Tekijä: antpaana

Kuokkavieras, 14.8.2009

Viime lauantaina vietettiin taas pitkästä aikaa Kolkulla häitä. Sanna ja Heikki pitivät hääjuhlaansa kylätalolla,joka kuulemma puitteiltaan sopii hyvin hääpaikaksi. Väkeä oli paljon ja iloa piisasi pitkälti aamutunneille asti. Kiitos vaan hääparille ja vanhemmillensa mukavista juhlista.

Tästä juontui kuokkavieraan joka kylläkin oli kutsuttuna näissä häissä mieleen että löytyisiköhän tarinapalstan lukijoilta muistoja ja hääperinnetietoa vanhemmilta ajoilta. Senverran tätä asiaa pohjustan että ainakin 50-60 luvulla, lie ollut aikaisemminkin täällä päin oli joskus ns.”yleisiä häitä”.Näihin ei kai erikseen kutsuttu ketään vaan kaikki jotka vaan olivat kiinnostuneita saivat tulla mukaan. Niinpä varsinkin nuoriso hyvinkin kaukaa tuli paikalle. Taisivat olla joskus aika arvaamattomia ja rajunpuoleisiakin tällaiset tilaisuudet. Kuokkavieras muistaa olleensa joskus ihan ventovieraassa talossa jossain Pihtiputaan Liitojoella häissä. Sinne mentiin taxilla poikaporukalla. Mutta kuinka ollakaan kun aamunsarastaessa aloin haeskelemaan joukkoa niin ketään ei löytynyt. Myöhemmin selvisi että olivat kesken kaiken lähteneet jonnekin Löytänän puolelle jossa myös tiedettiin olevan häät.Eivät siinä tohinassa muistaneet että yksi porukasta puuttui. Pienen mietinnän jälkeen päätin lähteä kotimatkalle kävellen. Rahaa kun ei ollut yksin taxikyytiin. Tämän noin 30-35 km marssi meni muuten hyvin mutta nahkapohjaiset tanssikengät eivät tätä reissua kestäneet vaan pohjat olivat puhki jo tuossa Matolahden paikkeilla Kärväskylällä.

Kertokaapa muutkin häämuistojanne. Ihan miltä ajalta tahansa. Minkälaisia lienevät olleet häät sotien aikaan. Tiettävästi silloin mentiin vihille vähän pienimuotoisemmin. Kovin isot ja riehakkaat juhlat taisivat sotien aikaan olla kiellettyjäkin.

Luokkavieras, 3.10.2009

Varsinaisista häämuistoista tulee mieleen mm. seuraavia muistivälähdyksiä:

Sota-aikaan vihillemenoa vauhditti varmaankin vihkiloma. Ja myöhemmät lomat, joita ukkomiehille heltisi tietysti helpommin kuin poikamiehille.

Rajunpuoleisista häistä tulee mieleen eräät häät keskellä kylää sodan jälkeen. Naapurikylältä oli pölähtänyt häätaloon hieman räyhähenkisiä nuorukaisia. Pistoolitkin olivat paukkuneet. Ampumahaavoilta kuitenkin vältyttiin, mutta morsiamen veljillä oli muutaman päivän nyrkit turvoksissa, kun olivat riidanhaastajia hieman kovakouraisesti häätalosta häätäneet. Ja saatelleetkin jonkin matkaa.

Tikka-Eemin ja Lempin häissäkin oli ollut menoa ja meininkiä. Niistähän taisi olla jo juttua Tikka-Lempin nurkkatanssiartikkelin yhteydessä tällä palstalla tammikuussa 2007.

Apollo 11 laskeutumista kuuhun seurattiin mustavalkotelevisioista 20.7.1969 vastaisena yönä. Hämärän muistikuvan mukaan jossain Kumpumäellä taisi olla juuri samana yönseutuna yleiset häät. Siis lauantaina 19.7.1969. Siellä taisi olla oikein kijoskikin palvelemassa häävieraita.

Palvelu pelasi myös 1970-luvun lopulla häissä, jotka järjestettiin Pihtiputaalla eräällä tansseistaan kuululla talolla. Hämärähkön muistikuvan mukaan etikettömiä puteleita kulki juhlaväen keskuudessa aika runsaasti. Ja keittiön nurkassa olevasta pahvilaatikosta niitä löytyi lisää. Ja tarjoilu pelasi muutenkin moitteettomasti.

Sitäpaitsi – hääyöaie on kaikenkaikkiaan mukava asia. Myös kielitieteellisesti, koskapa siinä on 7 vokaalia peräkkäin. Niihin aikoihin kun tv:ssä pyöri se Onnenpyörä-visailu, törmäsin puolalaiseen, jonka nimessä taisi olla 7 konsonanttia ja yksi vokaali. Hääyöaie jos olisi ollut silloin mielessä niin siitähän oli piisannut lohkaistavaksi poloiselle apuvokaaleja. Ja iskurepliikinkin siitä olisi voinut lohkaista: Haluatko ostaa vokaalin?

Ja lopuksi hääasian vierestä, ihan vaan yleisellä tasolla – ja vähän huumorillakin. Ottamatta lainkaan kantaa yksittäistapauksiin:

Vanhoinakin aikoina oli myös niitä tapauksia, että ei pidetty häitä ollenkaan. Eikä edes vihkiäisiä. Periaatteellisista tai vaikkapa taloudellisista syistä, vaikkapa lesken huoltoeläkkeestä, johtuen. Eli ei ne avosuhteet ole ihan tuore keksintö. Susipareiksikin saattoivat kutsua.

Yleensä kuitenkin vihillä käytiin ja jälkikasvua odoteltiin. Mutta syntyväksi aikaisintaan 9 kuukauden jälkeen vihkiäisistä. Tai ainakin kihlauksesta. Ehkäpä tämä aiheutti esikoistaan odottaville nuorikoille henkisiä paineita, jotka aiheuttivat vuorostaan paljon etuaikaisia synnytyksiä. Tuppasivat vain ne esikoiskeskoset olemaan paljon isompia kuin nykyajan keskoset. Nelikiloisiakin saattoivat olla.

Joskus kävi niinkin, että vauvauutisista huolimatta ei mentykään yhteen, ei virallisesti eikä edes susiparina. Ja maksettin sitten elatusmaksuja eli ruokkoja. Tai jätettiin maksamatta…

Yhteenvetona voisi kai todeta, että elettiinpä ennenkin. Pariutumisrituaalit kaikkine kiemuroineen ovat usein isoja asioita pienen ihmisen elämässä. Isot keskoset, lehtolapset, susiparit ja leskien lemmet saattoivat aiheuttaa ahtaimmissa mielissä paheksuntaa. Vaikka kyse oli sittenkin vain elämästä, ei sen enemmästä. Tai ehkäpä oli jopa kyse juuri siitä ydinelämästä aidoimmillaan.

Tänä päivänä olemme tietenkin suvaitsevaisempia emmekä heittele niitä ensimmäisiä kiviä moisten asioiden takia. Vaan toivomme kaikille onnellista ja leppoisaa elämää valitsemallaan tiellä.

Jukka, 21.6.2009

Pvy:n johtokunta päättää tällä viikolla Viron matkan ohjelmasta. Matka on tarkoitettu kaikille halukkaille ja se on tarkoitus tehdä 14.-16.8.2009. Pvy:n jäsenet saavat matkaan pienen alennuksen (50 euroa), muille matkan hinta tulee olemaan n. 170-180 euroa. Matkasta on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoista suunnitelmaa:

Vaihtoehto 1:

• lähtö perjantaina klo 14.00
• yö Viking XPRS-laivalla, lähtee Helsingistä klo 21.30
• lauantaipäivänä käynti Roc Al Mare-ulkoilmamuseossa ja Tallinnan kiertoajelu
• yö Tallinnassa Radisson SAS-hotellissa
• sunnuntaina klo 14 laivaan (Tallink Star)
• takaisin Viitasaarella klo 22.30

Vaihtoehto 2:

• lähtö perjantaina klo 14.00
• yö Viking XPRS-laivalla, lähtee Helsingistä klo 21.30
• lauantaipäivänä matka Viljandiin halki Viron parhaiden viljelymaisemien suomalaiselle Kure Mois Oy:n maatilalle (1300 ha peltoa, 500 lehmää)
• kiertoejelu ja tutustuminen Tarton kaupunkiin
• yö Tartossa London/tms-hotellissa
• sunnuntaiaamuna lähtö klo 8.30 Tartosta
• ostoksia varten aikaa n. 2 tuntia Tallinnassa
• sunnuntaina klo 14 laivaan (Tallink Star)
• takaisin Viitasaarella klo 22.30.

Laittakaapa palautetta ja lisävinkkejä tämän tarinan kommentteihin tai minulle sähköpostiin. Kumpiko vaihtoehto valitaan? Vai joku muu? Olisiko matkalle lähtijöitä? Sitovat ilmoittautumiset sitten heinäkuun alussa, kun johtokunta on päättänyt matkasta tarkemmin.

Harri Mäkinen, 21.6.2009

Täältä Kuorikoskelta ollaan kyllä lähdössä, lähtijöitä voisi olla ehkä 15 kpl. Meilläkin pvy tukee kaikkia jäseniä pienellä summalla perinteisesti kevätkokouksen päätösten mukaisesti. Itseä kiinnostaisi paremmin vaihtoehto 2, kun Tallinnassa on tullut jo käytyä useamman kerran, mutta muualla Virossa ei.

Jolle Kantelo, 12.6.2009

Huomenta Kolkku, hyvin pyyhkii. Sun poikas valvoi taas ja ahkeroi. Mutta ei tien päällä vaan kirjoitellen.

Kesäkuu on jo pitkällä ja monenlaisia autoiluaiheisia lauluja olisi ollut jalostettavaksi, mutta eipä sitten kukaan tarttunut Saaran syöttiin eli väsämään laulua ammattiautoilijoille.

Siks kokeilen minä, jolle on kantelo suotu, pienenä sormiharjoituksena muokata muutamaa tuttua laulua, joilla ei alunperin ole mitään tekemistä autoilun kanssa. Kennedyn kuuohjelmaa mukaellen: en siksi, että se olisi helppoa vaan siksi koska se on vaikeaa… Tai no, eihän tässä nyt toki olla kuuhun menossa, eikä edes hopeiselle kuun sillalle. Ja toisaalta, ei tämä nyt niin vaikeaa ole, kun ei ota tätä liian vakavasti. Älä ota sinäkään.

Jos alkuperäisten versioiden sanat ja tunnelma eivät ole tuttuja niin tuskinpa näistä riimeistä on paljon iloa. Mutta jos muistat hyvin Matin ja Tepon letkeän ”Mä näitä polkuja tallaan” (san. V-P Lehto), Markku Aron tulkinnan ”Keskiyön aikaan” (suom. Junnu Vainio) tai Loirin version Eino Leinon runosta ”Lapin kesä” niin vilkkaalla mielikuvituksella voit ehkä maalailla niistä ihan hauskoja mielikuvia näillä tuunatuilla sanoilla.

Muutamiin oudolta näyttäviin sanavalintoihin löytyy yleensä syy alkuperäisestä riimistä. Kompromisseja on pakko tehdä, jotta rytmitys, tavujen mittatarkkuus, sanojen samantapaisuus ja ehkä jopa laulettavuuskin jotenkuten säilyisivät. Kertosäkeistä saattaa olla useampiakin versioita, joista voi valita mieluisimman.

Ensimmäisen kuvitteellinen päähenkilö voisi olla toisen tai kolmannen polven autoilija, joka on imenyt dieselin tuoksun itseensä jo äidinmaidossa ja perinyt liikenneluvat luontevasti isältään. Laulaakohan automies/-nainen tässä autolleen vai elämäntoverilleen. Ehkäpä molemmille.

Mä näitä polkimia tallaan

Mä näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti,
jos sä rattaani pyörit mun vierelläin.
Näiltä saloilta löytyy se viimeinen lasti,
jonka yhdessä kuskaamme ystäväin.

En löpöautoa vieraaseen vaihtais,
vaik tätä työtä niin moni kaihtais.
Tää lupa isältä pojalle siirtyi,
vaikka naapuri omansa myi.

Mä kuulin sydäntäin, se sanoi: Tielle jää,
et muualta sä onneas voi löytää.
Sä tulit kanssani öljyiseen jobiin,
korpitietä myös rakastit niin.

Mä näitä Volvoja ohjaan kai viimeiseen asti,
taksamittari pyörii mun vierelläin.
Näiltä saloilta löytyy se viimeinen rasti,
jonne yhdessä kuljemme ystäväin.

Ei näitä pirssejä jarruta myrskyt,
ei teitä kaada elämän tyrskyt.
Me voimme taksilla kyytejä antaa,
taksamittari raksuttaa saa.

Jos kuulee sydäntään, se sanoo: Tielle jää,
et muualta sä onneas voi löytää.
Se on niin lähellä, kun sen vain huomaa,
eikä kurvaile ojien taa.

Mä näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti…

Näitä polkimii tallaan kai viimeiseen asti…

Jatketaan ammattiautoilijoiden selkävaivoihin, noidannuoliin (lumbago) ja muihin selkälihaskramppeihin sekä nikama- ja välilevyperäisiin iskiashermovaivoihin. Kuvitteellinen päähenkilömme voisi olla selkä- ja vatsalihasjumpat laiminlyönyt selkävaivainen nuori taksirenkikokelas, joka tolpallakin vain istui ja kuunteli autotereoista Markku Aron nuoruudentuskaista hittiä Pariisin yöstä.

Keskiyön aikaan Keskitien laitaan

Nyt tien päällä yksinäin mä mietin,
vain että kerran pilaa terveyden.
Kun kesän kerran suharina vietin
niin silloin ilmeisesti tein mä sen.

Mä istuin aina tauoillakin loppuun asti,
ja nousin vasta kunnes soiteltiin.
Olin tyhmä istunut vain jatkuvasti
ja siinä tukirankaa koiteltiin.

Ja kuskityön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan minä tuntea ensi kertaa iskiaksen.

Kuskit mulle vakuutteli kiihkeästi
mun aina taksityössä viihtyvän.
Mut selkääni kuules koski vietävästi,
mä tunsin välilevyn siirtyvän.

Ja kohdalla Saikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan minä tuntea tuskat selkäsairauden.

Nojasin mä konepellin reunaa vasten,
nyt tiesin mikä tuskan rumba on.
Nyt ei enää leikkiä se ollut lasten,
kun tunsin lanteillani lumbagon.

Ja keskiyön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain keskiyön aikaan…
Ja keskiyön aikaan mä vihloin koin sen.
Sain kuskityön aikaan minä tuntea tuskat selkäsairauden.

Ja lopuksi amatööriautoilun puolelle. Lapin kesästä ratin kehän ja selkänojan väliin. Tieliikenteen onnettomuustilastoihin, turhaan kiireeseen ja kärsimättömyyteen. Sekaan hieman malttia ja vähän liikennevalistustakin. Pohjana Eino Leinon ”Lapin kesä” kokoelmasta Kangastuksia, vuodelta 1902.

Ratin kehä

Ratissa kaikki kulkee nopeasti,
maa, ruoho, ohra, rauduskoivutkin.
Tuot olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan kuolon aiheisiin.

Miks teillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks teillä niin on monta mielipuolta?
Miks liikaa päättömiä kaahailee?

Miks miestä tiellä kaikkialla kaatuu
kuin heinää – miehen päässä katkeaa,
miks aatteet, tunteet miehen kaikki paatuu
tai kesken toimiansa ratkeaa?

Ruuhkissa tyyntä säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Mut kukkoina kai syntyy poikalapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kaahauskohtaloita huokailen?

On vastaus kai yksi: ratti oma,
sit käännellessä mieli kapeutuu.
On syynä ratin selkänojan loma
ja rukkain uhoistus ja riehu muu.

Mut kiire vain on vauhdin syynä hetken,
tääll aatteet levähtää vain Matin saa,
kun taas ne alkaa rauhallisen retken
ja mättävät jo jäitä ratin taa.

Oi, kelpo pyörittäjät ratin kehän,
ja suuret aatteet, teitä tervehdän!
Jos tiellä jäätää, maltattehan vähän
ja muistatte myös vauhdin järkevän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Sovussa auroin kulkee jouhevin.
On teiden varsillakin rauhallista,
jos turvaisa on ranne rahtarin.

Ajaen halki Suomen entäkäätte!
Matkoja tehkää, reissut luistakaa!
Mut talven toistuneen kun täällä näätte,
ma rukoilen: jääkelit muistakaa!

PS. Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Kaarlo Kramsun alkuperäistä ja aitoa runotuotantoa löytyy osoitteessa: www.internetix.fi/aspit/runot/runohaku.htm.

Saara, 13.6.2009

Kiitti paljon hyvistä sanoista, tuli vähän täpärällä, ollaan juuri lähdössä. Mutta tulostan sanat mukaan, jospa Minkkisen Jarin bändi uskaltaisi heittäytyä ilman harjoituksia peliin.

mehtäpena, 28.5.2009

Muistuipa tässä mieleen eräs opettavainen kertomus Isosta Kirjasta sekä siihen liittyvä tarina jonka kerran kuulin minua paljon paremmalta tarinakertojaystävältäni. Kertomus tapahtui siihen aikaan kun Mooses oli kansajohtajana. Siis oikea Mooses en nyt puhu mistään Paavosta. Kansa oli sodassa mikä ei ollut mitenään epätavallista tuohonkaan aikaan. Mutta Mooses oli saanut ylempää tarkat ohjeet kuinka menetellä. Joosua joukkoineen siellä laaksossa tappeli vimmatusti amalekilaisia vastaan mutta Mooses oli saanut käskyn istua vuorenhuipulla ja pitää kädessään olevaa sauvaa ylhäällä. Siis samalla tavalla kuin urheilijat joskus pitävät ylhäällä maansa lippua. Ja aina kun sauva oli ylhäällä Joosua oli voitolla mutta kun käsi väsyi ja vaipui alas niin jo oli heti vihollinen niskan päällä. Mutta koettakaapas itse kuinka pitkään pystytte yhyteen menoon vaikkapa vain sateenvarjoa pitämään yläasennossa niin että käsi on suorana. Ei kovin kauan veikkaan ja ainahan nyt kunnon taistelu kestää vähintäänkin vuorokauden pari jos ei enemmänkin. Mutta asiaan keksittiin ratkaisu. Kaksi apumiestä nimeltään Aaron ja Huur tarjoutuivat tukemaan Mooseksen kättä pystyasennossa tuntitolkulta niin että tappelu kääntyi kuin kääntyikin Israelin voitoksi. Tämä on se kertomus mutta ystäväni tiesi siihen lisätä hyvän tarinan. Jossakin syrjäkylällä ettei vaan ollut Kolkulla oli ollut kinkerit eli lukuset. Ennenvanhaan siellä piti todistaa lukutaitonsa. Niinpä eräs maalaispoika nimitettäköön häntä nyt vaikka Jussiksi kun se on kaikkein yleisin etunimi joutui vuorollaan lukemaan. Ja tekstiksi sattui kuinka ollakkaan juuri tämä toisen Mooseksen kirjan 17 luku. Ja jussi jankkasi, sillä ei ollut kovin sujuvaksi kehittynyt lukutaito. ”Ja niin Aamor ja Huumor kannattelivat hänen käsiään molemmilta puolilta”. Kun kuulin tämän tuli mieleen outo ajatus. Kenties tämä Jussin lukema pitikin aika hyvin paikkansa. Olisikohan niin että näillä elämän junamatkoilla sun muissa taistelutilanteissa tarvittaisiin nämä kaksi avustajaa Aamor ja Huumor.

Tarinapalstoille toivoisi tarinoita joissa nämä kaksi olisivat vahvasti mukana. Mitä tulee ”taustoittajan” teksteihin niissä on ainakin jälkimäinen ollut hyvinkin vahvasti edustettuna mutta tarkkaan lukien sieltä kyllä tämän toisenkin kumppanin väliin tunnistaa.

Tolkkulainen, 28.5.2009

Mehtäpenalta jälleen mukava, leppoisa, hymyä ja hyväntahtoisuutta kumpuava juttu. Niinpä vaan kahden lukihäiriöstä syntyneen epäsanan varaankin saa mukavan tarinan kyhättyä hyvällä kaavalla: Taustatarina kaikkien tuntemasta maailmakirjallisuudesta. Kevyen humoristinen viittaus politiikkaan. Paikallinen lähennytys kotikylälle ja ehkäpä mahdolliseen tositapahtumaan. Ajallinen lähennytys tähän päivään. Ja pienen pohdiskelun päätteeksi jonkinlainen opetuskin. Hyvä Pena!

Huvikseen kirijuuttelija, 29.5.2009

Voe hyvänen aeka, tuossa täätyy olla jo vähintäänni insinöörin aevot että tuommoset rakennuspiirrustukset ossoo tehä yhelle pienelle jutulle. Myö akat ne ee osata muuta ku intuutiolla ja tunteella kirijuutella semmosia pikkusia juttusia.

Hyvä läppä tuo viittaus ”maailmankirjallisuudesta” 😉 Monelle se on aeka palijon syvempikkii ku vuan romsku, mutta soahan sitä sikssii sannoo, jos ee muuta pysty.

Positiivari, 27.5.2009

Elämä on kuin junamatka.

Ihmiset astuvat kyytiin ja pois kyydistä. On jälleennäkemisen riemun asemia ja surullisten jäähyväisten asemia. Syntyessämme astumme junaan ja tapaamme omat vanhempamme ja ajattelemme, että he pysyvät luonamme koko matkan ajan. Useasti totuus on kuitenkin valitettavasti toisenlainen. He astuvat pois junasta määrätyllä asemalla ja jättävät meidät yksin vaunuumme,ilman heidän seuraansa, turvaansa ja rakkauttaan. Mutta kyytiin astuu aina uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tulevat olemaan meille tärkeitä meidän jatkuvan matkamme aikana. He ovat siskojamme ja veljiämme, ystäviämme ja muita mahtavia ihmisiä,jotka tulevat rakastamaan meitä.

Joillekin junamatka on hauska kokemus. Joillekin matka saattaa olla surullinen, lyijynraskaine matkatavaroineen. Jotkut taas ovat aina valmiita auttamaan matkatovereitaan. Jotkut jättävät koti-ikävän jälkeensä… Toiset taas astuvat junaan ja jäävät heti seuraavalla asemalla pois ja antavat vain harvoille meistä mahdollisuuden tutustua heihin. Joskus olemme yllättyneitä, kun rakastamamme matkatoveri menee istumaan toiseen vaunuun ja jättää meidät yksinään jatkamaan matkaa. Onneksi kukaan ei pidättele meitä vierailemasta heidän luonaan toisessa vaunussa. Joskus kuitenkaan emme voi mennä istumaan heidän viereensä, koska paikan on vienyt jo joku toinen. Mutta ei se haittaa, matkanteko on nyt vain sellaista; täynnä unelmia ja yllätyksiä, tapaamisia ja jäähyväisiä, joskus mukavia ja toisinaan pettymyksen tuottavia tapahtumia.

Mutta muista, paluumatkaa ei ole. Siispä tehkäämme matkastamme niin miellyttävä kuin mahdollista, teemmehän tämän matkan vain yhden kerran. Yrittäkäämme ymmärtää matkatovereitamme ja etsikäämme parhaimmat puolet heistä jokaisesta. Ymmärtäkäämme, että jokaisena matkamme hetkenä voi olla aina joku, joka tarvitsee ymmärtämystämme. Me itsekin tarvitsemme tietyssä vaiheessa matkaamme jotakuta, joka ymmärtää meitä.

Matkamme suurin mysteerio on se, että emme tiedä, milloin meidän on astuttava junasta pois. Emmekä tiedä, milloin kukin matkatoveri astuu pois kyydistä. Edes hän, joka istuu aivan vierellämme. Itse luulen, että olen surun musertama, kun aikani tulee astua pois kyydistä. Olen aivan varma siitä. Tulee olemaan kivuliasta sanoa jäähyväiset kaikille rakkaille ihmisille, joita olen matkani aikana tavannut. Mutta olen myös varma siitä, että joskus saavun Keskusasemalle, asemalle, jossa tapaan uudestaan kaikki rakkaimpani, itsekullakin mukanaan enemmän matkatavaroita kuin matkalle lähtiessään. Ehkä olen matkan varrella voinut antaa heille omastani osan.

Rakkaat ystävät, tehkäämme matkastamme ikimuistoinen! Huolehtikaamme siitä, että jätämme jälkeemme kauniita muistoja. Toivon kaikille minun vaunussani istuville: Oikein mukavaa junamatkaa. Nauti matkanteosta.

 

Jukka, 14.5.2009

Kolkun kylän miesväki yllätti kylän naisväen iloisella äitienpäiväjuhlalla viime sunnuntaina. Ykkösiinsä pukeutuneet kylän herrasmiehet olivat valmistautuneet juhlaan huolellisesti. Kylätalolle oli hankittu uudet pöydät ja tuolit, kylätalo oli siivottu perusteellisesti ja Suomen lippu liehui lipputangossa. Saliin oli katettu äideille täytekakkukahvit ja äitienpäivää varten oli valmisteltu ja harjoiteltu oikein kotikutoinen juhlaohjelma.

Heti ovella äidit saivat ruusutervehdyksen.

Ruusutervehdysten jälkeen oli vuorossa Martin ja Timon keittämä ja Hannun, Eeron, Veikon ja Jarin tarjoilema kahvi täytekakkuineen.

Kahvin jälkeen oli vuorossa itse juhla. Juhlan juontanut Jari totesi aluksi, että on kulunut ainakin 25 vuotta siitä, kun tällä kylällä ja tässä paikassa edellisen kerran on juhlittu äitejä.

Äitienpäiväpuheen piti itseoikeutetusti kyläpäällikkö Pentti.

”On sanottava että oli aika vaikea valmistaa tätä puhetta. En haluaisi toistaa niitä sinänsä kauniita, tosia ja herkkiä sanoja, joita äitienpäiväjuhlassa perinteisesti lausutaan. ”Maailman paras Äiti, jne.” Mietiskelin pitkään, että mikä on tuo ominaisuus tai taito, joka on kautta vuosisatojen tehnyt äideistä sitä mitä he ovat olleet, ja miten he äitinä olemisesta vaikeinakin aikoina ovat selvinneet. Sanomattakin on selvää, että kaiken perustana on rakkaus, jonka sanotaan olevan lahja Jumalalta.

Mutta arvelen että rakkaus tunnetilana ei selitä sittenkään ihan kaikkea sitä käytännöllisyyttä ja tarkkanäköisyyttä, joka äideissä ja naisissa yleisemminkin ilmenee. Luulenpa että naiset ja etenkin äidit jotenkin näkevät ja kuulevat asioita eri tavalla, kuin me miehet. Varsinkin ihmissuhteissa lastensa kanssa heillä on taito havaita asioita ja tunnetiloja tarkemmin ja pidemmälle kuin mihin me miehinä ja isinä useinkaan pystymme.”

”Varmasti naiset myös kuulevat meitä miehiä paremmin. ”Rentuksikin” itseään kutsunut runoilija ja muusikko Juice Leskinen arvosti äitiään niin paljon, että kirjoitti runokokoelman, jonka nimeksi pani Äeti. Siinä hän käsittelee Äitinsä elämänvaiheita hyvin karulla, mutta pohjimmiltaan herkällä tavalla. Juicen äiti oli kokenut elämässään kovia asioita, jo seitsemäntoistavuotiaana hän joutui lähtemään sodan jaloista ja käveli lehmiään taluttaen 800 kilometriä Impilahdelta Vimpeliin, ja sieltä mm. Viitasaaren kautta Juankoskelle. Hän saatteli Juankosken hautuumaalle kaksi aviomiestään, yhden anopin, ja kolme omaa lastaan. Mutta elämänkerran kirjoittaja Reijo Ikävalko arvelee, että erikoisen paljon elämänuskoa hän tarvitsi Juicen äitinä.

Juicella oli kokemus, että kyllä Äeti kaikki kuulee. Runossaan ”Hernesoppaa Shellin baarissa”, hän kirjoittaa mm näin:

Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä,
minä kammoksuin sitä meteliä ja lähdin pois.
Minusta tuli rockmuusikko ja yhä pelkään meteliä
Äeti vietti melussa monta vuotta, mutta yhä se kuulee minut,
kolmensadanviidenkymmenen kilometrin päästä, vaikka en sanoisi mitään.

Juice kyllä yritti olla loukkaamatta äitiään, mikä ei liene aina oikein onnistunut, koskapa hän kirjoitti tästä aiheesta kokoelmansa lyhimmän runon, jonka luenkin kokonaan

Äedit.
Niitä yrittää olla loukkaamatta,
mutta niiden kohdalla on vaikeinta tietää miten ettei.

Tämän runon ajatuksen Äitienpäiväpuheenpitäjäkin yhtyy. Äitejä haluaisin tässä lopussa kehottaa vaalimaan ja pitämään huolta tämän näkemis- ja kuulemislahjansa toimivuudesta. Yksi keino siihen on yli muiden; sitä pitää rohjeta käyttää. Kaikki tämänlaatuiset lahjat ruostuvat jos niitä ei aseta käyttöön. Äiti Teresa, lapseton, tuhansien rakastama Äiti, nimitti tätä lahjaa näkemisen uskoksi. Hänelle se merkitsi sitä, että missä tahansa hän näki hyljätyn vaikeuksissa olevan lapsen, hän otti tuon näkemisen uskon epäröimättä käyttöön. Mutta hän joutui taistelemaan sen puolesta, että pystyisi näkemään auttamistyönsä arvon. Hän sanoo, minun pitää joka päivä rukoilla, että voisin nähdä näiden ihmisten arvon oikein.”

Koko juhlan liikuttavin hetki koettiin, kun kylän sonnikuoro nousi lavalle ja esitti ”moniäänisesti” Niilon ja Aapon säestämänä laulut ”Lapin äidin kehtolaulu”, ”Äideistä parhain”, ”Äidin sydän” ja”Kotini”. Äideille esitys sai tipan silmänurkkaan, vaikka laulu ei aivan sujunutkaan yhtä hyvin kuin harjoituksissa.

Juhlassa oli myös muita musiikkiesityksiä.

Heikki esitti akustisella kitaralla omaa ja Joe Satrianin kitaramusiikkia.

Jorma ja Olavi esittivät duettona ”Kolimajärven valssin”, Niilon ja Aapon säestyksellä.

Juhlan lopuksi äidit hakivat herrasmiehensä valssin pyörteisiin.

Kiitos kaikille juhliin osallistuneille!

Mehtäpena, 30.3.2009

Maaliskuisena lauantaina auringon hohtaessa häikäisevän kirkkaasti keväthangilla päätimme Tuulan kanssa paikata aukon kotiseututuntemuksessa ja tutustua Vanhaan kirkkosaareen jossa minäkään en koskaan aiemmin ollut käynyt. Onhan se hyvä tutustua uuteen kotiympäristöön, mutta minua kiinnosti myös saada edes jonkinlainen käsitys ja kanta ns. kirkkosaari hankkeeseen josta on täällä varsinkin kunnallisvaalien edellä kovasti kiistelty. Kolmas syy lähteä retkelle oli puhtaasti kuntoiluun liittyvä. Näin kaunis ulkoilusää suorastaan velvoitti lähteä liikkeelle.

Niinpä sonnustauduimme eväsrepun ja kameran kanssa liikkeelle. ABC:n rannassa sidoimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme kohti lahden toisella rannalla olevaa venevajaa kohti. Pian havaitsimme että vajan yläpuolella on pieni valkoinen mökki. Vaikutti siltä, että mökkiä käytetään ainakin kesäisin. Mökin pihalla kasvoi vanhoja puita mm. erikoisen haarakas kelokäkkärä, josta nappasimme kuvan.

Jatkoimme mökin ohi kohti Kulmavuorta. Sinne johti viivasuora polku, joka oli selvästi raivattu kolmisen metriä leveä ura. Minulle ei tällä reissulla selvinnyt kuka ja mitä tarkoitusta varten se oli raivattu. Ura loppui pieneen notkelmaan, tai suontapaiseen, Kulmavuoren pohjoispuolella. Metsä reitin varrella oli tosi vanhan oloista aivan kuin esimerkiksi Pyhä-Häkin kansallispuistossa olen nähnyt. Kulmavuori osoittautui pohjoisreunaltaan yllättävän jyrkkäpiirteiseksi ja totesimme rinteen meidän kiipeilytaidolle ylivoimaiseksi. Niinpä lähdimme kiertämään vuorta jos se olisi joltain toiselta puolen helpoimmin valloitettavissa. Näin kävikin, muutama sata metriä kaarrettuamme löytyi loivempi rinne jota sitten kapusimme Kulmavuoren huipulle. Sieltä avautui ihan hienot näköalat lähinnä pohjoiseen Savivuoren suuntaan. Kovasti katselimme, josko jostakin kohdasta olisi näkynyt myös Viestinmäki, mutta sillä puolen näkyvyyden esti tuo vanha ikipuisto jota olimme tullessa kovasti ihailleet.

Olisi ollut mielenkiintoista jatkaa retkeä itärannalle Hiekkalahteen, jossa ymmärtääkseni on ollut laituri, josta kirkkoväki aikoinaan on jatkanut matkaansa poikki saaren kirkkoon, joka on sijainnut saaren luoteiskolkassa lähellä Haapasaarta, eli nykyistä kirkkosaarta. Arvelimme kuitenkin että aika käy vähiin ja kun halusimme nähdä hautausmaan ja kirkon paikan, suunnistimme joidenkin lumikenkäilijöiden tallomaa reittiä kohti rantaa, ja paikkaa jossa kartan mukaan kirkonpaikka on.

Ei tarvinnut mitenkään olla tarkkana, sillä rannasta johti kohti kirkonporttia hieno lehtikuusiholvisto jonka päässä puinen valkea kirkonportti ja punainen neliskulmainen hirsirakennus, jonka päättelimme olleen ruumishuoneen. Kirkonportilla tapasimme reippaan naishenkilön kävelysauvojen kanssa. Hän oli kovasti kiinnostunut lumikengistämme ja suosittelimme hänelle innokkaasti lumikenkiä kuntoilun monipuolistamiseksi.

Ruumishuoneen seinällä roikkui naulassa vanha viikate. Missä lienee ollut itse viikatemies, sitä emme jääneet odottelemaan, vaan kiirehdimme katsomaan hautausmaata lähemmin.

Hautakiviä näkyi siellä täällä ja matalimmat niistä varmaan olivat lumen kätköissä. Näytti siltä että kovin monta omaista siellä tuskin oli talven aikana käynyt. Emme nähneet esim. yhtään kynttilää, havuseppelettä, tai muuta koristetta, joita tavallisella hautausmaalla aina näkee. Ajattelin tulla katsomaan tänne seuraavana joulunaattona, onko täällä yhtään kynttilää, ja jos ei ole niin miksi en sytyttäisi vaikka en tiedä yhtään omaistani joka täällä lepäisi. Vanhan kirkon paikalla oli muistokivi josta otimme kuvan. Tämän jälkeen tiedämmekin paljon enemmän kotiseutumme historiasta. Minua puhutteli Raamatunlause, joka oli kaiverrettu kiveen.

”Herra sinä olet meidän turvamme polvesta polveen” (Ps.90:1)

Kotiin tultua luin tuota psalmia vähän eteenpäin. Tuokin teksti sopii hyvin tällaisen luontoretken yhteyteen.

”Ennen kuin vuoret syntyivät ja sinä loit maan ja maanpiirin, iankaikkisesta iankaikkiseen olet sinä Jumala. Sinä palautat ihmiset tomuun ja sanot ”Palatkaa jälleen te ihmisen lapset.” Sillä tuhat vuotta on sinun silmissäsi niin kuin eilinen päivä, joka meni ohitse ja niin kuin öinen vartiohetki.”

Katselimme vanhoja hautoja, ja niissä tutun tuntuisia sukunimiä monet 1800-luvulta, osa 1900-luvulta, ja joku jopa 2000-luvulta. Aikaperspektiivi jotenkin muuttuu tällaisessa paikassa enemmän tuohon psalminkirjoittajan näkemyksen suuntaan.

Vanhalla hautausmaalla kiinnitimme huomiota vielä erittäin naavaisiin kuusiin. En ole elämässäni nähnyt puita joissa kasvaisi näin runsaasti naavaa. Tietäisiköhän joku selityksen tämmöiseen ilmiöön?

Kirkon paikalla havaitsimme myös montun ja sen pohjalla ikään kuin luolansuun. Arvelin sen olleen aikoinaan kirkon viinikellarina? Mitään opasteita, ja informaatiota tuota muistokiveä lukuun ottamatta ei alueella näkynyt.

Aikaa oli mennyt jo parisen tuntia ja meillä oli tarkoitus vielä lumikenkäillä saaren eteläosassa kartan mukaan olevalle laavulle ja juoda siellä termoskahvit ja syödä eväät. Tuuli oli kuitenkin muuttunut navakaksi, ja kun ilma muutenkin oli kylmä, lyhensimme retkeä ja nautimme eväät järven päälle kaartuvan käkkärämännyn rungon toimiessa pöytänä ja siitä suunnistimme kohti huoltoasemaa ja Viestinmäkeä kohti.

No mitä tästä nyt jäi mieleen koskien kirkkosaaren tulevaisuutta ja mahdollista käyttöä. Yritän tiivistää omat ajatukseni:

1) Saaren pohjoisosa Kulmavuori ja kirkonseutu ympäristöineen ei vain pitäisi säilyttää, vaan tulisi kunnostaa kaikkien yhteiseksi alueeksi, jossa polut olisivat auki, opasteet kunnossa ja olisi helppokuntoiset reitit levähdyspaikkoineen vanhempienkin ihmisten kulkea ja ihastella luojan luomia vuoria puita ja maisemia.

2) Nykytilanne on jotenkin surullinen, kaikki näyttää hoitamattomalta ikään kuin siellä ei olisi muutamaan sataan vuoteen kukaan käynyt, eikä paikka eikä historia ketään edes kiinnostaisi.

3) Eteläosaan kirkkosaarta voisi minun puolestani rakentaakin, jos siihen nyt jollain tarvetta on.

4) Sillan rakentaminen tuntuu kyllä hyvin utopistiselta, joten lähinnä mielestäni saaren eteläosaan voisi kaavoittaa luxus vapaa-ajan tontteja. Eikö niitä ole semmoisia motorisoituja lauttoja, joilla liikenne näille tonteille ja myöskin ”muistopuiston” käyttäjille turvattaisiin.

5) Vast’ikään Viitasaarelle muuttajina arvelemme, että mitään muuttoryntäystä tänne ei saada aikaan vaikka koko saari puukattaisiin täyteen ylihintaisia asuntoja. Ettei vaan kävisi toisinpäin, ainakin jos ylirohkeilla projekteilla kunnan talous ajetaan kuralle.

Saara, 31.3.2009

Tolokun puhetta. Kiitos virtuaalivisiitistä.

Riikka Nerg, 16.2.2009

Kolkun Pienviljelijäyhdistys järjesti jäsenilleen ja kannattajilleen kesäretken Viron Tarttoon. Retkelle lähti bussilastillinen innokkaita kyläläisiä ja hieman kauempana asuville. Etukäteisjärjestelyjä, suunnitelmia ja aikataulujen sopimisia oli tehty suurella panostuksella, joka näkyi koko reissun ajan positiivisesti. Ohjelmaa ja näkemistä oli paljon, ähky oli ajoittain lähellä, mutta matka oli kokonaisuudessaan onnistunut ja varmasti mieliin painuva monelle retkeläiselle. Tuskin kukaan jäi ilman uusia kokemuksia, näkemyksiä ja yhteisöllisyyden tuntemusta retken päätyttyä, niin hyvässä kuin pahassa.

Retki alkoi aurinkoisena perjantaipäivänä, jolloin Viitasaaren tilausliikenteen vihreä bussi saapui Kolkun kylätalon pihaan. Suurin osa retkeläisistä oli tullut kylätalolle, mutta muutamia retkeläisiä poimittiin matkan varrelta.

Tunnelma bussissa oli alkuun hieman jännittynyttä ja odottavaa, mutta pian rentous ja helskyvät naurut alkoivat värittää ilmapiiriä. Matka Helsinkiin Katajanokan satamaan sujui joutuisasti erinäisten keskustelujen, arvontojen ja pysähdyksien saattelemana. Aikataulussa pysymisessä ei ollut ongelmia, aikaa oli reilusti. Ensimmäinen pysähdys oli heti Hirvaskankaalla, tämä oli helpotus monelle kahvista ja tupakasta nauttivalle. Jokunen ehti ottaa torkutkin ennen ensimmäistä pysähdystä.

Olimme hyvissä ajoin Helsingissä, joten ajoimme pienen kiertolenkin ennen satamaan menoa. Helsinki on kaunis kaupunki varsinkin näin kesäisin ja muutamat herkistyivät muistelemaan omia kokemuksiaan ja muistojaan pääkaupungistamme ja osa otti innokkaana kuvia. Onhan tuo miljöö hyvinkin erilainen kuin Kolkuntien tienoot. Molemmissa miljöissä on omat niin hyvät kuin huonot puolensa. Laivaan päästyämme kävimme viemässä äkkiä tavarat hytteihimme ja suuntasimme Buffet illalliselle, jonka kaikki oli varannut ja maksanut etukäteen. Ruokaa oli riittävästi ja tuskin kukaan jäi nälkäiseksi, tosin herkullisuudesta ja laadukkuudesta kuului erinäisiä mielipiteitä.

Innokkaimmat retkeläiset jäivät iltaa viettämään ja nauttimaan laivan tarjoamista virikkeistä. Osa suuntasi kuitenkin nukkumaan heti ruoan jälkeen, päivä oli ollut pitkä ja seuraavana päivänä oli aikainen herätys ja paljon ohjelmaa tiedossa. Laiva liplatteli rauhallisesti Tallinan satamaan, kukaan ei ainakaan maininnut mitenkään suuresta merenkäynnistä.

Lauantaiaamuna löysimme kaikki pienten mutkien kautta satamassa odottavan tutun bussin ja lähdimme ajamaan kohti Maon ristiä, jossa saimme nauttia meille sponsoroidun aamupalan. Leikkisästi Maon risti sai matkajohtajamme Jukalta uuden nimen, Suurensuonmäen risteys. Ajomatkalla saimme sivistystä Viron kulttuurista ja historiasta reippaiden matkajohtajiemme toimesta. Kertojien äänet olivat niin rauhalliset, että osa vaipui jälleen pieneen horrokseen. Maisemat olivat bussin ikkunastakin katsottuna kauniita, erilaista, vehreää, tosin jokseenkin tasaista. Sää suosi taas jälleen, aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Ravitsevan aamupalan jälkeen matka jatkui hymyissä suin kohti Kure Mõis Oy:n maitotilaa. Tila on hyvin erilainen Kolkun tiloihin verrattuna. Siellä lehmillä ei ole nimeä ja lehmät kulkevat itsenäisesti lypsykoneen ääreen joka maidot imaisee jatkokäsittelyä varten. Ei ole emäntää karvaa rasputtelemassa ja harjaamassa, vaan lehmät edelleen itsenäisesti käyvät autonpesuharjaksen näköisen laitteen luona itseään hellimässä. On vain isäntä joka vastaa tilan tuottavuudesta, varsinaisesta lehmien pitämisestä isännällä ei omien sanojen mukaan ole mitään tietoa. Tilalla onkin agrologi, eläinlääkäri sekä siementäjä.

Tilan isäntä Arto Auer on Suomesta kotoisin ja on toiminut tilan hoitajana 10 vuotta, josta vain yksi on ollut tappiollinen. Mittasuhteiltaan tila on valtava, lehmiä on 500, peltoa silmienkantamattomiin, rakennuksia on useita, suurimmaksi osaksi huonokuntoisia ja remontoituja.

Uusi navetta pisti silmään kirkkaan keltaisen värinsäkin puolesta. Epäselväksi ei jää, etteikö työ tilalla olisi haastavaa ja raskasta. Kuuntelimme isännän puhetta ulkosalla tutun, hiukan jopa voimakkaamman lannan tuoksussa.

Pääsimme katsomaan uutta navettaa sisältäpäin smurffi-jalkineiden kera, osa olisi mielellään laittanut siniset muovit kenkien suojaksi jo aiemminkin, maa oli hyvin vettynyt ja liejuinen. Vettä oli satanut viimepäivinä kuulemma runsaasti, viljan puinti oli tästä syystä myöhässä. Moni kolkkulainen olisi varmasti mielellään ottanut osan vesisateen maillensa, ei pelkästään siksi että tanssikengät olisi paremmin pysynyt puhtaina, vaan koska kaivot alkoivat olla hyvin kuivia Kolkun tiloilla ja taloilla. Lopuksi ajoimme vielä bussilla kiertoajelun tilan maita, lähinnä peltoja katsellen itse isännän opastuksella.

Jatkoimme matkaa Valgutan kylään jossa ensin kävimme tutustumassa paikalliseen kylätaloon ja sen toimintaan. Oppaanamme oli kylätoiminnassa vapaaehtoisena mukana oleva Aime Vilu. Kylätalo oli myöskin remontoitu vastikään ja toiminta talossa on huomattavasti monimuotoisempaa ja aktiivisempaa kuin Kolkun kylätalolla; tanssikursseja, savitöiden ja korujen tekoa yms. Asukkaat ovat hyvin tyytyväisiä talosta ja käyttävät taloa myös erilaisten tilaisuuksien pitopaikkana.

Lyhyen vierailun jälkeen jatkoimme jälleen matkaa maatilamatkailu tilalle tutustumaan Tarton kylätoimintaan, jossa söimme myös maittavan lounaan.

Lounaan söimme isossa teltassa, joskin osa meistä ei mahtunut ihan teltan suojaan ja uhkaavasti lähestyvä ja hieman vettä tiputteleva sadepilvi uhkasi nälkiintynyttä joukkoamme. Sadepilvet kuitenkin väistivät onneksemme ja saimme rauhassa tutustua paikalliseen ruokaan.

Omistautuminen kylätoimintaan ja ystävällisyys vieraita kohtaan ei jättänyt ketään kylmäksi. Tila oli viihtyisä ja huolella pidetty ja saimme nauttia tilalla kasvaneita luumuja, omenia sekä marjoja. Laulujen ja tuliaisten antamisien jälkeen jatkoimme matkaamme Tarton keskustaan Elva kylän läpi, josta paikallinen rehtori hyppäsi kyytiimme oppaaksi Tarton kiertoajelua varten. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että pysähdyimme myös hetkeksi Lounakeskukseen, jossa halukkaat saivat tyydyttää ostoshimojaan. Lounakeskus oli hyvin länsimainen ostoskeskus sisältäen tutut vaate-, koru-, tavaratalokaupat ym.

Tarton keskustassa lähdimme oppaamme johtamana kiertelemään kaupungin nähtävyyksiä. Tarinaa ja historiaa tuli innokkaan oppaan kertomana koko kävelyn aikana. Monet kuuntelivat oppaan kerrontaa mielenkiinnolla ja täten tutustuminen kaupunkiin oli monipuolisempaa. Monen suusta kuuli jälkikäteenkin kiitollisuutta oppaan tuomasta sisällöstä. Silta ei ollutkaan pelkkä silta, muurissa olleet reiät eivät olleet pelkät reiät, pieni mäki ”keskellä ei mitään” olikin Pusuvuori/-mäki, jossa paikalliset nuorikot tapaavat käydä. Ähky tiedoista alkoi jo monta retkeläistä painaa jaloissa ja harteilla, joten onneksi pian pääsimme majoittumaan hotelliimme.

Reipasta matkajohtajaamme oli ennakkoon ohjeistettu, että Tarttoon ei voi mennä jos ei käy Ruutikellarissa, joten sinne suuri joukko suuntasi pikaisten suihkujen ja vaatteiden vaihdon jälkeen. Ruutikellari oli huikean iso tiilirakennus, jossa nimensä mukaan on aikoinaan säilötty ruutia. Tällä hetkellä kellari toimii ruoka ja illanvietto ravintolana. Kellari oli sisustettu kauniisti, massiiviset puiset rakenteet, pöydät, henkilökunnan asut, sekä valtavat ruoka-annokset olivat miellyttävä ja täydentävä kokemus hienolle ja raskaalle päivälle. Osa matkailijoista innostui jälleen vetreyttämään kehoaan paikalla soittaneen bändin säestyksen johdolla.

Ilta oli pitkällä ja yö teki tulojaan, osa jäi jälleen viettämään iltaa pidemmälle yöhön ja osa lähti rauhallisin mielin kävelemään lähellä sijaitsevaan hotelliin. Kaupungin keskustassa oli iso valkokangas, jossa näytettiin elokuvaa, paikalle oli tullut suuri joukko katsomaan Slummien miljonääri elokuvaa. Väsymys vei kuitenkin voiton ja hotellin tyynyt kutsuivat retkeläisiä.

Sunnuntaiaamu oli pilvinen ja sateinen, mutta harvoja se harmitti, oli nimittäin kotiinlähdön aika joten ulkona oleminen oli tiettävästi vähäistä. Hotellin tarjoaman aamiaisen jälkeen lähdimmekin ajelemaan Tallinaa, Helsinkiä, kotimatkaa aina Kolkulle ja sen lähimaastoja kohti. Monet matkaajat varmasti ajomatkan aikana kävi mielessään näkemiään ja kokemiaan asioita. Puheensorina ja naurun helinää kuului kuitenkin pitkin ajomatkaa, joskin hieman hiljaisemmalla volyymillä. Viimeistään sunnuntaipäivänä kaikki matkustajat alkoivat olla paremmin tuttuja toisilleen, suomalaiseen tyyliinhän kuuluu hitaasti lämpeneminen ja varovasti tutustuminen vieraisiin ihmisiin. Uskon että monet olivat tyytyväisiä tiedosta retken päättymisestä ja kotiin pääsemisestä, mutta samalla mielessä juolahtaa harmitus retken päättymisestä. Toivottavasti kuitenkin tälläkin reissulla sanonta ”matkailu avartaa” kuvastaa jokaista retkellä olevaa ja olemme monta kokemusta rikkaampia.

Kiitos kuuluu siis kaikille retkellä olleille, matkan järjestäjille, suunnittelijoille ja Viitasaaren tilausliikenteelle.

Jukka, 6.9.2009

Lämpimät kiitokset Riikalle mukavasti kirjoitetusta matkajutusta. Niinhän se on, että tämmöiset yhteiset matkakokemukset entisestään parantavat oman kylän yhteishenkeä ja näitä yhteisiä kokemuksia on mukava muistella sitten tulevina vuosina. Näin tekivät aikaisemmatkin sukupolvet – moni kyläläinen muistelee yhä kaiholla 1970-luvun lopulla tehtyjä Leningradin ja Tallinnan matkoja. Tehdäänkö seuraava matka jo ennen vuotta 2040 ja minne?

Jukka, 25.1.2009

Majavat ovat rakentaneet Kolkkujoelle viime syksynä mahtavan pato- ja pesärakennelman. Rakennelma sijaitsee noin 3 kilometriä Kolkkujoen tammelta Sammalislammelle päin, Juutisenpuron ja joen yhtymäkohdassa. Majavapariskunta on katsonut paikan sopivaksi uudisasutukselle ja perheen perustamiselle.

”Yksittäisiä havaintoja majavista on ollut aikaisemminkin, mutta tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun Kolkkujokeen olisi alettu rakentaa pesää”, sanoo Nergin Kari, joka on tarkkaan seurannut ja valokuvannut uudisasukkaiden elämää viime kesänä ja syksyllä.

”Rakentamisen majavat aloittivat tekemällä sopivaan kohtaan joessa padon. Patoa varten majavat ovat kaataneet isojakin puita, enimmäkseen haapoja. Puiden lisäksi patoon on kerätty pienempiä risuja ja mutaa. Pato on niin kova, että se kestää hyvin miehen kävellä joen yli.”

Padon avulla majavat säätelevät vedenpintaa. Padon yläpuolella vedenpinta on useita kymmeniä senttejä ylempänä ja yläpuolelle muodostuu monesti usean hehtaarin suuruinen ”lampi”. Majavan rakennelmat aiheuttavatkin vahinkoa lähinnä metsätaloudelle.

”Tässä tapauksessa vahinkoa majavien touhuista ei ole juurikaan havaittavissa, padon aiheuttama tulva-alue on muutenkin niin soistunutta, että sillä ei ole metsätaloudellista merkitystä. Sitä paitsi heti tulva-alueen yläpuolella maasto nousee selvästi, joten veden nousu ei sinne vaikuta”

”Osa haavoista on vielä pystyssä, puoliksi kaadettuja. Minkähän takia kaatohommat on jätetty kesken? Saattaapi olla, että majavat ovat niin fiksuja, että ne jättävät loppukaatohommat myrskyn tehtäväksi, että hampaat eivät kulu liiaksi.”

Koko patourakan tarkoituksena on nostaa ja säädellä vedenkorkeutta pesää varten. Osa pesästä nimittäin rakennetaan veden alle, jotta se pysyisi lämpimänä myös talvella.

”Jokitöyrääseen on rakennettu n. 3 metriä halkaisijaltaan oleva pesä. Pesän rakennusmateriaalina on käytetty samoja materiaaleja kuin patoonkin – joesta ja joenpenkalta kerättyjä ja kaadettuja puita sekä mutaa. Pesään pääsee vain vedestä käsin, ulkoapäin pesään ei ole kulkuaukkoa.”

Majavakanta Suomesta metsästettiin lähes sukupuuttoon 1800-luvulla. Suomessa on enää noin 2000 alkuperäistä ns. Euroopan majavaa. Niitä on lähinnä vain Satakunnan alueella. Nämä Kolkkujoelle muuttaneet ovat todennäköisesti ns. Kanadan majavia, joita tuotiin ja istutettiin Suomeen 1930-luvulla. Nykyään muualla kuin Satakunnassa olevat majavat ovat todennäköisemmin juuri näitä Kanadan majavia, joita arvellaan Suomessa olevan nykyään noin 9000 kpl. Kanadan majava voi kasvaa noin metrin mittaiseksi ja se voi täysikasvuisena painaa jopa 35 kiloa.

Majavien kuvaaminen (ja metsästäminenkin) on hankalaa, sillä ne ovat yöeläimiä. Ravinnokseen majavat käyttävät yksin kasvisravintoa, vesikasveja, puiden lehtiä ja puiden kuorta.

”Talvella majavat ovat ilmeisesti enimmäkseen pesässään, jonne ovat varastoineet talven ajaksi myös ruokaa. Jos majaville syntyy poikasia, ne syntyvät touko-kesäkuussa”, toteaa Kari, joka on luvannut esitellä rakennelmia halukkaille tarvittaessa. Asukkaita häiritsemättä.

Pentti, 31.1.2009

Tässä sitä ollaan. Muutama vuosi sitten kylällä virisi hankee raivata pieni polku jokivartta pitkin jotta voisi nauttia tällaisesta idyllisestä puromaisemasta. Semmoista palautetta viranomaisilta tuli että risuakaan ei saa katkaista ja siihen hankkeemme tyssäsi Mutta nämä ”uudisasukkaat”näyttävät kyllä verottaneen jokivarren puustoa ihan surutta. En nyt heille ole kyllä kateellinen eläkööt puolestani rauhassa, mutta jos olisi jonkinlainen poluntapainen saattaisin uteliaisuuttani käydä vähän töllistelemässä tuota rakennusta. Aika tilava lukaali suhteessa asukkaiden kokoon. Ei tuommoiseen luulisi aravalainaa saavan.

Vesa Kemppainen, 7.2.2009

Olimme viime kesänä kannotilla laskemassa upeaa kolkkujokea (maisemat kuin suoraan pohjois-amerikasta), joki polveili upeasti, vesi vei kanoottia niin että suurin tehtävä oli kanootin ohjailu. Keskellä kaunista erämaata oli majava herra päättänyt näyttää kyntensä ja oli rakentanut metsänomistan kiusaksi upean pato rakennelman, saimme liutettua kanootin yli rakennelman. Hetken päästä tapasimme majavan joen törmälä. Majava istuskeli flegmaattisena eikä välittänyt vaikka tulimme ihan viereen. Hetken aikaa istuskeltuaan hän päätti lähteä jatkamaan matkaa ja solahti täysin äänettömästi veteen. Me jatkoimme mykistyneenä matkaa kohti seuraavaa kuohuvaa koskea.

Jukka, 10.3.2009

Haastattelin tänään Riuttasen Timoa, joka oli Kemppaisen Vesan mukana edellä mainitulla kanoottiretkellä. Oli nimittäin mahdollisuus, että Timo olisi ehtinyt ottaa kuvan majavasta. Timon mukaan tilanne oli ollut kuitenkin niin jännittävä, että kamera oli tullut mieleen vasta majavan sukellettua.
” Tilanne syntyi aivan yllättäen. Yhtäkkiä vieressä parin metrin päässä oli ilmielävä majava. Se istui laiskana, omistajan elkein penkalla ja tuntui hetken siltä, että se ei välitä meistä mitään. Suuri koko teki meihinkin lamaannuttavan vaikutuksen, ei tehty vähään aikaan liikettäkään. Viimein se päätti pulahtaa veteen. Sukellus kävi nopeasti ja sulavasti, ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai molskahdusta. Pelättiin, että se mosauttaa melahännällään meidät nurin – oli se niin ison tuntuinen.”

”Meloin Kolkkujoen viime kesänä kanootilla kolmeen kertaan Kolima-järveen saakka. On se hieno kokemus. Viime kesänä vettä joessa oli paljon ja kanootilla lasku onnistui koska tahansa. Normaalikesänä vettä on riittävästi vain keväällä ennen juhannusta ja syksyllä; keskikesällä lasku ei normaalisti onnistu. Kanoottiretkelle tulee mittaa n. 15 kilometriä Kolkusta Kolimalle. Matkalla on useita koskia, jotka pystyy kuitenkin hyvin laskemaan kanootilla. Kaatumatta lasku onnistuu harvoin; normaalisti reitillä tulee kaaduttua parikin kertaa. Muutamassa kohtaa vettä on niin paljon, että jalka ei aivan pohjaa, mutta muutoin kaatuminen on kastumista lukuunottamatta harmitonta. Pitää vain pitää huoli, että kanootti ei karkaa. Koko retken tavallaan kruunaa viimeinen lasku Kolimaan, se alkaa Kuorikosken sillalta ja jatkuu usean kosken perättäisenä liukuna Kolmajärveen saakka. Suosittelen kanoottiretkeä kaikille kohtuullisen hyväkuntoisille; matka kestää noin 3 tuntia.”

Riikka, 11.3.2009

Mukava ja mielenkiintoinen vaihtoehto tarkastella joen elämää näin talviaikaan onnistuu myös suksilla. Kävin pari päivää sitten hiihtämässä isäni kanssa majavan pesälle ja padolle joen vartta hiihtäen. Lumitilanteen ja talviolosuhteiden takia varusteena tietenkin täytyy olla leveämmät metsäsukset. Tällä hetkellä lumi on erittäin höttöä ja ns puuterilunta, jota himolaskettelijat kaipaavat ja ihannoivat. Minä ihanoin tuota lunta ja maisemaa hiljaa maan tasalla. Isäukko vaan välillä meinasi mennä liiankin kovaa ja tällainen kokemattomampi metsässä hiihtäjä jäi armottomasti jälkeen. Lähdimme matkaan Kolkuntien sillalta Puttaan puoleiselta reunustalta. Hetken hiihdettyämme alkoi löytyä ensimmäisiä merkkejä joen elämästä, saukon polkuja ja jätöskiä tuli vastaan ensimmäisenä. Joki alkoi hieman jäätyä ennen pesää, mutta jää oli hyvin ohutta, eikä sinne ole menemistä. Isäukko kylläkin uhkarohkeana yhdessä kohdassa kokeile sauvallaan jäätä, ja samalla meni jo jään päälle, joka samantein raksahti ja jäähän tuli halkeama, isä kokeili sauvallaan uudestaan jäätä, joen keskikohdalta, ja sauva menikin hujauksessa läpi, jään paksuutta oli korkeintaan 1cm. Isä oli tänä talvena jo kerran pudonnut jäihin ja melkein samassa kohdassa. Onneksi jää kesti vielä sen verran, että uhkarohkea hiihtäjä pääsi turvallisesti penkan puolelle ja jatkoimme matkaa. Ensin vastaan tuli muutamia pienen puun jyrsittyjä kantoja ja sitten alkoi näkyä konkeloon jääneitä puita ja se majavan pesä. Patojen ja pesän takia joki on levinnyt ja tehnyt uusia uomia maastoon, joten kannattaa olla tarkkana kuinka pesälle menee. Kaatuneiden puitten yli joutuu väistämättä hiihtämään. Ihan pesän juurelle ei pääse menemään, mutta eihän me mennä ihmistenkään ikkunoista kurkkimaan. Mielettömän hienot ja kunnioitusta herättävät rakenteet ovat majavat tehneet, vaikka lumenpeitossa ovatkin. Pesältä menimme vielä hetken alajuoksulle patojen ohi ja löysimme kohdan jossa jään paksuutta oli sen verran että ylittää uskalsimme. Hetken ihmeteltyämme päätimme lähteä erään ”alkuasukkaan” suksien jättämiä jälkiä seuraamaan, päättelimme, että jäljet johdattavat meidät Ihkajantielle, josta suunnistimme vanhan talvitien pohjaa pitkin suon läpi Kolkuntielle ja siitä sitten autolle. Matkaan meni vajaa kaksi tuntia, sopiva siis monen tasoisille, haastavuutta voipi jokainen säätää haluamallaan tavalla. Suosittelen siis kaikille varsinkin poismuuttaneille lähtemään maastoon katsomaan mitä kaikkea mielenkiintoista tuleekaan vastaan.

umppi, 11.1.2013

Tuohan on millan tekosia!

Ossi Ikonen, 24.3.2014

Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista! Kuvat ovat hienoja.

Jukka, 25.1.2009

Kun Nergin Kari jouluviikon maanantaina meni kokemaan verkkojaan Kolkkujärvelle, ei hän etukäteen arvannut, että poikamiehen joulupöytään oli tulossa kertarysäyksellä kunnon arvokalaa.

”Kun aukaisin avannon ja nykäisin verkkoa, arvasin heti, että nyt on verkossa isoja kaloja. Ajattelin, että useampi matikka ja hauki. Niitä on tullut tänä talvena paljon, joka kerta 2-3 ja isojakin joukossa. Tavallisesti, jos niitä on monta, ne sotkevat verkot. Käytän kahta verkkoa peräkkäin, 50 millisiä. Nyt tuntui kuitenkin, että vaikka verkoissa oli painoa, ne eivät olleet sotkoksissa. Kun nostin verkon avannosta, kierähti jäälle iso kultakylkinen kuha.”

”Kun sain kuhan irti verkosta, suuntasin heti Järvenpään Pekan ja Salmen rantamökille. Kala oli sen verran painava, että oli saatava kyyti kotia.”

Oriaholle päästyä kala oli – tottakai – kuvattava ja punnittava, ettei synny epäilyksiä ”kalajutusta”. Punnituksessa ja tarkoissa mittauksissa kuhalle saatiin painoksi 6,5 kg ja pituudeksi 80 cm. Pyrstön evien korkeus oli peräti 23 cm.

Kari kun on saanut kokkikoulutuksen nuorempana ja erä- ja poikamiestaitojakin on kertynyt useampi vuosikymmen, niin kuhasta syntyi monenlaista herkkua joulunseudun ruokapöytään:

”Puolet kuhasta paistoin pannulla, voissa ilman muuta, kevyesti leivitettynä. Paistia tuli niin paljon, että piti kutsua Pekka ja Salme kaveriksi syömään. Kyllä maistui kuhapaisti mainiolle kuoriperunoiden ja valkokastikkeen kanssa. Lopusta puolikkaasta osan fileerasin suolakalaksi joulupöytään ja loput pistin pakkaseen keittokalaksi. Ruotoja kuhassa on paljon vähemmän kuin esimerkiksi hauessa.”

Kari oli aikoinaan mukana, kun kalastuskunta istutti 1980-luvulla kuhanpoikasia Kolkkujärveen. Poikasia toimitti Kankaisen Taito omista poikasaltaistaan usempanakin vuonna. Poikaset olivat tuolloin noin 5 cm:n mittaisia. Kuha on hidas lisääntymään, sukukypsäksikin se tulee vasta 6 vuotiaana.

”1980-luvun lopulla sain usempiakin kuhia verkoista, ne olivat silloin n. 25-30 cm:n mittaisia ja heitin ne takaisin järveen kasvamaan. Sen koommin ei ole kuhia näkynyt. Muutamana kesänä löytyi kuolleita kuhanpoikasia matalilta rantahietikoilta. Ilmeisesti lämpö tappoi niitä, kuha kun viihtyy paremmin viileässä vedessä. Kolkkujärvi on matala ja tummavetinen. Lämpöisenä kesänä vesi lämpiää ja se ilmeisesti aiheuttaa sen, että kuha ei viihdy täällä hyvin.”

Olisikohan kylmän viimekesän jälkeen järven vesi sen verran viileämpää, että kuhat liikkuvat nyt muuallakin kuin Kolkkujärven muutamassa harvassa syvänteessä?

Ovatko muutkin tehneet sellaisen huomion, että Kolkkujärven veden laatu olisi parantunut ja hieman kirkastunut viimeisten vuosien aikana?

Oheiseen palautelokeroon nyt kommentteja aiheesta! Ja kalajuttuja sopisi tälle palstalle mainiosti vaikka kuinka paljon.

PS. Kotisivujen toimittaja ei enää ensi kesänä ui mökkirannassa ilman uimahousuja.

Reijo Pasanen, 26.1.2009

Karille onnea suuren kuhan pyydystämisestä. Veden laatu ei näyttäisi hirveän paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana parantuneen, (ainakaan minun mielestäni). Olen snorklaillut kesäisin mökkirannassa ja näkyvyys on kyllä ollut todella surkea. Tietenkin havainnot ovat lyhyeltä ajalta(noin pari viikkoa keskikesän tuntumassa/vuosi,noin reilun kymmenen vuoden ajalta). Snorklatessa näkösyvyys riittää vaivoin 2-2,5 metriin. Aurinkoisellakin säällä pitäisi olla valaisin, joka sekään ei paljon paranna näkyvyyttä. Vedessä on niin paljon kiintohiukkasia, että sen kyllä huomaa. 70-luvulla tuli snorklattua jokunen kerta ja silloin ei ollut tuollaisia määriä kiintohiukkasia vedessä. Osittain lienee soiden kuivatuksen yhteydessä valunutta turvetta. Toisaalta järvi lienee rehevöitynyt.

Vesikasvustoissa on tapahtunut kyllä muutoksia viimevuosina. Esim. lumme, joka runsastui ainakin 80- ja 90- luvuilla on alkanut taas vähentymään. Myös neidonhius lisääntyi tuona aikana runsaasti, mutta on alkanut vähentymään meidän mökkirannan ympärillä.

Lienee jotenkin yhteydessä ravinteisiin. Jollakin voi olla parempaa tietoa. Olisi mukava kuulla.

Terveisin Reijo Pasanen

Pentti Pulkkinen, 31.1.2009

En ole vedenlaadun asiantuntija, mutta olen kuitenkin huomioinut sen että yhtenäkään kesänä en ole Kolkussa havainnut sinilevää. Tämmöinen järvi alkaa olla melkoinen harvinaisuus sillä esim Jyväskylän seudulla tahtoo uimakausi luonnonrannoilla loppua aika lyhyeen. Muutama lämmin keäpäivä niin jo alkaa uiminen olla vähintäänkin epämiellyttävää jos ei kiellettyä Jyväskylän uimapaikoilla. On tullut kehuskeltua että ainoa järvi jossa levä ei kasva on Kolkku. Sameutta tietysti on kun suoojia pitkin vesi virtaa Kolkkuun, eikä tuo turveteollisuuskaan liene ihan syytön sameuteen. Tyhmä kysymys. Voisiko olla jopa niin että nämä happamet vedet joita soilta tulee tekisivät järven niin happameksi että levä ei menesty. Silloin kyllä tämän pienen esteettisen haitan kestäisi mielellään. Ja kuka se tietää kuinka terveellistä tämmöinen lievä mutakylpy onkaan. Oliskohan näissä Kolkkulaisissa biologiaa opiskelleita jotka voisivat valoittaa tätä kysymystä. Siis estääkö happamuus kenties levän kehittymistä?

Reijo Pasanen, 1.2.2009

No enpä itsekään ole mikään limnologi, mutta voihan niitä havaintoja tehdä siitä huolimatta. Kyllähän se totuus on, että Kolkku kuuluu karujen järvien joukkoon. Mutta ravinteita lienee tullut kuitenkin jossakin määrin, mm ojitetuilta soilta, joita on myös osittain lannoitettukin. Lisäksi pelloilta tulleet valumat toivat oman osansa. Nykyään peltoviljelys on vähentynyt, joten tilanne on siltä osin parantunut.

Joskus 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa rannoilla oli huomattavasti vähemmän vesikasvillisuutta, kuin nykyään.

Sinileviä esiintynee myös Kolkussa, mutta määrät ovat niin pieniä, että ei ole vaaraa. Joskus lämpimimmän veden aikaan saattaa rannelle kerääntyä ohuita kerroksia vihertävää massaa. Itse ainakin olen tulkinnut sen viherleväksi. Kaikki viherlevälajithan eivät ole myrkyllisiä.