Pikkujoulujuhlassa oli tunnelmaa

Jukka Paananen, 16.12.2009

Kylän pikkujoulua vietimme tänä vuonna vaihteeksi Mehtä-Lehtolassa. Maisema oli jo mukavan talvinen, kun pakkaslumi oli peittänyt maan ja kuurannut puut. Ulkotulet tervehtivät lämpimästi juhliin tulijoita. Mehtä-Lehtolan sali täyttyi iloisesta puheensorinasta, paikalle oli saapunut kolmisenkymmentä kyläläistä.

Tuhdit tonttumuorit olivat keittäneet isolla padalla joulupuuroa ja soppaa.

Illan juontajana toiminut Peipon Jari toivotti juhlaväen tervetulleeksi.

Itsenäisyyspäivää ja talvisodan 70-vuotispäivää muistaen Hukkanan Aapo, Leskisen Niilo ja Kekkosen Jorma esittivät juhlan aluksi Veteraanin Iltahuudon.

Ennen puuronsyöntiä piti puuropuheen Lehtolan Paula. Paula muisteli lennokkaaseen tyyliinsä lapsuusajan jouluvalmisteluja ja jouluja. Ennen vanhaan ei joulun alla ihmisillä ollut samanlaista kiirettä ja stressiä kuin nykyään, vaikkei ollut apuna nykyajan tehokkaita vekottimia. Jotenkin tuntuu, että entisajan joulun tunnelma oli silti paljon aidompi ja juhlavampi kuin nykyään. Erityisesti Paulan muistoihin olivat jääneet joulukirkkokyydit hevosella.

Puuro ja soppa maistuivat.

Puuronsyönnin jälkeen seurasi pikkujoulujen kohokohta: Ruusujen ja Mullikuoron joululaulukisa BumtsiBum-tyyliin. Mittelöä saapui vauhdikkaasti steppaillen vetämään itse ”Pentti Puuströmmi”. Pentti pyysi yleisön joukosta avustajakseen Rikka Tammelan.

Kisa oli tasaväkinen ja ennen kaikkea hauska. Pentti jakoi tuomarina pisteitä tietenkin oikean laulun arvaamisesta, mutta lisäpisteitä ropisi myös nuotinvierestä laulamisesta tai tanssimisesta. Kun oikea joululaulu oli selvinnyt, se laulettiin porukalla. Kunkin laulun jälkeen Pentti esitti joukkueille lisäkysymyksiä myös kappaleiden sanoittajista ja säveltäjistä – ja taas ropisi pisteitä tai sitten ei.

Jouluyö-juhlayö- laulun jälkeen Pentti tivasi Mullikuorolta, että onko kuorolla tarkempaa tietoa laulun suomentaneesta Gustav Oskar Schönemanista? Tähän heitti Nergin Martti, että ”Eipä sitä ainakaan tuolla raivuulla oo näkyny”. Ei tullut pisteitä.

Kilpailu päättyi niukasti rinnan mitalla Ruusujen voittoon. Mullikuoro tosin harkitsee yhä protestin tekemistä muutamista tuomarin tulkinnoista.

Kuorokisan jälkeen hiljennyimme kuuntelemaan Kekkosen Tuulan esittämän Joulurunon. Jouluruno oli peräisin Maaseudun Tulevaisuuden joululiitteestä vuosien takaa.

Seuraavaksi Sonja Andersin esitti herkästi ja koskettavasti laulun ”Varpunen jouluaamuna”.

Ohjelman lopuksi joimme tonttumuorien tarjoamat torttukahvit. Kahvinjuonnin lomassa Aapo, Niilo ja Jorma musisoivat mm. Kolimajärven valssin.

Illan päätteeksi tontut löysivät kuusen alta vielä hauskan pikkupaketin itsekullekin.

Lämmin kiitos tonttumuoreille makoisasta puurosta, sopasta ja torttukahveista! Samoin kiitokset ohjelman esittäjille ja kaikille mukana olleille!

Mukavaa joulun alusaikaa!

Kuhanpoikasten istutus Kolkulla

Erkki Törmälehto, 15.12.2009

Tänä syksynä toteutettiin kuhanpoikasten istutus Kolkulla keräysvaroin. Rahaa lahjoittivat Kolkun ranta-asukkaat ja mökkiläiset yht. 34 henkilöä sekä Säkkärämäen ja Puralan kalastuskunnat. Rahaa saatiin kokoon 3200 euroa. Kuhanpoikaset hankittiin Äänekoskelta. Toimittaja oli Keski-Suomen Kalavesienhoito oy, ja kasvattaja oli Laukaan Kuha Oy. Poikasia oli 13.550 kappaletta ja niiden koko oli 7-13 cm. Ne laskettiin Kolkkujärveen Erkki Törmälehdon rannasta 6.10.09. Paikalla olivat Eero Koponen, Hannu Keränen, Erkki Törmälehto ja kameramiehenä velipoika Risto Törmälehto Nivalasta.

Koska kuhanpoikasia ei ollut saatavissa tuon enempää, ja rahaa oli vielä jäljellä 900 euroa, hankittiin sillä summalla 180 kpl puolikiloista järvitaimenta. Toimittaja oli sama kuin ensimmäisellä kerralla ja kasvattaja oli Muuttolan Lohi Oy. Taimenet laski Kolkkuun omasta rannastaan Lassi Paananen sekä Kari Nerg 30.10.09. Siitä viikon päästä järvi jäätyi.

Siellä kuhanpoikaset nyt varttuvat ja kasvavat, ja jos jonkun kalassaolijan koukkuun joskus jokin tarttuu, ei tämä tempaus ole ollut turhaa. Keräyksen voisi uusiakin tässä lähitulevaisuudessa.

Kiitokset ja Hyvän Joulun toivotukset kaikille lahjoittajille, rahan kerääjille ynnä muille mukana olleille! Seuraavan kerran kokoonnutaan pilkkikisoihin Kolkkujärvelle Pääsiäisen aikaan. Jauhiaisen Oiva se pilkkikisan ensimmäisen kerran järjesti. Eihän Kolkulta pilkillä juuri mitään saa, mutta onpahan yritystä ainakin. Uistelukisa on järjestetty heinäkuulla. Näihin molempiin tapahtumiin ovat tervetulleita kaikki. Näissä mukavissa kisoissa allekirjoittanutkin on oppinut tuntemaan muita mökkiläisiä sekä paikallisia asukkaita.

Joulu (runo) hukassa?

Mehtäpena, 7.12.2009

Elettiin Joulunaikaa 1996. Olimme hankkineet Jyväskylän Kuokkalasta vanhan ränsistyneen talon ja remontoineet siitä itsellemme asunnon. Saimme tuolloin Jouluvieraaksi Äitini Kertun ja Sisareni Eevan nyt jo molemmat edesmenneitä. Luultavasti Äiti toi tuliaisena Maaseudun Tulevaisuus lehden joka ei minulle tuohon aikaan tullut vaikka nuoruudessa olin sitä tottunut lukemaan.Joulunumerossa oli eräs runo joka jollain tavalla vaikutti minuun niin että luin sen useaan kertaan ja mietiskelin sitä pitkään. Taisi ihan silmät kostua niin syvältä tuo runo kosketti. Se oli muutoinkin hyvin tunnelmallinen ja mieliinpainuva Joulu. Ajattelin että tämä runo täytyy tallentaa ja niinpä laitoin sen ison tietosanakirjaan väliin jossa arvelin sen parhaiten säilyvän. Seuraavana vuonna kaivoin sen sieltä esille ja kun oli joku tilaisuus missä piti jotain Joulusta sanoa käytin runoa puheessani. Mutta nytpä en enää muistanut laittaa sitä tuohon alkuperäiseen paikkaan kirjan väliin vaan laitoin sen ajattelematta enempää kirjoituspöydän laatikkoon. No minun kirjoituspöydälläni on yleensä aina liian paljon papereita, tarpeellisia ja tarpeettomia. Johonkin papereiden sekaan runokin sitten hukkui ja kun yritin hakea sitä päästäkseni taas Joulufiilikseen ei sitä löytynyt millään. Useaan otteeseen aina Joulun alla kaipasin tätä runoa ja pengoin laatikoitani mutta turhaan. Jouluruno oli hukassa. Mutta tiedättekö mitä?  Kun menneen vuoden maaliskuussa teimme muuttoa tänne Viestinmäelle ja yksitellen järjestelin papereitani sieltähän se löytyi jostain välistä. Nyt päätin että pidän tästä parempaa huolta ja toin lappusen tänne Kolkulle. Se oli minulla syntymäpäivilläni huhtikuussa ja siteerasin sitä siellä.Mutta taas se unohtui jonnekin. Muutaman päivän tein kovaa aivovoimistelutyötä koettaen kerrata mihinkähän se tuli keväällä laitetua. Tämä työ tuottikin taas tuloksen ja menin etsimään kesäpuseroani jonka taskussahan se olikin,joten taas on Joulutunnelma pelastettu. Mutta nytpä vahingosta viisastuneena talletankin sen tänne tarinapalstalle ettei taas ensi vuonna tarvitse järjestää suuretsintää. Runon on kirjoittanut minulle tuiki tuntematon Timo Mäenpää. Varmaan on metsien miehiä Timokin joten terveisiä vaan ja elä pane pahaksesi vaikka lainaan tekstiäsi tänne Kolkkulaisten luettavaksi. Tuula Kekkonen luki tämän muuten Kolkkulaisten pikkujoulussa joten lähetä lasku jos olet Teoston jäsen.

Aattoaamuna

Laareissa taas vehnää, ruista
murhetta en tänää muista
korpeen-tuonne kirkkooni-nyt lähden
jätän surut

Hangen valtakunta-salo
mun on seurakuntatalo
latvustoissa lauhkeat soi siellä tuulten urut

Päivä punaa taivaanrantaa
poika tuossa sahaa kantaa
joulupuuta kanssaan haen-holvistossa hiivin

Mistä isi: laulaa tuuli?
kysyy hän sen kuskeen kuuli
– se soi sanaa joulun, sanaa suuren direktiivin

Siihen tyytyy taapertaja
näkyykin jo tilan raja
taimikossa lunta kumppanini kaulaan asti

Katso! Jänis pakoon loikki
katso, kuusi tuosta poikki
nutistellaan näre nurin pojat pontevasti.

Sitten kotiin, samaa vanaa
latvus jäljet umpeen lanaa
puuta vedän perässäni-poika kaaloo eessä

Närhi nauraa, meidät näki
kas kun tuli alamäki
mentiin myötäleessä niinkuin propsipöllit reessä

Kuomallein on kaikki uutta
kerralla hän viittä kuutta
asiata ounastelee-aina löytyy ilon aihe

Itse mietin niitä,näitä
sieluun kertyneitä jäitä
sulattelen, kerran tulee sellainenkin vaihe.

Tuollainen kun nyt oot sinä
olin kerran myöskin minä
nähdä sain niin paljon uutta, outoa ja hyvää

Vaan nuo arjen kiireet, huolet
riisti riemuistani puolet
nyt vain honkain huokaillessa tunnen rauhaa syvää.

Tämän löytyneen joulurunon myötä haluan toivottaa kaikille tarinapalstan lukijoille Hyvää ja Rauhallista Joulua. Ja kirjoittakaa hyvät ystävät tähän jatkoksi omia mielöirunoja tai muita joulumuistoja.

Kolkun Ruusuilla ensikonsertti isänpäiväjuhlassa

Jukka Paananen, 8.11.2009

Viime keväänä Kolkun kylän miesväki yllätti kylän naiset iloisella äitienpäiväjuhlalla. Nyt isänpäivänä oli sitten naisväen vuoro räväyttää. Kylätalon saliin oli katettu juhlakahvit täytekakkuineen ja salin taululla oli iloinen isänpäiväonnittelu.

Juhla alkoi Kekkosen Sonjan lämpimillä tervehdyssanoilla.

”Arvoisat kyläläiset, ennen kaikkea isät! Tervetuloa Kolkun kylän isänpäiväjuhlaan. Päätimme kylän naisten kesken järjestää pienen isänpäiväjuhlan pvy:n kokouksen yhteyteen. On aika juhlistaa isyyttä ja miehisyyttä. Sitä sitkeyttä, päättäväisyyttä ja hartiavoimaa, joiden ansiosta tämänkin kylätalon uudistunut ulkomuoto on.

Mielestäni täällä maalla, ”Kolkun korvessa”, on onnistuttu säilyttämään isyydessä ja miehisyydessä jotain perustavanlaatuista, joka nykymaailman kiihtyvässä elämäntahdissa tahtoo muualla unohtua. Elämä on toki täällä työntäyteistä ja raskastakin, mutta perheet puurtavat yhdessä, ja lapset voivat olla läsnä yhtä aikaa molempien vanhempien työssä ja arjessa.

Monelle kaupunkilaislapselle isän työssä käynti on aika abstraktia; isä vain joka aamu häviää salkku kädessä jonnekin. Mutta me täällä tiedämme, mitä meidän isiemme työ on, ja miksi he sitä tekevät. Ja muistan, että pienenäkin saattoi olla varma siitä, että aina isän vähintäänkin muutaman kilometrin säteeltä tarvittaessa löytää; milloin mistäkin metsätöistä tai traktoria rassaamasta. Se on sellaista turvaa ja vakautta, joka on lapsille korvaamattoman arvokasta. Kiitos siitä!”

Tervehdyssanojen jälkeen oli sitten vuorossa ”Kolkun Ruusujen” ensikonsertti. Huumorilla höystetty, mutta koskettava ja kylän isille omistettu laulusikermä sisälsi katkelmia seuraavista lauluista:

”Sä kuulut päivään jokaiseen”
”Mä joka päivä töitä teen”
”Olen suomalainen”
”Sankarit”
”Ystävän laulu”
”Arvon mekin ansaitsemme”
”Jätkän humppa”
”Hopeinen kuu”
”Aja hiljaa isi”
”Kaiken takana on nainen”
”Hilima ja Onni”


”Korkealla kunnahalla hongat huminoi.
Kirves paukkaa, puuta haukkaa, konesaha soi.
Martti siellä, päänsä hiellä leivän saada voi,
mut huilatessaan unelmoi:
Hoi, hoi sä Martin oma kulta,
oijoi, sun lempesi on tulta.
Voi, voi, jos suukon saan mä sulta,
aijai, se kuumeen mieheen loi”

Esityksen lopuksi naiset hakivat herrasmiehensä valssin pyörteisiin laulun ”Minä rakastan sua” saattelemana.

Konsertin jälkeen nautittiin sitten isänpäiväkahvit ja konjakit!

Kiitos ”Kolkun Ruusuille” ja kaikille juhliin osallistuneille!

Riikka Nerg, 9.11.2009

Kiitos Sonjalle hienoista sanoista ja edustuksesta meidän puolesta jotka paikalle eivät päässeet, itse en päässyt yövuorojen takia. Usein, ehkä jopa korostuneesti työstäni johtuen, tunnen suurta kiitollisuutta ja onnea omasta isästäni sekä muista kylän miehistä ja naisista jotka ovat tämänkin räkänokan kasvua seuranneet ja vaikuttaneet tavalla taikka toisella. Isänpäivää juhlitaan kerran vuodessa, mutta oikeasti olette tärkeitä jokapäivä.

Sonja Kekkonen, 22.11.2009

Kiitos Riikalle kiitoksesta! Ja kiitos kaikille läsnäolleille. Isänpäiväjuhla oli oikein ihanan lämminhenkinen! Juuri sellainen, kuin Kolkun kylällä kuuluu ollakin.

Hääperinne

Kuokkavieras, 14.8.2009

Viime lauantaina vietettiin taas pitkästä aikaa Kolkulla häitä. Sanna ja Heikki pitivät hääjuhlaansa kylätalolla,joka kuulemma puitteiltaan sopii hyvin hääpaikaksi. Väkeä oli paljon ja iloa piisasi pitkälti aamutunneille asti. Kiitos vaan hääparille ja vanhemmillensa mukavista juhlista.

Tästä juontui kuokkavieraan joka kylläkin oli kutsuttuna näissä häissä mieleen että löytyisiköhän tarinapalstan lukijoilta muistoja ja hääperinnetietoa vanhemmilta ajoilta. Senverran tätä asiaa pohjustan että ainakin 50-60 luvulla, lie ollut aikaisemminkin täällä päin oli joskus ns.”yleisiä häitä”.Näihin ei kai erikseen kutsuttu ketään vaan kaikki jotka vaan olivat kiinnostuneita saivat tulla mukaan. Niinpä varsinkin nuoriso hyvinkin kaukaa tuli paikalle. Taisivat olla joskus aika arvaamattomia ja rajunpuoleisiakin tällaiset tilaisuudet. Kuokkavieras muistaa olleensa joskus ihan ventovieraassa talossa jossain Pihtiputaan Liitojoella häissä. Sinne mentiin taxilla poikaporukalla. Mutta kuinka ollakaan kun aamunsarastaessa aloin haeskelemaan joukkoa niin ketään ei löytynyt. Myöhemmin selvisi että olivat kesken kaiken lähteneet jonnekin Löytänän puolelle jossa myös tiedettiin olevan häät.Eivät siinä tohinassa muistaneet että yksi porukasta puuttui. Pienen mietinnän jälkeen päätin lähteä kotimatkalle kävellen. Rahaa kun ei ollut yksin taxikyytiin. Tämän noin 30-35 km marssi meni muuten hyvin mutta nahkapohjaiset tanssikengät eivät tätä reissua kestäneet vaan pohjat olivat puhki jo tuossa Matolahden paikkeilla Kärväskylällä.

Kertokaapa muutkin häämuistojanne. Ihan miltä ajalta tahansa. Minkälaisia lienevät olleet häät sotien aikaan. Tiettävästi silloin mentiin vihille vähän pienimuotoisemmin. Kovin isot ja riehakkaat juhlat taisivat sotien aikaan olla kiellettyjäkin.

Luokkavieras, 3.10.2009

Varsinaisista häämuistoista tulee mieleen mm. seuraavia muistivälähdyksiä:

Sota-aikaan vihillemenoa vauhditti varmaankin vihkiloma. Ja myöhemmät lomat, joita ukkomiehille heltisi tietysti helpommin kuin poikamiehille.

Rajunpuoleisista häistä tulee mieleen eräät häät keskellä kylää sodan jälkeen. Naapurikylältä oli pölähtänyt häätaloon hieman räyhähenkisiä nuorukaisia. Pistoolitkin olivat paukkuneet. Ampumahaavoilta kuitenkin vältyttiin, mutta morsiamen veljillä oli muutaman päivän nyrkit turvoksissa, kun olivat riidanhaastajia hieman kovakouraisesti häätalosta häätäneet. Ja saatelleetkin jonkin matkaa.

Tikka-Eemin ja Lempin häissäkin oli ollut menoa ja meininkiä. Niistähän taisi olla jo juttua Tikka-Lempin nurkkatanssiartikkelin yhteydessä tällä palstalla tammikuussa 2007.

Apollo 11 laskeutumista kuuhun seurattiin mustavalkotelevisioista 20.7.1969 vastaisena yönä. Hämärän muistikuvan mukaan jossain Kumpumäellä taisi olla juuri samana yönseutuna yleiset häät. Siis lauantaina 19.7.1969. Siellä taisi olla oikein kijoskikin palvelemassa häävieraita.

Palvelu pelasi myös 1970-luvun lopulla häissä, jotka järjestettiin Pihtiputaalla eräällä tansseistaan kuululla talolla. Hämärähkön muistikuvan mukaan etikettömiä puteleita kulki juhlaväen keskuudessa aika runsaasti. Ja keittiön nurkassa olevasta pahvilaatikosta niitä löytyi lisää. Ja tarjoilu pelasi muutenkin moitteettomasti.

Sitäpaitsi – hääyöaie on kaikenkaikkiaan mukava asia. Myös kielitieteellisesti, koskapa siinä on 7 vokaalia peräkkäin. Niihin aikoihin kun tv:ssä pyöri se Onnenpyörä-visailu, törmäsin puolalaiseen, jonka nimessä taisi olla 7 konsonanttia ja yksi vokaali. Hääyöaie jos olisi ollut silloin mielessä niin siitähän oli piisannut lohkaistavaksi poloiselle apuvokaaleja. Ja iskurepliikinkin siitä olisi voinut lohkaista: Haluatko ostaa vokaalin?

Ja lopuksi hääasian vierestä, ihan vaan yleisellä tasolla – ja vähän huumorillakin. Ottamatta lainkaan kantaa yksittäistapauksiin:

Vanhoinakin aikoina oli myös niitä tapauksia, että ei pidetty häitä ollenkaan. Eikä edes vihkiäisiä. Periaatteellisista tai vaikkapa taloudellisista syistä, vaikkapa lesken huoltoeläkkeestä, johtuen. Eli ei ne avosuhteet ole ihan tuore keksintö. Susipareiksikin saattoivat kutsua.

Yleensä kuitenkin vihillä käytiin ja jälkikasvua odoteltiin. Mutta syntyväksi aikaisintaan 9 kuukauden jälkeen vihkiäisistä. Tai ainakin kihlauksesta. Ehkäpä tämä aiheutti esikoistaan odottaville nuorikoille henkisiä paineita, jotka aiheuttivat vuorostaan paljon etuaikaisia synnytyksiä. Tuppasivat vain ne esikoiskeskoset olemaan paljon isompia kuin nykyajan keskoset. Nelikiloisiakin saattoivat olla.

Joskus kävi niinkin, että vauvauutisista huolimatta ei mentykään yhteen, ei virallisesti eikä edes susiparina. Ja maksettin sitten elatusmaksuja eli ruokkoja. Tai jätettiin maksamatta…

Yhteenvetona voisi kai todeta, että elettiinpä ennenkin. Pariutumisrituaalit kaikkine kiemuroineen ovat usein isoja asioita pienen ihmisen elämässä. Isot keskoset, lehtolapset, susiparit ja leskien lemmet saattoivat aiheuttaa ahtaimmissa mielissä paheksuntaa. Vaikka kyse oli sittenkin vain elämästä, ei sen enemmästä. Tai ehkäpä oli jopa kyse juuri siitä ydinelämästä aidoimmillaan.

Tänä päivänä olemme tietenkin suvaitsevaisempia emmekä heittele niitä ensimmäisiä kiviä moisten asioiden takia. Vaan toivomme kaikille onnellista ja leppoisaa elämää valitsemallaan tiellä.

Viron matkasuunnitelmia

Jukka, 21.6.2009

Pvy:n johtokunta päättää tällä viikolla Viron matkan ohjelmasta. Matka on tarkoitettu kaikille halukkaille ja se on tarkoitus tehdä 14.-16.8.2009. Pvy:n jäsenet saavat matkaan pienen alennuksen (50 euroa), muille matkan hinta tulee olemaan n. 170-180 euroa. Matkasta on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoista suunnitelmaa:

Vaihtoehto 1:

  • lähtö perjantaina klo 14.00
  • yö Viking XPRS-laivalla, lähtee Helsingistä klo 21.30
  • lauantaipäivänä käynti Roc Al Mare-ulkoilmamuseossa ja Tallinnan kiertoajelu
  • yö Tallinnassa Radisson SAS-hotellissa
  • sunnuntaina klo 14 laivaan (Tallink Star)
  • takaisin Viitasaarella klo 22.30

Vaihtoehto 2:

  • lähtö perjantaina klo 14.00
  • yö Viking XPRS-laivalla, lähtee Helsingistä klo 21.30
  • lauantaipäivänä matka Viljandiin halki Viron parhaiden viljelymaisemien suomalaiselle Kure Mois Oy:n maatilalle (1300 ha peltoa, 500 lehmää)
  • kiertoejelu ja tutustuminen Tarton kaupunkiin
  • yö Tartossa London/tms-hotellissa
  • sunnuntaiaamuna lähtö klo 8.30 Tartosta
  • ostoksia varten aikaa n. 2 tuntia Tallinnassa
  • sunnuntaina klo 14 laivaan (Tallink Star)
  • takaisin Viitasaarella klo 22.30.

Laittakaapa palautetta ja lisävinkkejä tämän tarinan kommentteihin tai minulle sähköpostiin. Kumpiko vaihtoehto valitaan? Vai joku muu? Olisiko matkalle lähtijöitä? Sitovat ilmoittautumiset sitten heinäkuun alussa, kun johtokunta on päättänyt matkasta tarkemmin.

Harri Mäkinen, 21.6.2009

Täältä Kuorikoskelta ollaan kyllä lähdössä, lähtijöitä voisi olla ehkä 15 kpl. Meilläkin pvy tukee kaikkia jäseniä pienellä summalla perinteisesti kevätkokouksen päätösten mukaisesti. Itseä kiinnostaisi paremmin vaihtoehto 2, kun Tallinnassa on tullut jo käytyä useamman kerran, mutta muualla Virossa ei.

Ajan työssä, tulen tuolta kaukaa

Jolle Kantelo, 12.6.2009

Huomenta Kolkku, hyvin pyyhkii. Sun poikas valvoi taas ja ahkeroi. Mutta ei tien päällä vaan kirjoitellen.

Kesäkuu on jo pitkällä ja monenlaisia autoiluaiheisia lauluja olisi ollut jalostettavaksi, mutta eipä sitten kukaan tarttunut Saaran syöttiin eli väsämään laulua ammattiautoilijoille.

Siks kokeilen minä, jolle on kantelo suotu, pienenä sormiharjoituksena muokata muutamaa tuttua laulua, joilla ei alunperin ole mitään tekemistä autoilun kanssa. Kennedyn kuuohjelmaa mukaellen: en siksi, että se olisi helppoa vaan siksi koska se on vaikeaa… Tai no, eihän tässä nyt toki olla kuuhun menossa, eikä edes hopeiselle kuun sillalle. Ja toisaalta, ei tämä nyt niin vaikeaa ole, kun ei ota tätä liian vakavasti. Älä ota sinäkään.

Jos alkuperäisten versioiden sanat ja tunnelma eivät ole tuttuja niin tuskinpa näistä riimeistä on paljon iloa. Mutta jos muistat hyvin Matin ja Tepon letkeän ”Mä näitä polkuja tallaan” (san. V-P Lehto), Markku Aron tulkinnan ”Keskiyön aikaan” (suom. Junnu Vainio) tai Loirin version Eino Leinon runosta ”Lapin kesä” niin vilkkaalla mielikuvituksella voit ehkä maalailla niistä ihan hauskoja mielikuvia näillä tuunatuilla sanoilla.

Muutamiin oudolta näyttäviin sanavalintoihin löytyy yleensä syy alkuperäisestä riimistä. Kompromisseja on pakko tehdä, jotta rytmitys, tavujen mittatarkkuus, sanojen samantapaisuus ja ehkä jopa laulettavuuskin jotenkuten säilyisivät. Kertosäkeistä saattaa olla useampiakin versioita, joista voi valita mieluisimman.

Ensimmäisen kuvitteellinen päähenkilö voisi olla toisen tai kolmannen polven autoilija, joka on imenyt dieselin tuoksun itseensä jo äidinmaidossa ja perinyt liikenneluvat luontevasti isältään. Laulaakohan automies/-nainen tässä autolleen vai elämäntoverilleen. Ehkäpä molemmille.

Mä näitä polkimia tallaan

Mä näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti,
jos sä rattaani pyörit mun vierelläin.
Näiltä saloilta löytyy se viimeinen lasti,
jonka yhdessä kuskaamme ystäväin.

En löpöautoa vieraaseen vaihtais,
vaik tätä työtä niin moni kaihtais.
Tää lupa isältä pojalle siirtyi,
vaikka naapuri omansa myi.

Mä kuulin sydäntäin, se sanoi: Tielle jää,
et muualta sä onneas voi löytää.
Sä tulit kanssani öljyiseen jobiin,
korpitietä myös rakastit niin.

Mä näitä Volvoja ohjaan kai viimeiseen asti,
taksamittari pyörii mun vierelläin.
Näiltä saloilta löytyy se viimeinen rasti,
jonne yhdessä kuljemme ystäväin.

Ei näitä pirssejä jarruta myrskyt,
ei teitä kaada elämän tyrskyt.
Me voimme taksilla kyytejä antaa,
taksamittari raksuttaa saa.

Jos kuulee sydäntään, se sanoo: Tielle jää,
et muualta sä onneas voi löytää.
Se on niin lähellä, kun sen vain huomaa,
eikä kurvaile ojien taa.

Mä näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti…

Näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti…

Jatketaan ammattiautoilijoiden selkävaivoihin, noidannuoliin (lumbago) ja muihin selkälihaskramppeihin sekä nikama- ja välilevyperäisiin iskiashermovaivoihin. Kuvitteellinen päähenkilömme voisi olla selkä- ja vatsalihasjumpat laiminlyönyt selkävaivainen nuori taksirenkikokelas, joka tolpallakin vain istui ja kuunteli autotereoista Markku Aron nuoruudentuskaista hittiä Pariisin yöstä.

Keskiyön aikaan Keskitien laitaan

Nyt tien päällä yksinäin mä mietin,
vain että kerran pilaa terveyden.
Kun kesän kerran suharina vietin
niin silloin ilmeisesti tein mä sen.

Mä istuin aina tauoillakin loppuun asti,
ja nousin vasta kunnes soiteltiin.
Olin tyhmä istunut vain jatkuvasti
ja siinä tukirankaa koiteltiin.

Ja kuskityön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan minä tuntea ensi kertaa iskiaksen.

Kuskit mulle vakuutteli kiihkeästi
mun aina taksityössä viihtyvän.
Mut selkääni kuules koski vietävästi,
mä tunsin välilevyn siirtyvän.

Ja kohdalla Saikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan minä tuntea tuskat selkäsairauden.

Nojasin mä konepellin reunaa vasten,
nyt tiesin mikä tuskan rumba on.
Nyt ei enää leikkiä se ollut lasten,
kun tunsin lanteillani lumbagon.

Ja keskiyön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan…
Ja keskiyön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain kuskityön aikaan minä tuntea tuskat selkäsairauden.

Ja lopuksi amatööriautoilun puolelle. Lapin kesästä ratin kehän ja selkänojan väliin. Tieliikenteen onnettomuustilastoihin, turhaan kiireeseen ja kärsimättömyyteen. Sekaan hieman malttia ja vähän liikennevalistustakin. Pohjana Eino Leinon ”Lapin kesä” kokoelmasta Kangastuksia, vuodelta 1902.

Ratin kehä

Ratissa kaikki kulkee nopeasti,
maa, ruoho, ohra, rauduskoivutkin.
Tuot olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan kuolon aiheisiin.

Miks teillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks teillä niin on monta mielipuolta?
Miks liikaa päättömiä kaahailee?

Miks miestä tiellä kaikkialla kaatuu
kuin heinää – miehen päässä katkeaa,
miks aatteet, tunteet miehen kaikki paatuu
tai kesken toimiansa ratkeaa?

Ruuhkissa tyyntä säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Mut kukkoina kai syntyy poikalapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kaahauskohtaloita huokailen?

On vastaus kai yksi: ratti oma,
sit käännellessä mieli kapeutuu.
On syynä ratin selkänojan loma
ja rukkain uhoistus ja riehu muu.

Mut kiire vain on vauhdin syynä hetken,
tääll aatteet levähtää vain Matin saa,
kun taas ne alkaa rauhallisen retken
ja mättävät jo jäitä ratin taa.

Oi, kelpo pyörittäjät ratin kehän,
ja suuret aatteet, teitä tervehdän!
Jos tiellä jäätää, maltattehan vähän
ja muistatte myös vauhdin järkevän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Sovussa auroin kulkee jouhevin.
On teiden varsillakin rauhallista,
jos turvaisa on ranne rahtarin.

Ajaen halki Suomen entäkäätte!
Matkoja tehkää, reissut luistakaa!
Mut talven toistuneen kun täällä näätte,
ma rukoilen: jääkelit muistakaa!

PS. Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Kaarlo Kramsun alkuperäistä ja aitoa runotuotantoa löytyy osoitteessa: www.internetix.fi/aspit/runot/runohaku.htm.

Saara, 13.6.2009

Kiitti paljon hyvistä sanoista, tuli vähän täpärällä, ollaan juuri lähdössä. Mutta tulostan sanat mukaan, jospa Minkkisen Jarin bändi uskaltaisi heittäytyä ilman harjoituksia peliin.

Aamor ja Huumor

mehtäpena, 28.5.2009

Muistuipa tässä mieleen eräs opettavainen kertomus Isosta Kirjasta sekä siihen liittyvä tarina jonka kerran kuulin minua paljon paremmalta tarinakertojaystävältäni. Kertomus tapahtui siihen aikaan kun Mooses oli kansajohtajana. Siis oikea Mooses en nyt puhu mistään Paavosta. Kansa oli sodassa mikä ei ollut mitenään epätavallista tuohonkaan aikaan. Mutta Mooses oli saanut ylempää tarkat ohjeet kuinka menetellä. Joosua joukkoineen siellä laaksossa tappeli vimmatusti amalekilaisia vastaan mutta Mooses oli saanut käskyn istua vuorenhuipulla ja pitää kädessään olevaa sauvaa ylhäällä. Siis samalla tavalla kuin urheilijat joskus pitävät ylhäällä maansa lippua. Ja aina kun sauva oli ylhäällä Joosua oli voitolla mutta kun käsi väsyi ja vaipui alas niin jo oli heti vihollinen niskan päällä. Mutta koettakaapas itse kuinka pitkään pystytte yhyteen menoon vaikkapa vain sateenvarjoa pitämään yläasennossa niin että käsi on suorana. Ei kovin kauan veikkaan ja ainahan nyt kunnon taistelu kestää vähintäänkin vuorokauden pari jos ei enemmänkin. Mutta asiaan keksittiin ratkaisu. Kaksi apumiestä nimeltään Aaron ja Huur tarjoutuivat tukemaan Mooseksen kättä pystyasennossa tuntitolkulta niin että tappelu kääntyi kuin kääntyikin Israelin voitoksi. Tämä on se kertomus mutta ystäväni tiesi siihen lisätä hyvän tarinan. Jossakin syrjäkylällä ettei vaan ollut Kolkulla oli ollut kinkerit eli lukuset. Ennenvanhaan siellä piti todistaa lukutaitonsa. Niinpä eräs maalaispoika nimitettäköön häntä nyt vaikka Jussiksi kun se on kaikkein yleisin etunimi joutui vuorollaan lukemaan. Ja tekstiksi sattui kuinka ollakkaan juuri tämä toisen Mooseksen kirjan 17 luku. Ja jussi jankkasi, sillä ei ollut kovin sujuvaksi kehittynyt lukutaito. ”Ja niin Aamor ja Huumor kannattelivat hänen käsiään molemmilta puolilta”. Kun kuulin tämän tuli mieleen outo ajatus. Kenties tämä Jussin lukema pitikin aika hyvin paikkansa. Olisikohan niin että näillä elämän junamatkoilla sun muissa taistelutilanteissa tarvittaisiin nämä kaksi avustajaa Aamor ja Huumor.

Tarinapalstoille toivoisi tarinoita joissa nämä kaksi olisivat vahvasti mukana. Mitä tulee ”taustoittajan” teksteihin niissä on ainakin jälkimäinen ollut hyvinkin vahvasti edustettuna mutta tarkkaan lukien sieltä kyllä tämän toisenkin kumppanin väliin tunnistaa.

Tolkkulainen, 28.5.2009

Mehtäpenalta jälleen mukava, leppoisa, hymyä ja hyväntahtoisuutta kumpuava juttu. Niinpä vaan kahden lukihäiriöstä syntyneen epäsanan varaankin saa mukavan tarinan kyhättyä hyvällä kaavalla: Taustatarina kaikkien tuntemasta maailmakirjallisuudesta. Kevyen humoristinen viittaus politiikkaan. Paikallinen lähennytys kotikylälle ja ehkäpä mahdolliseen tositapahtumaan. Ajallinen lähennytys tähän päivään. Ja pienen pohdiskelun päätteeksi jonkinlainen opetuskin. Hyvä Pena!

Huvikseen kirijuuttelija, 29.5.2009

Voe hyvänen aeka, tuossa täätyy olla jo vähintäänni insinöörin aevot että tuommoset rakennuspiirrustukset ossoo tehä yhelle pienelle jutulle. Myö akat ne ee osata muuta ku intuutiolla ja tunteella kirijuutella semmosia pikkusia juttusia.

Hyvä läppä tuo viittaus ”maailmankirjallisuudesta” 😉 Monelle se on aeka palijon syvempikkii ku vuan romsku, mutta soahan sitä sikssii sannoo, jos ee muuta pysty.

Elämän juna

Positiivari, 27.5.2009

Elämä on kuin junamatka.

Ihmiset astuvat kyytiin ja pois kyydistä. On jälleennäkemisen riemun asemia ja surullisten jäähyväisten asemia. Syntyessämme astumme junaan ja tapaamme omat vanhempamme ja ajattelemme, että he pysyvät luonamme koko matkan ajan. Useasti totuus on kuitenkin valitettavasti toisenlainen. He astuvat pois junasta määrätyllä asemalla ja jättävät meidät yksin vaunuumme,ilman heidän seuraansa, turvaansa ja rakkauttaan. Mutta kyytiin astuu aina uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tulevat olemaan meille tärkeitä meidän jatkuvan matkamme aikana. He ovat siskojamme ja veljiämme, ystäviämme ja muita mahtavia ihmisiä,jotka tulevat rakastamaan meitä.

Joillekin junamatka on hauska kokemus. Joillekin matka saattaa olla surullinen, lyijynraskaine matkatavaroineen. Jotkut taas ovat aina valmiita auttamaan matkatovereitaan. Jotkut jättävät koti-ikävän jälkeensä… Toiset taas astuvat junaan ja jäävät heti seuraavalla asemalla pois ja antavat vain harvoille meistä mahdollisuuden tutustua heihin. Joskus olemme yllättyneitä, kun rakastamamme matkatoveri menee istumaan toiseen vaunuun ja jättää meidät yksinään jatkamaan matkaa. Onneksi kukaan ei pidättele meitä vierailemasta heidän luonaan toisessa vaunussa. Joskus kuitenkaan emme voi mennä istumaan heidän viereensä, koska paikan on vienyt jo joku toinen. Mutta ei se haittaa, matkanteko on nyt vain sellaista; täynnä unelmia ja yllätyksiä, tapaamisia ja jäähyväisiä, joskus mukavia ja toisinaan pettymyksen tuottavia tapahtumia.

Mutta muista, paluumatkaa ei ole. Siispä tehkäämme matkastamme niin miellyttävä kuin mahdollista, teemmehän tämän matkan vain yhden kerran. Yrittäkäämme ymmärtää matkatovereitamme ja etsikäämme parhaimmat puolet heistä jokaisesta. Ymmärtäkäämme, että jokaisena matkamme hetkenä voi olla aina joku, joka tarvitsee ymmärtämystämme. Me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta, joka ymmärtää meitä.

Matkamme suurin mysteerio on se, että emme tiedä, milloin meidän on astuttava junasta pois. Emmekä tiedä, milloin kukin matkatoveri astuu pois kyydistä. Edes hän, joka istuu aivan vierellämme. Itse luulen, että olen surun musertama, kun aikani tulee astua pois kyydistä. Olen aivan varma siitä. Tulee olemaan kivuliasta sanoa jäähyväiset kaikille rakkaille ihmisille, joita olen matkani aikana tavannut. Mutta olen myös varma siitä, että joskus saavun Keskusasemalle, asemalle, jossa tapaan uudestaan kaikki rakkaimpani, itsekullakin mukanaan enemmän matkatavaroita kuin matkalle lähtiessään. Ehkä olen matkan varrella voinut antaa heille omastani osan.

Rakkaat ystävät, tehkäämme matkastamme ikimuistoinen! Huolehtikaamme siitä, että jätämme jälkeemme kauniita muistoja. Toivon kaikille minun vaunussani istuville: Oikein mukavaa junamatkaa. Nauti matkanteosta.

 

Koko kylä juhli äitejä

Jukka, 14.5.2009

Kolkun kylän miesväki yllätti kylän naisväen iloisella äitienpäiväjuhlalla viime sunnuntaina. Ykkösiinsä pukeutuneet kylän herrasmiehet olivat valmistautuneet juhlaan huolellisesti. Kylätalolle oli hankittu uudet pöydät ja tuolit, kylätalo oli siivottu perusteellisesti ja Suomen lippu liehui lipputangossa. Saliin oli katettu äideille täytekakkukahvit ja äitienpäivää varten oli valmisteltu ja harjoiteltu oikein kotikutoinen juhlaohjelma.

Heti ovella äidit saivat ruusutervehdyksen.

Ruusutervehdysten jälkeen oli vuorossa Martin ja Timon keittämä ja Hannun, Eeron, Veikon ja Jarin tarjoilema kahvi täytekakkuineen.

Kahvin jälkeen oli vuorossa itse juhla. Juhlan juontanut Jari totesi aluksi, että on kulunut ainakin 25 vuotta siitä, kun tällä kylällä ja tässä paikassa edellisen kerran on juhlittu äitejä.

Äitienpäiväpuheen piti itseoikeutetusti kyläpäällikkö Pentti.

”On sanottava että oli aika vaikea valmistaa tätä puhetta. En haluaisi toistaa niitä sinänsä kauniita, tosia ja herkkiä sanoja, joita äitienpäiväjuhlassa perinteisesti lausutaan. ”Maailman paras Äiti, jne.” Mietiskelin pitkään, että mikä on tuo ominaisuus tai taito, joka on kautta vuosisatojen tehnyt äideistä sitä mitä he ovat olleet, ja miten he äitinä olemisesta vaikeinakin aikoina ovat selvinneet. Sanomattakin on selvää, että kaiken perustana on rakkaus, jonka sanotaan olevan lahja Jumalalta.

Mutta arvelen että rakkaus tunnetilana ei selitä sittenkään ihan kaikkea sitä käytännöllisyyttä ja tarkkanäköisyyttä, joka äideissä ja naisissa yleisemminkin ilmenee. Luulenpa että naiset ja etenkin äidit jotenkin näkevät ja kuulevat asioita eri tavalla, kuin me miehet. Varsinkin ihmissuhteissa lastensa kanssa heillä on taito havaita asioita ja tunnetiloja tarkemmin ja pidemmälle kuin mihin me miehinä ja isinä useinkaan pystymme.”

”Varmasti naiset myös kuulevat meitä miehiä paremmin. ”Rentuksikin” itseään kutsunut runoilija ja muusikko Juice Leskinen arvosti äitiään niin paljon, että kirjoitti runokokoelman, jonka nimeksi pani Äeti. Siinä hän käsittelee Äitinsä elämänvaiheita hyvin karulla, mutta pohjimmiltaan herkällä tavalla. Juicen äiti oli kokenut elämässään kovia asioita, jo seitsemäntoistavuotiaana hän joutui lähtemään sodan jaloista ja käveli lehmiään taluttaen 800 kilometriä Impilahdelta Vimpeliin, ja sieltä mm. Viitasaaren kautta Juankoskelle. Hän saatteli Juankosken hautuumaalle kaksi aviomiestään, yhden anopin, ja kolme omaa lastaan. Mutta elämänkerran kirjoittaja Reijo Ikävalko arvelee, että erikoisen paljon elämänuskoa hän tarvitsi Juicen äitinä.

Juicella oli kokemus, että kyllä Äeti kaikki kuulee. Runossaan ”Hernesoppaa Shellin baarissa”, hän kirjoittaa mm näin:

Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä,
minä kammoksuin sitä meteliä ja lähdin pois.
Minusta tuli rockmuusikko ja yhä pelkään meteliä
Äeti vietti melussa monta vuotta, mutta yhä se kuulee minut,
kolmensadanviidenkymmenen kilometrin päästä, vaikka en sanoisi mitään.

Juice kyllä yritti olla loukkaamatta äitiään, mikä ei liene aina oikein onnistunut, koskapa hän kirjoitti tästä aiheesta kokoelmansa lyhimmän runon, jonka luenkin kokonaan

Äedit.
Niitä yrittää olla loukkaamatta,
mutta niiden kohdalla on vaikeinta tietää miten ettei.

Tämän runon ajatuksen Äitienpäiväpuheenpitäjäkin yhtyy. Äitejä haluaisin tässä lopussa kehottaa vaalimaan ja pitämään huolta tämän näkemis- ja kuulemislahjansa toimivuudesta. Yksi keino siihen on yli muiden; sitä pitää rohjeta käyttää. Kaikki tämänlaatuiset lahjat ruostuvat jos niitä ei aseta käyttöön. Äiti Teresa, lapseton, tuhansien rakastama Äiti, nimitti tätä lahjaa näkemisen uskoksi. Hänelle se merkitsi sitä, että missä tahansa hän näki hyljätyn vaikeuksissa olevan lapsen, hän otti tuon näkemisen uskon epäröimättä käyttöön. Mutta hän joutui taistelemaan sen puolesta, että pystyisi näkemään auttamistyönsä arvon. Hän sanoo, minun pitää joka päivä rukoilla, että voisin nähdä näiden ihmisten arvon oikein.”

Koko juhlan liikuttavin hetki koettiin, kun kylän sonnikuoro nousi lavalle ja esitti ”moniäänisesti” Niilon ja Aapon säestämänä laulut ”Lapin äidin kehtolaulu”, ”Äideistä parhain”, ”Äidin sydän” ja”Kotini”. Äideille esitys sai tipan silmänurkkaan, vaikka laulu ei aivan sujunutkaan yhtä hyvin kuin harjoituksissa.

Juhlassa oli myös muita musiikkiesityksiä.

Heikki esitti akustisella kitaralla omaa ja Joe Satrianin kitaramusiikkia.

Jorma ja Olavi esittivät duettona ”Kolimajärven valssin”, Niilon ja Aapon säestyksellä.

Juhlan lopuksi äidit hakivat herrasmiehensä valssin pyörteisiin.

Kiitos kaikille juhliin osallistuneille!