hilda-tytölle siis napsahti väijyvuoro jäädä pitämään isäänsä silmällä. Ettei vaan Kapusta-Ville – tuo luihakoitten kirvesvarsien, puulusikoitten ja -kauhojen muotoilijamestari – vallan nuorison mukana riehaantuisi.

No mitäpä minä tässä enempiä kuulopuheita kirjaamaan, kun joukossamme on vielä monia jotka olivat itse paikalla.

Reijo Pasanen, 28.1.2007

Mukavaahan tuota oli lueskennella. Sitäpaitsi, vaikka olisivatkin osin tai kokonaan kuulopuheita, niin ei niiden arvo juurikaan sen takia himmene. Nythä alkaa olla viimeiset hetket tallentaa muistiin 1900-luvun alkupuolen tapahtumia Kolkulta. Nimittäin alkavat kertojat väkisinkin vähetä. Ja mikä ettei 1900-luvun loppupuolen tapahtumia myöskin.

Tellu tuossa harmitteli omaa ”muistiaan”, mikä ei kuiteskaan voine olla kovin surkea. Ajat vaan ovat niin erilaiset. Ei ollut ennenaikaan tietokoneita, televisioita ja muita ”ajantappajia”. Ja kuiteskin ne omat muistot lapsuudesta ja nuoruudesta säilyy, oli ne sitten tapahtunut 1900-luvun alkupuolella taikka myöhemmin.

Varmaankin ennen oli kuitenkin aikaa käydä kylässä ja tarinoida. Ei sovittu etukäteen, koska tullaan, vaan mentiin, kun siltä tuntui. Ei ollut niin paljon erilaisia ärsykkeitä aivoille, kuin nykyaikana. Ehkä aivot pystyi paremmin järjestelemään asioita sinne pitkäaikaiseen muistiin. Nykyään tietoa tuppaa aivan liikaa ja sieltä pitäisi suodattaa se olennainen.

Tarkistin tuon kesän -46 tapahtumia ja Viljohan oli silloin Oulussa asepalveluksessa. Mutta kertoi kyllä olleensa joskus muulloin Tikka Lempin mökillä iltamissa. Kertoi mm. että joskus tuli mökin omistajalle sakot iltamamääräysten rikkomisesta. Ne maksettiin yhteisesti kerätystä kolehdista. Vissiin joku ”uskovainen” oli käräyttänyt.

Sirpa Talani, 1.4.2012

Kiinnostavaa koska minun isäni oli rauni järveläinen, här kuoli kun olin pikkutyttö niin etten tiedä kovin paljon hänen aikaisemmasta elämästä.

Heli M., 5.11.2012

Hei Sirpa Talani! Olemme ilmeisesti sukulaisia? Eräs Rauni Järveläinen (Kolkulta) oli mummoni Milman veli ja olen kuullut, että tämä Rauni kuoli sodassa… jos sinulla on vielä veli nimeltään Vesa, niin silloin ollaan ns. 2 polven serkkuja. Ja tosiaan mielenkiintoista, että Rauni on soittanut viulua.

Heli M., 5.11.2012

Kukahan oli tämä Urho Järveläinen? Kenen poika? – Veli?

Matti, 22.1.2007

Löytyipä ”arkistosta” kirje jossa kerrottiin kalliista, olemattomasta tuotteesta.

Kirjoitan aiheesta muutaman rivin siinä toivossa, että saataisiin aiheesta lisää tietoa, kertomuksia omakohtaisista kokemuksista tai perimätietoa noin viidenkymmenen vuoden takaa.

Löytämäni kirje koski sähkön laatua. Sähkön laatu ei varmaankaan ollut likimainkaan sillä tasolla, mitä nykypäivän kuluttajat vaativat.

Hiekkapuron muuntopiiriläiset liittyivät Keski-Suomen Valon asiakkaiksi ilmeisesti vuonna 1950. Sähkön saaminen talouksiin kesti varmaankin muutaman vuoden. Kun sitten kulutus kasvoi mm. viljankuivurin, puimurin pyörittämisen tms. enemmän tehoa vaativan laitteen käytön johdosta, virtaa ei riittänytkään sähköhellaan, radioon tai koululaisten läksyjen teon valaisemiseen. Taisi olla kaasuhellakauppiaiden kulta-aikaa?

Asiasta reklamoitiin usein, jopa kirjeellä Keski-Suomen Valon hallintoneuvostolle. Kirje lähetettiin (?) 8 päivänä syyskuuta vuonna 1967. Siinä vaadittiin asian pikaista korjausta. Jollei korjausta saada, aiottiin pyytää ulkopuolinen asiantuntija mittaamaan, sekä antamaan lausunnon ”enempiä toimenpiteitä varten. Allekirjoittaneina olivat seuraavat henkilöt:

Veikko Pasanen, Artturi Pulkkinen, Juho Paananen, Arvi Paananen, Kalle Huikari, Sylvi Paananen, Tauno Kankainen, Matti Puranen, Viljo Jääskeläinen, Aatami Paananen, Eino Jääskeläinen, sekä Kerttu Jääskeläinen.

Kirjoitelkaa aiheesta!

mehtäpena, 25.1.2007

Lähinnä kai oli kysymys muuntajien tehosta. Onko tiedossa auttoiko tuo kyseinen vetoomus silloin 1967

Aiemmin silloin kun vielä asuin täällä vakituisesti virran heikkous tuli esille puintiaikaan, Varsinkin jos oli taitamaton syöttäjä puimakoneeseen se tuntui koko muuntopiirissä. Jos päästi menemään isomman tukon sulakkeet paloivat heti. Ei ollut puhettakaan jatkaa puintia illalla lypsyaikaan koska lypsykoneelle ei virtaa riittänyt. Tänään taitaa varsinaisees maataloudessa käytettävän säkön tarve olla vähäisempi paitsi tietysti Mökinaholla ja Kekkosessa jossa kyllä näyttää navetassa lähes kaikki toimivan sähköllä. Kovin suuria tehon lisäyksiä ei taida kestää nämä nykyisetkään linjat.

JussiP, 26.1.2007

Kyllä ainakin Sipukassa huomasi 60-luvulla valojen himmenemisestä ja televisiokuvan pyörimisestä milloin Lehtolassa pistettiin jauhomylly tai lypsykone päälle. Taisipa joku venkula huomata senkin, kun Kerttu pisti kahvipannun sähköhellalle ja osasi tälläytyä parahiksi kyläilemään… Senaikaisten isojen sähkömoottoreiden käynnistys vaati myös hieman tietotaitoa ja vaiheistusta (manuaalinen tähtikolmiokäynnistys), ettei polttanut moottoria eikä sulakkeita. Varsinkin kun verkkojännite oli vähän sinnepäin ja riippui suuresti naapurien ajoituksista.

Ukkonenkin taisi tehdä enemmän tuhojaan sähkölinjojen päätepisteissä. Olihan se joskus pauketta, kun mittaritaulusta iski tulta ja lensipä joskus posliinisen jakorasian kansikin lattialle salaman ja tulenlieskojen saattelemana. Kuusen juuriko lie räjähtänyt kerran, kun salaman iskun voimasta ilmestyi kohtuullisen kokoinen ojanpotero Lehtolan metän reunaan. Vai millähän konstin se muuten sai sitä kiveä liikutettua? Peltikatto vaan ropisi kun oli isänmaata ilmassa melkein kuin Kannaksella kesällä -44. ”Ukko heitti kiviä ja mujjoo” oli kommentoinut tuota luontoäidin spektaakkelia talon nuorimmainen isäntä.

Liekö ollut sama rytinä kun iski navettaan ja vielä lypsyaikaan. Läväytti sen verran kunnolla, ettei ollut edes lehmän hermoista apua. Liekö saaneet kampipäät oikein sähköisen tällin parren ja kytkyjen kautta, mutta polvilleen tippuivat ja somasti lensivät vihreät märehtimismällit vastapäiselle tojax-seinälle. Navetan nurkalta haihtui piikkilankaa ilmaan metrikaupalla ja vasta kauempana alkoi löytyä sinistyneitä piikkilangan pätkiä.

Tuskinpa ukkoset ovat paljonkaan vanhoista ajoista lieventyneet – kuulijat vain ovat harventuneet ja ikääntyessään muuttuneet huonokuuloisemmiksi… Myöhemmistä tälleistä todisteena muistan 80-luvulta pari isoa säleiksi pirstoutunutta kuusta siinä pellon reunassa.

Juohtui nyt vallan ukkosen puolelle tämä tarina, mutta sähköstähän siinäkin on kysymys…

Mökinaholainen, 17.1.2007

Jussin ja Reijon kommentit entisajan koulumatkoista Poikki järven-jutun yhteydessä innostivat muistelemaan vähän laajemmalti Kolkun kylän liikennenolosuhteita menneiltä vuosikymmeniltä. Tiedän, että Jääskeläisen Matilta tulee vielä lähiaikoina tarkempia kuvauksia T.E. Jääskeläisen arkistojen perusteella tieolosuhteiden kehittymisestä Kolkulla, joten kuvailen seuraavassa paremminkin sitä, miten täältä Kolkulta on muualle maailmaan kuljettu.

Kaiki kolkkulaiset ovat törmänneet maailmalla mainintaan ”Kolokun murakintuista”. Vaikka sanonta sinänsä oli aikoinaan loukkaava, niin sillä oli kuitenkin ihan todellinen perusteensakin: Kolkku oli pitkään syrjäinen, soiden takana eristyksissä ollut kylä, josta kirkolle jouduttiin kulkemaan jalkaisin pehmeiden soiden halki ja siinä tahtoivat ”kintut” väkistenkin muraantua. Vielä nykyisinkin paikoitellen näkyvissä oleva vanha kirkkopolku Valkeasuon ja Suursuon yli johtavine pitkospuineen Karjalankankaalle ja sitä kautta Kolimanpäähän oli ensimmäinen yhdysside ulkomaailmaan.

Varsinainen tieyhteys Kumpumäelle Heinäsuon kautta syntyi vasta 1800-luvun alussa, jolloin valmistui Viitasaaren-Keiteleen paikallistie. Aluksi tuokin yhteys Kumpumäelle oli vain Heinäsuon läpi kulkeva pitkospuu-polku, mutta muistelen Arvin ja T.E:n kertoneen, että Paanasen Kustaan (s.18.9.1802, k.24.3.1886) muuttaessa Suovanlahdelta Suurensuonmäkeen kotivävyksi ja Maija Stiina Ruuskan puolisoksi olisi ensimmäisen kerran Heinäsuon yli tultu kesäaikaan hevospeleillä; tämä olisi tapahtunut siis joskus noin v. 1828-29.

Sen jälkeen liikennöinti hoituikin sitten niin apostilinkyydillä kuin hevosillakin Kumpumäen kautta. Kun 1800-luvulla asioita ulkomaailmaan päin lähdettiin hoitamaan, niin ensimmäinen etappi oli Kärnä, joka oli tuolloin Viitasaaren itäisten kylien yhdyspiste. Sinne syntyi aikanaan ensimmäinen kauppa, posti, osuusmeijeri ja osuuskassa. Matkat Kärnään ja kirkolle tehtiin jalkaisin tai hevoskyydillä, mutta ”kirkollakäynti” oli tuolloin aina parin vuorokauden mittainen reissu. Talvella liikkuminen tapahtui luonnollisesti suksi- tai rekipelissä. Kesäisin matkaa lyhensi ja helpotti Kymönkoskelta kirkolle toiminut säännöllinen laivayhteys, joka oli joskus kuulemma niin täysi, että kaikki eivät edes mahtuneet mukaan ja edessä oli patikoinnin jatkaminen Niemelän ja Muikunlahden kautta kirkolle.

Polkupyörä oli 1900-luvun alussa hieno keksintö, joka helpotti etenkin syrjäkyläläisten kulkemista ja kirkonkyläreissut hoituivatkin pyörällä jo yhden päivän aikana. Pyörä tosin oli harvinainen ja kallis peli, joten sitä ei joka talossa vielä 1920-luvullakaan ollut. Postikin kulki pyörällä 1920-ja 30-luvulla, kuten Aapo ”Eemin perintö”-jutun kommentissaan muisteli. Asioita hoidettiin yhä edelleen pyörälläkin etupäässä Kärnässä ja sen kautta kirkolla.

Autokyydillä matkat alkoivat hoitua vasta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla. Vaikka autokyytiä päästiinkin näkemään ja kokemaan jo 1920-luvun puolivälissä Viitasaarelta Jyväskylän sekä Kuopion suuntaan, saatiin Kolkun kylällä ensikosketus henkilöautoon 1928 syksyllä, kun pastori Halmesmäki kävi autollaan Kolkun kansakoulun vihkiäisissä. Varsinaiset juhlallisuudet meinasivat unohtua, kun Koivuharjun Otto uskaltautui uteliaiden kyläläisten joukosta ensimmäisenä kokeilemaan auton ajoa. Ensimmäinen henkilöauto kylälle tuli Kekkolaan Kekkosen Oivalle joskus 1950-luvun alussa ja sillä hoidettiin heti alusta saakka kyläläisten kuljetuksia laidasta laitaan aivan kuin taksilla konsanaan.

Koulukyytejä ei tunnettu vielä 1960-luvun alussakaan ja jopa 5-6 kilometrin päivittäiset koulumatkat taittuivat jalkaisin ja talvisin suksilla. Kuten Reijo ja Maija muistelivat, Kolkku-järven takaa koulumatka joskus talvituiskulla oli enemmän nykyistä ”Extreme-urheilua” muistuttavaa selvitymistaistelua kuin koulumatkaa alle 10-vuotiaalle alakoululaiselle. No, Kolkku-järven takana asuvat koulaiset tosin voittivat koulun hiihtokilpailuissa aina mennen tullen meidät lähempänä koulua asuneet luokkatoverinsa; voittipa Junus-Topi joskus 1960 Kuorikosken ja Kolkun koulujen yhteisissä hiihtokilpailuissa muut, vaikka melkein heti lähdön jälkeen toinen suksenside särkyi – Topi otti särkyneen suksen toiseen käteensä sauvan rinnalle ja lykki muutaman kilometriä yhdellä suksella ensimmäisenä maaliin ohittaen matkalla muut, kahdella suksella hiihtäneet ikätoverinsa.

Linja-autoyhteyttä Kolkulle alettiin puuhata 1966, kun tieyhteys Korppisille saatiin vihdoin viimein valmiiksi. T.E. Jääskeläinen ajoi aktiivisesti aikoinaan ko. tieyhteyden saamista ja kun se oli valmis, hän myös toimi aktiivina linja-autoyhteyden saamisessa. Linja-autoyhteyden ”perustava kokous”, jossa päätettiin hakea linja-autoreittiä koulukyytioikeuksilla, pidettiin 4.9.1966 Mökinaholla. Kokouksessa oli pöytäkirjan mukaan läsnä kaikkiaan 46 kyläläistä ja kokouksen yksimielinen vaatimus oli, että läpikulkutielle haetaan linja-autoliikennelupaa. Linja-autoliikenne alkoi sitten syksyllä 1967, kun Kolkun kansakoulu lakkautettiin kesällä 1967. Koulu- ym. asiointikyyditys hoituikin T.Makkosen liikenteen linja-autolla aina 1980-luvun alkuun asti. Linja-auto sai heti alussa nimekseen ”Ihkajan ihme” siitä syystä, että ko. linja-auton joka-aamuinen reitti tuli Pihtiputaalta Ihkajan erämaan läpi Kolkulle; ihme se ehkä oli siitä syystä, että linja-autoreitin saaminen Kolkulle oli monenkymmenen vuoden haave ja toisaalta varsinkin talvisin eräänlainen ihme, että se ylipäätään pääsi joka aamu tulemaan Kolkunsalon tuiskuisten taipaleiden takaa.

Näistä kaikista menneistä matkustamiseen ja kulkemiseen liityvistä asioista on varmaan monella erilaisia muistoja ja toivoisinkin, että tämä karkea alustus saisi jatkokseen kommentteja ja kokemuksia pitkospuista, hevoskyydeistä, pyörämatkoista, autoista, Ihkajan ihmeestä jne…

Reijo, 17.1.2007

Siinäpä oli paljon tietoa Kolkulla ja Kolkulta matkustamisesta. Muistan isäni kertoneen vielä 50-luvulla jalkaisin reissusta kirkonkylälle. Reissu kesti kaksi päivää.

Taisivat melkein kaikki koululaiset kulkea suksella kouluun talvisin. Kollun hiihtokilpailuista muistuu mieleeni mm. tällainen tappaus. Olin ekalla luokalla. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Sain hyvän lähdön ja alku menikin aikas mukavasti. Sitten tarttui sauva upottavaan hankeen ja minä jatkoin matkaa alamäkeen. Ei ollut lenkkejä kaikissa sauvoissa silloin. No eipä hätää. Odottelin heti seuraavaksi jälkeeni lähtenyttä Kekkosen Marja-Liisaa. Huusi Marja-Liisalle, että tuo sauva, kun se jäi sinne hankeen. Marja-Liisa huus, että en voi tuoda sitä, koska kilpailen sinua vastaan. En ymmärtänyt sitä ihan, mutta ei auttanut, muu kuin kääntyä ja hakea sauva itse. Sillä kertaa taisin olla viimeinen. Että sellainen tappaus..

mökinaholainen, 20.1.2007

Voisinpa itse jatkaa kertomalla entisajan kulkupeleistä ja -tavoista seuraavan tarinan, joka on tosi.

Elettiin ehkä vuotta n.1962 ja oli leppoisa kesäinen sunnuntai-aamupäivä. Olin itse tuolloin hieman yli 10-vuoden ikäinen ja olimme muiden samanikäisten pojankloppinen kanssa koulun kentällä jalkapallon tms. peluussa. Paikalle tuli myös polkupyörillä hieman vanhempia poikia, jotka ilmoittivat olevansa lähdössä kirkolle urheilukilpailuihin ja kysyivät,olisiko mukaanlähtijöitä. No, meistä useimmat olisivat tietysti olleet mielellän lähdössä, mutta ongelmana oli se, ettei meillä ollut pyöriä ja linja-auton lähtöön oli vielä 7-vuotta aikaa ..

Minä onnekkaana pääsin kuitenkin Leivon Paavon pyörän tarakalle kyytiin ja eikun kirkonkylää kohti, jonne matkaa oli n. 36 km. Tiet olivat tuolloin vielä huonompia kuin nyt, sorateitä ja mäkisiä. Paavo polki koko matkan muiden mukana, kaikki mäetkin, vaikka tarakalla oli ylimääräinen ”painolasti”. Ainoastaan Savimäki kirkonkylän lähellä oli sellainen mäki, joka käveltiin.

Tultiin ajoissa urheilukentälle ja Paavo ilmoittautui 1000 metrin juoksukilpailuun. Juoksukisa oli jännittävää katseltavaa ensikertalaiselle ja hienointa siisä oli se, että Paavo otti ja voitti koko juoksun. Myös monet muut mukana olleet Kolkun pojat ottivat osaa kisoihin, mutta heidän menestystään en enää muista.

Palkintojen jaon jälkeen Kolkun porukka suuntasi luonnollisesti pyörineen paluumatkalle; minä edelleen Paavon pyöräntarakalla matkustaen.

Terveisiä vaan Paavolle ja kiitoksia ikimuistoisesta polkupyöräkyydistä!

mehtäpena, 20.1.2007

Auto kylätiellä oli harvinaisuus vielä 40 luvulla. Osuuskaupan auto kävi kuitenkin säännöllisesti. Me senaikaiset pikkupojat odotimme sen tuloa innolla. Auto liikkui kovin hitaasti liekö johtunut autosta, tiestä vai molemmista. Juoksimme sen perässä usein kaupalle saakka. Joku otti ilmaista kyytiä riippumalla takalaidassa kiini. Se oli tietenkin luvatonta.

Talvikunnossapitoa ei ollut vielä 60 luvun puolivälissä. Kun olipresidentinvaalit joissa Kekkonen ensi kertaa valittiin presidentiksi maalikuussa 1956 tapahtui juttu joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Peipossa oli vaalitilaisuus. Puhujana oli Helsingistä saakka KHO:n presidentti Reino Kuuskoski. Jostain syystä minut pantiin kyyditsemään tätä korkeaarvoista herraa Kumpumäkeen. Esko-ruuna vaan laitareen eteen ja matkaan. Mutta Heinäsuolla oli tuuli juoksuttanut korkeita kinoksia jotka menivät vinottain tien suunnassa. Reki lähti yllättäen luisuun tälläisen kinoksen päältä ja hevonen säikähti tätä ja lähti vielä laukkaan. Seuraus oli että arvovieras kupsahti hankeen tiensivuun. Minä sain vain vaivoin sen pysähtymään. Minua 16 vuotiaana poikasena hävetti tämä aivan hirveästi.Jonkinlaista anteeksipyyntöä vanhalle herralle yritin siinä sopertaa. Mutta hän oli herrasmies. Puisteli vain lumet susiturkistaan ja naurekeli tapahtuneelle jonka jälkeen jatkettiin taas matkaa.

Kekkosen Oivan auto oli muistini mukaan Pobeda. Kyllä oli Oivalla kavereita varsinkin viikonloppuisin kun lähiseudun tanssipaikkoihin piti päästä.

Mökinahon Vilho voitti sitten arpaljaisista Renault 4 cv;n eli ns tipparellun. Vilho oli altis lähtemään kyytiin erikoisesti urheilukilpailuihin. Kävimme katsomassa kansallisia kisoja kirkolla. Kerran menimme pesäpalloa pelaamaan Pasalaisia vastaan. Meitä oli varmaan Rellun kyydissä koko joukkue. Rellu ei tyhjänäkään kulkenut kun vähän yli kuuttakymppiä. Saatikka tämmöisellä kuormalla. Kyyti ei päätä huimannut ja joka vastamäessä osan porukasta piti jalkautua työntämään.

Lehtolaan ostettiin ensimmäinen auto 1963. Se oli Neccar merkkinen eli sama auto kun legendaarinen Fiat 600. Se piti hakea Katajanokalta Helsingistä. Olin tosi jännittynyt ja kovan harkinnan jälkeen pyysin maahantuojan miestä ajamaan sen kaupungin ulkopuolelle. Se oli meillä vuosia ja Paula käytti sitä työautona toimiessaan pitäjässä tarkastuskarjakkona.

Viiskymmentäluvulla lähti paljon nuoria miehiä Ruotsiin. Vuoden päästä he yleensä tulivat sieltä Volvolla, saabilla tai jollain muulla merkkiautolla lomalle. Me joilla oli kokemusta Pikkufiiusta, Kuplavolkkarista, tai Ladasta katselimme tätä silmät pyöreinä.

Tämmöisiä liikennöinti muistoja heräsi. Tietenkin liikuttiin pitkiä matkoja pyörällä. Uudismäen Tapsan kanssa kävimme mm kerran maatalounäyttelyssä Pielavedellä ja kerran suvijulilla Suonenjoella. Yövyimme lähiseudun heinäladossa kesä kun oli. Minkäänlainen hotelli tai matkustajakotimajoitus ei tullut edes mieleen.Telttaakaan meillä ei ollut.

Tiitilän Riitta, 12.7.2007

Isäni Veikko kertoi, kuinka hänen äitinsä kävi Viitasaaren kirkolla aikoinaan jalan. Tuo lähemmäs 40 kilometrin matka taittui ajan kanssa. Hän poikkesi kuulemma useaan taloon lepäämään ja kuulumisia vaihtamaan. Niinpä Hilda tunsikin kaikki talot ja niiden asukkaat matkan varrella. Oli sitä sitten vihdoin kotiin ehdittyään paljon kerrottavaa jälkipolvelle. Isä kertoi, että joskus hänkin oli mukana. Siinä sitä olisi esimerkkiä meidän ”pullajalkaisille” nykynuorille.

Reijo Pasanen, 8.1.2007

Muistuu mieleeni tällainen tapaus 60-70-lukujen vaihteesta. Korkolan ja Matalamäen tytöt kävivät pelaamassa lentopalloa Kolkun koululla. Saattoipa siinä olla jotakin muutakin.

Tytöt tulivat polkupyörällä rantaan ja ottivat Matalanmäen veneen Sirppilahdesta. Matalamäen Kalle piti venettään tavallisesti lähellä Koivukannan saarta, mutta silloin se oli jostakin syystä siellä Sirppilahdessa, joka oli silloin autiotalo.

Naapurin nuori isäntä oli vissiin katsellut tyttöjä sillä silmällä ja ei tietysti tykännyt, kun tytöt menivät merta edemmäs kalaan. olipa tuo ”kehveli” ottanut jostakin meidän aidan viereltä piikkilankaa ja oli sitonut sillä polkupyörät yhteen.

Tytöiltä oli mennyt vissiin melkoinen rupeama, kun olivat selvittäneet pyörät irti piikkkilangasta. Tytöt syyttivät tietysti meitä. Ja vaikka kuinka yritimme puolustautua, niin eiväthän ne uskoneet.

No mehän ajattelimme, että ei tämä tähän jää. Seuraavan kerra, kun tytöt taas menivät järven yli, niin me soudettiin poikien kanssa perässä. Meitä oli Esko, Järveläisen Martti vainaa, Tuomo ja hännänhuippuna allekirjoittanut. Rannalta löysimme noin vajaa sata metriä puhelinkaapelia, jonka sidoimme tyttöjen veneen pohjakiskoon kiinni. Kaapelin toiseen päähän sidoimme kivenmurikan, jonka heitimme järveen.

Ajatuksena oli, että kun tytöt ovat soutaneet vajaat parisataa metriä, niin he joutuvat soutamaan takaisin rantaan irrottamaan kiven pohjasta.

Seuraavana päivänä kysyttiin poikien kanssa, että mites se vene kulki. No tytöt olivat hinanneet kiveä koko järven yli. Olivat ihmetelleet matkan kestoa. Oli nimittäin kestänyt jotakin parisen tuntia. Itse muistan soutaneeni sen pätkän noin viiteen minuuttiin.

Että tällaista soutelua.

JussiP, 14.1.2007

Poikki järven mentiin veneellä myös sukuloimaan Viljo-sedän ja serkkujen luokse. Jos oli jonkun vene Peipon rannassa niin sitä saatettiin lainata tai sitten joku tuli Peltoniemestä soutuveneellä hakemaan. Viimeistään sitten kun aikamme rannalla huudettiin. Ja Veikolta kun löytyi aina sitä reipasta urheiluhenkeä niin jos sattui lämmin ja nätti ilma niin saattoipa hän joskus uida järven yli veneen vieressä. Ihan vaan huvikseen.

Poikki järven tuli joskus myös Viljo. Näissä toisensuuntaisissa vierailuissa oli usein se ikävä sivujuonne, että ne tiesivät yleensä jäähyväisiä joskus melkeinpä lemmikkieläimenä kasvatetulle possulle tai lampaalle – ja veren vatkausta, verilettuja, tappaiskeittoa yms. Ja joskus huvittaviakin tapauksia. Mm. sellainen muistuu mieleen, kun Vilikki oli sen verran malttanut Lehtolan kohalla hiljentää kävelyään, että oli siepannut Artulta lainaan pienoiskiväärin ja yhden patruunan. Hyvin oli patruunan valinnut eli ei jäänyt suutariksi, mutta potsin peijakas oli vähän rauhaton joten sattui laaki vähän huonosti. Siinäpä sitten veljekset juoksivat sian perässä pitkin pihaa. Liekö ollut sen joulun kinkku jopa tavallistakin mureampaa kun kerkes potsi vähän jalotella ennenkuin antoi kalleimman uhrinsa. No ei siinä todellisuudessa monta ylimääräistä askelta pitkin pihaa juostu, kunhan vähän väritin juttua…

Poikki järven mentiin myös talvella ja joskus aika huonoillakin jäillä. Vaikea oli pikkupojan arvioida jään kantavuutta, mutta jotenkin jäi tuntuma, että ei se paksua ollut ainakaan sillä kerralla, kun Peipon rannasta lähdettiin ja ennenkuin Veikko otti reilun etumatkan niin vakotti, että jos hän tipahtaa niin heti pitää kääntyä takaisin ja juosta Peippoon – hän tulee kyllä perässä kun kerkiää. Ei tipahtanu. Vilikkihän se joskus tipahti – hevosen kanssa tai iliman. Sai siinä kuulemma hakata jäätä aika sukkelaan, että sai hevosen niin lähelle rantaa, että se pääsi nousemaan jäistä ylös omin voimin…

Poikki järven menivät koululaiset myös kouluun. Ja rospuuttoaikoina syksyin keväin kiersivät järven tai olivat kortteerissa. Sopua ilmeisesti oli runsaasti sillä sehän antaa kuulemma sijaa. Enpä ainakaan muista kuulleeni kovinkaan traumaattisia muisteloita ahtaudesta, vaan hyvinpä taisivat Peltoniemen puolenkymmentäkin musikkaa mahtua muun joukon jatkoksi Tikkalaan tai Sipukkaan. Ei ollut kaikille koulutie vielä 60-luvullakaan kovin helppoa. Lauantainakin koulua ja jotkut kortteerissa jo alaluokilla. Tai 11-vuotisna kirkolle asti kortteeriin, jos mieli keskikouluun. Kunhan oli polkassut ensin Kumpumäkeen pyörällä viimestään maanantaiaamuna ja lauantaina takasin ja sitten taas maanantaina pimeessä tuuleen ja tuiskuun… Jos kysyi koulunkäynti rahaa niin kysyi se luonnettakin – sekä lapselta, että vanhemmilta.

Reijo Pasanen, 14.1.2007

Joo.. olihan se järvi jonkinlainen hidaste, mutta ei kuiteskaan este. Ja näin jälkikäteen ihmettelen, että ei ainakaan minun aikanani jäihin kukaan hukkunut. Joskus 60-luvulla pohjoispäähän hukkui kesällä mies.

Jäistä puheenollen, niin itsekin putosin kahdesti, mutta oli kummallakin kerralla tuuria. Eka kerta oli jo alle kymmenvuotiaana kevätjäihin pulahdus. Veljeni Esko nappasi niskasta takaisin jäälle. Sitten kuivailtiin nuotiolla vaatteita, kun ei ollut menemistä kotiin vaatteet märkinä. Myöhemmin äiti ihmetteli savulle haisevia vaatteita.

Toinen kerta olikin sitten jo aikuisiässä tapahtunut syysjäihin putoaminen. Sieltä pääsin pois helposti omin avuin. Eikä silloin olisi ollutkaan apua. Aivan päätöntä ja tarpeetonta urheilua se tietysti oli. Eli en kyllä suosittele heikoille jäille menemistä. Kolkku on tosin niin matala ja pieni järvi, että se jäätyy yleensä nopeasti ja tasaisesti. Tämä talvi tosin on kyllä poikkeus. En ole käynyt talven aikana Kolkulla, eikä ole jäätiedoitusta enää Peltoniemessä, mutta uskoisin jäätilanteen olevan aikas heikon.

Teurastajan epävirallista virkaahan se Viljo joskus hoiteli. Muistan mm. tapauksen, kun menin isäni kanssa Tikkalaan kylään. Isä oli vissiin ottanut hengen joltakin elukalta edellisenä päivänä. Oven avautuessa joko Ilkka tai Uoti tokaisi: ”Viljo eno, perkele. Nyt et kyllä tapa kaikkia vasikoita!”

mehtäpena, 14.1.2007

Pienoiskivääri oli hyvä ase siantapossa. Olin mukana jo pikkupoikana karsinanraosta jauhokoussikalla houkuttelemassa sikaa hollille, mutta isä Arttu kyllä hoiti meillä ampumisen. Hyvin toimi joka kerta.

Isähän oli I lk ampuja joten olisi kai osunut kauempaakin mutta varmuus on paras näissä hommissa.

Isä hoiti myös entisen aitan nykyisen savusaunan nurkalla olevan kuusen leikkauksen ampumalla aina silloin tällöin latvakerkän poikki. Sen takia tuosta kuusesta kasvoi noin tuuhea ja hyväkuntoinen.

Kerran ruvettiin sitten tappamaan pässiä. Isä oli kirveen kanssa hajareisin pässin pääpuolessa, minä poikasena selin isään siellä saparopuolella. Jännitin kamalasti mutta kun tarvittiin niin halusin urhoollisesti osuuteni hoitaa. Isä kumautti hamarapuolella ja kuului kova päsäys. Pässi kuitenkin vain puisteli päätään joten temppu piti uusia. Pässin otsa on tuunetusti kova ja isän arvion mukaan pienoiskiväärin luoti ei sitä olisi läpäissyt. Että tämmöisiä muistoja heräsi.

Ihme että vaivasivat Kolkun takaa teurastajaa kun lähempänäkin olisi ollut ainakin puoliammattilaisia.

Pasas Veikossa oli urheiluhenkeä siitä minullakin on mukavia kokemuksia. Luin hiljattain kirjaa joka kertoi Tapperin taitelijaveljesten nuoruudesta. Ilmeisesti se oli Kai joka oli lähtenyt koulumatkallaan oikaisemaan ja ylittämään järveä. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta hän oli jo mulahtanut veteen. Mutta hän ei kuitenkaan halunnut kääntyä takaisin vaan päästyään jäälle päätti jatkaa järvenlahden yli kotirantaan jonne hän vihdoin pääsikin, tosin pudottuaan ekakerran lisäksi vielä neljästi jäihin. Ei nuo Pasas veljekset kovin paljon liene näissä asioissa häviölle jääneet.

Maija Tøndering, 14.1.2007

Tulee mieleen tuosta järven ylityksestä. Autoakaan ei kaikilla ollut,joten ainoa mahdollisuus oli vene kyyti järven toiselle puolelle. Pelastusliivejä ei siihen aikaan ollut niinkuin nykyään. Veneessä istuttiin nätisti eikä keikkua saanut. Meitä lapsia peltoniemessä oli aina varoitettu järvestä ja muistan että heikoille jäille ei saanut mennä ennenkuin isä oli tarkastanut jäiden kantavuuden. Pojat sinne oli joskus salaa menneet niinkuin Reijo tuossa aikaisemmin kertoikin, mutta pojat on poikia…

Muistan pikkutyttönä kun läksin reippaana tyttönä Veikon mukana Sipukkaan serkkujen luo yöksi. Kaikki meni ihan hyvin kunnes tuli nukkumaanmenoaika, tuli kova koti-ikävä ja itkeä pillitin mutta ei minua kotiin lähdetty järven yli viemään, oli vain tyydyttävä siihen kun kerran itse tänne halusit niin täällä sitten on nukuttava. Eipä siinä muu auttanut!

Tulee myös mieleen tarina Järveläisen Jaakosta.

Olin eka luokalla ennen koulun lakkauttamista. Peltoniemessä puitiin viljaa ja yleensä työt tehtiin talkootyönä. Jaakko oli myös talkoissa mukana.Viljolla oli kova kiire ja Jaakko siinä sitten lupasi että hän voisi hakea Maijan veneellä koulusta. Ekaluokkalaisilla oli lyhyempiä päiviä. Asiasta ei oltu sovittu etukäteen joten luulin että isä hakisi minut. Jaakkoa en tuntenut sillä hän oli kasvattanut parran. Minä silloin ujona tyttönä en suostunut lähtemään hänen mukaan, aloin itkemään ja Jaakko oli joutunut palaamaan takaisin Peltoniemeen ilman Maijaa. Kertoi siellä että ei se tyttö suostunut lähtemään minun mukaan.

Sitä juttua on jälkikäteen naurettu Peltoniemessä, äiti muistaa Maijan pelänneen parrakkaita miehiä.