Tekijä: antpaana

Olavi Hulkkonen, 2.12.2006

Olen koko kylätalon korjausprojektin ajan tammikuusta lähtien pitänyt tarkkaa päiväkirjaa työmaan tapahtumista ja työn etenemisestä; olenhan ollut koko korjausprojektin vastaavana työnjohtajana. Päiväkirja on omalla tavallaan arkaluontoinen, koska olen siihen purkanut tuntojani remontin aikana – niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Ajattelin, että ehkä se joskus voitaneen sitten julkaistakin, kun minusta on aika jättänyt. Aikamoinen ”Täällä Pohjantähden alla”-teos siitä kaikkinensa tulisi, sieltä löytyvät nykyajan Kolkun kylän Koskelan Jussit ja Akselit, Kivivuoren Otot ja Jannet, Laurilan Anttoot, Kiviojan Viket, Halmeet, Leppäsen Preetit ja Töyryn isännät!

Seuraavassa muutamia poimintoja päiväkirjasta viimeisiltä päiviltä, kun remontti oli valmistumassa:

Keskiviikko 18.10.2006:
Päivä alkoi kuten aikaisemmatkin, olin paikalla klo 8.15. Oli hyvin hämärää ja räntää satoi, oli syksyn ensimmäinen räntäsade. Sää muuttui kuitenkin päivän sarastaessa aurinkoisemmaksi. Paikalle alkoi jälleen valua talkooporukkaa, aivan samalla tavoin kuin koko tämän projektin ajan – ”eivät ne petä vaikka kepulaisia ovatkin”. Eilen pojat saivat valmiiksi terassin kaiteet; minä rakensin terassin tolppien ympärille kaulukset. Viimeiseksi terassin kaiteet maalattiin, lämpötila oli + 5 C ja vettä tuli kuin aisaa. Itse epäilin eilen, että koko maaluu menee hukkaan huonon kelin takia, mutta ihan hyvä siitä tuli. Meitä oli tänään työn touhussa Hannu, Sauli, Jukka, Matti ja minä. Pojat laittoivat tyroksit terassin ympärille ja tasoittivat pihamaata; minä laitoin ikkunasalvat avattaviin ikkunoihin.

Tämä kylätalon korjaustyö aloitettiin tammikuun 9. päivä v. 2006 ja tänään se saatiin valmiiksi; klo 15:20 lähettiin Mökinaholle kakkukahville, Alli oli laittanut meille oikein täytekakun.

Kasasin työkalujani ristiriitaisin tuntein. Kun aloitimme työn, oli osa kyläläisistä sitä mieltä, ettei siitä tule ikinä valmista eikä talkoisiin ketään saada tulemaan. Minun uskoni ei pettänyt koko aikana, sen uskallan myöntää. Joka kerta, kun oli tarve isompaan talkooporukkaan, ei tarvinnut kuin puhelinkierros, niin paikalle tuli vähintään 10 kyläläistä. Huippu oli, kun laitoimme peltikaton; silloin paikalla oli 18 katon rakentajaa; lisäksi vielä kylän naiset laittoivat ruokaa ja Lehtolan Pentti nokipannukahvit nuotiolla. En osaa sanoa aivan varmasti, kuinka toiset kyläläiset ovat kaiken tämän sisimmässään tunteneet, mutta minulla itsellä on vähän itkettävä olo – ME TEIMME SEN!

Sunnuntai 12.11.2006:
Aave Marija! Vaikuttaa siltä, että kylällä alkaa jälleen tapahtua: kuinka ollakkaan Jukka oli saanut Marjatta Ruuskalta tietää, että meillä on mahdollisuus hakea Viisarilta jo ensi vuodeksi Leader-rahoitusta remontin kakkosvaihetta varten. Olisi se mahtavaa, jos se saataisiin. Voi perkele, kun on hyvä olo!

Torstai 30.11.2006:
Tässä on mennyt aikaa siitä, kun olen päiväkirjaani kajonnut. Syy siihen on yksinkertaisesti se, ettei meillä kyläyhteisössä ole tapahtunut mitään ihmeitä. Jokainen touhuaa omia asijoitaan, jotka ovat jääneet rästiin kesän yhteisen projektin vuoksi. Sekä yrittävät luoda perhesuhteitaan normaaleihin uomiin; ne kun itsekultakin meinasivat kärsiä talkootyön tiimellyksessä. Sitä samaa olen itsekin tehnyt ja minulla on semmoinen tunne, että olen jo tilanteessa, joka on plussan puolella. Mökinahon Jukka soitti minulle tänään ja sanoi, että kylän kotisivuilla on viimeaikoina ollut paljon kävijöitä, jopa yli 50 kävijää päivittäin, sen jälkeen, kun kylämme taloprojekti oli esillä Seudussa ja Keskisuomalaisessa. Jukan huoli oli, että meidän tulisi kirjoitella sivuille lisää tarinoita ja kuulumisia, jotta ihmiset saisivat sivuilta jatkuvasti uutta tietoa ja luettavaa ja sivut saataisiin pysymään ”elävinä”.

Nyt haluaisin pyytää kaikkia niitä, jotka ovat Kolkulla joskus asuneet ja tiedätte jotain kylän historiasta ja omista sukujuuristanne, että olisitte niin ystävällisiä ja kasaisitte tietoja ja kuvia talteen tulevaa kylän historiikkia varten. Olemme nimittäin päättäneet järjestää vuonna 2008 suuren kyläjuhlan, jonka teemana olisi pääosassa kylän historia; historiikin tulee kasaamaan ja kirjoittamaan Suurensuonmäen Tuula. Nykyinen kylätalo (jota nimitystä entisestä kansakoulurakennuksesta nykyään käytämme) valmistui vuonna 1928 ja samana vuonna kylälle perustettiin oma Pienviljelijäyhdistys. Kylällä oli minun tietääkseni aikaisemmin perustettu jo Työväenyhdistys, jolla oli oma tontti ja talo Hiekkapuron mäkirinteessä. Oliko talo valmis ja mikä oli sen koko, sitä en tiedä, mutta talo ilmeisesti paloi tai poltettiin ja myöhemmin sen paikalla oli jonkin aikaa tanssilava. Sen muistan koulunkäyntini alkuajoilta 1950-luvun alussa.

Tämä tällä kertaa. Toivon, että tulette mukaan näihin omiin muisteluihin. Omasta ja pienviljelijäyhdistyksen puolesta haluan kiittää teitä kaikkia sydämellisesti talkootöihin osallistumisesta, rahallisesta ja henkisestä tuesta. Ilman teitä emme olisi tätä remonttia pystyneet tekemään. MEILLÄ ON KOMIJA TALO!

PS. Olisi minulla vielä pieni pyyntö: tulkaa rakkaat kolkkulaiset vielä mukaan tulevaan kakkosvaiheeseen samanlaisella haastekeräyksellä, niin saamme työn tehtyä tyylikkäästi loppuun saakka. Pidetään yhdessä huoli siitä, että meillä säilyy isijemme ja äitijemme perintö, josta kaikki kyläläiset – niin nykyiset kuin entisetkin – saavat olla ylpeitä ja että me teimme sen yhdessä!

Tuula Kekkonen, 23.11.2006

Mieleeni tulee usein arjen tiimellyksessä alkuaikani Kolkulla tai oikeammin kuinka jouduin (lue pääsin) tänne. Siihen aikaan nuorempi veljeni tarvitsi kuskia viikonloppuisin ja kuskin paikka oli auki. Juuri kortin saaneena ja sinkkuna minua ei tarvinnut houkutella. Oli talvi ja pakkastakin. Pojat luki karttaa ja minä tein työtä käskettyä. Matkahan tuntui pitkälle Jurvansalolta katsottuna – sentään yli 40 kilometriä. Pojat kertoivat matkalla, että ollaan menossa Kolkulle tansseihin – liekö maan mainioista tansseista maine kiirinyt heidänkin korviinsa. Minusta matka alkoi jo tuntua liian pitkälle ja arvelin pojille meidän eksyneen. Takapenkiltä kuului kehotus ajaa eteenpäin ja että kyllä pian ollaan perillä. Tie oli pitkä ja ulkona pimeää eikä taloja näkynyt (liekö valot sammutettu tanssiin lähtiessä). Pianhan ne sitten näkyikin tanssipaikan valot ja väkeä paljon. Enkä minä ole sen koommin pois lähtenytkään. Syyhän on ilmeinen; HÄN isännöi Hiekka-ahon tilaa. Myöhemmin muistelin, että Heinäsuolta meinasin takaisin kääntyä!

Tellu, 23.11.2006

Hauska tarina! Niin se elämä kuljettaa – toiset Kolkulle ja toiset sieltä pois. Mutta pois vain hetkeksi. Nythän voimme kulkea takaisin yhdessä hujauksessa, ei vain pimeää kyläetietä vaan ihan valokaapelia pitkin. Vai mikä ihmeen laajakaista tämä nyt onkaan, en näistä niin ymmärrä. Aika valoisa joka tapauksessa.

Ja valoisia on myös tarinat, se on mukavaa. Eihän se elämä aina yhtä auringonpaistetta ole Kolkullakaan, mutta hyvä niin, jos valoisat muistot on päällimmäisenä.

mehtäpena, 2.12.2006

Näin on että kylätietä on sekä tultu että menty. Useammat on lähteneet, jotkut hyvinkin kauas. Itse lähdin v.1965 tammikuussa Hämeenlinnaan. Muistan sen hyvin jännittävän tunnelman kun
Neccarin keulan suuntasin kotoa pois. Enpähän ollut kovin monta kertaa edes käynyt kaupungissa joten viihtyminen Hämeenlinnassa jännitti. Hyvin kuitenkin aloin siellä viihtymään, varsinkin sen jälkeen kun olin tavannut HÄNET eli ensimmäisen vaimoni Seijan.

Täytyy sanoa että viihdyin niin hyvin että takaisin Kolkulle muutto ei vuosukymmeniin tullut edes mieleen. Nyt vanhemmiten tilanne on taas muuttunut. Puolikolkkulaisena viihdyn tosi hyvin
täällä. Edelleen yhtä pimeän kylätien varrella. Näin asiat näyttävät muuttuvan. Et kai Tuula ihan samalta reissulta Kekkosen emännäksi kuitenkaan jäänyt? Hyvästä kirjoituksestasi voisi jopa päätellä niinkin.

mehtäpena, 18.11.2006

Olin lastenlasten kanssa lastentapahtumassa. Se oli musiikkitapahtuma johon jokainen lapsi pääsi taitojensa mukaan osallistumaan. Hyvin oli järjestetty  ja tenavat elivät täysillä mukana.

Siinä mietin että ei ollut omassa lapsuudessani tälläiseen hienosti järjestettyyn kulttuuritarjontaan mahdollisuutta. Kovin oli omatekoista viihdettä siihen aikaan. Mutta olimmeko jotenkin onettomampia ja osattomampia sen ajan lapset. Enpä usko. Ehkä jopa päinvastoin.

Monia oli tapoja järjestää viihtymistä. Muistan erikoisesti ”karttupiilosilla olon” Sitä jaksoimme Kolkulla harrastaa tuntikausia. Minäkin varmasti enemmän kuin nämä koulun ahkerat talkoolaiset yhteensä.Se oli minusta erikoista että karttupiilosilla oloon ainakin meidän ympäristössä osallistuivat innolla myös aikuiset ja erityisesti miehet. Suurensuonmäen Jussi, Lonki Jussi, Tikkasen Antti j.n.ed.
Tikkasella olimme paljon karttupiilosilla ehkä siitäkin johtuen että siellä oli monia vanhoja sokkeloisia rakennuksia jotka tarjosivat mielenkiintoisia piilopaikkoja.Mutta tiedättekö? Vaikka kuinka yritän mieliin palauttaa niin en muista tuon leikin sääntöjä.Yrittäisin joskus elvyttää perinnettä sukulaisten tai naapureiden kanssa.Joten harras pyyntöni on. Kertokaa miten se oikein meni. Mikä oli se loru jonka kiertäjä luki ennen ryhtymistään etsimään ja miten leikki siitä eteni?

Ja mikäpä ettei tämän otsikon alle voisi lähettää muitakin vanhoja leikkejä ja kilpailuita.Olivatpahan jotenkin tallessa seuraaville sukupolville.

Tellu, 19.11.2006

Ei millään muistu koko leikin kulku mieleen. Ollaan täällä Aunen kanssa yritetty muistella karttupiilosilla oloa viikonloppuvierailuni lomassa. Hyvää aivojumppaa. Mieleen muistui sen verran, että karttu oli se, joka etsi muita. Muut menivät piiloon sillä aikaa kun karttu ehkä laski johonkin tiettyyn numeroon saakka, ja huusi ennen etsimään lähtöä ”Karttu kotona, miehet metässä…jatkuiko loru? Ei muistu mieleen. Jossain vaiheesa huudettiin myös ”Omat nimet kirjoissa, kirjan kannet kiinni”, mutta huusiko näin se, joka oli jo onnistunut pelastautumaan? Saattaa olla, että säännöissä ja huudahduksissa on ollut eri versioitakin käytössä.

Toivottavasti joku täydentää puuttuvat palaset, tai palan kerrallaan. Yhteistyöllä tässäkin onnistutaan.

Oioi, kyllä tuli kaunis auringonpaiste yhtäkkiä sumuisenharmaan sunnuntaipäivän piristeeksi. Sumuhöyry hälvenee Haapasaaren ympäriltä, kirkontorni on asemissaan, koivut kimaltelevat vesipisaroita täynnä. Viitasaari näyttää kauniilta marraskuussakin, ainakin täältä viidennestä kerroksesta katsoen.

Sipukka-ahon ajattelija, 19.11.2006

Hajanaisista muistikuvista loogisesti päätelen päädyin seuraavaan mahdolliseen säännöstöön:

Yksi osallistujista eli ns. ”Karttu” (kepin/pulikan = kartun kanssa) joutui kiertään esim. rakennuksen, toiset menivät sillä aikaa piiloon. Kierroksen (ja ehkä laskemisen) jälkeen Karttu palasi kotipesään (rinki, kivi, kanto tms) ilmottautumaan vaikkapa lyömällä kartulla sitä kiveä/kantoa tms. ja huutamalla: ”Karttu kotona, miehet metässä, omat nimet kirjoissa, kirjankannet kiinni.”

Sen jälkeen Karttu lähti varovasti ja valppaana etsimään piiloon menneitä. Valppaana siitä syystä että piilossa olijat yrittivät ehtiä juoksemaan kotipesään (ennen Karttua) ja huutamaan: ”Omat nimet kirjoissa”. Silloin oli ”pelastunut ja turvassa” eli ei joutunut seuraavaksi Kartuksi.

Jos/kun Karttu hoksasi/löysi piilossa olleen, vaikkapa Liisan, Karttu ja Liisa juoksivat kilpaa kotipesään. Jos Karttu ehti kotiin ennen Liisaa, niin Karttu huusi: ”Liisan nimet kirjoissa, kirjan kannet kiinni”. Liisa siis ”paloi” ja joutui Kartuksi seuraavaksi eli lähti kiertämään rakennusta jne. Samalla entinen Karttu ja mahdolliset siihen mennessä pelastuneet saivat mennä piiloon ja muutkin vaihtaa piiloa, jos esim. tiesivät/arvelivat, että uusi Karttu tietää senhetkisen piilopaikan tms.

Joka ei siis itse (ennen Karttua) saanut omaa nimeään kirjoihin (vaan paloi), joutui Kartuksi. Jos kaikki ehtivät itse saada oman nimensä kirjoihin (kukaan ei palanut), joutui sama henkilö uudelleen Kartuksi.

Matti Jääskeläinen, 9.11.2006

Erilaisista ”arkistostamme” löytyneistä asiakirjoista saadun tiedon perusteella voi päätellä, että tieasioista vastasi 1920-luvulta alkaen Kolkunkylän kylätien rakennustoimikunta.

Varoja tienpitoon saatiin järjestämällä kylällä iltamia. Myös kunnan kylätietoimikunta myönsi hakemuksesta avustusta vuosittain. Talkootyölläkin oli huomattava osuus tien kunnossapidossa.

Suoritettavat tienparannustyöt olivat pääosin ojankaivua ja soranajoa hevosella. Ojankaivutyötä huutokaupattiin halvimman tarjouksen tehneille. Soranajo suoritettiin hevosella ja ”kolikärryillä”. Keskustelin tänään Uutismäen Tapion kanssa. Hän kertoi olleensa mukana soran (ravin?) ajossa. Hevosmies kärryineen kuulemma vastasi kahden lapiomiehen työtä. Tielle ajettu sorakerros ei Tapion mielestä ollut kovin vahva. Ei voine verrata nykyiseen tienpitoon, jossa saatetaan ajaa eri kerroksia jopa puoli metriä vahvasti korjausrakentamisessa.

Ojankaivua tehtiin myös ”vapaaehtoisesti” osakkaiden toimesta tieyksiköiden suhteessa. Esimerkiksi vuonna 1929 kylätieosakkaiden kokouksessa Suurensuonmäen talossa päätettiin yksimielisesti kaivaa ojaa 4m tieyksikköä kohti. Suurin tieyksikkömäärä (12,5) oli tuolloin Suurensuonmäessä ja se merkitsi 50 metrin ojankaivua. Useilla osakastaloilla, kuten Sammalismäki, Oriaho, Peippo ja Koivuharju, oli 40 metrin ojankaivuvelvoite. Kaikkiaan n. kahdenkymmenen osakastalon kaivettavaksi tuli 527 metriä tieojaa.

Monenlaisten tositteiden, tiliselvitysten ja pöytäkirjojen joukosta löytyi mielenkiintoinen paperi, kooltaan A5. Paperi on varmaankin ollut naulattuna jollain yleisellä paikalla julkisesti nähtävänä. Paperissa oli seuraava teksti:

Pyyntö

Wiidasaaren kolkunkylän Tielautakunta pyytä kaikkija niitä jotka eivät osallistuneet talkoteen viimmen maantien ojan kaivun Wäliahon niityn sisällä pitäkää talkos nyt pijan ja näyttäkää miehutenne töillä eikä puheilla että saataisiin pijan läpi.

Wiitasaarella lokakuun 26/1930
Tielautakunta

En löytänyt tästä nyt valitsemastani asiakirjanipusta tietoa, mistä alkaen varoja tienpitoon oli kerätty iltamia järjestämällä. Näyttäisi siltä, että ainakin 20-, ja 30-luvuilla se on ollut hyvin yleistä. Tulipa mieleen näin Oriaho – Sammalinen yksityistien tiekunnan osakkaana, miten tällainen varojen keräys onnistuisi nyt 2000 luvulla. Meidän lähes varaton tiekuntamme tarvitsisi kipeästi rahaa tienpitoon. Onhan Sammalismäessä näköjään ennenkin tanssittu, miksipä se ei onnistuisi nytkin. Ohjelmansuorittajista saattaa kyllä olla pulaa.

Iltamia pidettiin eri taloissa, mm. Sammalismäessa, Väli-ahossa, Peipossa, Heinä-ahossa ja varmaankin muissakin taloissa. On myös maininta Pihtiputaan Variksessa pidetystä iltamasta.

Esimerkiksi vuonna 1923 pidettiin kylällä iltamia seuraavasti: Sammalismäessä 21 toukokuuta, Väli-ahossa 30 toukokuuta ja jälleen Sammalismäessä 10 kesäkuuta. Iltamissa perittiin pääsymaksu, jonka suuruus oli 4 tai 5 markkaa. Siellä oli myöskin kanttiini, josta pystyi ostamaan kahvia, nisua ja ilmeisesti myös tupakkaa. Näiden kolmen edellä mainitun iltaman yhteenlaskettu puhdas tulo oli 881,50 Smk. Aika hyvä tulos, jos vertaa vaikkapa kunnan avustukseen, joka oli 325 mk sinä vuonna.

Laitan tähän muutamia esimerkkejä tiekassan menopuolen tilitapahtumista v. 1923:

22.5.1923 summa 454,25
Nestori Jääskeläiselle mm. vehnäjauhoista, kahvista, sokerista, maidosta, hiivasta, voista, munista, Armiro-askeista, Saimaa-askeista, iltamaluvasta, postimaksusta ja leipomisesta, sekä pääsylippuverosta.

30.5.1923 summa
Nestori Jääskeläiselle mm. kahvista, sokerista, maidosta, Armiro-askeista, iltamaluvasta, sekä postimaksusta

10.6.1923 summa 261,-
vehnäjauhoista, kahvista, sokerista, maidosta, hiivasta, voista, Armiro-askeista,
iltamaluvasta, postimaksusta ja leipomisesta, sekä vuokrasta

21.7.1923 summa 375,- Smk
Alpertti Pasaselle maantiepalan teosta.

5.9.1923 summa 275,- Smk
Ville Kettuselle 210 m ojankaivusta a’ 2/50 (210 x 2,50=525?)

Iltamissa oli ohjelmaa ja lopuksi tietysti tanssia. Nuorisoa kannustettiin muodostamaan keskuudestaan toimikunta iltama-ohjelmien valmistamista varten. En ole löytänyt mitään tietoa, kuinka toiminta oli järjestetty. Taitaa olla kiire, jos meinaisi saada tietoa niiltä ajoilta. Tämä tarinapalsta olisi hyvä paikka jakaa tietoa, joten ne joilla on vielä perhettä tai sukua elossa vanhemmilta ajoilta, ryhtykäähän keräämään tietoa.

Iltamien järjestämiseen tarvittiin lupa nimismieheltä. Anomus tehtiin kirjallisena ja saman arkin yläreunaan nimismies kirjoitti päätöksen, allekirjoitti ja löi leiman leimamerkin päälle. Liitän tähän tekstilainauksen eräästä lupa-anomuksesta, jonka isäni T.E.Jääskeläinen on allekirjoittanut heinäkuun 15 päivänä vuonna 1935.

Anomme täten kunnioittaen lupaa iltaman toimeenpanemiseen Kolkun kylätien hyväksi Sammalismäen talossa Kolkun kylässä sunnuntaina heinäkuun 21 päivänä klo 20. Ohjelmana kuorolaulua, puheita ja lausuntaesityksiä sekä 1 t tanssia. Järjestysmiehiksi ehdotamme pienvilj. Aatami Paanasen ja Iivar Jauhiaisen, sekä samalla anomme että paikkakunnalla majailevan varatyöväen vuoksi poliisikonstaapeli määrättäisiin huolehtimaan järjestyksenpidosta iltamissamme.

Nimismies suostui anomukseen perien yhteensä 17,- Smk maksut.

Palataan tarinoimaan, jos arkistosta löytyy jotain mielenkiintoista.

Matti Jääskeläinen, 9.11.2006

Onneksi on luotu tämä kommenttimahdollisuus! Kun tulipa mieleeni, että satunnainen surffailija saattaisi edellisestä tekstistä päätellä että naapurin Tapsa olisi ollut kolikärryillä hiekan ajossa 20-luvulla. Kyläläiset tietysti tietävät, että meidän tämänpäiväiset muistelumme ovat 50-luvulta. Tienpitomenetelmät eivät varmaankaan kehittyneet kovin paljon 20-luvulta 50-luvulle mentäessä. Palaillaan tarinoihin, joko uusin eväin tai korjaillen vanhoja juttuja.

Matti Jääskeläinen, 21.1.2007

Palaan vielä tieasioihin muutamin kommentein.

Kolkun kylän tieasioista, sekä kaikesta muistakin kylän asioista löytyy paljon arvokasta tietoa Tuula Suontamon laatimasta Kolkun kansakoulun historiikista. Historiikin löydät klikkaamalla kylön historiaa esittelevän sivun auki ja sieltä edelleen avaamalla PDF-tiedoston ԠKolkun kansakoulun historiikki.

Lisää tähän muutamia mainintoja löytämistäni tie-asioita koskevista asiakirjoista ja kirjeistä.

TVL:n Keski-Suomen piirin piiri-insinöörille v. 1967 lähetyn selvityksen mukaan tien rakentamisaika on ollut 1901-1960. Perimätiedon mukaan rakentamista kylätieksi on aloitettu v. 1898 nimismies Durchman`in aloitteesta. Avustuksena saatiin tuolloin 40 hl ohria ja ne haettiin Suovanlahden lainajyvästöstä.Tie saatiin tuolloin valmiiksi mutta koska tien osakkaina oli vain 2-3 manttaaliin pannun maan omistajaa, eikä torppareille pantu tiemanttaalia, ei kuvernööri vahvistanut kylätie-esitystä.

Tie rappeutui ja haettiin kylätieksi uudelleen lääninhallituksen päätöksellä 5.11.1936, jonka päätöksen Korkein Hallinto-oikeus vahvisti 18.10.1938.

Kolkun kylätien jatkeesta saatiin päätös 6.11.1957 ja tie rakennettiin v.1960.

Läpiajettavaksi tie saatiin vasta vuonna 1966, jolloin Kolkunsalon tie valmistui Pihtiputaan puolella. Kolkun kylätien jatke oli näin ollen hyödyttömänä kuusi vuotta.

Matti Jääskeläinen, 7.11.2006

Yritänpä minäkin ottaa osaa ”tarinointiin”. En ole mikään tarinankertoja, mutta hallussani saattaa olla sellaista kirjallista aineistoa joka kenties kiinnostaa sivuilla surffailijoita.

Aloitin aineiston selaamisen marssimalla autotalliin ja sieltä löytyi ensimmäiseksi ruskea kirjekuori, jonka päällä oli teksti ”Kolkun kylätien esihistoria v.1922 – 40”. Teksti tuntui mielenkiintoiselta ja päätin tutustua kuoren sisältöön tarkemmin.

Aineistoon tutustuminen alkoi siten, että yritin laittaa ne aikajärjestykseen. Vanhin asiakirja oli Kolkun tiekassan tilivihko vuodelta 1922. Teksti on koukeroista, varmaankin mustekynällä kirjoitettua.

Tulopuolella em. vuonna oli mm.:
Entinen omaisuus 434,40,-
Viitasaaren tiekassasta saatu raha 325,-
huhtikuun 23. Heinä-ahon iltamista 197,85,-
kesäkuun 6. Pihtiputaan Varis
Iltamatulos 604,25,-
Nisua myyty 2,75.’
kesäkuun 9. Sammalismäessä
Iltamatulos 157,-
rukiita Emil Kyröläiseltä
106 kg a 3/50 371,-
Sammalismäestä iltamalippuja
188 kpl 37,60,-
yht. 2129,85,-

ja menoja:
toukokuun 27. pääsylippuja 60,-
toukokuun 28. lupa 4,-
toukokuun 28. paperista ja kirja 2,50,-
kesäkuun 2. L Tv Tenhuselle 546,-
kesäkuun 2. E Kyröläiselle 67,50,-
kesäkuun 6. Variksessa iltamissa
Maidot Pelimanni 75,- (kuitti puuttuu)
kesäkuun 8. Sammalismäki
Pelimanni 30,-
– ” – 4,-
– ” – Maitoa ja voita 22,-
– ” – – ” – talkoudessa ja leipoessa (maitoa) 20,-
– ” – nisujauhoa 30,-
kesäkuun 18. pelimannille 30,-
iltamalupia 14,-
tientekopalkkoja eri henkilöille 974,-
jne. (tarvittaisiin apteekin apua tekstin tulkitsemiseksi)
Otto Jääskeläiselle 30,-
yht. 1969,-
Tuloja Smk 2129,85,-
1969,-
Siirto seuraavalle vuodelle 0160,85,-

”Edelläolevan tilin olemme tänään tarkastaneet eikä ole virheitä huomattu. Ehdotetaan tili hyväksyttäväksi. Viitasaarella lokak. 1 p:nä 1924

N. Orjatsalo Toivo Puranen ”

Tekstissä saattaa olla virheitä, sillä alkuperäinen teksti on todella vaikeasti luettavaa. Kirjoittelen lisää, jos haluatte tämänkaltaista tekstiä. Lukujen esittäminen siirtämällä tiedot muistiosta aiheutti lisää harmaita hiuksia. En tiedä, miltä tämä teksti näyttää netissä, laitan sen kuitenkin esille.

mehtäpena, 8.11.2006

Mielenkiintoinen aihe jonka otit esille Matti. Tämä tieasia on varsinkin aikaisempina vuosikymmeninä ollut hyvin olennainen osa kylän elämää. Itsekin muistan jo koulupoikana olleeni hevospelillä soranajossa kylätielle.

Isäsi T.E.Jääskeläinen oli varsinainen puuhamies tien suhteen. En tiedä miten asiat olisivat ilman hänen panostaan. Hän uhrasi aikaansa ja voimiaan säästelemättä tieasialle. Siihen saakka kun tie sitten luovutettiin tvh;n hoitoon. Jopa niin että muistan hänen saaneen lempinimen Tie-Eemi.

Tutki vaan lisää niitä autotallin arkistoja ja kerro mitä sieltä löytyy

Mehtäpena, 5.11.2006

Mielessäni on ollut kirjoittaa joitakin muistitietoja vanhoista Kolkkulaisista. Kirjoitan niinkuin muistan tai paremminkin muistelen. Kenenkään ei pidä loukkaantua jos tulee jotakin väärin muistista palautunutta. Sinulla hyvä lukija on mahdollisuus korjata jos on väärää tai puutteellista tietoa annettu, niin kuin varmaan joukkoon mahtuukin. Kirjoitan satunnaisessa, en niinkään mitenkään merkittävyysjärjestyksessä. Henkilöt joita muistelen ovat kaikki poistuneet keskuudestamme mutta tarinan sisällä saattaa vilahtaa vielä eläviäkin henkilöitä. Pyrin kirjoittamaan myötätuntoisesti, kunnioittavasti ja ketään loukkaamatta vaikka tarina joskus voi pitää sisällään jotakin kommelluksia tai huvittaviakin piirteitä asianomaisesta.

Eemi Kinnunen oli Lehtolassa työmiehenä ainakin jatkosodan aikaan. Luulen että hän ei saanut rahapalkkaa lainkaan, mutta kylläkin vapaan ylöspidon. Se käsitti yösijan tuvassa, ruuan talon pöydässä, joitakin työvaatekertoja, ja luvan kasvattaa kessua aitan takana. Tämmöisiä kulkumiehiä oli kulkeutunut 30-luvun laman seurauksena taloihin ja jotkut kuten Eemi jääneet sitten pitemmäksikin aikaa, jos tulivat hyvin talonväen kanssa toimeen.

Eemi oli aikaansaava, tunnollinen ja sitäpaitsi poikkeuksellisen hiljainen mies joten hänen kanssaan ei ollut helppo riidellä. Muistan Äitini sanoneen että saattoi mennä useita päiviä ettei Eemi puhunut mitään muuta kun jotain ihan pakollisia sanoja, kuten ”huomenta” ja ”mitäs tänään”. Tämä ei merkinnyt sitä että hän olisi ollut vihainen.

Minulle Eemi oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kai piti minusta, 3-4 vuotiaasta pojanvesselistä, koskapa piti minua aina matkassaan töissä. Milloin myllyssä Tossavanlahdessa, heinän ajossa, rankojen ajossa, jne. Talvisin paukkupakkasilla myös. Minulle on selvinnyt eräs asia. Saan kiittää Eemiä siitä että minusta on tullut talvi-ihminen. Kun monet ihan pelkäävät kovaa talvea, minä sitävastoin oikein toivon sitä. Tuon ikäisenä kun istui hevosen reessä vaikkapa Tossavanlahden reissunkin tottui hyvin kylmään.

Sitten tuli sodan ihan viimeinen vaihe keväällä -45. Eemi ikämiehenä kutsuttiin rintamalle vasta viimeisten joukossa. Kun määräys tuli Eemi oli tavallistakin mietteliäämpi. Äiti varusti häntä matkalle. Laittoi leipää, voita, sianlihaa ja kananmunia sekä muutamia alusvaatekertoja. Eemi piti tuolloin kenties elämänsä pisimmän puheen. Hän sanoi että lähtee matkalle josta tuskin palaa. Sitten hän otti kaapin päältä käsikäyttöisen tukanliippuukoneensa ja sanoi: ”Annan tämän Pentille perinnöks, muutapa jäämistöä minulla ei sitten olekaan”. Jotenkin muistan tuon enteellisen tunnelman vieläkin. Isä oli rintamalla koko jatkosodan. Sekasortoisen perääntymistaistelun jossain vaiheessa hän oli syöksynyt kranaattisateessa suojaan hevoskärryjen alle. Siellä oli kyyristellyt myös Eemi Kinnunen. Isä tietysti hämmästyi sillä tieto Eemin rintamalle joutumisesta ei ollut tavoittanut häntä. Isän mukaan Eemi oli tuolloin ihan sekaisin, eikä osannut selvittää edes joukko-osastoa mihin hän kuului. Ne jotka olivat pitkään olleet sodassa olivat tottuneet keskityksiin ja pystyivät toimimaan ja suojaamaan itsensä paremmin näissäkin oloissa. Ehkä Eemi kaatui juuri tuon tilanteen jatkuessa. Hänen ruumistaan ei kuitenkaan löytynyt. Sodan jälkeen muistan odottaneeni aina kun sotavankeja vapautui, olisiko hän ollut tuossa joukossa. Ei ollut. Vasta 60-luvulla, kun viimeisetkin sotavangit oli vapautettu, hänet siunattiin kentälle jääneenä Viitasaaren sankarihautaan.

Liippuukone minulla on edelleen tallessa. Tosin siitä melko pian meni toinen sakara poikki, joten hyvin vähän sitä pääsin hyödyntämään. En ole hennonut poiskaan heittää. Toivoisin jos joku tietäisi Eemi Kinnusesta enemmän että kertoisit minullekin.

Tellu, 9.11.2006

Mielenkiintoinen ja mukavasti kirjoitettu tarina! Olen sen verran nuori kolkkulainen (nykyään vain loma-sellainen), etten tätä Eemiä tuntenut, mutta mieluusti tämän luin ja lukisin lisääkinn vastaavanlaisia. Varmasti niitä tuleekin vielä kunhan ihmiset hoksaavat tämän ja rohkaistuvat kirjoittelemaan. Tarinapalsta on oikein hyvä idea!

Sipukka-ahon ajattelija, 11.11.2006

Aunelta muistan kuulleni tästä Lehtolan Eemi-rengistä, että hän kantoi johonkin aikaan myös postia Kärnästä aina Korkolaan asti. Tuskin sentään joka päivä noin pitkää jotosta. Syntyjään Eemi oli viitasaarelaisia, ei sen kauempaa – liekö ollut jotain kautta sukua Varis Eemin siskon Hilma Kinnusen miehelle.

Kuulemma vankka renginjurilas, joka oli kai tullut Lehtolaan jo Alapetin (Albert Paananen s.20.05.1881, k.11.02.1933, 51v.) aikaan ja oli Miinalle (e. Back, s.19.04.1887, k.18.11.1965) tärkeä apu varsinkin 1933-38 ja senkin j孫een vuoteen 1944 asti. Artturi tuli taloon vävyksi 1938, mutta seuraavat vuodet menivät uudelta isännältä enimmäkseen rintamalla.

Sipukkaan Eemi littyy mm. sitä kautta, että oli kai hieman omavaltaisesti (virallisen isännän puutuessa) ollut antamassa ja ajamassakin Lehtolan metsän puita vanhan Sipukan saunan seinähirsitarpeiksi. Niistä hirsistä Kajanin Jallu (Jalmari, Keiteleeltä Käivärän Kallen veli) vaimonsa Irman ja appensa Arvi Myllysen kanssa rakensi vanhan Sipukan ensimmäisen saunan. Miina kun oli tämän kuullut niin oli tokaissut, että se sauna vielä palaa kun on varastetuista hirsistä tehty. Miina oli sitten myöhemmin Aunelle harmitellut, kun oli mennyt tuollaiset madonluvut lausumaan. Sauna nimittäin paloi, mutta vasta 1950-luvun lopulla Veikon, Aunen ja suuren lapsikatraan harmiksi – mutta se on sitten jo toinen tarina…

Mös kylätien hoito nousee tämänkin Eemin kohdalla esille. Rasilan Voiton kertomana nimittäin muistan, että Eemi oli kesällä 1944 hiekanajossa Heinäaholle (Pitkältäkankaalta ajoivat hiekkaa), kun joutui melkein niiltä sijoiltaan lähtemään rintamalle, kun sinne ikämiehiäkin 1944 suurhyökkäyksen alettua komennettiin.

Varmaan vaikea oli Eemin siellä Aunuksen kannaksella hevoskärryjen alla itseään asemoida maailmanhistoriaan, mutta nyt 60 vuoden jälkeen hänet voidaan siihen sijoittaa seuraavasti kiteyttäen: Eemil Kinnunen (s.06.03.1906) katosi 15.07.1944 Impilahden Nietjärvellä Laatokan rannassa sijaitsevasta Pitkärannasta pohjoiseen. Samaan komppaniaan (11./JR44) tuli kesällä 1944 ilmeisesti enemmänkin juuri 1905-06 syntyneitä viitasaarelaisia, koska heitä kaatui tai katosi Nietjärvellä kymmenkunta ja suurin osa juuri 15. heinäkuuta.

Viipuri oli jo menetetty ja Syvärillä suurhyökkäys alkoi 21.6.1944. Suomalaiset vetäytyivät Syvärin itä- ja eteläpuolelta Nietjärven seuduille ns. U-asemaan vajaassa kolmessa viikossa. Juuri Nietjärvellä suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Laatokan pohjoispuolisen suurhyökkäyksen heinäkuun puolivälissä 1944.

Nietjärven taistelujen rajuin vaihe alkoi juuri 15.7. suunnilleen klo 8.03 vihollisen valtavalla tykistökeskityksellä. Vihollisen hyökkäykseen osallistui raskaan tykistön ja jalkaväeb lisäksi panssarivaunuja ja 200 lentokonetta. Iltapäivällä vihollinen sai osittaisen murtuman suomalaisten puolustukseen. Suomalaiset käynnistivät vastahyökkäyksen 16.7. klo 3.00. Ratkaiseva koitos alkoi illalla kello 22.00 ja kesti seuraavaan aamuun 17.7. klo 8.20. Neuvostoliitto menetti Nietjärven taistelussa noin 2000 sotilasta, suomalaiset noin 500.

mehtäpena, 11.11.2006

Kiitos hienosta ja tositarkasta tiedosta Jussi. Siinä on paljon arvokasta fakta- ym. tietoa. Itse vain hämärästi muistelin, eikä sodanloppumisajankohta edes ollut oikein. Olet varmaan tutkinut kirkonkirjoja, sotaarkistoja ym lähteitä netin kautta. Kyllä sieltä näköjään löytyy osaa hakea.

Jokatapaukseesa Eemi oli minulle lapsuudessa tärkeä miehen malli, kun isäni ei ollut läsnä. Sanottakoon tämä näin isäinpäivän aattona. Monet vanhemmat/vanhat ihmiset kuuluivat lapsuuteeni. Heiltä koen saaneeni tosi paljon eväitä elämään. Seuraavaksi on tarkoitus kirjoittaa Lonki Jussista jonka sinä ja monet muut Kolkkulaiset varmaan muistavatkin.

Hukkanan Aapo, 22.11.2006

Luettuani tarinapalstalta Mehtäpenan muistelua Eemil Kinnusesta, palautuivat minunkin mieleeni omat muistoni samaisesta Eemistä. Muistini alkaa 1935 vuosiluvun kahtapuolta. Minulle Eemin nimi oli silloin ”Posti-Eemi” tai ”Lehtolan Eemi”; Kinnuseksi Eemi paljastui vasta lähes vuosikymmen myöhemmin.

Postinkantajan viran hän ilmeisesti peri ”Posti-Pekka” Heiskaselta. Postitoimisto oli Kärnässä, mistä posti haettiin Kolkun koululle saakka ja kelien salliessa aina Korkolan kylälle asti. Jako käsitti koko reitin varrella olevat postilaatikot. Itse asuin vuoteen 1945 asti Tikkasella, mistä isäni, äitini ja sisarukseni olivat muuttaneet v. 1932 Hukkanalle, mistä sain usein terveisiä. tulla käymään kylässä. Alma-täti jututti Posti-Eemiä että pääsisikö Aapo polkupyörän päällä Hukkanalle ja sehän sopi Eemille. Ja eikun tyyny pyöräntangolle ja matkaan. Kesä oli kaunis ja uusia ihmeitä oli paljon. Vaikka oli isä, äiti ja sisarukset seurana, kova koti-ikävä valtasi Tikkaselle. Mutta Eemin kyytiin ei takaisinpäin enää sopinutkaan paljon postin vuoksi, joten Hukkanalta laittoivat Posti-Eemin mukaan kirjeen, jossa selostivat pikkupojan ankaran ikävän. Kun kyyti ei nyt takaisinpäin pelannutkaan, lähti Tikkasen lähes 70-vuotias Edla-mummo jalan hakemaan poikaa – ja kyllä silläkin kyydillä Kolkulle päästiin.

Sitten siirrytään lähes vuosikymmen eteenpäin: on vuosi 1944. Jokakesäinen Kolkun tien huoltoviikko on julistettu ja tie todella vaati tuolloin(kin) kunnostusta. Varsinkin Heinäsuo vaati paljon korjausta. Koska miehet olivat ”siellä jossakin”, lähti Vuorikosken Teuvo Mäkiahon Poku-ruunalla ja kolukärryillä tien korjuuseen pyytäen minua mukaan lapiomieheksi. Hiekkahauta oli Pitkälläkankaalla, mistä kuormat lapioitiin ja levitettiin pääasiassa Heinäsuolle. Muista mukanaolleista muistan Alatalon Aarnen, Luutun Jallun, Rasilan Voiton, Heinäahon Katrin ja Lehtolan Eemin, jolle sotapoliisin virkaa toimittava Mauri Helanterä toi lähtömääräyksen rintamalle. Maurin vierailu sai aikaan pitkän hiljaisen hetken hiekanajotyömaalla. Tässä tilanteessa minulle vasta selvisi, että Lehtolan Eemi oli Kinnunen.

mehtäna, 23.11.2006

Olipa tosi kiva lukea tämä Aapon kommentti. Siinä on sinällään jo paljon historiaa, niin tienkorjuusta, Poku ruunasta, kun Aapon omasta elämästä. Näyttää siltä että meillä on Aapon kanssa jotenkin samansuuntaisia kokemuksia. Elikkä lapsi tottuu hyvin nopeasti ihmisiin joiden kanssa joutuu elämään. Näinhän kävi minullekin. Kun isäni tuli sodasta minä vierastin häntä alkuun kovasti. Ehkä on sanottava sekin että Miina-mummo oli jotenkin läheisempi ihminen kuin äitini. En missään tapaukseesa halua tällä sanoa etteivätkö isäni ja äitini olleet ihan kunnon hyviä vanhempia. Mutta Mummolla, Kinnus Eemillä ja Lonki Jussilla oli varhaislapsuudessa aikaa olla kanssani ja se teki heidät niin erinomaiseksi.

Olen tosi kiitollinen Jussille ja Aapolle näistä kommenteista.