Heinäaho in memoriam

Riitta Hokkanen (ent.Heinäaho), 8.5.2008

Näin Äitienpäivän alla tulee mieleeni muistoja äidistä ja isästä paljon..tää on kyllä vaikeeta..mutta yritetään.. Äitini oli käsityö ihminen henkeen ja vereen.. hän yritti minullekkin opettaa käsityön ihmeitä mutta tumpelo mikä tumpelo..minusta on ihanaa kun saan laittaa äitini kutoman päiväpeiton sänkyyni toisten kysyessä et mistä olet tuon saanu sanonet äiti kutoi..taas itkettää..olin isän tyttö..mutta isä kuoli kun olin 17 vuotias..veljeni Paavo hukkui samana kesänä..Isäni Kaino Oli lapsirakas.Hän tykkäsi meistä lapsista sydämmellään ja aidosti..siksi siis olin isän tyttö..Muistan kun lähdimme heinän hakuun heinäsuolta olin aina mukana..Muistan kun kerran menimme viemään viljaa kolkun kuivaamoon siellä oli ihana viljan tuoksu ..nukahdin olin niin pieni ehkä 6 vuotias..isä tuli herättämään minut ja sanoi että nyt mennään kotiin. äiti oli leiponut vehnästä ihanan turvallista tulla kotiin. Harmitti Kun kuivaamo sitten jossain vaiheessa paloi en tiedä syytä olin niin pieni..sitten tuli toinen muisto tästä mieleen kun kävimme isäni kanssa kolkun kaupassa se oli ennen kolkun koulua siinä mäkiahon tien haarassa..ostimme tikkaompelukoneen joka on nyt minulla muistona..se kauppa sitten taas paloi se reissun jälkeen ei kovin kauan siitä..tuntuu kuin paholainen kulkisi perässä..Äitini ja Isä olivat innokkaasti Mukana kolkun koulun tanssisalin perustamisessa..Äitini vei jopa meidän oman mehumaijan sinne makkaran höyryttämiseen..ne makkarat olivat kylän parhaat kuulin vaan..Isäni oli järjestysmies..onneksi pahemmilta haavereilta säästyttiin..Kekkosen Vilholta taisi vammautua käsi jossakin mellakassa..Äiti oli hyvä tanssimaan ..Isän kannssa varsinkin..se oli sellasta vanhaa tanssia ja valssia ihanaa katsella nyt minun täytyy lopettaa..en kerennyt käydä koulua kolokulla..piti mennä kumpumäkeen..siitä siitten tuonnempana..tavataan kolkun juhlissa..näillä tietoo oon tulossa toivottavasti kekkosen suku myös ja Peltoniemet jaPasaset ainaskin Tellu.

Riitta Hokkanen, 9.5.2008

Niin tulipa mieleeni myös yksi Äitienpäiväjuhla Kolkun koululla. Se oli ehkä -75 en muista tarkkaan. Olin silloin Neljän H-yhdistyksessä. Meitä nuoria oli roppakaupalla Mäkiahossa Ruusuja väsäämässä..niitä piti tehdä paljon koska Äitejäkin oli paljon. kaikille Äideille piti saada kukka rintaan.Oli hieno tunne väsätä niitä hyvään tarkoitukseen..talakoilla.Lyyli teki meille hyviä lettuja..Se on jäänyt mieleen.Meillä oli kiva yhistys-porukka silloin usein kokoonnuttiin Koivuharjussa.Tietokilpailut olivat suosittuja. sitten oli kolkun koulun lentopalloillat.Siellä ainakin näki muita nuoria jos ei jaksanut pelata.Hyvää Äitienpäivää kaikille.

mehtäpena, 10.5.2008

Kiitos Riitta näistä lämpimistä muistoista. Muutin pois Kolkulta 1965 joten en muista teitä Heinäahon nuorimpia lapsia kuin hatarasti nimeltä. Erkki, Lassi ja Kaija olivat vanhempia jotka tunsin paremmin ja heitä olen nähnyt pari kertaa viime vuosina.

Kiinnitin huomiota tuohon 4-H yhdistykseen koska olin itse ebnsimmäinen maatalouskerholainen Kolkulla. Isä hommasi kerhoneuvoja Ikäläisen tulemaan kylälle ja virittämään kerhotoimintaa. Silloin elettiin vuotta 1952

Minäkin olin pitkääm ensin kerholaisena sekä vuoden kerhoneuvojana Multialla ja yhden kesän apulaiskerhoneuvojana Viitasaarella. Tuo vuosi olikin 1964. Näistä kerhoajoista on jäänyt tosi kivoja muistoja ja olen nyt ihan viimeaikoina törmännyt muutamiin sen aikaisiin kerhotuttuihin. Olisipa kiva jos muisteloita 4-H kerhotoiminnasta tulisi lisääkin tälle palstalle.

Kari Nerg, 10.8.2008

Kiitos Riitta kirjoituksesta. Tulee lapsuusajat mieleen kun käytiin Heinäahossa.

Kari Nerg, 12.8.2008

Anteeksi kirjoitusvirheeni avauskirjoituksessani en tiennyt että tämmöinen sivusto on olemassa netistä löysin vahingossa. Kello on 2 aamuyöstä kun tätä kirjoittelen aamulla virkeänä töihin en saanut nukkuttua kun rupesin miettimään lapsuusaikoja kun oltiin veljeni kanssa monet kesät teidän riesana.Olisi mukava saada kuulumisia.Kolkulla ei ole tullut käytyä moneenkymmeneen vuoteen en tidä miksi.Rupeaako ikä painamaan jopa 51 vuotta.

Riitta Hokkanen, 21.8.2008

No moi kari olet ollut mielessäni monta kertaa.. Miten jakselet..Ihanaa kuulla sinusta..Niin ne lapsuuden kesät aaah..ihanaa..Kyllä tää aikuisuus on kovaa vai mitä.Olitte meillä paljon silloin kesäisin Aili-äitini oli mahtava ja ihana emäntä..Minulla itselläni on kaksi ihanaa poikaa Heikki ja Antti sekä uuden puolisoni kautta yksi tytär..Mitä sinulle kuuluu olis kiva tavata.. VAI MITÄ….T.Riitta Martta -Täti on kanssa mennyt taivaaseen..Niin se menee tämä elämä.. odotan vastaustasi 48v.Riitta Kiva kun kirjoitit itkettää..t.sama

Kari Nerg, 26.8.2008

Terve vaan taas täältä Vantaalta kesä tässä kait meni jo, oltiin heinäkuussa viitasaarella sukujuhlissa, oltiin myöskin siellä hautajaisissa, niin se elämä kulkee, oma vointi on suht hyvä polvet vähän vaivaa silloin tällöin. Olisi kiva tavata,ota yhteyttä suoraan minun sähköpostiin,yhteystiedot olen antanut.TERVEISIN KARI.Itke vaan jos se helpottaa.

Kari Nerg, 5.9.2008

Terve Riitta et kai ole suutttunut kun ei ole kuulunut mitään ota ythteyttä jos olet olet kuulolla t. KARI.

Riitta Hokkanen, 3.10.2008

Riitta moi… En ole suuttunut mutta on ollut kaikenlaista esim..töitä ihan hirveesti ja kaiken pahin mulla ei ole sähköpostia vielä..mutta kaikki järjestyy..olen menossa päivittämään sähköposti tietojani työpaikka kursseille..tää mun elämä on niin hektistä..Hävettää pitää yhteyttä näin kolkun kautta mutta eiköhän me päästä asiaan kun saan oman postini auki..et silleen t.ride

Kari Nerg, 7.11.2008

TERVEISIÄ TÄÄLTÄ SYKSYSELTÄ VANTAALTA TALVI TULLOOLO TÄNNE ETELÄÄÄ EI MAHA MITTEE. MENIKÖ SINNE PÄIN EN OSA TOTA MURETTA . SORI KOKEILAAN TAAPALTATA ETEENPÄIN OTETA YHTYETTÄ TOIVOO CITY NALLE…

Kari Nerg, 14.11.2008

JOS TULI KEHUTTUA ETTÄ TALVI TULEE PERUN PUHEENI.VETTÄ TULEE TAIVAAN TÄYDELTÄ.ETTÄ SIITÄ TALVESTA.MISSÄ ON LUMI? TERVEISET TÄÄLTÄ SATEISESTA ETELÄSTÄ.

Sanna Cork, 11.12.2008

Hei Riitta,

Tuo aikaisenpi kommenttisi ”kuin paholainen kulkisi perässä”, taitaa olla se paholainen vieläkin täällä Heinäahossa levittämässä huonoa onnea. Meidän perheessä sitä on riittänyt siitä lähtien kun tänne muutettiin, eikä näytä loppua tulevan. Kunhan ei henki keltään lähtisi, läheltä on jo liipannut…

Riitta Hokkanen, 9.1.2009

Sanna Cork Heinäaho..Kiitos kommentista. Olin silloin pikkutyttö ja kaikki oli niin suuren suurta..et se todellinen elämä tuntui pelottavalle Heinäahon nummi oli rikas ja rehevä kasvualusta kaikille juurikasveille ja maataloudelle jota meillä oli runsain mitoin..tämä aikaisempi juttu josta kerroin oli minulle sen takia paholaismaista koska siinä meni kultturihistoriallisesti ja paikallisesti arvokkaita ja tarpeellisia rakennuksia..joista olisi ollut hyötyä meille kaikille näihin päiviin asti. Mutta onhan tietysti eri asia jos oma henki olisi kyseessä .sellaisesta ei ole ollut koskaan ainakaan omassa lapsuudessa kyse..Vanhempani olivat uskovaisia .Isäni oli kirkkovaltuustossa kuolemaansa saakka .Meillä ei tapeltu eikä juotu..Kaikkea hyvää sinne Heinäahoon ..Toivotaan et sinne tulisi parempi vuosi..Kirjoittele..

Pontikkatehtaalla

mehtäpena, 5.4.2008

Erkki kertoi että poikien majantekelettä oli luultu pontikkatehtaaksi. Tämä aktivoi omaa muistiani seuraavan tarinan verran.

Tällä oli varmaankin 1952-54 vuosien paikkeilla suuri metsien kartoitus operaatio. Lehtolassakin majoittui noita kartantekijöitä koko kesän. Erään kerran he tulivat paljastaneeksi että olivat törmänneet tuolla Kolkkujärven eteläpäässä jossain Vehkasuon takana pontikkatehtaaseen. En muista pyysinkö, mutta jokatapauksessa sain heiltä kartan johon kyseinen teollisuuslaitos oli merkitty.

Niinpä Tikkasen Kalevin, saattoi olla joku kolmaskin, kanssa lähdimme suunnistusretkelle tuohon maastoon.Olimme jonkunverran opetelleet kartan ja kompassin käyttöä joten aika hyvin osasimme perille. Siellä se oli tehdas puronmutkassa karttaan merkityllä paikalla. Ja tynnöristä kuului sipinää. Varovasti jälkiä jättämättä poistuimme paikalta. Etenimme maastossa hitaasti ettei ääntä syntyisi eikä jälkiä jäisi.

Kotoa soitimme sitten Kontaapeli Latvalalle. Hän kyseli tarkkaan missä vaiheessa käyminen oli ja kun emme oikein osanneet sitä selvittää piti tehdä toinen tarkastusreissu. Tämän jälkeen Martti Latvala pystyi määrittelemään todennäköisen keittoajankohdan.

Hänen piti tulla tuona yönä paikalle mutta olikin joutunut toiselle komennukselle ja tänne tuli joku toinen poliisimies. Hän ei ollut ilmiselvästi kovin motivoitunut rämpimään pimeässä vaikeassa maastossa vaan koko ajan kiroili että kaikkeen sitä pitää lähteä.

Menomatka ei siis sujunut intiaanien tavoin vaan keittäjät ilmeisesti kuulivat ääniä eivätkä tulleet ja olleet ainakaan paikalla. Vähän ehdottelimme että jospa jäätäisiin kyttäilemään mutta tämä ei virkavallalle sopinut vaan hän otti paikalla olleen kirveennysän jolla hakkasi peltitynnörin ja muunkin kaluston vähintäänkin lunastuskuntoon.

Meille pojille tämä oli suuri pettymys, sillä jos tekijät olisi saatu kiini olisi luvassa ollut 50 mk palkkio.

Asia jäi tähän ja unohtui. Mutta vuosikymmenien jälkeen eräs kertoi että jossakin ”kängissä” oli kovasti suunniteltu vastatoimia Kalevia ja Penttiä vastaan. Oli kuulemma tarvetta antaa vähän opetusta mihin kannattaa puuttua ja mihin ei. Oli kai vallalla käsitys että nämä miehenalut päätyökseen rämpivät metsiä etsien pontikkatehtaita.

Kolkulla pidettiin raittiutta ja lainkuuliaisuutta arvossa. Iselläkin on raittiusaate säilynyt vanhuuteen saakka. Nykyään ei taida pontikkatehtaita ainakaan metsistä löytyä. Voi olla että kukaan muu tarinapalstan lukijoista ei ole pontikkatehtaalla käynyt. Jännää oli jokatapauksessa.

Erkki Paananen, 9.4.2008

Olin mukana kolmantena ilmeisesti toisella pontikkatehdasreissulla. Sattui nimittäin niin, että kuljimme metrin tarkuudella samaa rettiä kuin edellisellä kerralla, sillä Pentti löysi suolta sinne edellisellä reissulla pudottamansa rukkasen, vai olikohan se sormikas. Ehkäpä Pentti muistat sen nyt tämän vinkin jälkeen.

Pontikka-ahon ajatelija, 30.4.2008

Ei ole tämä globalisoitunut maailmantalous silkkihansikkain käsitellyt rehellisiä pontikankeittäjiäkään. Ja koppuraisen karkealla kumirukkasella on silitelty myös niitä, jotka pitivät Huovis-Veikon viinankätkijää pomminvarmana sijoitusguruna.

Vai onko niin, että pyyteettömät veijarimme saavat maailmantalouttakin enemmän syyttää Vanhas-Matin karvaista kouraa, joka on viime vuosina julmalla tavalla leikannut sekä pontikankeittäjän, että viinankätkijän liiketoimien kannattavuutta.

Viimevuosien veroratkaisujen myötä ovat saaneet korvatillikkaa molemmat perinteisen maaseutumiljöön selkärangat. Yhtälailla on viety pohjaa omaan jalostustoimintaan investoineelta keittoyrittäjältä kuin pääomilleen vakaata tuottoa hakevalta viinankätkijältä.

Niin on julmaksi maailma mennyt. Mutta onneksi oman kotikylämme yrittäjät ja pääomasijoittajat haistoivat nämä tuulet jo vuosikymmeniä sitten. Ja siksipä em. liiketoimintamallit ovat esiintyneet Kolkulla hyvin pienimuotoisina ja hiipuivat viimeistään 60-luvulla lähes olemattomiin.

Toista oli naapurikylissä. Kotiselkosilla lomilla käydessäni syksyllä 1980 muistan lukeneeni naapurikunnan Kotiseudun Sanomista kuinka siihen mennessä syksyä uutisoitiin Pihtiputaalta hävitetyn sinä vuonna neljä pontikkatehdasta nelostien itäpuolelta.

Jos sitten oletamme:
a) tahdin jatkuneen samana vuoden loppuun asti ja
b) nelostien länsipuolen yhtä yrittäjähenkiseksi ja
c) kiinnijäämisriskin niinkin korkeaksi kuin 50%
niin Koiviston Vilhon laskuopin mukaan Pihtiputaalla pöhisi pari tusinaa pontikkatehdasta vuonna 1980.

Niin yrittivät antaa kuoliniskun pihtiputaalaiselle pienyrittäjyydelle, mutta eivät siinä silloin vielä onnistuneet. Tämän päivän tilannetta en tiedä, mutta huonot taitaa olla suhdanteet – kaikin puolin.

Wanhat ajoneuvot?

Peltoniemen Tuomo, 25.3.2008

Missä luuraa Kolkun Wanhat autot, moottoripyörät, mopot ja traktorit? Toivottavasti kaikkia ei ole vielä paalattu? Olisiko ideaa järjestää ensikesän kyläjuhlaan vanhojen, vielä hengissäolevien ajoneuvojen kokoontuminen? Kenellä ja oli ensimmäinen auto kolkulla, mitä merkkiä? Entäpä moottoripyörä? Vielä ehtii kaivella esille, ja kunnostaa, jos on tarvetta.Vanhoja kuviakin on varmaan albumien kätköissä? Itse olen ”hurahtanut” vanhoihin moottoripyöriin ja mopoihin, voisin jollakin rakkineella saapua paikalle.

Mehtäpenan veli, 29.3.2008

Pelkään pahoin että kovin montaa ajopelivanhusta ei kolkun ladoista ja liitereistä löydy. Sammalismäen Einon Java saattaisi olla vielä hahmossaan. En tiedä onko Peipon Viljon Anglia mennyt joskus vaihdossa. Mäkiahon Vilho voitti aikanaan arpajaisista jonkun auton, en muista merkkiä (oliko ”Mosse”), mutta tuskin sekään on tallessa. Itseäni harmittaa kun en aikoinaan 70-luvun alussa jemmannut isävainaan kuplavolkkaria kun se tuli vaihtoautona Drakelle, ja ostin sen sieltä pariksi vuodeksi itselleni. En tiedä olisiko Hannulla tietoa missä Hiekkapuron Riston Solifer-mopo luuraa nykyään. Meidän Jupiterista ei ole ainakaan mitään hajua.

Se tuppaa olemaan niin, että vähintään 30 vuotta menee ennekuin romusta tulee antiikkia, ja se on usein ”kohtalokasta” aikaa wanhoille tavaroille.

Hiekka-ahon Anssi, 1.4.2008

Teki mieleni kirjoittaa tästä aiheesta, vaikkakin sukupolvien yli tapahtuvissa muisteloissa on aukkoja. Isältäni ja mummoltani löytyisi tietoihin täydennystä. Luullakseni kuitenkin meidän mäellä taisi olla kylän ensimmäinen auto. Kekkosen Väinöllä nimittäin. Jostain luulen kuulleeni auton olleen Arisalon vanhan taksin. Harmittavan moni vanha työkone, auto, moottoripyörä ja muu vempain pörisee enää muisteloissa ja valokuva-albumeiden sivuilla. Ei liene huono ajatus sekään, että saataisiin koottua näyttely kylän vanhoista maamoottoreista, puimakoneista ja kulkuvälineistä. Meidän vanhassa varastossamme lojuu hyväkuntoinen vanha puimakone josta keräilijätkin ovat olleet kiinnostuneita. Mutta taloon se on jäänyt, onneksi, isämme ansiosta.

Erkki Paananen, 25.3.2008

Joskus vuonna 1951 Väinö Kekkonen osti kantti kertaa- auton, jonka nimi oli Essex Super Six. Sen kuljettajana toimi Väinön vanhin poika Oiva. Hänellä oli oikein kuljettajan ”koppalakki”.

Tiet olivat silloin tosi huonot. Kelirikkoaikoina savi pursui tiepohjasta ainakin Kumpumäen ja Taimoniemen välisellä matkalla. Ajonopeus vaihteli näitten hetteisten silmäkkeitten takia välillä 20-30 km/h. Kelirikon jälkeen oli sitten pouta-aikojen riesana tiestä noussut ikimuistoinen pöly, joka tuli auton sisään samum-myrskyn tavoin täyttäen tosi tehokkaasti sekä suut että sieraimet niin, että aina oli pakko huuhtoa ja tomuttaa itsensä automatkan jälkeen.

Tuosta Eeron mainitsemasta arpajaisvoittoautosta on minullakin kerrottavaa. Lyhyesti esitettynä tarina on muistini mukaan seuraava:

Mäkiahon veljekset Vilho ja Arvi olivat saaneet myytäväkseen nipun arpoja, joitten päävoittona oli henkilöauto. Kun arpoja oli myymättä enää muutama, päättivät veljekset ostaa loput itse. Kuinka ollakaan – viimeinen arpa sisälsi päävoiton, joka oli pieni Renault. Arvi kävi sen noutamassa Jyväskylästä saatuaan ajokortittomana tätä varten erikoisluvan. Luovutustilaisuudesta oli valokuva joko Keskisuomalaisessa tai Viitasaaren seudussa; en muista varmaksi kummassa. Ehkäpä tämäkin löytyisi jommankumman lehden arkistoista.

Arvin tuotua Rellun Kolkulle kävi Vilho autokoulun ja toimi sitten kuljettajana. Tätä enempää en Rellun historiaa muista, sillä jo vuodesta 1954 alkaen pystyin opiskelun, kesätöiden yms. syiden takia vain vähän oleskelemaan kotonani Kolkulla. Ehkäpä ikätoverini Tapio, Sanni ym. jatkavat.

Wanhaa Rellua ja Väinön Essex Super Six:ä muistellen Erkki Paananen, 67v

Hiekka-Ahon Anssi, 2.4.2008

Taisipa olla vielä niinkin, isäni muisteloiden mukaan, että Isopappani Tauno ja Väinö olivat yhdessä ostaneet auton. Väinön osalle koitui sitten ajokortin hankinta.

Kolkun nykynuorisollekin ajokortti ja auto tuovat paljon mahdollisuuksia. Enää ei tarvitse murakinttuna rämpiä ihmisten ilmoille vaan kaasujalasta ja kelistä riippuen matka keskustaan taittuu alle puolessa tunnissa. Vaikka kyllähän sitä omalla kylälläkin viihtyy aina silloin kun täältä Joensuusta saakka kotikylälle matkustaa.

J. McAho, 23.7.2008

Nyt, kun kylätalon talkoot ja juhlat ovat onnellisesti takanapäin, on aikaa hieman taas tehdä kirjallisia töitä. Seuraavassa vähän vastausta Eeron ja Erkin Renault-avauksiin. Renault oli tosiaan arpajaispalkinto, jonka voittivat Arvi, Vilho ja Suurensuonmäen Mikko yhteisesti päättämällä ostaa porukalla loput myymättä olleista arvoista. Sitä, minkä firman arpoja arvat olivat, ei taru kerro. Saattaapi olla, että arpajaiset oli järjestänyt Maalaisliitto ja palkintona luvattu Renault-henkilöauto ei enää ollut suinkaan uusi, vaan aika reippaasti puolueen kenttätyössä ajettu pari vuotta vanha auto. No, joka tapauksessa auto Kolkulle tuli. Kun Mikko sitten muutti Pohjanmaan suunnalle, Arvi ja Vilho lunastivat Mikolta osuuden pois.

Pikkurellulla ajaa resuttiin sitten Kolkun vielä nykyistäkin huonommilla teillä muutama vuosi. Auto oli kevyt, se kulki talvellakin jopa kovilla hangilla. Teitä ei talvella kovin kummoisesti aurattu, tieura oli aina parhaimmillaankin niin kapea, että siinä ei ohittamaan päässyt. Rellu oli siitä hyvä ajopeli, että sen saattoi kaksi miestä nostaa kohtaamistilanteessa lumipenkalle ja vastaantuleva auto pääsi ajamaan aukaistua ajouraa ohi.

Kolkun silloinen nuoriso kävi Rellulla mm. Aavasaksalla yhden reissun. Rellun kyydissä kuuluu ao. Lapinreissulla olleen 6 henkilöä, joten kovilla ovat pienen auton hengettömät jouset olleet tuon ajan ”nelostiellä”. Vilho, joka ajoi autoa varten ajokortin, joutui hakemaan ajolinjoja joskus ojanpohjaltakin, vaikka rallista ei ollutkaan kyse.

Suurensuonmäen Mikon häissä juhannuksena 1953 Karijoella Rellun kyydillä olivat Hiekkapuron Aatami ja Sylvi sekä Mökinahon Arvi ja Lyyli Vilhon toimiessa kuskina. Matkaan lähdettiin aamuyöstä ja perillä Karijoen kirkossa oltiin ennen puoltapäivää. Häiden jälkeen paluu tapahtui heti seuraavana yönä yhtä soittoa ajaen.

Vaikka ajokortti olikin Vilholla, ajoi Arvi surutta autolla pitkiäkin matkoja ilman korttia. Mm. kun Marja-Leena ja Tuija syntyivät Viitasaaren sairaalassa, ajoi Arvi kaikki matkat kirkolle Rellulla. Koskaan ei kukaan kuulemma Arvilta korttia kysynyt.

Viimeisimpiä reissuja Rellulla oli sonninhakumatka Pohjanmaalle. Sonni oli sonniosuuskunnan viimeisin sonni ”Tulokas”, mutta Rellulla haettaessa se oli vasta vasikka, joten sen kuljettaminen onnistui henkilöautolla. Tuonkin matkan kuskina oli Arvi.

Rellu rispaantui huonoon kuntoon muutamassa vuodessa. Syitä oli varmasti monia: auto oli heiveröinen ja jo valmiiksi käytetty, ajettiin jatkuvasti ”ylikuormilla”, autolla harjoiteltiin ajoa joskus ojanpohjien kautta, tiet olivat huonoja ja auton huolto oli ehken vähän puutteelista. Joka tapauksessa Arvi ja Vilho päättivät myydä auton ”pitovaikeuksien” takia ja kauppa syntyi. Sikäli kauppa oli tosin huono, että rahoja Arvi ja Vilho eivät koskaan saaneet ulosottotoimista huolimatta. Mutta tulihan arpajaisvoitto-Rellun kautta aimo annos kokemusta ja uusia elämyksiä, joihin ei muutoin olisi ollut varaa.

”Kolmen kundin kopla” 1950-luvun Kolkulla

Erkki Paananen, 4.3.2008

Tarinaa nuorten poikien touhuista.

Ainoat tiedotusvälineet Kolkulla 1950-luvulla olivat sanomalehdet ja radio. Tästä huolimatta siellä tapahtui monenlaista, tietoa ja taitoa vaativaa toimintaa. Julkaisukelpoisia esimerkkejä niistä seuraa alla olevissa kertomuksissa, joiden päähenkilöinä ovat Koivuharjun Mauno Huikari sekä Tikkasen Kalevi ja Erkki Paananen. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Kalevin ja Erkin kotitalo oli nimetty aikaisempien asukkaiden mukaan Tikkaseksi.

Valokuvat

Kesällä 1954 kiinnitti meidän kolmen pojan huomion pieni sanomalehti-ilmoitus, jossa pohjanmaalainen yritys kertoi voivansa kohtuulliseksi katsomaamme maksua vastaan lähettää ohjeet, joiden avulla voitaisiin valmistaa valokuvia. Valokuvien valmistaminen kiinnosti kovasti, joten jo muutaman päivän mietinnän jälkeen lähetimme kirjeitse pyynnön toimittaa meille nuo ohjeet sekä toiminnan aloittamiseen tarvittavat aineet postiennakolla. Luimme ohjeet huolellisesti. Sen jälkeen oli ensimmäinen tehtävämme löytää riittävän pimeä, vain meidän käyttöömme pitkäksi ajaksi varattava tila. Sellaiseksi osoittautui Koivuharjun yksi juuri valmistuneen uudisrakennuksen kellarihuoneista. Kameraakaan meillä ei aluksi ollut, mutta aina ystävällinen äiti Sylvi Paananen sponsoroi sen meille. Jossakin vaiheessa myös Maunolla oli käytössään laatikkokamera sekä myöhemmin vielä oikein paljekamera.

Oli tosi jännittävää kehittää pimeässä, punaiseksi värjätyn lampun valossa ensimmäinen filmirulla, mutta vielä jännittävämmäksi tuli kuvien kopiointi eli negatiivien jatkojalostaminen valokuviksi, joita varten tarvittiin kopiopapereiden ja kehiteaineen lisäksi myös kiinnitintä. Valokuvien kopiointi tapahtui asettamalla lasilevyjen väliin kopiopaperi; joko 6×6 tai 6×9 cm ja sen päälle negatiivi, joihin kohdistettiin pöytälampulla lyhyt valon välähdys. Monta kopiopaperia meni pilalle ennen kuin opimme negatiivin tummuuden perusteella määrittämään riittävän tarkasti valotusajan. Sähkölampun sytyttämisen ja sammuttamisen välisen ajan määritimme sanomalla ”da – dip; pisin valotusaika taisi olla daaa – dip”. Yritimme myös saada kuviin kiiltävän pinnan asettamalla kopiopaperi märkänä spriillä puhdistetun lasin päälle. Kopion irtisaanti lasilevystä ei kuitenkaan oikein onnistunut eikä meillä ollut varaa ostaa kunnollista, tähän tarkoitukseen valmistettua metallista kiillotuslevyä. Tästä syystä suuri osa valmistamistamme kuvista oli mattapintaisia.

Kun sitten yritysten ja erehdysten kautta päästiin kunnolla alkuun, kameraa käytettiin paljon ja saatiin jopa myydyksikin muutamia omalla kameralla otettuja ja itse kehitettyjä kuvia. Tulimme tarvikehankintoja tehdessämme samalla hyvin tutuksi kirkonkylän valokuvausliikkeen omistajan kanssa ja saimme häneltä paljon isällisiä ohjeita. Näin yli 50 vuotta myöhemmin tuntuu tosin ikävältä, ettei silloin ymmärretty mitään ympäristönsuojelusta, sillä kaikki, nykyisin ongelmajätteiksi luokitellut kehite- ja kiinnitejätteet huuhdeltiin lattiakaivon kautta maaperään.

Puhelin

Samoihin aikoihin, kesinä 1954-56 meillä oli Maunon ideoinnin perusteella myös noin 0,5 km:n mittainen, alkeellinen puhelinyhteys Koivuharjun ja Tikkasen välillä.

Mauno oli yrittänyt rakentaa kidekonevastaanotinta kuunnellakseen radiolähetyksiä, mutta silloin ei yli sadan kilometrin päässä sijainneiden lähetysasemien signaali ulottunut Kolkun korpikylään saakka. Asiaa selvitellessään Mauno oli saanut tietoonsa myös tehokkaat radioamatöörikuulokkeet (400-800 ohmia), jotka toimivat ilman ulkoista virtalähdettä sekä mikrofonina että kuulokkeina. Periaatteessa nekin olisivat – puhelinlankojen tavoin – tarvinneet puheluita varten kaksi lankaa, mutta meillä korpikylän pojilla oli käytettävissä vain yksi ja sekin monesta pätkästä koottu.

Saimme nimittäin radioamatöörikuulokkeiden lisäksi käyttöömme paristokäyttöisen sähköpaimenen lankoja ja eristimiä. Myöskään eristimet eivät riittäneet, mutta Maunon kekseliäisyys pelasti. Puuttuvat posliinieristeet korvattiin polkupyörän päällysrenkaan pätkistä väännetyillä rullilla ja puuttuva toinen puhelinlanka sillä, että tuon ainoan langan molempiin päihin pantiin pieni rautatappi, joka upotettiin maahan. Näin menetellen maa toimi toisena johtimena. Kuuluvuus oli melko hyvä aina, kun maa oli sateitten ansiosta riittävän kosteaa.

Sovimme yhteydenottoajoiksi tasatunnit. Puhelut käytiin sotilaallisesti kuuntelen -tyyliin, koska käytössä oli vain kämmeneen mahtuva kuulokemikrofoniyhdistelmä, joka ainakin meillä Paanasten päässä oli sijoitettu rakennuksen ulkopuolelle. Kerran Maunolla oli mielestään tärkeää asiaa (mitähän liekään ollut) myös tasatuntien välillä ja kuinka ollakaan: Riittävän kauan ja riittävän voimakkaalla äänellä toistetut kutsut kantautuivat lopuksi avoimen ikkunan ääressä olleen äiti-Sylvin korviin ja näin tuo silloin niin ”tärkeä sanoma” saavutti jommankumman meistä veljeksistä.

Onkiretket

Kesäiltaisin menimme aina, kun vain ilmat sallivat onkimaan läheiselle Kolkku-järvelle. Saaliit jaettiin sopuisasti vuorotellen, sillä yhden illan ”tuotto” riitti yleensä vain toiseen taloon. Eräänä juhannuksena saimme luvan lähteä lähes viiden soutukilometrin päässä sijaitsevalle Kolkku-järven vastarannalle, josta oli lyhyt kävelymatka hyttysiä ja pieniä nälkäisiä ahvenia kihisevälle Huhmarlammelle. Kavereiksemme saimme silloin myös Tavelan Jorman ja Simo Vesterisen. Meillä oli mukana – totta kai – myös muonaa sekä Maunon tekemä teltta, jossa oli hänen itse hitsaamansa putkirunko ja jokamiehen lakanakankainen verhous.

Pieniä ahvenia tuli aivan valtavasti, ja – pieniä kun olivat – niitä löytyi ainakin meidän Paanasen poikain repun pohjalta vielä syyskesällä niiden alettua tuoksullaan riittävästi ilmoittaa olemassa olostaan. Runsaan kalan tulon takia seisoimme onkimassa aamuyöhön saakka, kunnes sade ajoi meidät teltan suojiin. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut hyttysten ja märkien vaatteiden takia mitään. Niinpä päätimmekin tehdä rantahiekalle nuotion ja kuivattaa vaatteemme. Nuotion kuivattaessa vaatteita me alastomat pojat keksimme rynnätä uimaan. Ranta oli hyvin loiva, joten jouduimme kahlaamaan melko pitkälle. Kesken parhaan polskuttelun kuului rannalle jostakin syystä jääneen Simon huuto. ”Sever hoi, paitas on tulessa!” Suomeksi tämä tarkoitti, että Maunon ensi kertaa päällä ollut paita paloi nuotion vieressä.

Tähän meillä sitten loppui sen juhannuksen hauskan pito, sillä Maunon uudesta paidasta ei ollut kovin paljoa jäljellä ja tiesimme kaikki, miten hankala tilanne Maunolla oli edessä kotiin päästyään. Paluumatkaa soutaessamme aloimme jakaa kalansaalistamme kolmeen osaan, mutta päästyämme laskuissamme yli 500 ahvenen luovutimme ja mätimme loput kalat reppuihin kourallisittain. Valvotun yön jälkeen emme juhannusiltana kotiin päästyämme jaksaneet enää perata saaliskalojamme, vaan uni voitti. Seuraavana päivänä olikin sitten varsinainen talkoo niitten hieman tulitikkuaskia suurempien sinttien kanssa. Osa niistä päätyi kalakukoksi ja loput veimme haikein mielin kompostiin.

Se juhannus oli ikävyyksistä huolimatta kuitenkin ikimuistoinen ja melko pian pystyimme mekin sille naureskelemaan. Elämä on kuljetellut meitä sen jälkeen eri suuntiin: Mauno asuu Hollolassa ja minä Kaarinassa, Kalevi kuoli syöpään kesällä 1970, Jorma asuu Ruotsissa ja Simo Mikkelissä. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin katsoimme – Mauno ja minä – olevan aika kertoa touhuistamme myös nykyisille kolkkulaisille ja siinä samalla vähän muillekin.

Niitä hauskoja lapsuuden kesiä muistellen, Erkki Paananen.

mehtäpena, 9.3.2008

Muistan kuulleeni että nuo Huhmarlammen ahvenet olisivat olleet niin nälkäisiä että iskivät jopa paljaaseen koukkuun jossa ei edes ollut matoa, ja että joskus ne kilpailivat keskenään kuka ennen ehtii niin että hyppäsivät jo vedenpinnan yläpuolella koukkuun kiini. Pitäneekö paikkansa vai olisiko hiukan kalamiehen juttua mukana, sitä nyt Erkiltä kysyn?

Samoin kysyn, muistatko miten hyvin sen majan jota rakentelitte siihen Tikkasen pellon nurkalta nuutama sata metriä Koivuharjuun päin? Minäkin olin siellä muutamia kertoja rakennustalkoissa. Minulla oli myös aika vaikea tilanne tuon majanrakennuksen tiimoilta. Olin ottanut työkaluksi mukaan isän vasaran. Tietysti se tuossa työn tiimellyksessä joutui hukkaan jonnekin pusikkoon. Siinä oli minulle varsinaista rakennustyötä hikisempi urakka selvittää kotona.

mehtäpenan veli, 10.3.2008

Mukavaa luettavaa ovat tällaiset muistelot kuin Erkki tässä kertoilee. Hyvin muistan itsekin nämä molemmat, sekä valokuvalabran että puhelimen. Muistan miten suuresti me ”pikkupojat” ihailimme näitä ”isoja poikia” ja heidän leikkejään. Itse olin noihin aikoihin aloittelemassa vasta koulutietä, ja taisi olla niin että nämä valtion puhelimetkin yleistyivät juuri 1950 luvulla. Tällaisen yhteyden rakentaminen osoitti mielestämme valtaisaa tietämystä ja teknistä älyä.

Mutta oli niitä ”kolmen kundin koplia” muitakin, niin kuin esimerkiksi minä, Hiekkapuron Risto ja Lassi. Meidän taipumuksemme suuntautuivat enemmän ”pyrotekniselle” puolelle, ja aionkin tässä pistää paremmaksi kertomalla muuan tarinan. Silloin 50-60 lukujen taitteessa peltojen raivaaminen ja kivien hävittäminen olivat jokakesäistä puuhaa. Niinpä varmaan melkein joka talosta löytyi myöskin räjähteitä. Silmä tarkkana me viikarit tietenkin seurattiin, miten isät näitä paukkuja rakenteli. Kerran sitten päätettiin että meidänkin täytyy kokeilla omaa paukkua. Hiekkapuron vuorella, siellä uimarannan lähellä oli kallion päällä siirtolohkare, jolle päätettiin antaa paukun voimalla lähtöpassit alas rinnettä. Minun tehtäväkseni jäi paukkutarpeiden ”pölliminen” ja pihistin isän piiloista helposti löytämäni nallin, pätkän tulilankaa ja puolen litran pullollisen Kloraattia. Kloraati on (luin Wikipediasta) ns 2-komponenttiräjähde, josta syntyy paukku vasta kun siihen lisätään toinen aine. Tämä aine oli muistaakseni petrooli tai sitten polttoöljy. Niimpä nämä sinänsä räjähtämätömät kloraattirakeet kasteltiin ko nesteellä. Nalli liitettiin tulilankaan puremalla (huh) koska nallipihtejä ei ollut, ja koska isätkin olivat niin tehneet. Ja sitten vuorelle. Paukku asetettiin kiven alle, tulilangan pää viistettiin ja sitten sytytettiin. Asiaankuuluvien ”ampu tulee” huutojen saattelemana kipaistiin piiloon ja tulihan se ”ampu”. VALTAISA räjähdyksen ääni kimmahteli Kolkkujärven takaisista metsien ja mäkien rinteistä kaikuna vastaillen ja ja lyön vetoa että Huhmarlammen pienet nälkäiset ahvenet hyppäsivät yksissä tuumin metrin verran pinnan ylle. Mutta kivi! Se ei hievahtanut paikaltaan. Eipä tietenkään, kun paukku ei saanut mistään tukea, vaan räjähti täysin vapaassa tilassa. Samasta syystä paineaallon aiheuttama ääni oli niin valtaisa. Vähän luimistellen sieltä kylille palattiin, hissukseen oltiin ja kuulosteltiin että oliko kukaan kuullut, oliko pihistystä huomattu, jne.

Kuin ihmeen kaupalla siitä selvittiin, myös ettei vahinkoja sattunut. Aika monta muutakin konnuutta varmaan tämäkin ”kolmen kundin kopla” tuli tehneeksi. Kaikkia niitä ei edes muista. Tämä jäi minulle mieleen.

Erkki Paananen, 23.3.2008

Kiitos kommenteista veljekset Petti ja Eero.

Ehkäpä ne Huhmarlammen ahvenet kävivät kiinni myös pelkkään koukkuun; varmaksi sitä en muista.

En liioin muista paljoakaan siitä Pentin mainitsemasta majasta. Paljon työtä me sen hyväksi teimme ja raivasimme sen viereen jopa pienen peltotilkun, jonka sato jo orasvaiheessa katosi aitaamisyrityksistämme huolimatta eläinten suihin.

Myöhemmin rakensimme Tikkasen peltojen itäpuolelle vielä toisenkin majan, jota eräs maanmittaus- tai muissa tehtävissä siellä liikunut henkilö luuli pontikkatehtaaksi.

Noita Eeron mainitsemia ”konnuuksia” tulimme mekin ”kolmen kopla” tehneeksi enemmän kuin tarpeeksi, mutta jääkön niistä kertominen ainakin minun osaltani.

No johan on ilmat!

mehtäpena, 24.2.2008

Ilmat, sään lämpenimisineen ja muine kasvihuone ilmiöineen puhuttavat nyt ihmisiä joka puolella. Syntyisiköhän tästä aiheesta vilkas keskustelu täälläkin foorumilla.

Tänään oli oikea Matinpäivän pyry. Vanhojen mukaan sen pitäisi merkitä myöhäistä ja kylmää kevättä. Pian tuon näkee.Pahimmassa pyryssä taiteilin vain klapikuorman kanssa Jyväskylään. En ols lähtenyt jos oisin lähtiessä tiennyt kuinka sakeasti lunta tulee.

Meillä kaikilla on muistikuvia erikoisista ja poikkeavista säistä muulloinkin kun Matin päivänä. Mutta kerrottakoon nyt Matinpäivän säämuisto tasan 40 vuoden takaa. Silloin oli nimittäin Hämeenlinnassakin noin 35 asteen pakkanen. Ja meille oli syntymässä esikoistytär. Lauantaiaamuna vauva kovasti jo antoi merkkejä tulostaan. Mutta tuleva Äiti oli saanut ohjeet että ei kannata liian aikaisin rynnätä sairaalaan, vasta kun supistuksia on 5 min välein. Minä olin käsi ovenrivassa valmiina lähtöön joka hetki. Minulla oli käytössä firman vanha pakettiauto joka ei aina ollut oikein varma käynnistymään.Niinpä laitoin auton käyntiin jo aamulla kahdeksan aikaan. Siinä se sitten puksutteli käynnissä iltapäivä kahteen saakka jolloin asiat olivat edenneet siihen pisteeseen että tositoimiin lähdettiin. Saija täyttää 40 vuotta 25 pv sillä ihan ei ehtinyt tyttö tulla Matinpäiväksi. Kova pakkanen tietää kuulemma lämmintä kevättä ja kesää. Kovin tarkkaan en tuon kevään säitä kyllä muista mutta kyllä ne varmaan olivat poikkeuksellisen kauniit ja lämpimät.

Saara, 1.3.2008

Pakko taas kommentoida, kun on niin hiljaista.

Luin Kustaa Vilkunan ajantiedosta, että Matti joko pistää tai ottaa lakin kannon päästä. Viime vuonna otti pois, oli aurinkoinen Matinpäivä ja lumet lähti livakasti. Saa nähdä tänä keväänä, pitäisi tulla seitsemän ukkotuiskua ja neljätoista poikatuiskua vielä. Onhan se jo lunta tuprutellutkin monena päivänä.

Kolkun lumitilanteesta kuulin, kun Pihlakarin Urho joskus muisteli, miten oli lunta jonkun suon kohdalla ihan siloisena valkeana kenttänä. (liekö ollut aurausviittoja) kun hän meni koulukyydille. En muista tarkemmin miten sieltä kouluun selvittiin. Varmaan sen ajan koulunkävijät muistaa paremmin. Olisi kiva kuulla. Kirjoitelkaa!

Vielä jäin miettimään, kun karkauspäivä on oikeasti 24.päivä. Silloinhan nimipäivien pitäisi siirtyä päivällä eteenpäin. Vai uskotaaanko nykyistä allakantekijää, joka on sen tällännyt viimeiselle päivälle. Satoihan se kyllä maanantainakin…

Tellu, 1.3.2008

Kävin Kumpumäen koulua 1970-luvun alkupuoliskon. Jonakin talvena muistan lumipyryn tukkineen tien Heinäsuolla niin, ettei autolla päässyt siitä yli. Koulukyyti jouduttiin järjestämään niin, että setäni Voitto kyyditsi Opel Kadetillaan kolkkulaiset koulukkaat Heinäsuolle saakka, ja Kumpumäen puoleisella laidalla oli koululaistaksi odottamassa, että tarvoimme umpeutuneen kohdan yli.

Sain jouluna 1974 lahjaksi Aku Ankan koulupäiväkirjan. Se oli kevätlukukauden 1975 ajalle, jolloin kävin viidettä luokkaa, ja jokaisen päivän kohdalle olin jotakin kirjoittanut. Aika usein olin kirjoittanut säästä ja sen vaikutuksista elämänmenoon. Esim. maanantaina 6.1.1975 myöhästyttiin koulusta, sillä koululaistaksi oli jäänyt Alatalon mäkeen kiinni. Yöllä oli nimittäin satanut kauheasti lunta. Samana iltana olin odottanut kirjastoautoa melkein tunnin verran 15 asteen pakkasessa, mutta ei se ollut tullut. Kirjastoauto kävi Kolkulla tuolloin viikkottain aina maanantai-iltaisin.

7.-12.1. pakkasta oli ollut useimpina päivinä 20-25 astetta, ja luntakin oli satanut. Mutta sitten sää nopeasti lauhtui, ja 15.1. päiväkirjani kertoo: ”Lumi on sulanut kokonaan puista ja tiellä näkyy jo hiekkaa. Oli n. 4 astetta lämmintä.” Kuitenkin vielä huhtikuun puolivälissä parina päivänä pyrytti lunta oikein kunnolla. Maanantaina 5.5. lämpöä oli 25 astetta, ja lumet olivat jo sulaneet pelloilta ja teiltä.

Lauantaina 17.5. kävin Kolkkujärvessä uimassa. Päiväkirjan mukaan Ellu, Tiina, Kirsi ja joukko kumpumäkeläisiä tyttöjä olivat myös mukana, ja vesi oli ollut ”aika kylmää”. Myös heti seuraavana päivänä oltiin käyty uimassa tyttöjen kanssa. Ja Tikkalan Tiinan kanssa räksän pesillä… Leikit olivat ajoittain aika poikamaisia, kun ikätovereina oli niin paljon pojanvintiöitä.

21.-22.5. satoi paljon, ja jopa ukkosti. Perjantaina 23.5. koululaiskyydissä oli taas ongelmia, päiväkirjani mukaan ainakin linja-auto oli jäänyt kiinni. Heinäahon Kaino oli avustamassa koululaiskyydityksiä, mutta minä en ollut kerennyt kyytiin hänen käydessään kääntymässä pihassamme. No, sainpahan yhden vapaapäivän koulusta. 28.5. vielä satoi lunta, mutta se suli samantien pois.

Toukokuun aikana oli Kolkun koululla järjestetty useita talkoopäiviä rakennuksen kuntoon saamiseksi tansseja varten. Olisikohan ensimmäiset tanssit voitu pitää perjantaina 30.5.1975? Päiväkirjani kertoo, että ainakin jonnekin tansseihin oli meiltä porukat perjantaina lähteneet, mutta me nuorimmaiset oltiin kyllä kiltisti kotona. Siihen päiväkirja sitten päättyi, kevätlukukauden päättäjäispäivään.

mehtäpena, 1.3.2008

Erikoisia säitä on ollut ennenkin. Oli kiva lukea tuosta 1975 kevätsäästä. Itselläni on muistoja varmaankin juuri tuolta keväältä.

Vapunpäivänä lähdimme Kotkasta Hattulan Pukarojärvelle rakentamaan mökkisaunaa. Mennessä jännitimme onkohan jäät jo lähteneet. Kyllä olivat.

Toukokuu olikin erikoisen kaunis ja lämmin. Kuun puolivälissä lapsemme jotka tuolloin olivat 7 ja 3 vuotiaat lorasivat tuntitolkulla lämpimässä rantavedessä. Koivut olivat lähes täydessä lehdessä.

Sensijaan 4 viikon loman jälkeen kun lähdimme paluumatkalle oli pakkasen puolella ja lunta satoi tosi rankasti. Muistan että piti pysähtyä välillä lakaisemaan lunta pois etupelliltä ja tuulilasista.

Senkin vuoksi tuo ihmekevät on jäänyt mieleen että vietin silloin elämäni ainoan 4 viikon yhtämittaisen loman. Tapoihini on kuulunut (en suosittele) pitää silloin tällöin muutaman päivän ja joskus harvoin viikon mittaisia lomanpätkiä.

Tässä joku päivä pohdiskelin että mikähän vuosi tarkkaan ottaen se ”pitkälomavuosi” oli. En saanut selville mutta nyt Tellun kertoman jälkeen arvaan että se oli juuri 1975.

mehtäpenan veli, 2.3.2008

Nyt taitaa olla ”Kolokulla” tosi kuollutta kun täytyy jo alkaa ilmoista puhumaan. Mutta puhutaan nyt sitten, tai pikemminkin kirjoitellaan. Maailma (tai ainakin Suomi) on väärällään kansanviisauksia tyyliin ”jos T on sellainen sää niin K on sellainen”. Luulen että jos näitä verrattaisiin oikeisiin tilastoihin, niin useimmilta putoaisi pohja pois. Uskon kuitenkin että pitkän aikavälin lämpötilat ja sademäärät ei paljon heittele, eli pakkastalvea seuraa yleensä hellekesä.

Mutta silloin kun olin pieni poika, ja talvet olivat vielä kunnollisia, oli kolkun tiekin vielä yksityinen eikä mahtavan TVH:n kalusto käynyt sitä auraamassa. TVH:n auramies, nimeltään Eino Hokkala, tummaverinen, Dieselintuoksuinen kaveri kävi hurauttamassa tarpeen tullen myös kolkkulaisille tien auki, ja Lehtolassa keitettiin Einolle kahvit. Heinäsuo se oli tämä Saaran mainitsema aukea joka oli joskus hankala pitää auki. Muistan joskus 50-luvulla talven jolloin tie meni suon kohdalta niin tukkoon, ettei aura-auto enää siihen pystynyt.Kolkun isännät ottivat sitten Caterpillarin, (telapuskutraktorin) puskemaan tien auki suon kohdalta. Ja se maksoi maltaita. Työn seurauksena Heinäsuon kohdalle syntyivät miehenkorkuiset penkat, ja niin onnettomasti kävi että muutaman päivän kuluttua tuisku pyyhkäisi suon taas sileäksi, eli ”rännissä” oli vähintään puolitoista metriä lunta ellei enemmän. No lopputalven ajan ajettiin maitotonkat liistereellä Heinäsuon yli, ehkä jopa Kumpumäkeen saakka. Lumiaitoja yritettiin myös Heinäsuon kohdalle rakentaa. Muistaako joku niitä? Vajaasärmäisestä laudasta naulattiin aita- elementtejä jotka sitten pystytettiin aukean kohdalle.

Minulle jäi sellainen käsitys, etteivät ne paljonkaan auttaneet.

Myös minä olin näitä Saaran mainitsemia Pihlakarin Urhon koulukyydittäviä. Kyseistä tapausta en muista, mutta Urhon auto on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Mahdatkohan Saara tietää tai saada Kymönkoskelaisilta selville mikä se oikein oli autojaan. ”Nysäksi” sitä sanottiin mutta minulla ei ole hajuakaan mistä maasta tai mikä merkki sen taakse kätkeytyi. Ehtoopuolellaan Nysä oli jo silloin kun supistettua kansalaiskoulua Kymönkosken nuorisoseurantalolla kävin. Muistan kerran kun Urho posautti lätäkköön, niin kurat roiskahti silmille. No, paikan vaihtohan siihen auttoi. Auton kyyti oli silloin vielä niin harvinaista herkkua että hyvin kelpasi. Urho oli muuten leppoisa ja mukava kuski. Terveisiä vaan jälkikasvulle.

Ottakaapa muuten kantaa ja tarkkailkaapa itsekukin pitääkö seuraava väittämäni paikkaansa:

KOLKULLA ON AINA PUOLIMETRIÄ ENEMMÄN LUNTA KUIN MUUALLA.

Reijo Pasanen, 3.3.2008

No eihän se nyt voi pitää paikkaansa.. Ainaskaan heinäkuulla. No vitsi. Mutta kyllä tuossa Eeron esittämässä väitteessä uskoisin vahvan toden olevan.

Yleensähän sen eron huomasi siinä Alatalon paikkeilla. Toisinsanoen kun tuli Kumpumäeltä Kolkun suuntaan, niin selvä raja tuntui olevan usein juuri tuossa paikkeilla. Itsehän en siitä kovin usein kulkenut, mutta sen verran on tullut seurattua noita luonnonilmiöitä. Ehkä se korkeusero vaikuttaa. Mene ja tiedä.

Tietysti se vähän harmitti, kun tuntui siltä, että talvi kestää Kolkulla pidempään. Nyt ei tietysti kaduta, vaan pikemminkin päinvastoin. Talvi kuuluu olla kunnollinen niilläseuduin, eikä tällainen vähäluminen ja lyhyt, kuin tuntuu olevannykyään.

metsuri Martti, 4.3.2008

Kyllä säät on tosiaan erilaisia kuin ennen. Muistan tasan 40vuotta sitten…olin savotoimassa Ihkajalla Purasen Harrin kanssa. Kolkkujoki oli paksussa jäässä. Hakkuu oli joen molemmin puolin. Puut ajettiin traktorilla joen yli ja luntakin oli ihan reilusti. Tänä talvena raivatessani lähes samassa paikassa, Kolkkujoki oli sula, ja lunta ei ollut juuri lainkaan. Sitten toinen sää muistoni on 1970-luvulta. Oriahon pihassa oli Itsenäisyys päivänä niin paljon lunta, että Hiekkapuron Hannu työnsi sen traktorilla kasaan. Sain tehtyä siitä autolleni tallin. Kyllä se pitää paikkansa, että Kolokulla on lunta enempi kuin muualla. Eron huomaa, kun lähtee nousemaan Alatalon mäkeä ylös. Aivan kuin saapuisi eri maailmaan.

Jukka, 6.3.2008

Edellä olevista ja Alatalon rinteestä muistuu takavuosilta eräs mielenkiintoinen ilmiö ja kokemus mieleen. Olin aikaisin aamulla loppukesällä muutama vuosi sitten autolla menossa Viitasaarelle päin. Aurinko oli nousemassa ja paistoi koko matkan Kolkulta lähtiessä. Alatalon tiehaarasta rinnettä alaspäin ajaessani törmäsin sumupilvikerrokseen, joka oli noin 10-20 metriä vahva ja ulottui aivan tiehen kiinni ts. ajoin tietä pitkin sumupilvikerroksen ”läpi”. Pilvikerroksen alapuolella oli harmaata ja auringonpaiste loppui. Aurinkoa ei sitten näkynyt loppumatkalla Viitasaarelle. Onko muilla vastaavanlaisia havaintoja?

Hulukkonen, 16.3.2008

Silloin 1950 luvulla kun koulunkäynnin aloitin, tuntui että talvet oli talvia ja kesät kesiä.Jotain muistoja niistä on tallessa. Kyllä muutaman kerran oli poskipäät jäässä jo Heinäahon kohdalla. Olivat kajahtaneet valkoisiksi ja Aili niitä sitten hieroi voilla ja lumella.

Ei silloin tainnut juuri kenelläkään olla edes pakkasmittaria. No ”Nasserilla” eli Väinö Pasasella oli niin erikoinen mittari että sitä vain hän itse osasi lukea. Väinön mukaan oli rokulipäivä kun tuvan oven sisäpinnalla olevat naulankannat olivat kuurassa noin puolen metrin korkeudelle asti. Kuurassa ne olivat pakkasella meillä Metsolassakin. Sekä meillä että Egyptissä ei ollut lämmintä eteistä vaan oli semmoinen laudoista kyhätty eristämätön porstuva. Siihen oli rakennettu kaappeja ruokatarvikkeita varten.Kesällä porstuvan toisella seinustalla nukuttiinkin, mutta osa mukuloista nukkui tuvan vintillä.

Ei ne mökit isoja ollut mutta kyllä niihin sovittiin. Olihan meillä alivuokralaisenakin Msalinin Mauri ja Liisa vuoden tai pari. Egyptissä oli vuorostaan vuokralaisena Vihtori Hemming koko perheensä kanssa.

Talvista vielä senverran että muistaakseni 1955 oli niin paljon lunta että Suurensuonmäellä ei kilometritolpat ollenkaan. Nehän oli ainakin puolitoistametriä korkeita punaisia pylväitä joiden päässä oli valkoinen kolmio. Suurensuonmäen tolpassa oli numero 8 mutta eipä näkynyt sekään. Sinä talvena ei Kolkuntietä pystytty pitämään auki. Järveläisen Pauli ajoi hevosellaan rahtia Kumpumäeltä. Hän toi tavaroita osuuskauppaan, postin ja ökytalojen maidot Kumpumäen suunnalta jotka vietiin sitten Tossavanlahden meijeriin. Sitten olisko ollut maalis huhtikuun vaihteessa tielle tuotiin katepillari.jolla tie kyllä aukesi.Muistan kun kävin sitä ihmettä itse katsomassa Heinäsuolla. Satuja kuullena tuli mieleen että tässä se on nyt oikea jättiläinen.

Joku kyseli niistä lumiaidoista. Minulla on sikäli tietoa että veli Alpon kanssa olimme niitä pystyttämässä ainakin kahtena talvena. En muista kuka oli työnantajana ja palkanmaksajana. Työ tapahtui järjestyksessä että ennen roudan tuloa kepit lyötiin maahan ja lumien tultua hevosella levitettiin aidat paikoilleen ja nostettiin noita tolppia vasten ja sidottiin vielä rautalangalla tolppiin ja toisiinsa kiini. Niitä oli Kolkuntienvarressa ainakin Heinäsuolla ja Suurensunmäen pellolla molemmin puolin tietä. Keväällä aidat kerättiin hevospelissä pois. En tiedä missä nuo aidat tehtiin, meillä ei ainakaan.

Minua niin vaivasi tuo työnantajakysymys että piti soittaa Alpolle ja kysyä vartavasten. Alpokin sanoi ettei hän muuta muista kuin että T.E. Jääskeläinen häntä tuohon työhön pyysi. Myöhemmin hän oli pyytänyt Alpoa ja Kinnusen Kalevia parkkaamaan siltapuita jonnekin Äänekoskelle. Niistä oli kai rakennettu Kannonkoskelle Kuhmajärven silta. Muistelimme Alpon kanssa että ei se lumiaitojen levitys niin kovin helppoa ollut. Kun piti pystyttää poikki sarkojen oli vaikea päästä isojen ojien yli. Joutui aina etsimään rumpuja tai muita ojan ylityspaikkoja.

Kun tätä kirjoitan on Kekkoseesa kinkerit. Lunta ei ole Heinäsuollakaan kovin paljoa joten kinkeriväki kyllä hyvin pääsee lukutaitoa harrastamaan.

Erittäin hyvää ja vähälumista kevättä kaikille tarinapalstan lukijoille.

Sirkansuonseudun säätieteilijä, 21.3.2008

Kolkun mikroilmastoon vaikuttavista korkeuseroista on ollut ennenkin puhetta, mutta tässäpä vielä joidenkin paikkojen korkeuksia merenpinnasta:

Keitelejärvi 99.5m, Kolimajärvi 111.2m, Sammalislampi 150.9m, Kolkkujärvi 155.1m. Heinäsuo reilusti alle 170m ja Suurisuo reilusti alle 180m – Tiitilän Jussin jäljiltä varsinkin ;-). Suurensuonmäen ja Kumpumäen koulun tienoo noin 208m.

Ja tietä käyden Kumpumäen risteyksestä (134m)
– ylös 60m Kumpumäen koulun kohdalle (194m)
– alas 22m Riihimäen suoralle (172m)
– ylös 21m Siekkismäelle (193m)
– alas 23m Heinäsuolle (170m)
– ylös 22m Kekkosen kohdalle (192m)
– alas 08m Kekkosen suoperkkiölle (184m)
– ylös 20m Suurensuomäen kohdalle (204m)

Korkeudet ja korkeuserot on otettu/arvioitu Kansalaisen karttapaikasta. Kannattaa käydä katsomassa ja kokeilemassa ja lisätä kirjanmerkkeihin: kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/paikannimihaku.html.

mehtäpena, 21.3.2008

Eipä noihin ole paljon sanomista. Mutta jossakin kartalla Suurensuonmäen pellolla palotornin paikkeilla pitäisi 206 metrin karttapiste.

Lieköhän ollut kuinka oikeata opetusta mutta muistelen meille koulussa puhutun että tuo Suurensuonmäen karttapiste on Vaasan läänin toiseksi korkein paikka.Tuolloinhan Vaasan lääni käsitti siitä myöhemmin erotetun Keski-Suomen läänin alueen. Jostain syystä en ole oikein koskaan uskonut tuohon selitykseen kun täällä Keski-Suomessa liikkuessa näkee tosi jylhän ja korkean oloisia paikkoja mm Multialla ja Pylkönmäellä sekä Saarijärvelläkin. Katoppas Jussi tämä asia, miten se on kun osaat nuita karttoja tutkia.

Lisänä Rikkamäki rokassa, 22.3.2008

Autanpa miestä mäissä: Multian Kiiskilänmäki mainitaan usein eteläisen ja keskisen Suomen korkeinpana paikkana 268.8m. Kansalaisen karttapaikasta senkin löytää helposti (Paikannimellä, Hakusana: Kiiskilänmäki, Kunta: Multia).

Kolkun seutuja kartasta katsellessa sattui muuten silmään tuo Rikkakylä Pihtiputaan ja Keiteleen rajamailla, Kinturin koillispuolella. Nimittäin, Rikkamäen Saastamoisen sisarusten kirjeenvaihtoa löytyy netistä osoitteessa:

www.valt.helsinki.fi/projects/kmuisti/keitele/sisaret
www.valt.helsinki.fi/projects/kmuisti/keitele/sisaret2

Erkki Savolainen on kerännyt ensin tyttöjen sota-ajan kirjeenvaihtoa (sisaret2 -> Rakkaat siskot!) ja myöhemmin myös 20-30-luvun kirjeenvaihtoa ennen sotia (sisaret -> Seitsemän sisarta). Kannattaa tietysti lukea aikajärjestyksessä eli ensin sisaret ja sitten sisaret2.

Kannattaa tallentaa kirjanmerkkeihin. Mielenkiintoisen arkipäiväistä ja aitoa ajankuvaa ja mutkatonta sanailua. Rikkakylä on keskipiste, mutta sisarusten kirjeiden välityksellä rönsyillään monessa paikassa Helsinkiä myöten.

Sivun yläreunasta pääsee seuraavalle/edelliselle sivulle. Sinisten sanojen takaa löytyy suora linkki selitykseen/lisätietoihin. Eli napsauttamalla sinistä linkkisanaa saa taustatietoja ko. asiasta ja selaimen nuolella pääsee takaisin tekstiin. Kuva- ja henkilöhakemisto löytyy myös.

Hiljainen on kylätie

Olavi Hulkkonen, 9.2.2008

Kolkulla on hiljaista juuri nyt. Jukka kiertää pitäjiä ja tekee pehkunpölistäjille kirjanpitoa, sitten hän alkaa kierroksen alusta ja alkaa tekemään veroilmoituksia. Kekkosen Jorma lähti Taimaahan lomalle, jännittää tuoko ruoja pitkäkaula tyttöjä tullessaan! Pulukkisen Pentti touhuaa polttopuiden kanssa. Hiekkapuron Hannu pittää tuppaa ja Muruaan lämpimänä. Huikarin Leena lyö Ahtin kanssa istukkaita turvepurkkeihin. Minä olen Turve Jussilla muranajossa heinäsuolla. Osa Kolokkulaisista ei ilimota minulle mitä ne tekkee, siksi en voi niitten kuulumisia kertoa. Omat eppäilyt minulla on? Sen tiijän että akat, anteeksi! Naiset ompelee Hammeita Kesäjuhlia varten. Saattavat neoloa mullekki.

ASIJAAN.

Elämme jännittäviä hetkiä. Sillä odottelemme Viisarin päätöstä saammeko hakemaamme avustusta ulkorakennuksen korjaamiseen. Avustushakemus käsittää kalusteet saliin lipputanko vessat ja varastorakennus. Olen kehunut Meitä kolkkulaisia ympäri maata että miten karttuisa käsi kolkkulaisilla on joten vetonkin teihin ja haastan teidät haaste keräykseen. Jokainen päättäköön itse summman. Yhdeksästoistapäivä heinäkuuta nähdään. Ilosiin kuulemiin ja näkemiin.

mehtäpena, 9.2.2008

Totta puhui toveri Hulkkonen. Ei ole vilskettä kylän raitilla. Ei edes Risto raitilla rallata. Itse yrittelin vielä tammikuussa sauvakävellä mutta niin oli liukasta ettei tullut mitään. Tosin nyt älysin vasta ostaa pitkäpiikkiset liukuesteet kenkiin joten eiköhän to ala taas sujumaan.

Liikuntaa jossain muodosa pitäisi harrastaa ettei masennus iske. Parin viikon kaupunkiloman aikana tutustuin uuteen kuntoilumuotoon vesijuoksuun. Taidanpa hurahtaa siihen senverran että kerran viikossa rupean simmarissa käymään. Löytyisiköhän muita, niin kulettaisiin kimppakyydillä. Aika tehokas laji tuo vesijuksu eikä ota niskoihin niinkuin uinti.

Täällä ”nettikylätiellä” on ollut tasaisesti liikettä. Viime viikolla parhaana päivänä kävijöitä oli 60 ja huonoimpanakin 49 Joku kuulemma tietokoneenkin on hankkinut sitävarten että Kolkun sivuilla pääsee käymään.Lisää toivoisin sellaisia kävijöitä jotka myös terveisensä tai tarinansa tänne jättäisivät ja piristäisivät meitä kaikkia. Täytyy ihan julkisesti kehaista veli Eeroa joka vihdoinkin tokeni tulemaan mukaan. Palkitsen hänet jo näistä kirjoituksista ruusulla. Ota sieltä kylmiöstäs vaan.

Kun kyläluutakin pitkän ja sitkeän jäljittelyn jälkeen löytyi se pitäisi pistää vilkkaaseen kiertoon, siitäkin piristystä arkeen kummasti kumpuaa.

Pianhan tässä illat muuttuu valoisammaksi ja alkaa tapahtumaan. Eiköhän mennä oikein joukolla tuonne kinkereille, niin on Hiltusen Anttikin ihmetyksestä ihan äimän käkenä.

Saara, 9.2.2008

Hyvä Olavi! Näin on, hiljaista, mutta niinpä kuuluu ollakin. Vuoden kiertoon kuuluu tämä hiljaisuus, kukin omissa oloissaan jotain nyhjää, kerää voimia, viettää talviunta, kunnes kevät koittaa ja yht´äkkiä on jumalaton kiire, jokapaikka huutaa tekemistä.. Toivottavasti kylätalon jatkoremonttikin. Odotellaan Jukkaa tekemään yhteenveto edellisestä vuodesta ja aloitellaan uusi vuosi valoisten päivien myötä.

Eerolle kiitoksia uusista mukavista kirjoituksista ja naisten hameet näytti hienolta!

mehtäpenen veli, 9.2.2008

Tulkaapa toennii joukolla sinne simmariin. Itse olen käynyt siellä melko säännöllisesti joka maanantai ja keskiviikko. Erikoisemmin en pidä vesielementistä enkä uimassa tykkää käydä samasta syystä kuin Pena. Niskojen kipeytyminen johtuu taas siitä, ettei osaa oikealla tekniikalla uida, pitäisi uskaltaa pitää se kuonovärkki veden alla ja hapet haukata äkkiä siitä sivusta. Itse poljen vettä kolme varttia kerralla ja sitten saunaan. Saunasta olen alkanut tykkäämään etenkin jos siellä ei tarvitse itsekseen istua. Usein joutuu. Vesijuoksualtaassa olen vähän tuntenut itseni oudoksi eläjäksi kun olen siellä useimmiten ainoa mies. Eipä sillä, että sieltä kukaan olisi ollut pois häätämässä.
Vesijuoksu on kunnon liikuntaa ja erittäin ystävällistä nivelille, (niin kuin kipeä olkapääni). Hulkkoselle sanoisin että kannattaisi haastetilin numero laittaa näkyviin paremmin jos lahjoituksia meinaatte saada. Itse etsiskelin sitä puolisen tuntia, ja kun en löytänyt, niin kävin tankkamassa auton sillä viisikymppisellä jonka olin aikonut lahjoittaa. Totta puhuen lipputanko on kyllä ykköshanke kylätalolle. Sellaisen saisi kyllä puustakin, kun hyvän, suoran näreen löytäisi. Minulla on mökillä sellainen. Kotipihassani seisoo kyllä lasikuitutanko ja onhan se tietenkin kestävä ja huoleton. Ei tarvitse joka kesä olla maalaamassa. Eiköhän se kylätiekin siitä vilkastu viimeistään sitten kun sulaa ja kuivuu. Enpä ole tämän vouden puolella itsekään tullut siellä liikkuneeksi.

Kolkkulaisten lohdutukseksi voin sanoa, että kyllä nämä ”kylätiet” täällä taajamamerkkien sisälläkin on tosi hiljaisia. Aamupimeällä mennään ja iltapimeällä tullaan ja joskus postilaatikolla tavataan jos hyvin sattuu. Ja taloja on sentään tässä kotikatuni varrella 16 kpl.

Tellu, 9.2.2008

Ihan samaa eilen mietin kuin mehtäpenan velikin, että missä se tilinumeron ryökäle piileksii. Kyllä jokunen ropo taas heltiäisi kylän hyväksi.

Mukavaa kun on tullut uusia kirjoittajia mukaan, ja uusia koneenkäyttäjiä. Kyllä kuusikymppinen on vielä nuori. Ja ihan hirveän nuori mieleltään, jos uskaltaa mennä tietokonekurssillekin. Sillä lailla!

Jukka, 19.2.2008

Mukavaltahan tuo rahastonhoitajasta tuntuu, kun kysellään tilinumeroa. Pistettiin syksyllä haastekampanjaosio huilaamaan ja ajateltiin, että otetaan se sitten vasta uudestaan käyttöön, kun tiedetään jatkohankkeen kohtalo tarkemmin. Valitettavasti jatkohankkeen rahoitus on vieläkin auki. Hankehakemusta emme ole saaneet jätettyä, koska se sisältää kalusto- ja kalustehankintoja (pöydät, tuolit, kompostikäymäläkalusteet, lipputanko jne.), joita ei nykyohjeiden mukaan vielä rahoiteta. Luvassa on, että hakemuksemme otettaisiin käsittelyyn maaliskuun 12. päivä.

Mitä mieltä kansa on, kerätäänkö omarahoitusta jo nyt heti, vai odotellaanko rahoituspäätöstä ja annetaan himon yltyä? Jos olette sitä mieltä, että rahankeruu tulisi aloitta jo nyt, avataan haastekampanjaosia pikimmiten.

Miten on?

mehtäpena, 9.2.2008

Esitän että avataan tuo haastekeräys maaliskuun kuudestoista jolloin on pvy.n vuosikokouskin kylätalolla.Siihen mennessä ilmeisesti irahoituspäätöksen tulos on tiedossa tuolloin joten kokuksesssa on lopullisesti päätettävissä projektin laajuus. Tervetuloa kokoukseen. Pidetään keräykseen tarkoitetut setelirahat vielä sukanvarressa.

Tietoseppä, bittinikkari vaiko nörtti

mehtäpena, 6.2.2008

Tietosepän kirjoituksen innostamana pistän tähän vähän perimätietoa ja kokemusta omalta tietokoneuraltani. Kuusikymmentä luvun loppupuolella tutustuin jo ensi kerran ”tietokoneeseen”. Vihannes tukkuosuuskunnan jossa olin töissä johtaja kiinnostui valtavasti tietokoneista luettuaan niistä lehdistä. Hän arveli ihan oikein, että jos varasto, osto, ja myyntitapahtumat saataisiin tietokoneelle olisi helppo seurata hävikkiä ja muita myyntikatteeseen liittyviä seikkoja eikä yllätyksiä pääsisi tapahtumaan. Niinpä aika utopistisen hinnakkaalta vaikuttava investointi joskus 68-69 vuoden paikkeilla tehtinkin. En muista tarkkaan mutta se toimi jotenkin optisella periaatteelle. Kaikki tapahtumat siirrettiin käsityönä valtavan suurille papereille joissa oli tuhoton määrä ruutuja joihin sitten jotenkin viivattiin kaikki tapahtumat kynällä. Tietokone sitten valokuvasi ja laski siitä jos minkäkinlaista tilastoa. Kyllä kai se hyvin toimi. Ainoa ongelma oli että tietojen koodaaminen paperille oli mahdottoman tarkkkaa ja hidasta puuhaa. Esim minun osastollani jolla oli 50-70 myyntitapahtumaa päivässä vaati lähes yhden henkilön työpanoksen.Muistan että monet pitivätkin tätä turhana ylimääräisenä ja lapsellisena puuhana. Itselleni jäi kuitenkin kuva että tieto jota tätä vaivalloista kautta saatiin oli hyvinkin merkityksellistä ja jopa kannattavaa. Itse en tuolloin tietokonehuoneen ovea juuri avannut, mutta tulosteita tutkin sitäkin tarkemmin.
Kun vaihdoin työpaikkaa meni sitten vuosia ettei tietokone millään tavoin vaikuttanut elämääni.Sitten kun perustin v 1983 oman yritykseni minua alkoi kohta kiinnostaa saada tarkempaa tietoa juuri samoista asioista, eli lähinnä myyntikatteen muodostumisesta. Olin kuullut että tietokoneet ovat pienentyneet ja hinnatkin kohtuullistuneet. Soitin erääseen ohjelmointiyritykseen ja esitin tarpeitani. Pian kävi selville että minun tarpeisiini soveltuvaa ohjelmistoa ei ole olemassa. Mutta tämä kaveri lupasi sen minulle rakentaa. Siitä alkoi monta vuotta kestänyt hyvä yhteistyö hänen kanssaan. Hän rakensi ns VP ohjelmian vihannestukun varastonvalvontaa ja laskutusta varten. Muistan erityisesti sen kuinka jämäkkänä jouduin olemeaan ettei ohjelma olisi tuottanut liian paljon sellaista nippelitietoa jota en kuitenkaan olisi ehtinyt lukemaan. Niinpä ankarasti keskityimme vain oleellisen, minua itseäni kiinnostavan tiedon tuottamiseen.Hävikit, kate tuotteittain ja kate asiakkaittain olivat ne joita tiesin tarvitsevani. Ohjelmasta tuli hyvä ja motivoiva. Kerrottakoon että joka ainoa päivä ehkä noin kahden tunnin välein kävin katsomassa paljonko oli myyntiä ja katetta syntynyt. Jos tulos oli laiha tein kesken päivää jotain hinnoittelumuutoksia saadakseni hommaan vauhtia. Koneet ohjelman tekijä hommasi minulle käytettynä. Se oli kookas mutta mahtui kyllä pöydälle ja ketjulomakkeella toimiva kovaääninen matriisitulostin.Jos nytjotenkin pärjäsin niin suuri syy tämänkin vertaiseen onnistumiseen oli siis tällä tiedolla joka oli käytössäni.

En ollut ikänä opetellut kirjoittamaan kirjoituskoneella. Virheitä tuli liian paljon, ja niiden korjaaminen oli liian työlästä joten en päässyt koskaan alkua pitemmälle, Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tietokone uusittiin ja siihen asennettiin myös tekstinkäsittelyohjelma. Siitä lähtien on kiinnostanut kirjoittaa jotakin. Yhdellä sormella se tapahtuu mutta omasta mielestäni riittävän nopeasti.

Nettiyhteyden hankin heti kohta kun ne tulivat mahdolliseksi. Nykyään käyn lähes joka päivä netissä ainakin Kolkun sivuilla. Vähä kerrassaan olen oppinut välttävästi käyttämään hakukoneita mutta kaikenlaiseen kirjautumiseen tai nettiostosten tekemisen ei tahdo taidot rittää. Pankkiohjelman hallitsen kohtuullisesti ja laskujen maksu sujuu hyvin jos tilillä on rahaa.

En kyllä ymmärrä juuri mitään tietokoneesta. En ymmärrä mrgatavuista ja muusta tekniikasta. Välillä onnistun hukkaamaan jonkun tiedoston mutta minulla on onneksi vaimo joka suorittaa etsinnän niinkuin myös papereiden ja vaatteiden osalta. Perttuun ja Anttiin olen saanut turvautua ongelmatilanteissa tarvittaessa mistä heille kiitokset. Monien ikäisteni lailla toivon hartaasti että kehitys ei olisi näin nopeaa. Se toive ei ilmeisesti tule toteutumaan, mutta tietokonetta en roskiin vielä heitä vaan yritän sinnitellä sen kanssa mahdollisimman pitkään.

En siis lukeudu mihinkään otsikossa mainittuun kategoriaan vaan olen avuton tietokisälli. Yhtä asiaa ihmettelen. Miten joku 7-8 vuotias jopa nuorempikin pystyy olemaan jo melkein tietoseppä. Ei pidä paikkaansa enää sananlasku ”ei kukaan ole seppä syntyessään.”

mehtäpenan veli, 6.2.2008

Ainakin toistaiseksi käytän tuota yllämainittua epäsuoraa ninimerkkiä ja ratsastan näin kuuluisamman veljeni maineella. Elettiin loppuvuotta 1997, jolloin nykyinen mehtäpena, silloinen pulkanvetäjä oli järjestelemässä firmansa kirjanpitoa jotenkin uudella tavalla. Siihen saakka myös oman yritykseni kirjanpito oli ollut Vihannes Pulkan koneella ja kirjanpitänä oli edesmennyt sisaremme Eeva-Liisa, joka tuolloin toimi päätyökseen Saarijärvellä kaupungin pääkirjanpitäjänä. Em. syystä tuli harkittavaksi siirtyminen tietokoneiden aikaan myös omalla kohdallani. Teimme päätöksen ja kone hankittiin. Alkuun pelkäsin koskea koko koneeseen, mutta vähitellen uteliaisuus voitti arkuuden ja vähä vähältä asia kerrallaan, pääosin kokeilemalla olen oppinut mikroni kanssa pärjäämään. Tiedän toki, että koneeni sisällä on runsaasti ominaisuusksia joista minulla ei ole hajuakaan, mutta toisaalta teen sillä kaiken mitä tarvitsen. Ja jos tarvitsen jotain uutta, otan heti selvää. Totta on, että kolutettu nuorisomme tietää kaiken, ja niiltä voi aina kysyä. En voisi kuvitella eläväni päivääkään ilman tietokonetta ja internettiä. Tässä eilen aamulla oli nettiyhteys poikki ehkä noin vartin verran. Ärsytti melkein yhtä paljon kuin jos auto ei olisi lähtenyt käyntiin.

Tiedon hankinnassa on internet aivan lyömätön. Kun oppii hakukoneen logiikan, voi netistä löytää periaatteessa kaiken tarvitsemansa tiedon. Tietenkin kaikki netistä haettu tieto pitää suodattaa järjen suodattimella, koska netissä on myös väärää ja harhaan johtavaa tietoa, ja tietoa jota ei kukaan (?) tarvitse.

Tietosepät on kuitenkin erikseen. Sellainen on esim. vävyni Jorma. Se tietää kaiken tietokoneista ja etenkin tietoverkoista ja tietojen käsittelystä. Mutta se onkin ammattilainen, koulunsa käynyt, ja tekee sitä työkseen ja mielestäni 24h/vrk.

Kaikki minkä juuri luit, on kirjoitettu 10-sormella. (joista muutama kerrallaan on vaihtopenkillä)

tietokoneeseen hurahtanut, 6.2.2008

En tiedä mihin ryhmään minä kuulun, mutta Kolkun kylän internet-sivut kiinnostivat niin paljon että hankin oman tietokoneen. Vaikka joskus aikoinaan sanoin, että minä en tietokonetta tarvitse.Niin minä viime syksynä uskaltauduin tietokone kurssille.Jouluksi kummipoikani hommasi minulle tietokoneen, ja vuoden alusta sain netti yhteyden. Nyt \”surffailen\” netissä jollain lailla. Kolkun sivuilla käyn joka päivä. Sähköpostia lähettelen,ja laskujen maksussa tämä on verraton peli. Kun vaan pitää huolen, että pilkut tulee oikeaan paikkaan, eikä lisää ylimääräisiä nollia. Kyllä sitä näköjään vanhemmalla iälläkin oppii,jos vain haluaa. Minä nimittäin en ole mikään nuori. Kaksi vuotta seitsemääkymppiä jo menossa. Mutta tietokoneesta en enää luopuisi!

Kyläluuta

Marja-Leena ja Lassi Paananen, 6.2.2008

Hei Kolkkulaiset!

Kyläluuta on ollut meillä mökillä,syksystä asti,kerkesin kastaa sen Kolkun hyisessä vedessä. Vietti leppoisan joulunkin meidän kanssa.

Luulenpa, että ensikerralla kun tulemme,niin luuta kokoaa varpunsa suoriksi ja lähtee meenee viuhtoo Kolkun rantaa.

Olisiko kellään perimätietoa…

Eero Pulkkinen, 11.1.2008

Olen laatimassa pientä lehtijuttua SHL:n (=Suomen Hautaustoimistojen Liiton) lehteen nimeltä TIIMALASI. Ajatuksen tähän sain ostettuani syksyllä kylätäalon tupaantuliaisista Aili Lehtimäen kirjeistä kootun niteen. Siinä sivuilla 30-31 kerrotaan äitini vanhimman sisaren Siirin kuolemasta ja hautajaisista melko yksityiskohtaisesti. Suora lainaus kirjeestä 12.11.1927: ”En ole vielä eläissäni kuolemaa näin läheltä seurannut.- Seurasi sitten talon tyttärelle mustan puvun teko pienen seinälampun ääressä, sillä koulun lamppu vietiin kirstuntekijän iloksi”. Kysymykseni kuluu: tietäisikö joku kuka tuo ”kirstuntekijä” mahtoi olla? Oliko kylällä joku henkilö jonka puoleen käännyttiin kun ruumisarkkua tarvittiin? Mikä mahtoi olla talo tai paikka, jossa ”kirstu” tai ”kirstut” valmistettiin? kaikki muukin sen ajan hautajaispe- rinteeseen ja tapoihin liittyvä tieto kiinnostaa.

Jään innolla odottamaan

Terveisin Elkkisen Puuro

mehtäpena, 18.1.2008

Eipä näytä perimätietoa kirstuntekijöistä löytyvän. Taitaa olla velipoika pari kuukautta myöhässä sillä nimenomaan Viljo Jääskeläinen nikkarimiehenä olisi saattanut olla hajulla asiasta. En tiedä sitten mahtaisko Peltoniemen Viljolla Kapusta Villen poikana olla jotain käsitystä. Villehän oli kätevä käsistään ja olisi varmaan pystynyt tarvittaessa kirstunkin nikkaroimaan.

Laitanpa tähän vähän myöhäisempää hataraa perimätietoa joka liittyy tuohon hautaustoimeen. Minua nuorempi mutta Eeroa vanhempi veli Antti Ilmari s. 16.9.1945 k. 27.11.1945 siis eli vain kaksi ja puoli kuukaiutiseksi. Minulle on jäänyt muistikuva että Isä teki hänelle pienen kirstun itse. Pikkuvainaja laitettiin siihen ja Isä ja Suurensuonmäen Jussi veivät hänet kirkolle, eikä muuta saattoväkeä ollut. Ymmärtääkseni he menivät hevosella kärnään ja siitä linja, tai paremminkin postiautolla vainaja mukanaan kirkolle ja saattoivat veljemme hautaan.Jossakin on varmaan kuva kun he Isä ja Jussi astelevat kohti hautaa ja isällä on kirstu kainalossa.Kuka pappi toimitti siunauksen mutta arvelen hänen olleen Heikki Halmesmäki hänkun oli hyvin tuttu perheemme kanssa ja joustava palvelemaan lyhyelläkin varoajalla.

En tiedä kuinka nykyään tällaisia lapsivainajia saatellaan, tuskin kuitenkaan yleisillä kulkuneuvoilla. Eiköhän niihinkin musta iso auto tilattane.

Reijo Pasanen, 11.1.2008

Ville varmaankin osasi kirstun nikkarida. Mutta ei vielä asunut Kolkulla. Pasaset muuttivat Keiteleeltä joskus 40-luvun vaihteessa muistaakseni. Tarkistan tiedon.

Olen perehtynyt jonkin verran työni ohessa ja ihan vaan mielenkiinnosta ”puuseppien ja nikkareiden” perinteesen ja historiaan. Eli tuohon aikaan tehtiin melkein joka talossa enempi tai vähempi puiset tarvekalut itse. Osa tekijöistä oli kätevämpiä osa vähemmän käteviä. Osa joutui hankkimaan lähes kaikki puiset tarvekalut eri tekijöiltä. Monissa isoissa taloissa oli paljon erilaisia puutyökaluja. Erilaisia höyliä saattoi olla yli 20 kpl. Taloon saatettin tarvittaessa kutsua esi. puuseppä tekemään ikkunanpuitteet. Puuta oli aina kuivumassa erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Sitten oli tietysti erikoistuneita ”mestareita”. Kuten länki-, suksi-, ajokalumestareita. Muutamia mainitakseni. Arkkuja teki varmaan monet niihin perehtyneet arkuntekijät, sekä puusepät, muun tuotannon ohessa. Lisäksi monessa talossa osattiin tehdä arkkuja omaan käyttöön ja tarvittaessa lähinaapureille.

Vanhempi polvi muistanee ehkä kuka, tai ketkä tekivät arkkuja. Kannattanee kysellä ihan suullista perimätietoa.

Eero Pulkkinen, 11.1.2008

Kiitos näistä kommenteista. Voi olla että Siiri-tädin arkuntekijä jää meiltä löytymättä. Voihan olla se arkku valmistettiin ihan paikan päällä Suurensuonmäessä. En osaa sanoa millaisia kädentaitajia nämä äidin esi-isä olivat. Hautausmaalla käydessäni olen usein mietiskellyt että millainenkohan mies tämä Antti-veljemme olisi jos olisi saanut elää. Aivokalvontulehdus, nykyisin melko harvinainen, mutta edelleen sangen vaarallinen tauti katkaisi hänen hennon elämänsä. Antti oli syntynyt samana päivänä, 16.9, kuin minä, mutta kolme vuotta aikaisemmin, joten meillä olisi synttärit ainakin menneet samoilla kahvituksilla. Luulen myös, että hän olisi muodostanut jonkinlaisen yhdyssiteen perheemme vanhemman ja nuoremman sarjan väliin. Muistan myös nähneeni tuon mehtäpenan mainitseman valokuvan. ja luulen sen olevan edelleen jossain albumissa Mehtä-Lehtolassa. Katoppa sieltä. Mehtäpenalle kommentoisin senverran että aika harvoin nykyisinkään hautausautoa käytetään lapsivainajien kuljettamiseen. Kyllä vanhemmat yleensä hakevat nämä omilla autoillaan. Koko uraltani (18-vuotta) en muista kuin kerran olleeni tälläisella matkalla.

Juuri noin, kuin Reijo Pasanen kertoilee, on hautaushuolto ennen toiminut. Arkkujen laajamittainen teollinen tuotanto on oikeastaan alkanut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Hallussani on lehtileike SEUTU lehdestä vuodelta 1938, jossa VIITASAAREN PUUNJALOSTUS TEHDAS (om. Frans Einar Uusitalo) ilmoittaa valmistavansa arkkuja, seppeleitä ja seppelenauhoja tilauksesta. Kyseinen tehdas sijaitsi Hietalan rannassa nykyisessä kaupungin keskustassa.Isäkin oli melkoinen puuseppä Oikein koulujakin käynyt, ja hän valmisti vielä 50-60 luvulla esim. sukset, reet, kelkat, huonekalut, ym. Isän tekemällä 700 litran vetoisella tynnyrillä olen ajanut vettä monet reissut Peipon lähteestä aluksi hevosella, myöhemmin Valmetilla Luulen että isä teki myös länkiä, mutta varsinainen länkimestari oli mielestäni Hulkkosen Reino. Olimme Sipukan Timon kanssa muuan talvena 60-luvulla ajamassa kunnan halkoja Pentinselkämältä hevosella. Eväitä syötiin Reinon tuvassa siinä heinäsuon laidassa, ja Reinolla oli länget tekeillä. Mieleen jäi se miten käsittämättömän teräväksi Reino sai puukkonsa hiottua.

Ensimmäinen oma kokemukseni ”näistä hommista” oli kun Miina mummo kuoli kotona marraskuussa 1965. Isä soitti Mattisen Väinölle, edeltäjälleni, ja mummo laitettiin arkkuun kamarissa ja nostettiin farmari- ”Pösön” kyytiin ja vietiin kirkolle.

Arkkuja tehdään kotoisesti joskus vieläkin. Urani aikana olen antanut kyydin neljälle vainajalle kotitekoisessa arkussa. Hirvosen Kalevi joka oli kotoisin Ukontieltä Viitasaarelta ja oli kovan luokan puuseppä, elämäntyönsä Pakkasen arkkutehtaassa tehnyt, valmisti kotona autotallissa molemmille vanhemmilleen oikein upeat arkut. Ne 2 muuta olivat vahän ”karkeampi tekoisia” mutta sangen käyttökelpoisia nekin. Taidan nyt laittaa tulpan näille omille ”löpinöille”.

Kommentoikaa edelleen, jos on jutun juurta.

Reijo Pasanen, 11.1.2008

Perinteet, nälkä ja tarve varmaan opetti monen käsityötaidoille. Tietysti isät opettivat poikiaan ja äidit tyttöjään käsitöiden saloihin.

Itseäni ainakin on hämmästyttänyt usein se moninaisten tarvekalujen ja muiden puusta tehtyjen esineiden kauneus ja tarkoituksenmukaisuus. Esimerkiksi kirvesvarsi vaikkakin on hyvin yksinkertainen tekele, niin se on säilynyt tuhansia vuosia juuri muuttumatta. Edes tämä nykyaika ja teollinen muotoilu ei ole siihen saanut mitään muuta uutta, kuin ehkä Fiskarsin Handyn muovisen varren. Voi olla ehkä kestävämpi, kuin puinen, mutta muissa ominaisuuksissa häviää koivuiselle varrelle.

Toinen seikka joka saa ainakin minut kunnioittamaan entisiä nikkareita ja puuseppiä, on materiaalin tuntemus. Eli osattiin valita juuri oikea puulaji kuhunkin tarkoitukseen. Esimerkiksi haravan raaka-aineet olivat parhaimmillaan just tarkoituksenmukaiset. Lapa tehtiin lylykoivusta, tai sitten joskus myös visaakin käytettiin. Varsi oli pehmeää ja kevyttä haapaa. Piikit olivat hyvin kuivattua pihlajaa, joka on sitkeää ja kestävää ko. tarkoitukseen. Piikkien reiät poltettin oralla läpi lavan. Ja kun tällaiseen reikään istutettiin sopivasti muotoiltu, kuivasta pihlajasta tehty piikki se turposi tiukasti paikoilleen.

Tässä kysyisinkin Eerolta ja Penalta, että missä määrin on vielä jäljellä Artturin tekemiä puisia tarvekaluja?

Lisäksi puumateriaali valittiin huolella ja kuivattiin ajan kanssa. Usein metsässä kulkiessa etsittiin tarvepuita mm. reenjalaksiin, länkiin suksiin yms.

mehtäpena, 11.1.2008

Ihan tuoretta tietoa tähän laitan. Meillä on ensinnäkin isän tekemä höyläpenkki jonka hän melkoisella varmuudella teki ollessaan käsityökoulussa. Se oli pitkän aikaa vähän huonolla hoidolla, mutta viime viikolla Olavi Hulkkonen kunnosti ja entisöi sen. Puiset ruuvit pyörii nyt ja seon kaikinpuolilin kunnossa hyvin, pöytäosa kaikennäköistä työnjälkeä täynnä niinkun kuuluu ollakin

Sieltä laatikosta pelastin pyöreäpohjaisen höylän jolla juuri puutynnörin laudatkin höylättiin kuperaksi. Sitten oli uurnan tekoa varten työkalu juuri korvojen ja tynnöreiden tekoa varten. Piirturi jolla laudan leveyden sai esim hyvin merekattua, rautainen kavahöylä, lyhyt sorvihöylä ja semmoinen puinen kulmio jolla esim korvon laudan reunat merkatiin että niihin saatiin haluttu kulma jolloin ne myös pitivät vettä. Mutta paljon niitä työkaluja on hukkunut. Isä ja Äiti eivät olleet erikoisen museoihmisiä vaan kaikki tarpeettomaksi jäänyt yleensä hävitettiin.Tästä heitä tekisi moittia mutta olkoon. Sama koski rekiä ja muita maataloustyökaluja. Ei löydy varstoja eikä puulapioita, eikä vesitynnöreitä eikä rekiä. Minulla on eri käsitys Isän längentekotaidosta ja arvelen että hän ei koskaan niitä tehnyt. Reino Hulkkonen kylläkin teki jonkunverran.Haravaa minäkin vaikka aika köpelö käsistäni olenkin olen piikittänyt monet kerrat. Vanhat, ainakin isä tosiaan piti huolta että lapsille oli omat työkalut. Varsta, harava, viikatteenvarsi, perunakuokka, ja jopa heinähanko minulla oli oma jo hyvin pikkupoikana.Tottahan omaan haravaan itse piikit laitoin.Meillä nykyisillä isillä ja papoillakin taitaisi olla vähän oppimista noilta vanhoilta miehiltä ettemme kasvattaisi uusavuttomia.

Tiitilän Kimmo, 11.1.2008

Isäni Veikko muisteli tuossa päivällä, että Koivuharjussa asusteli 20-30 luvulla puuseppä Jussi Huikari, joka oli rautaseppä Kalle Huikarin vanhempi veli. Jussi valmisteli puusta huonekaluja esim. sänkyjä. Myös ikkunapuitteita taloihin hän teki. Eli arkun tekokin on varmaan luonnistunut häneltä vallan mainiosti. Myöhemmällä ajalla 30-40 luvulla oli toinenkin puuseppä nimeltä Kaarlo Myllynen, jolta nuo samat tuotteet onnistui saamaan niitä tarvitsevat.

Tietoseppä, 11.1.2008

Suurensuonmäen Siirin arkusta tämäkin tarinaketju rönsyili kirstuntekijöiden, puuseppien, länkiseppien, kirvesvarsien ja työkalujen kautta rautaseppiin. Pistetäänpä tähän vielä jatkoksi lähihistoriaa lyhytmuistisille viime vuosituhannen lopun ”tietosepistä”. Perimätietoa tämä ei siis ole, vaan hieman tuoreempaa muisteloa siitä mitä meillä oli ennen näitä kotitietokoneita ja internetiä, joita tämänkin hengentuotteen julkitulossa hyödynnämme.

Kun eräskin hulttiopoika lähes 30 vuotta sitten aloitti mystisen tietokonetekniikan opinnot niin koko Viitasaarella tuskin oli ensimmäistäkään tietokonetta. Maalikylissä isoissa yhtiöissä sellaisia saattoi ollakin, omissa tietokonesaleissaan. Ison jääkaappipakastinyhdistelmän kokoisessa keskustietokoneessa saattoi olla keskusmuistia muutama sata kilotavua ja samankokoisessa levyasemassa kovalevykapasiteettia muutama sata megatavua. Kuvaputkella varustetut yksiväriset näyttöpäätteet tekivät vasta tuloaan ja alkoivat syrjäyttää jatkolomakepaperille kaiken (myös kaikki näppäilyt) tulostavat meluisat kirjoitinpäätteet.

1980-luvun alkupuolella alkoi ilmestyä isojen keskustietokoneiden rinnalle ja edistyksellisiin firmoihin ensimmäisiä ”henkilökohtaisia” tietokoneita, jotka nekin olivat aikamoisia möhkäleitä. Keskusmuistia muutamia satoja kilotavuja, 10 megatavun kovalevy oli huippua ja tiedonsiirtoyhteydet maksimissaan muutama tuhat bittiä sekunnissa johonkin suoraan kytkettyyn laitteeseen. Mutta kun se käsiteltävä ja talletettava tieto oli itsessään ja sinällään vain numeroita ja kirjaimia niin olihan sekin jo jotakin mekaanisiin laskimiin ja kirjoituskoneisiin verrattuna.

Nykyisissä muutaman satasen hintaisissa, ohuen kirjan kokoisissa sylimikroissa em. kapasiteetit ovat noin 20 000 kertaisia. Eli keskusmuistia jopa useita miljardeja tavuja (esim. 2 GB) ja levymuistia jopa satoja miljardeja tavuja (esim. 250 GB). Ja jo peruskännykästä löytyy tietojenkäsittelykapasiteettia monin verroin enemmän kuin 80-luvun alun kokonaisesta tietokonehuoneesta. Niin se on tietokonemaailmakin muuttunut. Värinäytöistä, muistitikuista, tietoverkoista ja internetistä puhumattakaan.

Ehkäpä tämä tietotekniikan kehitys on ollut liiankin vauhdikasta. Mutta tokihan se mahdollistaa paljon hyviä(kin) asioita, kun käytetään sitä ”oikein”. Niinkuin mm. herrat Ehtola ja McAho marraskuussa viisaasti spekuloivat tällä palstalla ”netti; pahuuden luola vai…” yhteydessä.

Toisaalta, aikoinaan kun sitä muisti-, tiedonsiirto- ja prosessointikapasiteettia ei ollut tuhlattavaksi niin se pakotti senaikaiset tietosepätkin tekemään ne tietojenkäsittely- ja siirto-ohjelmansa tarkasti harkiten – muistia ja hertsejä tuhlaamatta. Ehkä siinä oli jotain samaa kuin niissä entisaikojen sepissä: tuskinpa oli entisaikoina varaa hyvää rauta-aihiota ahjossa tai alasimella tärvellä. Tai hyvää jalas- tai länkipuuta veistää pilalle. Saattoi nimittäin olla ne hyvät tarvekaluaihiot pitkässä kuusessa – tai kuusen juuressa – sananmukaisestikin.

Hyödynsinpä tässä välissä hieman hakukoneita ja kokeilin, että onko tuo ammattinimike ”tietoseppä” oikeasti käytössä. Vai keksinkö tässä juuri uuden ammattinimikkeen, jonka voisi vaikka patentoida… Sekunnin murto-osassa se löysi 8 osumaa, kaikki sennimiseen Lapinlahtelaiseen firmaan. Mutta ammattinimikkeenä tuota ei ole hoksattu käyttää – ainakaan netissä.