Lumikenkäretkellä Kirkkosaaressa

Mehtäpena, 30.3.2009

Maaliskuisena lauantaina auringon hohtaessa häikäisevän kirkkaasti keväthangilla päätimme Tuulan kanssa paikata aukon kotiseututuntemuksessa ja tutustua Vanhaan kirkkosaareen jossa minäkään en koskaan aiemmin ollut käynyt. Onhan se hyvä tutustua uuteen kotiympäristöön, mutta minua kiinnosti myös saada edes jonkinlainen käsitys ja kanta ns. kirkkosaari hankkeeseen josta on täällä varsinkin kunnallisvaalien edellä kovasti kiistelty. Kolmas syy lähteä retkelle oli puhtaasti kuntoiluun liittyvä. Näin kaunis ulkoilusää suorastaan velvoitti lähteä liikkeelle.

Niinpä sonnustauduimme eväsrepun ja kameran kanssa liikkeelle. ABC:n rannassa sidoimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme kohti lahden toisella rannalla olevaa venevajaa kohti. Pian havaitsimme että vajan yläpuolella on pieni valkoinen mökki. Vaikutti siltä, että mökkiä käytetään ainakin kesäisin. Mökin pihalla kasvoi vanhoja puita mm. erikoisen haarakas kelokäkkärä, josta nappasimme kuvan.

Jatkoimme mökin ohi kohti Kulmavuorta. Sinne johti viivasuora polku, joka oli selvästi raivattu kolmisen metriä leveä ura. Minulle ei tällä reissulla selvinnyt kuka ja mitä tarkoitusta varten se oli raivattu. Ura loppui pieneen notkelmaan, tai suontapaiseen, Kulmavuoren pohjoispuolella. Metsä reitin varrella oli tosi vanhan oloista aivan kuin esimerkiksi Pyhä-Häkin kansallispuistossa olen nähnyt. Kulmavuori osoittautui pohjoisreunaltaan yllättävän jyrkkäpiirteiseksi ja totesimme rinteen meidän kiipeilytaidolle ylivoimaiseksi. Niinpä lähdimme kiertämään vuorta jos se olisi joltain toiselta puolen helpoimmin valloitettavissa. Näin kävikin, muutama sata metriä kaarrettuamme löytyi loivempi rinne jota sitten kapusimme Kulmavuoren huipulle. Sieltä avautui ihan hienot näköalat lähinnä pohjoiseen Savivuoren suuntaan. Kovasti katselimme, josko jostakin kohdasta olisi näkynyt myös Viestinmäki, mutta sillä puolen näkyvyyden esti tuo vanha ikipuisto jota olimme tullessa kovasti ihailleet.

Olisi ollut mielenkiintoista jatkaa retkeä itärannalle Hiekkalahteen, jossa ymmärtääkseni on ollut laituri, josta kirkkoväki aikoinaan on jatkanut matkaansa poikki saaren kirkkoon, joka on sijainnut saaren luoteiskolkassa lähellä Haapasaarta, eli nykyistä kirkkosaarta. Arvelimme kuitenkin että aika käy vähiin ja kun halusimme nähdä hautausmaan ja kirkon paikan, suunnistimme joidenkin lumikenkäilijöiden tallomaa reittiä kohti rantaa, ja paikkaa jossa kartan mukaan kirkonpaikka on.

Ei tarvinnut mitenkään olla tarkkana, sillä rannasta johti kohti kirkonporttia hieno lehtikuusiholvisto jonka päässä puinen valkea kirkonportti ja punainen neliskulmainen hirsirakennus, jonka päättelimme olleen ruumishuoneen. Kirkonportilla tapasimme reippaan naishenkilön kävelysauvojen kanssa. Hän oli kovasti kiinnostunut lumikengistämme ja suosittelimme hänelle innokkaasti lumikenkiä kuntoilun monipuolistamiseksi.

Ruumishuoneen seinällä roikkui naulassa vanha viikate. Missä lienee ollut itse viikatemies, sitä emme jääneet odottelemaan, vaan kiirehdimme katsomaan hautausmaata lähemmin.

Hautakiviä näkyi siellä täällä ja matalimmat niistä varmaan olivat lumen kätköissä. Näytti siltä että kovin monta omaista siellä tuskin oli talven aikana käynyt. Emme nähneet esim. yhtään kynttilää, havuseppelettä, tai muuta koristetta, joita tavallisella hautausmaalla aina näkee. Ajattelin tulla katsomaan tänne seuraavana joulunaattona, onko täällä yhtään kynttilää, ja jos ei ole niin miksi en sytyttäisi vaikka en tiedä yhtään omaistani joka täällä lepäisi. Vanhan kirkon paikalla oli muistokivi josta otimme kuvan. Tämän jälkeen tiedämmekin paljon enemmän kotiseutumme historiasta. Minua puhutteli Raamatunlause, joka oli kaiverrettu kiveen.

”Herra sinä olet meidän turvamme polvesta polveen” (Ps.90:1)

Kotiin tultua luin tuota psalmia vähän eteenpäin. Tuokin teksti sopii hyvin tällaisen luontoretken yhteyteen.

”Ennen kuin vuoret syntyivät ja sinä loit maan ja maanpiirin, iankaikkisesta iankaikkiseen olet sinä Jumala. Sinä palautat ihmiset tomuun ja sanot ”Palatkaa jälleen te ihmisen lapset.” Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse ja niin kuin öinen vartiohetki.”

Katselimme vanhoja hautoja, ja niissä tutun tuntuisia sukunimiä monet 1800-luvulta, osa 1900-luvulta, ja joku jopa 2000-luvulta. Aikaperspektiivi jotenkin muuttuu tällaisessa paikassa enemmän tuohon psalminkirjoittajan näkemyksen suuntaan.

Vanhalla hautausmaalla kiinnitimme huomiota vielä erittäin naavaisiin kuusiin. En ole elämässäni nähnyt puita joissa kasvaisi näin runsaasti naavaa. Tietäisiköhän joku selityksen tämmöiseen ilmiöön?

Kirkon paikalla havaitsimme myös montun ja sen pohjalla ikään kuin luolansuun. Arvelin sen olleen aikoinaan kirkon viinikellarina? Mitään opasteita, ja informaatiota tuota muistokiveä lukuun ottamatta ei alueella näkynyt.

Aikaa oli mennyt jo parisen tuntia ja meillä oli tarkoitus vielä lumikenkäillä saaren eteläosassa kartan mukaan olevalle laavulle ja juoda siellä termoskahvit ja syödä eväät. Tuuli oli kuitenkin muuttunut navakaksi, ja kun ilma muutenkin oli kylmä, lyhensimme retkeä ja nautimme eväät järven päälle kaartuvan käkkärämännyn rungon toimiessa pöytänä ja siitä suunnistimme kohti huoltoasemaa ja Viestinmäkeä kohti.

No mitä tästä nyt jäi mieleen koskien kirkkosaaren tulevaisuutta ja mahdollista käyttöä. Yritän tiivistää omat ajatukseni:

1) Saaren pohjoisosa Kulmavuori ja kirkonseutu ympäristöineen ei vain pitäisi säilyttää, vaan tulisi kunnostaa kaikkien yhteiseksi alueeksi, jossa polut olisivat auki, opasteet kunnossa ja olisi helppokuntoiset reitit levähdyspaikkoineen vanhempienkin ihmisten kulkea ja ihastella luojan luomia vuoria puita ja maisemia.

2) Nykytilanne on jotenkin surullinen, kaikki näyttää hoitamattomalta ikään kuin siellä ei olisi muutamaan sataan vuoteen kukaan käynyt, eikä paikka eikä historia ketään edes kiinnostaisi.

3) Eteläosaan kirkkosaarta voisi minun puolestani rakentaakin, jos siihen nyt jollain tarvetta on.

4) Sillan rakentaminen tuntuu kyllä hyvin utopistiselta, joten lähinnä mielestäni saaren eteläosaan voisi kaavoittaa luxus vapaa-ajan tontteja. Eikö niitä ole semmoisia motorisoituja lauttoja, joilla liikenne näille tonteille ja myöskin ”muistopuiston” käyttäjille turvattaisiin.

5) Vast’ikään Viitasaarelle muuttajina arvelemme, että mitään muuttoryntäystä tänne ei saada aikaan vaikka koko saari puukattaisiin täyteen ylihintaisia asuntoja. Ettei vaan kävisi toisinpäin, ainakin jos ylirohkeilla projekteilla kunnan talous ajetaan kuralle.

Saara, 31.3.2009

Tolokun puhetta. Kiitos virtuaalivisiitistä.

Kolkun Pvy:n kesäretki Tarttoon 14.–16.08.2009

Riikka Nerg, 16.2.2009

Kolkun Pienviljelijäyhdistys järjesti jäsenilleen ja kannattajilleen kesäretken Viron Tarttoon. Retkelle lähti bussilastillinen innokkaita kyläläisiä ja hieman kauempana asuville. Etukäteisjärjestelyjä, suunnitelmia ja aikataulujen sopimisia oli tehty suurella panostuksella, joka näkyi koko reissun ajan positiivisesti. Ohjelmaa ja näkemistä oli paljon, ähky oli ajoittain lähellä, mutta matka oli kokonaisuudessaan onnistunut ja varmasti mieliin painuva monelle retkeläiselle. Tuskin kukaan jäi ilman uusia kokemuksia, näkemyksiä ja yhteisöllisyyden tuntemusta retken päätyttyä, niin hyvässä kuin pahassa.

Retki alkoi aurinkoisena perjantaipäivänä, jolloin Viitasaaren tilausliikenteen vihreä bussi saapui Kolkun kylätalon pihaan. Suurin osa retkeläisistä oli tullut kylätalolle, mutta muutamia retkeläisiä poimittiin matkan varrelta.

Tunnelma bussissa oli alkuun hieman jännittynyttä ja odottavaa, mutta pian rentous ja helskyvät naurut alkoivat värittää ilmapiiriä. Matka Helsinkiin Katajanokan satamaan sujui joutuisasti erinäisten keskustelujen, arvontojen ja pysähdyksien saattelemana. Aikataulussa pysymisessä ei ollut ongelmia, aikaa oli reilusti. Ensimmäinen pysähdys oli heti Hirvaskankaalla, tämä oli helpotus monelle kahvista ja tupakasta nauttivalle. Jokunen ehti ottaa torkutkin ennen ensimmäistä pysähdystä.

Olimme hyvissä ajoin Helsingissä, joten ajoimme pienen kiertolenkin ennen satamaan menoa. Helsinki on kaunis kaupunki varsinkin näin kesäisin ja muutamat herkistyivät muistelemaan omia kokemuksiaan ja muistojaan pääkaupungistamme ja osa otti innokkaana kuvia. Onhan tuo miljöö hyvinkin erilainen kuin Kolkuntien tienoot. Molemmissa miljöissä on omat niin hyvät kuin huonot puolensa. Laivaan päästyämme kävimme viemässä äkkiä tavarat hytteihimme ja suuntasimme Buffet illalliselle, jonka kaikki oli varannut ja maksanut etukäteen. Ruokaa oli riittävästi ja tuskin kukaan jäi nälkäiseksi, tosin herkullisuudesta ja laadukkuudesta kuului erinäisiä mielipiteitä.

Innokkaimmat retkeläiset jäivät iltaa viettämään ja nauttimaan laivan tarjoamista virikkeistä. Osa suuntasi kuitenkin nukkumaan heti ruoan jälkeen, päivä oli ollut pitkä ja seuraavana päivänä oli aikainen herätys ja paljon ohjelmaa tiedossa. Laiva liplatteli rauhallisesti Tallinan satamaan, kukaan ei ainakaan maininnut mitenkään suuresta merenkäynnistä.

Lauantaiaamuna löysimme kaikki pienten mutkien kautta satamassa odottavan tutun bussin ja lähdimme ajamaan kohti Maon ristiä, jossa saimme nauttia meille sponsoroidun aamupalan. Leikkisästi Maon risti sai matkajohtajamme Jukalta uuden nimen, Suurensuonmäen risteys. Ajomatkalla saimme sivistystä Viron kulttuurista ja historiasta reippaiden matkajohtajiemme toimesta. Kertojien äänet olivat niin rauhalliset, että osa vaipui jälleen pieneen horrokseen. Maisemat olivat bussin ikkunastakin katsottuna kauniita, erilaista, vehreää, tosin jokseenkin tasaista. Sää suosi taas jälleen, aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Ravitsevan aamupalan jälkeen matka jatkui hymyissä suin kohti Kure Mõis Oy:n maitotilaa. Tila on hyvin erilainen Kolkun tiloihin verrattuna. Siellä lehmillä ei ole nimeä ja lehmät kulkevat itsenäisesti lypsykoneen ääreen joka maidot imaisee jatkokäsittelyä varten. Ei ole emäntää karvaa rasputtelemassa ja harjaamassa, vaan lehmät edelleen itsenäisesti käyvät autonpesuharjaksen näköisen laitteen luona itseään hellimässä. On vain isäntä joka vastaa tilan tuottavuudesta, varsinaisesta lehmien pitämisestä isännällä ei omien sanojen mukaan ole mitään tietoa. Tilalla onkin agrologi, eläinlääkäri sekä siementäjä.

Tilan isäntä Arto Auer on Suomesta kotoisin ja on toiminut tilan hoitajana 10 vuotta, josta vain yksi on ollut tappiollinen. Mittasuhteiltaan tila on valtava, lehmiä on 500, peltoa silmienkantamattomiin, rakennuksia on useita, suurimmaksi osaksi huonokuntoisia ja remontoituja.

Uusi navetta pisti silmään kirkkaan keltaisen värinsäkin puolesta. Epäselväksi ei jää, etteikö työ tilalla olisi haastavaa ja raskasta. Kuuntelimme isännän puhetta ulkosalla tutun, hiukan jopa voimakkaamman lannan tuoksussa.

Pääsimme katsomaan uutta navettaa sisältäpäin smurffi-jalkineiden kera, osa olisi mielellään laittanut siniset muovit kenkien suojaksi jo aiemminkin, maa oli hyvin vettynyt ja liejuinen. Vettä oli satanut viimepäivinä kuulemma runsaasti, viljan puinti oli tästä syystä myöhässä. Moni kolkkulainen olisi varmasti mielellään ottanut osan vesisateen maillensa, ei pelkästään siksi että tanssikengät olisi paremmin pysynyt puhtaina, vaan koska kaivot alkoivat olla hyvin kuivia Kolkun tiloilla ja taloilla. Lopuksi ajoimme vielä bussilla kiertoajelun tilan maita, lähinnä peltoja katsellen itse isännän opastuksella.

Jatkoimme matkaa Valgutan kylään jossa ensin kävimme tutustumassa paikalliseen kylätaloon ja sen toimintaan. Oppaanamme oli kylätoiminnassa vapaaehtoisena mukana oleva Aime Vilu. Kylätalo oli myöskin remontoitu vastikään ja toiminta talossa on huomattavasti monimuotoisempaa ja aktiivisempaa kuin Kolkun kylätalolla; tanssikursseja, savitöiden ja korujen tekoa yms. Asukkaat ovat hyvin tyytyväisiä talosta ja käyttävät taloa myös erilaisten tilaisuuksien pitopaikkana.

Lyhyen vierailun jälkeen jatkoimme jälleen matkaa maatilamatkailu tilalle tutustumaan Tarton kylätoimintaan, jossa söimme myös maittavan lounaan.

Lounaan söimme isossa teltassa, joskin osa meistä ei mahtunut ihan teltan suojaan ja uhkaavasti lähestyvä ja hieman vettä tiputteleva sadepilvi uhkasi nälkiintynyttä joukkoamme. Sadepilvet kuitenkin väistivät onneksemme ja saimme rauhassa tutustua paikalliseen ruokaan.

Omistautuminen kylätoimintaan ja ystävällisyys vieraita kohtaan ei jättänyt ketään kylmäksi. Tila oli viihtyisä ja huolella pidetty ja saimme nauttia tilalla kasvaneita luumuja, omenia sekä marjoja. Laulujen ja tuliaisten antamisien jälkeen jatkoimme matkaamme Tarton keskustaan Elva kylän läpi, josta paikallinen rehtori hyppäsi kyytiimme oppaaksi Tarton kiertoajelua varten. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että pysähdyimme myös hetkeksi Lounakeskukseen, jossa halukkaat saivat tyydyttää ostoshimojaan. Lounakeskus oli hyvin länsimainen ostoskeskus sisältäen tutut vaate-, koru-, tavaratalokaupat ym.

Tarton keskustassa lähdimme oppaamme johtamana kiertelemään kaupungin nähtävyyksiä. Tarinaa ja historiaa tuli innokkaan oppaan kertomana koko kävelyn aikana. Monet kuuntelivat oppaan kerrontaa mielenkiinnolla ja täten tutustuminen kaupunkiin oli monipuolisempaa. Monen suusta kuuli jälkikäteenkin kiitollisuutta oppaan tuomasta sisällöstä. Silta ei ollutkaan pelkkä silta, muurissa olleet reiät eivät olleet pelkät reiät, pieni mäki ”keskellä ei mitään” olikin Pusuvuori/-mäki, jossa paikalliset nuorikot tapaavat käydä. Ähky tiedoista alkoi jo monta retkeläistä painaa jaloissa ja harteilla, joten onneksi pian pääsimme majoittumaan hotelliimme.

Reipasta matkajohtajaamme oli ennakkoon ohjeistettu, että Tarttoon ei voi mennä jos ei käy Ruutikellarissa, joten sinne suuri joukko suuntasi pikaisten suihkujen ja vaatteiden vaihdon jälkeen. Ruutikellari oli huikean iso tiilirakennus, jossa nimensä mukaan on aikoinaan säilötty ruutia. Tällä hetkellä kellari toimii ruoka ja illanvietto ravintolana. Kellari oli sisustettu kauniisti, massiiviset puiset rakenteet, pöydät, henkilökunnan asut, sekä valtavat ruoka-annokset olivat miellyttävä ja täydentävä kokemus hienolle ja raskaalle päivälle. Osa matkailijoista innostui jälleen vetreyttämään kehoaan paikalla soittaneen bändin säestyksen johdolla.

Ilta oli pitkällä ja yö teki tulojaan, osa jäi jälleen viettämään iltaa pidemmälle yöhön ja osa lähti rauhallisin mielin kävelemään lähellä sijaitsevaan hotelliin. Kaupungin keskustassa oli iso valkokangas, jossa näytettiin elokuvaa, paikalle oli tullut suuri joukko katsomaan Slummien miljonääri elokuvaa. Väsymys vei kuitenkin voiton ja hotellin tyynyt kutsuivat retkeläisiä.

Sunnuntaiaamu oli pilvinen ja sateinen, mutta harvoja se harmitti, oli nimittäin kotiinlähdön aika joten ulkona oleminen oli tiettävästi vähäistä. Hotellin tarjoaman aamiaisen jälkeen lähdimmekin ajelemaan Tallinaa, Helsinkiä, kotimatkaa aina Kolkulle ja sen lähimaastoja kohti. Monet matkaajat varmasti ajomatkan aikana kävi mielessään näkemiään ja kokemiaan asioita. Puheensorina ja naurun helinää kuului kuitenkin pitkin ajomatkaa, joskin hieman hiljaisemmalla volyymillä. Viimeistään sunnuntaipäivänä kaikki matkustajat alkoivat olla paremmin tuttuja toisilleen, suomalaiseen tyyliinhän kuuluu hitaasti lämpeneminen ja varovasti tutustuminen vieraisiin ihmisiin. Uskon että monet olivat tyytyväisiä tiedosta retken päättymisestä ja kotiin pääsemisestä, mutta samalla mielessä juolahtaa harmitus retken päättymisestä. Toivottavasti kuitenkin tälläkin reissulla sanonta ”matkailu avartaa” kuvastaa jokaista retkellä olevaa ja olemme monta kokemusta rikkaampia.

Kiitos kuuluu siis kaikille retkellä olleille, matkan järjestäjille, suunnittelijoille ja Viitasaaren tilausliikenteelle.

Jukka, 6.9.2009

Lämpimät kiitokset Riikalle mukavasti kirjoitetusta matkajutusta. Niinhän se on, että tämmöiset yhteiset matkakokemukset entisestään parantavat oman kylän yhteishenkeä ja näitä yhteisiä kokemuksia on mukava muistella sitten tulevina vuosina. Näin tekivät aikaisemmatkin sukupolvet – moni kyläläinen muistelee yhä kaiholla 1970-luvun lopulla tehtyjä Leningradin ja Tallinnan matkoja. Tehdäänkö seuraava matka jo ennen vuotta 2040 ja minne?

Vesi-insinööripariskunta muutti Kolkulle

Jukka, 25.1.2009

Majavat ovat rakentaneet Kolkkujoelle viime syksynä mahtavan pato- ja pesärakennelman. Rakennelma sijaitsee noin 3 kilometriä Kolkkujoen tammelta Sammalislammelle päin, Juutisenpuron ja joen yhtymäkohdassa. Majavapariskunta on katsonut paikan sopivaksi uudisasutukselle ja perheen perustamiselle.

”Yksittäisiä havaintoja majavista on ollut aikaisemminkin, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun Kolkkujokeen olisi alettu rakentaa pesää”, sanoo Nergin Kari, joka on tarkkaan seurannut ja valokuvannut uudisasukkaiden elämää viime kesänä ja syksyllä.

”Rakentamisen majavat aloittivat tekemällä sopivaan kohtaan joessa padon. Patoa varten majavat ovat kaataneet isojakin puita, enimmäkseen haapoja. Puiden lisäksi patoon on kerätty pienempiä risuja ja mutaa. Pato on niin kova, että se kestää hyvin miehen kävellä joen yli.”

Padon avulla majavat säätelevät vedenpintaa. Padon yläpuolella vedenpinta on useita kymmeniä senttejä ylempänä ja yläpuolelle muodostuu monesti usean hehtaarin suuruinen ”lampi”. Majavan rakennelmat aiheuttavatkin vahinkoa lähinnä metsätaloudelle.

”Tässä tapauksessa vahinkoa majavien touhuista ei ole juurikaan havaittavissa, padon aiheuttama tulva-alue on muutenkin niin soistunutta, että sillä ei ole metsätaloudellista merkitystä. Sitä paitsi heti tulva-alueen yläpuolella maasto nousee selvästi, joten veden nousu ei sinne vaikuta”

”Osa haavoista on vielä pystyssä, puoliksi kaadettuja. Minkähän takia kaatohommat on jätetty kesken? Saattaapi olla, että majavat ovat niin fiksuja, että ne jättävät loppukaatohommat myrskyn tehtäväksi, että hampaat eivät kulu liiaksi.”

Koko patourakan tarkoituksena on nostaa ja säädellä vedenkorkeutta pesää varten. Osa pesästä nimittäin rakennetaan veden alle, jotta se pysyisi lämpimänä myös talvella.

”Jokitöyrääseen on rakennettu n. 3 metriä halkaisijaltaan oleva pesä. Pesän rakennusmateriaalina on käytetty samoja materiaaleja kuin patoonkin – joesta ja joenpenkalta kerättyjä ja kaadettuja puita sekä mutaa. Pesään pääsee vain vedestä käsin, ulkoapäin pesään ei ole kulkuaukkoa.”

Majavakanta Suomesta metsästettiin lähes sukupuuttoon 1800-luvulla. Suomessa on enää noin 2000 alkuperäistä ns. Euroopan majavaa. Niitä on lähinnä vain Satakunnan alueella. Nämä Kolkkujoelle muuttaneet ovat todennäköisesti ns. Kanadan majavia, joita tuotiin ja istutettiin Suomeen 1930-luvulla. Nykyään muualla kuin Satakunnassa olevat majavat ovat todennäköisemmin juuri näitä Kanadan majavia, joita arvellaan Suomessa olevan nykyään noin 9000 kpl. Kanadan majava voi kasvaa noin metrin mittaiseksi ja se voi täysikasvuisena painaa jopa 35 kiloa.

Majavien kuvaaminen (ja metsästäminenkin) on hankalaa, sillä ne ovat yöeläimiä. Ravinnokseen majavat käyttävät yksin kasvisravintoa, vesikasveja, puiden lehtiä ja puiden kuorta.

”Talvella majavat ovat ilmeisesti enimmäkseen pesässään, jonne ovat varastoineet talven ajaksi myös ruokaa. Jos majaville syntyy poikasia, ne syntyvät touko-kesäkuussa”, toteaa Kari, joka on luvannut esitellä rakennelmia halukkaille tarvittaessa. Asukkaita häiritsemättä.

Pentti, 31.1.2009

Tässä sitä ollaan. Muutama vuosi sitten kylällä virisi hankee raivata pieni polku jokivartta pitkin jotta voisi nauttia tällaisesta idyllisestä puromaisemasta. Semmoista palautetta viranomaisilta tuli että risuakaan ei saa katkaista ja siihen hankkeemme tyssäsi Mutta nämä ”uudisasukkaat”näyttävät kyllä verottaneen jokivarren puustoa ihan surutta. En nyt heille ole kyllä kateellinen eläkööt puolestani rauhassa, mutta jos olisi jonkinlainen poluntapainen saattaisin uteliaisuuttani käydä vähän töllistelemässä tuota rakennusta. Aika tilava lukaali suhteessa asukkaiden kokoon. Ei tuommoiseen luulisi aravalainaa saavan.

Vesa Kemppainen, 7.2.2009

Olimme viime kesänä kannotilla laskemassa upeaa kolkkujokea (maisemat kuin suoraan pohjois-amerikasta), joki polveili upeasti, vesi vei kanoottia niin että suurin tehtävä oli kanootin ohjailu. Keskellä kaunista erämaata oli majava herra päättänyt näyttää kyntensä ja oli rakentanut metsänomistan kiusaksi upean pato rakennelman, saimme liutettua kanootin yli rakennelman. Hetken päästä tapasimme majavan joen törmälä. Majava istuskeli flegmaattisena eikä välittänyt vaikka tulimme ihan viereen. Hetken aikaa istuskeltuaan hän päätti lähteä jatkamaan matkaa ja solahti täysin äänettömästi veteen. Me jatkoimme mykistyneenä matkaa kohti seuraavaa kuohuvaa koskea.

Jukka, 10.3.2009

Haastattelin tänään Riuttasen Timoa, joka oli Kemppaisen Vesan mukana edellä mainitulla kanoottiretkellä. Oli nimittäin mahdollisuus, että Timo olisi ehtinyt ottaa kuvan majavasta. Timon mukaan tilanne oli ollut kuitenkin niin jännittävä, että kamera oli tullut mieleen vasta majavan sukellettua.
” Tilanne syntyi aivan yllättäen. Yhtäkkiä vieressä parin metrin päässä oli ilmielävä majava. Se istui laiskana, omistajan elkein penkalla ja tuntui hetken siltä, että se ei välitä meistä mitään. Suuri koko teki meihinkin lamaannuttavan vaikutuksen, ei tehty vähään aikaan liikettäkään. Viimein se päätti pulahtaa veteen. Sukellus kävi nopeasti ja sulavasti, ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai molskahdusta. Pelättiin, että se mosauttaa melahännällään meidät nurin – oli se niin ison tuntuinen.”

”Meloin Kolkkujoen viime kesänä kanootilla kolmeen kertaan Kolima-järveen saakka. On se hieno kokemus. Viime kesänä vettä joessa oli paljon ja kanootilla lasku onnistui koska tahansa. Normaalikesänä vettä on riittävästi vain keväällä ennen juhannusta ja syksyllä; keskikesällä lasku ei normaalisti onnistu. Kanoottiretkelle tulee mittaa n. 15 kilometriä Kolkusta Kolimalle. Matkalla on useita koskia, jotka pystyy kuitenkin hyvin laskemaan kanootilla. Kaatumatta lasku onnistuu harvoin; normaalisti reitillä tulee kaaduttua parikin kertaa. Muutamassa kohtaa vettä on niin paljon, että jalka ei aivan pohjaa, mutta muutoin kaatuminen on kastumista lukuunottamatta harmitonta. Pitää vain pitää huoli, että kanootti ei karkaa. Koko retken tavallaan kruunaa viimeinen lasku Kolimaan, se alkaa Kuorikosken sillalta ja jatkuu usean kosken perättäisenä liukuna Kolmajärveen saakka. Suosittelen kanoottiretkeä kaikille kohtuullisen hyväkuntoisille; matka kestää noin 3 tuntia.”

Riikka, 11.3.2009

Mukava ja mielenkiintoinen vaihtoehto tarkastella joen elämää näin talviaikaan onnistuu myös suksilla. Kävin pari päivää sitten hiihtämässä isäni kanssa majavan pesälle ja padolle joen vartta hiihtäen. Lumitilanteen ja talviolosuhteiden takia varusteena tietenkin täytyy olla leveämmät metsäsukset. Tällä hetkellä lumi on erittäin höttöä ja ns puuterilunta, jota himolaskettelijat kaipaavat ja ihannoivat. Minä ihanoin tuota lunta ja maisemaa hiljaa maan tasalla. Isäukko vaan välillä meinasi mennä liiankin kovaa ja tällainen kokemattomampi metsässä hiihtäjä jäi armottomasti jälkeen. Lähdimme matkaan Kolkuntien sillalta Puttaan puoleiselta reunustalta. Hetken hiihdettyämme alkoi löytyä ensimmäisiä merkkejä joen elämästä, saukon polkuja ja jätöskiä tuli vastaan ensimmäisenä. Joki alkoi hieman jäätyä ennen pesää, mutta jää oli hyvin ohutta, eikä sinne ole menemistä. Isäukko kylläkin uhkarohkeana yhdessä kohdassa kokeile sauvallaan jäätä, ja samalla meni jo jään päälle, joka samantein raksahti ja jäähän tuli halkeama, isä kokeili sauvallaan uudestaan jäätä, joen keskikohdalta, ja sauva menikin hujauksessa läpi, jään paksuutta oli korkeintaan 1cm. Isä oli tänä talvena jo kerran pudonnut jäihin ja melkein samassa kohdassa. Onneksi jää kesti vielä sen verran, että uhkarohkea hiihtäjä pääsi turvallisesti penkan puolelle ja jatkoimme matkaa. Ensin vastaan tuli muutamia pienen puun jyrsittyjä kantoja ja sitten alkoi näkyä konkeloon jääneitä puita ja se majavan pesä. Patojen ja pesän takia joki on levinnyt ja tehnyt uusia uomia maastoon, joten kannattaa olla tarkkana kuinka pesälle menee. Kaatuneiden puitten yli joutuu väistämättä hiihtämään. Ihan pesän juurelle ei pääse menemään, mutta eihän me mennä ihmistenkään ikkunoista kurkkimaan. Mielettömän hienot ja kunnioitusta herättävät rakenteet ovat majavat tehneet, vaikka lumenpeitossa ovatkin. Pesältä menimme vielä hetken alajuoksulle patojen ohi ja löysimme kohdan jossa jään paksuutta oli sen verran että ylittää uskalsimme. Hetken ihmeteltyämme päätimme lähteä erään ”alkuasukkaan” suksien jättämiä jälkiä seuraamaan, päättelimme, että jäljet johdattavat meidät Ihkajantielle, josta suunnistimme vanhan talvitien pohjaa pitkin suon läpi Kolkuntielle ja siitä sitten autolle. Matkaan meni vajaa kaksi tuntia, sopiva siis monen tasoisille, haastavuutta voipi jokainen säätää haluamallaan tavalla. Suosittelen siis kaikille varsinkin poismuuttaneille lähtemään maastoon katsomaan mitä kaikkea mielenkiintoista tuleekaan vastaan.

umppi, 11.1.2013

Tuohan on millan tekosia!

Ossi Ikonen, 24.3.2014

Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista! Kuvat ovat hienoja.

Kari otti Kolkkujärvestä kuningaskalan joulukalaksi

Jukka, 25.1.2009

Kun Nergin Kari jouluviikon maanantaina meni kokemaan verkkojaan Kolkkujärvelle, ei hän etukäteen arvannut, että poikamiehen joulupöytään oli tulossa kertarysäyksellä kunnon arvokalaa.

”Kun aukaisin avannon ja nykäisin verkkoa, arvasin heti, että nyt on verkossa isoja kaloja. Ajattelin, että useampi matikka ja hauki. Niitä on tullut tänä talvena paljon, joka kerta 2-3 ja isojakin joukossa. Tavallisesti, jos niitä on monta, ne sotkevat verkot. Käytän kahta verkkoa peräkkäin, 50 millisiä. Nyt tuntui kuitenkin, että vaikka verkoissa oli painoa, ne eivät olleet sotkoksissa. Kun nostin verkon avannosta, kierähti jäälle iso kultakylkinen kuha.”

Nergin Kari ja kuha Kolkkujärvestä

”Kun sain kuhan irti verkosta, suuntasin heti Järvenpään Pekan ja Salmen rantamökille. Kala oli sen verran painava, että oli saatava kyyti kotia.”

Oriaholle päästyä kala oli – tottakai – kuvattava ja punnittava, ettei synny epäilyksiä ”kalajutusta”. Punnituksessa ja tarkoissa mittauksissa kuhalle saatiin painoksi 6,5 kg ja pituudeksi 80 cm. Pyrstön evien korkeus oli peräti 23 cm.

Nergin Kari ja kuha Kolkkujärvestä

Kari kun on saanut kokkikoulutuksen nuorempana ja erä- ja poikamiestaitojakin on kertynyt useampi vuosikymmen, niin kuhasta syntyi monenlaista herkkua joulunseudun ruokapöytään:

”Puolet kuhasta paistoin pannulla, voissa ilman muuta, kevyesti leivitettynä. Paistia tuli niin paljon, että piti kutsua Pekka ja Salme kaveriksi syömään. Kyllä maistui kuhapaisti mainiolle kuoriperunoiden ja valkokastikkeen kanssa. Lopusta puolikkaasta osan fileerasin suolakalaksi joulupöytään ja loput pistin pakkaseen keittokalaksi. Ruotoja kuhassa on paljon vähemmän kuin esimerkiksi hauessa.”

Kari oli aikoinaan mukana, kun kalastuskunta istutti 1980-luvulla kuhanpoikasia Kolkkujärveen. Poikasia toimitti Kankaisen Taito omista poikasaltaistaan usempanakin vuonna. Poikaset olivat tuolloin noin 5 cm:n mittaisia. Kuha on hidas lisääntymään, sukukypsäksikin se tulee vasta 6 vuotiaana.

”1980-luvun lopulla sain usempiakin kuhia verkoista, ne olivat silloin n. 25-30 cm:n mittaisia ja heitin ne takaisin järveen kasvamaan. Sen koommin ei ole kuhia näkynyt. Muutamana kesänä löytyi kuolleita kuhanpoikasia matalilta rantahietikoilta. Ilmeisesti lämpö tappoi niitä, kuha kun viihtyy paremmin viileässä vedessä. Kolkkujärvi on matala ja tummavetinen. Lämpöisenä kesänä vesi lämpiää ja se ilmeisesti aiheuttaa sen, että kuha ei viihdy täällä hyvin.”

Olisikohan kylmän viimekesän jälkeen järven vesi sen verran viileämpää, että kuhat liikkuvat nyt muuallakin kuin Kolkkujärven muutamassa harvassa syvänteessä?

Ovatko muutkin tehneet sellaisen huomion, että Kolkkujärven veden laatu olisi parantunut ja hieman kirkastunut viimeisten vuosien aikana?

Oheiseen palautelokeroon nyt kommentteja aiheesta! Ja kalajuttuja sopisi tälle palstalle mainiosti vaikka kuinka paljon.

PS. Kotisivujen toimittaja ei enää ensi kesänä ui mökkirannassa ilman uimahousuja.

Reijo Pasanen, 26.1.2009

Karille onnea suuren kuhan pyydystämisestä. Veden laatu ei näyttäisi hirveän paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana parantuneen, (ainakaan minun mielestäni). Olen snorklaillut kesäisin mökkirannassa ja näkyvyys on kyllä ollut todella surkea. Tietenkin havainnot ovat lyhyeltä ajalta(noin pari viikkoa keskikesän tuntumassa/vuosi,noin reilun kymmenen vuoden ajalta). Snorklatessa näkösyvyys riittää vaivoin 2-2,5 metriin. Aurinkoisellakin säällä pitäisi olla valaisin, joka sekään ei paljon paranna näkyvyyttä. Vedessä on niin paljon kiintohiukkasia, että sen kyllä huomaa. 70-luvulla tuli snorklattua jokunen kerta ja silloin ei ollut tuollaisia määriä kiintohiukkasia vedessä. Osittain lienee soiden kuivatuksen yhteydessä valunutta turvetta. Toisaalta järvi lienee rehevöitynyt.

Vesikasvustoissa on tapahtunut kyllä muutoksia viimevuosina. Esim. lumme, joka runsastui ainakin 80- ja 90- luvuilla on alkanut taas vähentymään. Myös neidonhius lisääntyi tuona aikana runsaasti, mutta on alkanut vähentymään meidän mökkirannan ympärillä.

Lienee jotenkin yhteydessä ravinteisiin. Jollakin voi olla parempaa tietoa. Olisi mukava kuulla.

Terveisin Reijo Pasanen

Pentti Pulkkinen, 31.1.2009

En ole vedenlaadun asiantuntija, mutta olen kuitenkin huomioinut sen että yhtenäkään kesänä en ole Kolkussa havainnut sinilevää. Tämmöinen järvi alkaa olla melkoinen harvinaisuus sillä esim Jyväskylän seudulla tahtoo uimakausi luonnonrannoilla loppua aika lyhyeen. Muutama lämmin keäpäivä niin jo alkaa uiminen olla vähintäänkin epämiellyttävää jos ei kiellettyä Jyväskylän uimapaikoilla. On tullut kehuskeltua että ainoa järvi jossa levä ei kasva on Kolkku. Sameutta tietysti on kun suoojia pitkin vesi virtaa Kolkkuun, eikä tuo turveteollisuuskaan liene ihan syytön sameuteen. Tyhmä kysymys. Voisiko olla jopa niin että nämä happamet vedet joita soilta tulee tekisivät järven niin happameksi että levä ei menesty. Silloin kyllä tämän pienen esteettisen haitan kestäisi mielellään. Ja kuka se tietää kuinka terveellistä tämmöinen lievä mutakylpy onkaan. Oliskohan näissä Kolkkulaisissa biologiaa opiskelleita jotka voisivat valoittaa tätä kysymystä. Siis estääkö happamuus kenties levän kehittymistä?

Reijo Pasanen, 1.2.2009

No enpä itsekään ole mikään limnologi, mutta voihan niitä havaintoja tehdä siitä huolimatta. Kyllähän se totuus on, että Kolkku kuuluu karujen järvien joukkoon. Mutta ravinteita lienee tullut kuitenkin jossakin määrin, mm ojitetuilta soilta, joita on myös osittain lannoitettukin. Lisäksi pelloilta tulleet valumat toivat oman osansa. Nykyään peltoviljelys on vähentynyt, joten tilanne on siltä osin parantunut.

Joskus 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa rannoilla oli huomattavasti vähemmän vesikasvillisuutta, kuin nykyään.

Sinileviä esiintynee myös Kolkussa, mutta määrät ovat niin pieniä, että ei ole vaaraa. Joskus lämpimimmän veden aikaan saattaa rannelle kerääntyä ohuita kerroksia vihertävää massaa. Itse ainakin olen tulkinnut sen viherleväksi. Kaikki viherlevälajithan eivät ole myrkyllisiä.

Vanha sahanlaulattaja entinen

Vänkäri, 17.1.2009

Junnu Vainio muisteli aikoinaan myös vanhaa salakuljettaja Laitista. Salakuljetus kävi kannattamattomaksi jo aikoja sitten. Unholaan ovat painumassa myös vihreän kullan kaatajat ja raatajat.

Kotisivutoimittajalle kiitokset hyvästä jutusta kuvineen kaikkineen Kylän elämää -palstalla. Siellä seikkailee vielä elävä metsuri – lajinsa viimeisiä. Tallennetaanpa tuota katoavaa kansanperinnettä vielä mitallisessa muodossa ja tämän päivän lyhytnäköiseen kvartaalitalouteen lavennettuna.

Vanha sahanlaulattaja entinen

Vanha sahanlaulattaja Pasanen
luokse hakkuupalstojen harppoi liitäen.
Vanha kunnon tukkijätkä,
nenän alla kessusätkä,
vanhat muistot täyttää mielen, sydämen.

Aika entinen se mieleen usein palaa,
enää kannata ei laulattaa nyt sahaa.
Metsätyöt ei enää luista,
kukaan metsuria ei muista.
Kunnon savotat ei koskaan enää palaa.

Vanha sahanlaulattaja Pasanen
hyvin muisti vielä sen ajan mennehen,
kuinka useamman kerran
hakkas monen miehen verran
tilipussin emännälle rahdaten.

Aika entinen se mieleen usein palaa,
moni pakotettu vaihtamaan on alaa.
Tiukka linja talouskunnon
taittaa monen itsetunnon.
Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Moni sahanlaulattaja entinen
jälkeen metsähommien hiipui hiljakseen.
Pöllin viimeisensä heitti,
lumi pinojansa peitti,
kylmään hankeen valui muisto ihmisen.

Aika entinen se mieleen usein palaa,
täytyy vanhoja kai kunnioittaa salaa.
Suomi menee kohti lamaa,
päättäjät – vain sitä samaa.
Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Aika entinen se tuskin enää palaa,
muistot lohtua vain nykyisyyteen valaa.
Juoksee perään rahan löyhän
jälkeläiset rikkaan, köyhän.
Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Saara, 18.1.2009

Saisiko Vänkäriltä tilata laulun ammattiautoilijoille? Ois 70-vuotis juhlat ensi kesänä.

mehtäpena, 2.2.2009

Tuo on totisinta totta että aika entinen ei koskaan enää palaa. Mietin vaan noita nasevia värssyjä lukiessa sitä että olivatkohan nuo sahanlaulattajat ja muut entisen ajan miehet ja naiset sittenkin onnellisempia ja vähemmän tressattuja kuin nykyajan immeiset. Ainakin niin vaikutti sillä tämäkin sahanlaulattaja oli tosi sosiaalinen ja vireä tyyppi jolta riitti aikaa tilipussin hankkimisen ja kotiin kantamisen jälkeen aikaa perheelle ja jopa naapureille. Mistähän se tämä kiire on soluttautunut tähän elämään niin monille ettei tahdo loppujen lopuksi riittää aikaa mihinkään. Tämän kun joku selvittäisi niin ei tarvitsisi haikailla pokasahan eikä moottorisahankaan perään vaan voisi keskittyä nauttimaan elämästä niinkuin sahanlaulattaja Pasanenkin teki. Taitava mies siinä suhteessa tuo Pasanen.

Vanha salasanoittaja, 7.2.2009

Elämänviisaita pohdiskeluja jälleen kerran Mehtäpenalta. Kiireestä puheenollen ja Saaralle tiedoksi, että kiirettä tuntuu olevan Vänkärilläkin, kun ei ole ehtinyt ammattiautoilijoitten asioita miettimään. Mutta eipä hötkyillä, Vänkärin kaverit Apukuski tai Suhari saattaa hyvinkin innostua riimittelemään – syksymmällä. Toivotaan kuitenkin, että sykertyisi jotain jo ennen kesää.

Vanha auton-/taksinkuljettaja Laitinen saattaisi olla ihan hyvä lähtökohta tälläkin kertaa. Taksien yhteydessähän salakuljettaja tuo mieleen pimeät taksit ja sehän ei tietenkään sovi juhlapäivänä… Mutta jäädäänpä vartoilemaan mitä tuleman pitää.