Tekijä: antpaana

Muurahaisten / kolkkulaisten laulu

Eräs meidän Herramme muurahaisista, 27.10.2007

Pieni Kolkun kylä sinnitteli isoisten joukossa hienosti kolmanneksi Keski-Suomen Vuoden Kylä-kisassa. Elämä jatkukoon entiseen tapaan, yhteen hiileen puhaltaen ja pienenkin kylän tulevaisuuteen uskoen. Vähän samaan tapaan kuin muurahaiset Aaro Hellaakosken runossa:

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.

Heinäsirkka, 27.10.2007

No mistähän näin upea palautus runo jo löytyi! Hienoa, huomenna korsia pesiin.

Runojen ystävä, 28.10.2007

Osuva oivallus tuo Hellaakosken runo. Kilpailun tuoksinaa täältä kauempaa intohimoisesti seuratessa minulle taas tuli mieleen Uuno Kailaan runo Pallokentällä. Tosin se on kokonaistunnelmaltaan liian surumielinen, eikä siten täydellisesti sovi tilanteeseen. Mutta siihen tunnelmaan kyllä, kun voi vain sivusta seurata kykenemättä itse kantamaan kortta kekoon. Muutama säe kuvatkoon sitä:

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtanut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puidenlatvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niin kuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

mehtäpena, 28.10.2007

Mukava kun tänne nyt näyttää tulevan runoja, Lisää vaan.Vähän melankolisiahan nuo viimeiset on mutta sopii suomalaiseen löuonteeseen.Mitä kyläkilpailuun tulee, kiva reissu meillä jokatapauksessa oli ja kilpailu kokonaisuudessaan miellyttävä kokemus.

Pärjäsimme kyllä hyvin (parhaiten) tässä viimeisessä osiossa. Tosiasia kuitenkin on että toimintapisteitä saimme muita finalisteja vähemmän. Viisautta on kenties että näin pienelle kylälle ei polkaistakaan käyntiin kaikenmaailman hankkeita ja harrastepiirejä vaan sen mukaan kun kestävää innostusta ja voimavaroja rittää.

Mitenkään emme tunteneet tulleemme tallotuksi emmekä ainakaan rampoina kisasta palanneet vaikka kolmas sija jäi vähän kirvelemäänkin.

Toinen meidän Herramme muurahaisista, 28.10.2007

Hyvin sanottu Mehtäpena. Tähän voisi vielä lainata Aleksis Kiveä:

Hiiteen kaikki mielen mustuus,
me suoritamme itsemme tästä retkestä kuin enkelit.
Asiat käyvät hyvin, peijakkaan hyvin,
eikä yhtään syytä päätä kallistella!

Plussaaa, 29.10.2007

Vielä on mainittava, että saitte hyvin pisteitä myös raadin vierailusta Kolkulla. Myöskin plussan puolelle voidaan laskea tuntemattoman naisen huudahdus Euromarketissa Kekkosen Jormalle ”voi ku ihana!” Väitti harvemmin kuulleensa.

Kulkuriveljesi Jan, 24.10.2007

Jääköön nyt Albatrossi kuitenkin liitelemään, mutta vain merille. Soveltuakseen sisämaan saloseuduille täytyy Junnu Vainion sanoitusta sovittaa hieman uudelleen. Jääjän ja lähtijän roolit sekoittamalla kääntyy tarinan näkökulmakin kulkuriveli Janin viitoittamalle tielle:

Nään tutun kylämaiseman mä yhä mielessäin,
kun sieltä silloin matkaan läksin lapsuuskylästäin.
Loppui peltohommat mulla, piti sun myös mukaan tulla,
mut vanhempien käskystä sä kotitaloon jäit.

Mun lähtöäni seurasit luo maitolaiturin –
me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin –
minä pidin oman pääni, säädin itse elämääni,
koin tylsänä sen kaiken mistä tänään uneksin.

Paperossi, joka itseksensä sammuu,
se minun sieluni on – nokimusta lies.
Unikuvissa vain lehmä joskus ammuu,
näkyy naapurini, vanhan kansan mies (kansanmies).
Näkyy naapurini, vanhan kansan mies.

Mä opintojen tuoksinassa valvoin pitkät yöt
ja tutkintoja suoritin ja hioin lopputyöt.
Mutta viihtynyt en noissa, opistoissa, virastoissa,
ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työt.

Ja töiden jälkeen yhä useammin iltaisin
mä kapakassa istuin, lasin pohjaan tuijotin.
Miksi läksin massan mukaan, mua ymmärrä ei kukaan
mä elämältä olin odottanut muutakin.

Halpa bossi, joka päättömänä pyörii,
se minun sieluni on juuri, kukaties.
Maalaismaisemassa tiluksillaan hyörii,
lapsuustoverini, vanhan kansan mies (kansanmies).
Lapsuustoverini, vanhan kansan mies.

Sain kuulla, että kylätalo remontoitu on,
mä itse tunsin kaipaavani saman kohtalon.
Eipä ollut virkaa enää, tumma puna peitti nenää,
ja yksiössä yksin istuin nousuun auringon.

Kun ikkunasta kuulin mustarastaan laulavan,
niin tiesin, että jotakin nyt vihdoin oivallan:
maalle kuuluu sielu miehen – työt voi jäädä puolitiehen,
mut joskus pitää panostaa myös omaan unelmaan.

Maalaissielu, joka kaupungissa nääntyy,
se monen kohtalo on juuri, raskas ies.
Vapaaherraksi voin vanhemmiten kääntyy,
jätän työni – palaan maalle – kukaties (kukaties).
Jätän työni – palaan maalle – kukaties.

Eipä jätetä Helena Eevan luomaa kulkuriveli Janiakaan pyörimään maailman turuille, vaan ottakoon kotikylä hellään huomaansa myös tämän tuhlaajapojan seuraavin säkein:

Moni veljemme Jan palaa juurilleen taas,
vaikka vuodet on uurteita luoneet.
Niin kuin olleet jo ois, liiat kiireensä pois,
siellä maanteiden mutkissa kuolleet.
Kotiseutu se sittenkin turvaisin on,
ehkä rahvas, mutta ei rakkaudeton.
Moni ymmärtää sen, olla onnellinen –
vaikka aina ei veljemme Jan.

mehtäpena, 24.10.2007

Kiitos kulkuriveljeni tosi hienosta runo-oivalluksesta. Taisin samaistua kun melkein tippa tuli silmään. Tämä oli sekä hauska, että sisälsi vahvasti omakohtaista kokemusta. Toivoisinpa kuulevani veljeltä lisää juttuja.Ablodit tästä.

Itsekin kiireisen menon jättäneenä oloneuvoksena suosittelen laulun esittämää ajatusta monelle. Tämä on tosi piristävä elämänmuutos muuttaa Kolkulle. Vaikka itse viihdyin kaupungissa ja liikeelämän villissä pyörityksissä kohtalaisen hyvin, on tämä sentään tosi nastaa.

Kyllä täältä tontti löytyy uskallan luvata Janille ja kaikille muillekin kulkuriveljille ja siskoille.

Saara, 24.10.2007

Tästä kannustusjoukolle hyvä hengennostatus laulu!

J. McAho, 12.10.2007

Kaksi tyylikkäästi harmaantunutta miestä istuu lämpöisessä kesäillassa heinäkuussa vuonna 2000 Pyöreäsuontien risteyksessä olevan kesämökin rappusilla. Muistelevat menneitä, yhteisiä muistoja vuosikymmenten takaa.

Ensimmäiset muistikuvat tulevat kummallekin mieleen 60 vuoden takaa helmikuulta vuonna 1940.

Vuorikosken perhe, isä Kusti ja äiti Anna sekä heidän kolme poikaansa, Teuvo, Taisto ja Tarmo olivat tulleet käymään kylässä Talasniemessä Saima Kemppaisen ja lasten, Pentin ja Annikin luona.

On sota-aika, talvisota kiivaimmillaan. Tunnelma ei ole mitenkään iloinen, päinvastoin. Kusti vie pojat ulos Talasniemen rappusille katsomaan, kun taivaanranta loimottaa punaisena ja kaukaa kuuluu pommien taukoamaton jyske. Kusti selittää pojille, että Iisalmea pommitetaan. Ikätoverit Tarmo ja Pentti ovat tuolloin 5-vuotiaita.

Seuraavat muistot ovatkin sitten paljon iloisempia. Samaiset pojat, Tarmo ja Pentti olivat kesäisin melkein päivittäin Kolkku-järvellä Talasniemen seutuvilla kalassa. Kesäisin ongittiin mato-ongella ahvenia ja särkiä rannalta. Välillä uida molskittiin Juurikkaniemessä, vanhemmat Vuorikosken veljekset opettivat uimaan. Järvelle meno oli pieniltä pojilta kielletty keskenään; veneellä sai lähteä järvelle vain, jos vanhempia oli mukana. Isommat pojat tekivät omia lauttoja, joilla kokeiltiin seilata rannassa ja pikkupoikienkin hinku järvelle oli kova.

Talasniemen rannassa oli keväällä 1941 Uittoyhdistyksen keluvene, jolla uittoporukka kokosi tukkilauttoja uittoa varten. Veneessä oli suuri kela, jota pojat kävivät salaa pyörittämässä silloin, kun vene oli maissa. Eräänä keväisenä sunnuntaiaamuna 6-vuotiaat Tarmo ja Pentti rantaan tultuaan päättivät kielloista huolimatta kokeilla, miltä tuntuisi lähteä isolla veneellä järvelle – sunnuntainahan venettä ei kukaan tarvitsisi. Kovan pullistuksen jälkeen saatiin vene vesille. Soutaminenkin onnistui pienen harjoittelun jälkeen ja otettiin suunta vastarannalle, jonne vene rantautui aivan hallitusti. Pojat hyppäsivät rantakiville ja alkoi onkiminen ihan uusilta, ehkä hyviltäkin sensseiltä. Päivä kallistui jo iltapäivän puolelle, kun yhtäkkiä nousikin kova tuuli ja ukonilma. Pojilla ei ollut enää rohkeutta -onneksi- lähteä veneeseen ja niinpä he päättivätkin taittaa kotimatkan rantoja pitkin. Patikkamatka järven eteläpään ympäri oli useamman kilometrin mittainen ja maasto epätasaista. Avojaloin pojat taivalsivat matkaa aina iltamyöhään saakka. Kotona ei odottanutkaan ennakkopeloista huolimatta selkäsauna, vaan Anna ja Saima ottivat seikkailijat huojentuneina vastaan; etsintäpartiokin sai iloisen tiedon kadonneiden paluusta.

Seuraavana päivänä tosin uittomiehet olivat ihmetelleet ukkosmyrskyn voimaa, kun keluvenekin oli karannut myrskyn voimasta järvelle …

Kouluun Tarmo ja Pentti lähtivät 1942 syksyllä. Samalla luokalla oli lisäksi kaksi tyttöä, Huikarin Seija ja Leppäsen Elsa. Koko kansakoulun ajan opettajana oli Tyyne Jääskeläinen, joka opetti luonnonlapsina eläneet pojat hyville tavoille. Kovin pahoja kolttosia pojat eivät ainakaan näin jälkikäteen muista kouluaikaan tehneensä. Paitsi kerran, kun Tyyne laittoi Pentin, Tarmon ja Vesteris-Matin hakemaan kuusta joulujuhlaan. Kun pojat kovasta etsinnästä huolimatta eivät löytäneet sopivaa puuta koulun metsästä, kaadettiin Peipon metsästä iso kuusi, jonka latva tuotiin Tyynen hyväksyttäväksi. Ei tullut kiitosta vaan ankarat nuhteet.

Koko kouluajan mieleenpainuvin tapahtuma oli kuitenkin yläluokkalaisten opintomatka Helsinkiin vuonna 1946 tai 1947. Etukäteen kerättiin rahaa retkeä varten myyjäisillä ja arpajaisilla. Tyyne-opettaja oli tarkoin valmistellut ohjelman etukäteen. Alkumatka taittui jalkaisin Kumpumäkeen, josta jatkettiin linja-autolla Äänekoskelle. Sieltä matkattiin junalla Helsinkiin. Oli siinä oppilailla ihmettelemistä heti alkuunsa, useimmille junamatka oli ensimmäinen.

Kolkun kansakoululaisten käyttöön oli varattu kokonainen junan makuuvaunu. Vaunu oli parkkeerattuna Helsingin asemalla koko viikon ja sieltä käsin oppilaat tutustuivat päivisin pääkaupungin nähtävyyksiin. Käytiin Suurkirkossa jumalanpalveluksessa, Kansallismuseossa, Eduskunnassa, Korkeasaaressa jne.

Rippikoulun jälkeen poikien tiet sitten erosivat: Tarmo lähti Jyväskylän Vesankaan rengiksi maatilalle ja Pentti puuseppäkouluun Helsinkiin. Seuraavan kerran lapsuustoverit kohtasivat kesän alussa 1955 Korian Pioneerirykmentissä, jossa molemmat suorittivat asepalveluksensa.

Armeijan jälkeen 1956 Pentti lähti Ruotsiin Örebrohon kaivokseen puusepäksi. Tarmon Ruotsiin lähtö tapahtui räväkästi 1.9.1957 Nuutis-Inkerin häissä: Kekkosen Oiva oli tullut häihin Ruotsista ja kertoi, että naapurimaasta töitä löytyy heti ja palkka on hyvä. Tarmo, Pasasen Voitto ja Käivärän Väinö innostuivat niin, että lähtivät suoraan häistä Oivan kyydissä Ruotsiin.

Haaparannassa pojat vaihtoivat Suomen markkansa kruunuiksi katukaupassa vanhalta eukolta.

Matka jatkui metsätöihin Kiirunan seudulle, jossa asuntona oli autiotalo. Ensimmäisenä aamuna oli heti karmea herätys, kun Ruotsin poliisi kolkutteli majapaikan ovelle. Haaparannan rahanvaihtajaeukko oli tapettu ja poliisilla oli silminnäkijän kuvauksen perusteella tehty piirros etsintäkuulutetusta murhaajasta. Kuva muistutti hämmästyttävän tarkasti Käivärän Väinöä ja poliiseilla oli ilmiselvä halu viedä Väinö kuulusteltavaksi epäiltynä murhaajana. Pitkällisen todistelun jälkeen poliisit kuitenkin uskoivat, että Väinö oli syytön tapahtuneeseen. Poliisien poistuttua Väinö pakkasi vähät kamppeensa ja ilmoitti muille, ettei jää tämmöiseen maahan enää hetkeksikään ja lähti takaisin Suomeen.

Tarmon tie vei metsätöitä tehden pikkuhiljaa kohti Etelä-Ruotsia. Tarmo asettui lopulta v. 1962 Boråsiin, jossa hän työskenteli samassa kangastehtaassa 35 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle v. 1998. Tehdastyön ohella Tarmo harrasti tanssimusiikin soittamista aktiivisesti eri orkestereissa. Tarmo ja vaimonsa Saimi asuvat edelleen Boråsissa, jossa myöskin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat.

Pentti muutti Ruotsista v. 1961 takaisin Suomeen. Viimeiset 20 vuotta hän oli työnjohtajana Urjapuulla ja eläkkeelle jäätyään Pentti asustaa talvet Kylmäkoskella ja kesät Kolkulla omassa kesämökissään.

Kun Tarmon ja Pentin tiet erkanivat armeijan jälkeen vuonna 1956, he eivät tavanneet toisiaan ennen kuin vuonna 2000. Tarmo kysyi Mökinaholla kesälomalla ollessaan, että kuka se asuu tuossa vanhan osuuskaupan tontilla olevassa kesämökissä? Kun selvisi, että asukas on Kemppaisen Pentti, suuntasi Tarmo heti tapaamaan vanhaa lapsuustoveriaan. 44 vaiherikkaan vuoden jälkeen muisteltavaa riitti, molemmilla iloinen pilke silmäkulmassa.

M-L Ehtola, 14.10.2007

Niin ne vaan pojat harmaantuu mutta harrastukset säilyy. Eikö tuo Kemppaisen Pentti kova onkimies liene vieläkin.Samoin on Vainikaisen Heino joka tällä hetkellä kalastelee Tukholman lähellä Mälaren järvellä. On samaa ikäpolvea Tarmon ja Pentin kanssa.Ruotsissa asunut hänkin pitkään.

Melkein kaikki nuoret sieltä Pyöreänsuontien varreltakin muuttivat Ruotsiin. Joskus heitä tapaa, toivottavasti taas ensi suvena Kolkkujuhlilla.

Tämmöiset minielämäkerrat olisivat kivoja luettavia tällä palstalla. Väinö Kekkonen asui Kekkolassa Pyöreänsuontien päässä. Melko suuri oli pesue Väinöllä ja Aunella. Suurin osa heistäkin taisi muuttaa Ruotsiin isoveli Oivan innostamana. Väinö oli mielikuvituksella ja kertojanlahjoilla varustettu mies. Huhujen mukaan hän kirjoitti ainakin yhden jos ei useampiakin romaaneja. Kyllä kai noita Väinön geenejä nyt lie siirtynyt jälkipolvelle senverran että siltäkin taholta tänne nettipalstoille joku lastu lentelee. Jäädään odottamaan.

Jukka, 5.10.2007

Haastelin viime viikolla vanhan (84 v.) äitini kanssa sen jälkeen, kun olimme käyneet tarkastamassa entisen koulun / uuden kylätalon tilat nykymuodossaan. Kun tuli puhe siitä, mitä toimintaa tällaisella kylällä kylätalon ympärille voisi kuvitella, kääntyi keskustelu tuota pikaa entisiin kylän toiminnan ”kulta-aikoihin” 1930- ja 40-luvuille. Seuraavassa poimintoja keskustelusta.

Koulunkäynti tapahtui 30-luvulla kaksijakoisesti: alakoulu, joka oli 2-vuotinen, käytiin kahden kesän aikana kesäkuun alusta elokuun loppuun ja sen jälkeen oli vuorossa 4-vuotinen yläkoulu, jota käytiin talvisin. Järjestely johtui siitä, että tuolloin Kolkun kansakoulu oli yksiopettajainen ja koulussa oli käytössä vain toinen luokkahuone ”pulpettiopetukseen”; toisessa (ns. alaluokassa) luokkahuoneessa voimisteltiin ja tehtiin puu- ja käsitöitä. Yläkoulun jälkeen oli talven aikana käytävä jatkokoulu, joka kesti käytännössä muutaman kuukauden. Yläkoulun ja jatkokoulun välisenä kesänä oppilailla oli koululla kullakin oma puutarhapalstansa, jota piti käydä kesän mittaan itse hoitamassa. Palstalla kasvoi porkkanaa, punajuurta, sipulia, naurista, lanttua, hernettä. Syksyllä puutarhapalstan hoidosta annettiin sitten arvosana. Vuonna 1936 Viitasaarella oli maatalousnäyttely, jonne Kolkun kansakoulun oppilaspalstoiltakin lähti näytteitä puutarhakasvikilpailuun.

Kolkun kansakoulu ei kuitenkaan tuolloin ollut pelkkä koulu (niinkuin nykyiset koulut ovat), vaan koulun ympärille kehittyi vilkasta ja osin jopa itse koulunkäyntiä mittavampaa muuta toimintaa. Tämä johtui ilman muuta ensisijaisesti innostavasta opettajasta Tyyne Minkkisestä (myöh. Jääskeläinen), joka opettajan toimensa ohella veti koululla erilaisia opinto- ja harrastepiirejä. Hyvänä apuna tässä toiminnassa oli alusta alkaen T.E. Jääskeläinen. Tyynen ja TE:n ansiosta Kolkun kylä oli tuolloin 1930- ja 40-luvuilla Viitasaaren aktiivisimpia kyliä harrastusten ja muunkin yhteistoiminnan suhteen. Ehkäpä lienee niin, että perusta Kolkun kylän nykyaktiviteeteillekin on peräisin tuolta Tyynen ja TE:n innostuksesta.

Mitä kaikkea koulun ympärillä sitten tuolloin 30- ja 40-luvuilla tapahtui?

Merkittävin järjestäytynyt toimintamuoto oli ilman muuta opintokerhotoiminta, joka alkoi TE:n aloitteesta jo v. 1925. Tyynen tultua opettajaksi v. 1931 opintokerhotoiminta sai uutta tuulta ja opintokerho alkoi kokoontua säännöllisesti viikottain. Lähes kaikki kylän nuoret ja vanhemmatkin olivat opintokerhotoiminnassa mukana. Kerhossa ”opiskeltiin” vuorotellen eri aiheita valmiiden opintovihkosten kautta. Aiheina oli mm. yhteiskuntatietoutta, kokoustekniikkaa, musiikkia, kuorolaulua, lausuntaa, näyttelemistä, tanhuja, liikuntaa jne. Kerhon toiminnan tuloksena syntyi kylälle oma sekakuoro. Näytelmiä kerhosta valmistui useita. Näytelmiä, laulu- ja kuoroesityksiä esitettiin sitten omissa iltamissa omalla kylällä ja naapureissa. Lyyli muisteli, että Kolkun kylän oma ”Ansa Ikonen”, paras naisnäyttelijä oli Uutismäen Kerttu; paras miesnäyttelijä ”Kolkun Tauno Palo” oli Matalanmäen Alfred. Näytelmiin ja iltamaesityksiin osallistuivat kaikki innolla, Tyyne koulutti ja rohkaisi jokaista mukaan. Parhaat aplodit ja kannustushuudot tulivat monesti juuri ”epäonnistuneille” suorituksille. Iltamia, joulujuhlia, äitienpäiväjuhlia, itsenäisyyspäivänjuhlia jne. oli vuoden mittaan lukuisia.

Joulujuhla oli tavallaan talven kohokohta, johon ohjelmaa harjoiteltiin opintokerhossa syksystä alkaen. Joulujuhlan tervehdyssanat lausui itseoikeutetusti joko Tyyne tai TE; sen jälkeen oli vuorossa kuoron joululaulu ja lausuntaesitys. Juhlan kohokohta oli – ei suinkaan joulupukin tulo, joka sekin kuului ohjelmaan ilman muuta – vaan joulunäytelmä tai joulukuvaelma. Joulukuusi oli koristeltu Suomen lipuilla, omenilla, kynttilöillä ja olkikoristeilla. Opintokerholaiset arpoivat ennen joulujuhlaa keskenään ”joululahjaparin”, jolle kukin hankki leikkimielisen lahjan. Tosin juoneen ja leikkimielisyyteen kuului myös se, että joululahjoja annettiin salaa myös toisten nimissä… Joulujuhlaan tulivat monet hevoskyydillä, mikä toi juhlaan aivan oman hohtonsa hevosten aisakellojen kilkattaessa kyläraitilla ennen ja jälkeen juhlan. Sammalismäen Eino tuli joka kerta joulujuhlaan hevosella ja kyyditsi sitten juhlan jälkeen varsinkin kylän tyttösiä kotiin.

Opintokerhon lisäksi nuoret kokoontuivat koululle 1-2 kertaa viikossa myös muuten: talvisin mäkeä suksilla tai kelkalla laskemaan, kesäisin pesäpalloa tai nelimaalia pelaamaan tai leskistä juoksemaan. Aina ei koulun piha riittänyt leikkimielisiin peleihin, vaan lisätilaa tarvittiin Peipon pelloiltakin. Leikkien myötä kehittyi sitten myöhemmin urheilutoimintaa: talvella hiihtokilpailuja, kesällä yleisurheilua ja pesäpalloa.

Iltamia järjestettiin vuoden mittaan useita. Iltamilla oli yleensä perimmäisenä tarkoituksena kerätä rahaa erilaisiin tarkoituksiin; tien kunnossapitoon, pienviljelijäyhdistykselle jne. Iltamissa oli aina ohjelmaa, monesti näytelmiä, lausuntaa jne. Lopuksi oli tanssia, paitsi sota-aikana, jolloin tanssi oli kielletty. Tansseissa musiikkina oli yleensä viulu ja soittajina Alfred, Rauni tai Jaakko Järveläinen. Koululla tanssi-iltamia ei kuitenkaan järjestetty.

mehtäpena, 7.10.2007

Olipa hyvä että saatiin talteen näin paljon muistitietoa 30 ja 40 luvuilta. Minä en noista vuosista muista, vasta 50 luvulta on jotain jäänyt mieleen.

Jukan kanssa olen samaa mieltä siitä että Tyyne ja T.E.Jääskeläinen ovat niin keskeisellä tavalla vaikuttaneet kylämme elämään että jäljet ovat selvästi näkyvissä vieläkin.

Ajatellaan esimerkiksi opintokerhoa jota he vuosikymmeniä vetivät. Olin kymmenkunta vuotta opintokerhon jäsen.Se ei ollut yksinomaan mukava harrastus, vaan siellä todella varattiin eväitä elämää varten. Yhtenä vuotena opintoaiheena oli Uuno Tuomisen kirja Tie Raittiuteen. Kävimme kirjaa läpi systemaattisesti. Vuorotellen joku kerholaisesta teki alustuksen kulloisestakin kappaleesta. Alustus arvosteltiin ja siitä keskusteltiin. Tehtäväkirjat lähetettiin tarkastettavaksi johonkin instanssiin en muista mihin.( Olisko ollut opintoiminnan keskusliitto) Kerhoilloista pidettiin aina myös pöytäkirjaa ja kerholillan alussa luettiin ja hyväksyttiin edellisen kokouksen pöytäkirja. Jälkeenpäin olen voinut todeta kuinka suurta hyötyä oli tällaisesta käytännön harjoituksesta. Myöhemmin elämänvarrella ei ole ollut kynnystä toimia jos on valittu johonkin yhteiseen tehtävään.

Pienviljelijäyhdistys koulutti myös yhdistystoimintaan. Vanhat Kolkkulaiset järjestivät nuorille tilaisuuksia kehittää valmiuksiaan. Lukiessani vanhoja Pvy;n pöytäkirjoja löysin itsenikin toimimassa PVY.n syyskokouksen puheenjohtajana 17 vuotiaana v. 1956 Itse en muista tuota tilaisuutta laisinkaan. Mutta se pidettiin Mäkiaholla ja pöytäkirjan mukaan siellä oli 87 henkilöä. Lukumäärä ihmetyttää mutta pitänee paikkansa sillä kokouksen sihteerinä toimi Arvi Paananen joka kyllä laskea osasi. On varmaan Mäkiahon vanha tupa ollut täynnä, ehkä osa porukasta istui porstuvassa ja porstuvanperäkamarissakin.

Kiitos vaan vielä Tyynelle, T.E;lle Arville ja muille vanhoille Kolkkulaisille hyvästä opetuksesta.

Kotitarveteatterin kuiskaaja, 20.10.2007

Eipä ole omia ensikäden muistikuvia minullakaan, mutta tallennanpa tähän joitakin tarinoiden kuulokuvista mieleenjääneitä muistikuvia kirjalliseen muotoon.

Näytelmäharrastuksista muistan kuulleeni, että ainakin perinteikäs Teuvo Pakkalan Tukkijoella oli kuulunut ohjelmistoon. Roolituksista muistan Heinäahon Kainon näytelleen Pölhö-Kustaata ja Arvin Tolaria – tai ehkä sittenkin Turkkaa…

Tästäpä juontuu aasinsilta oikeisiin näyttelijöihinkin. Nimittäin Amerikkaan asti jo lapsena ehtinyt näyttelijätär Tuulikki Paananen taisi olla jotakin kautta Välkytin Paanasia. Oli 1930-luvulla Suomessa ja esiintyi monessakin suomifilmissä. Männäviikolla näyttäytyi televisiossa jääkärin morsiamena (1938). Samoja Välkytinmäen Paanasia taisivat olla myös viulisti Kaarlo Paananen ja Purasen Toivon vaimo (ja Hukkanan Aapon äiti) Selma. Ja eiköpä lie ollut Oinaan (Kumpumäki) Ellikin (Tavela, Vesterinen). Näin muistan kuulleeni.

Mökinahon kotitarvenäytelmistäkin tulee mieleen muistikuvia parista hauskasta tilannekomediasta. Ensimmäisessä pääosan esittäjä Anna lie ollut jo Vuorikoski eli elettin varmaankin 1920-luvun loppua. Mutta tokihan nuorelta Anna-rouvalta löytyi leikkimieltä hauskuuttaa ainakin nuorempia sisariaan.

Pukeutuipa siis Anna mieheksi ja oli olevinaan pienviljelijäyhdistyksen puutarhaneuvoja. Ja mikä ettei, raamikkaalle tytölle housut, takki, hattu päähän ja ehkäpä viiksiäkin vähän hiilellä niin matkan päästä kävi hyvinkin arvovaltaisesta herrasta.

Patisti sitten pahnanpohjimmaisia pikkusisariaan Aunea ja Veikkoa sanomaan äitillen Hildalle, että nyt se näkyy se puutarhaneuvoja tuolta jo tulevan. Ja Hildakos heti viittiloimaan Aunea sängyn petaukseen ja muuhun siistimishommaan, kun oli niin tärkeä vieras tulossa kyläilemään.

Makeasti olivat lapsukaiset ja varmaan muutkin nauraneet, kun neuvoja vasta lähemmässä tarkastelussa paljastuikin naamioituneeksi Annaksi. Mutta ei makeaa naurua mahan täydeltä – selkäsaunan sai ainakin pienimmäinen juonessa mukana ollut, en tiedä kerkesikö Veikko livohkaan ja millaiset nuhteet itse päävastuullinen Anna sai. Mitäpä sanoo Veikko?

Varmaan tuosta ja muistakin Annan jekuista ottivat nuoremmat sitten mallia. Ja joutuipa Anna niistä sitten itsekin kärsimään. Kuten seuraavassa, Arvin salaa ohjaamassa hupailussa.

Vuoden 1931 paikkeilla sattui kerran Annan esikoinen Teuvo-vauva olemaan poissa äitinsä silmistä. No Arvi-poikapa (13v.) koiruuksillaan muotoili Teuvon vauvanvaatteisiin tekovauvan. Astuipa sitten Arvi tämä tekovauva sylissään vauhdikkaasti tuvan ovesta sisään ja kompastui näyttävästi kynnykseen niin, että vauva lensi hänen sylistään metrikaupalla ja mätkähti lattiaan. Ja Anna tietysti kauhuissaan, kun näki sivusta tämän karmean onnettomuuden. Ehkä silloin(kaan) kaikkia ei ihan heti naurattanut vaan olipa huumorintajuton naisväki arvatenkin Arvia vähän kurmotellut tuosta hevosenleikistä.

Tummanpuhuvaa draamaa taisi Arvi-poika harrastaa vielä aikamiehenäkin. Tarmoko se kertoi tarinaa, kun oli metsähommissa kaatuva puu raapaissut Arvilta aikamoisen kaistaleen päänahkaa irti. Kotona sitä repaletta oli sitten auottu kuin joulukalenterin luukkua ja komeasti oli kallo sieltä paljaana paistanut.

Ja eiköpä tuo Arvi lie ollut avustajana vielä 1990-luvullakin, kun pojankollit tekivät omia kauhuvideokokeilujaan. Vai mitä pojat?

Että monenlaisia epävirallisiakin näytelmäperinteitä niitä kylältä löytyy…

Lavastajan apulainen, 21.10.2007

Kuuleman mukaan Kolkun näytelmäharrastelu oli hyvinkin voimissaan aina 50 luvulle saakka. Tekivät hyvinkin pitkiä näytelmiä.Sellaisten näytelmä -kappaleiden nimiä on kuultu kun Minna Ganthin Anna-Liisa, murtovaras, Särkelä itte j.n,ed

Viimeinen iso ensiilta lie ollut koululla joskus 53 tai 54 syksyllä. Silloin kylällä oli näytelmäkurssi jonka ohjaajana oli teatteriammattilainen Kyllikki Hämäläinen Helsingistä. Kurssi harjoitti Kyllikki Mäntylän näytelmän ”Opri”. Siinä oli eriosissa mm Kerttu Jääskeläinen , Tyyne Jääskeläinen, Kerttu Pulkkinen ja Kaisa Puranen. Näytelmän huruukkoina olivat T.E. Jääskeläinen, Arvi Paananen ja Kaino Heinäaho.

Yleisö eli esityksessä täysillä mukana. Erikoisesti huru-ukot saivat katsomon purskahtamaan nauruun.Saapaha kuulla vieläko Kylätalolla joskus esitetään joku näytelmä. Ihmeenä en pitäisi.

Hukkanan Aapo, 5.10.2007

Pannaanpa pakki päälle ja peruutetaan noin 64 vuotta taaksepäin. Eletään vuotta 1943 ja sota riehui maassamme itärajalla. Sodan seurauksena tuki Viitasaarellekin sotavankeja ja ja heistä 8 oli sijoitettu Pyralankylän Ranta-Puralan taloon. Sotavangeilla hakkuutettiin halkoja Puralan ja Kolkun selkosilla. Sen ajan ”nettitietotoimistosta” oli kuultu, että sotavangit tekivät luppoaikoina lentokonekevytmetallista sormuksia ja rintakoruja, joita he sitten myivät kyläläisille hintaan 1/4 kiloa voita per koru. Suurensuonmäen Mikko ja Hukkanan Aapo (asui tuolloin Tikkasella) rupesivat kinuamaan kotoaan voita, tuota sen ajan keltaista kultaa, jotta olisivat päässeet koruostoksille Puralankylälle. Aapo saikin Tikkasen Sylvi-tädiltään neljänneskilon voita ja Mikko taisi saada kerrassaan puoli kiloa voita Vieno-äidiltään. Ja ei kun koruostoksille eräänä maaliskuisena sunnuntaipäivänä.

Matka Puralaan tehtiin hiihtäen tukkitietä, joka lähti Lehtolan ja Sipukan välimailta kohti Kuorikoskea Löytölän pihan läpi Koliman rantaan. Puralan tietä hiihdettiin pari kilometriä ja saavuttiin Ranta-Puralaan. Jännitys oli kova sisäänmentäessä keskelle sellaista porukkaa, josta tiesi, että puhekontakti ei pelaa. Vangeilla oli ruokapöydän kattaminen menossa ja erityisesti jäi mieleen, kun eräs mies kantoi pöytään käsissään ilman tarjotinta 8 täynnä olevaa puolenlitran juomamukia. Ruokaillessaan miehet juttelivat vilkkaasti omalla kielellään, mutta nauroivat ihan selväksi Suomeksi. Aterian jälkeen päästiin sormusten sovitteluun, kaupat syntyivät ja lyötiin kättä päälle.

Paluumatka oli jo tuttua hiihtää. Hiihtäessä tosin piti varoa talvitiellä vähän väliä olevia hevosen kakkaroita, joita keväinen kirkas auringonpaiste rupesi sulattamaan. Hyvin kuitenkin kotiin päästiin, vaikka ilman eväitä reissu tehtiinkin.

Tänä päivänä joutuu kysymään, keitä olivat ne sen aikaiset hakka- ja ajomiehet, kun työikäiset miehet olivat rintamalla.

Venäläisten vankien kotiinpaluun voi kuvitella vähemmän iloiseksi, kun kuultiin myöhemmin Stalinin julistus, että Neuvostoliiton armeijasta ei jäädä vangiksi vaan sellaiset ovat pettureita ja saavat petturin tuomion.

JK. Se Aapon sormuksella juhliminen jäi kovin lyhyeksi. Mökinaholla sattui vierailemaan Aapon serkkutyttö ja hänpä pyysi koettaa sormusta; sormus olikin niin ahdas serkkutytön sormeen, että sitä ei saatu sormesta enää pois ja sormus lähti hänen mukanaan maailmalle. Se siitä.

Mökinahon Lyyli, 5.10.2007

Sota-aikana metsätöitä Kolkulla tekivät myös suomalaiset nuoret siirtolais-/karjalaispojat. Välirauhan kesänä 1940 Kolkun kämpällä oli sijoitettuna noin 30 eri puolilta Karjalaa siirtolaisina tullutta 13-16 vuotiasta poikaa, joita johti työmaalla ja kämpällä metsänhoitaja Hilakivi. Hakkuutyömaat olivat Valtion mailla.

Kolkun Lotta-Svärd-osasto, jonka vetäjänä oli ”koulun rouva” Anna Minkkinen, huolehti tuon kesän ajan kämpällä asuvien siirtolaisten muonituksesta. Muonitukseen, leivontaan, vaatehuoltoon ja siivoukseen osallistuivat tuolloin Kolkun Lotista ainakin Kerttu Kyröläinen (Uutismäen Kerttu), Kerttu Pulkkinen (Lehtolan Kerttu), Kirsti Järveläinen ja allekirjoittanut. Ruokatarvikkeet (leivät, voit, perunat, maito) kuljetettiin tuon ajan metsätietä pitkin joka aamu Sammalismäestä hevosella, jonka kyydissä myös lotat menivät kämpälle. Leivät ym muut leivonnaiset leivottiin Sammalismäen isossa uunissa. Ruoka valmistettiin sitten kämpän keittiössä ja jokivarressa oli pesukota, jonka muuripadassa lämmitettiin joesta otettu vesi pyykinpesuvedeksi.

Männikön Anni, 7.10.2007

Kun Aapo tuossa edellä kyseli, keitä ne olivat ne sota-ajan hakka- ja ajomiehet, niin kerronpa seuraavassa omia muisteloitani noilta ajoilta – ne kun paljastavat, että aina ei ollut kyse hakka- ja ajomiehistä vaan monesti metsätyötkin tehtiin naisvoimilla miesten ollessa sodassa.

Syksyllä ja talvella 1942-43 oli Kolkun valtionmaalla Vehkasuon takana olevalla Honkakankaalla iso savotta, jossa työvelvolliset olivat hakanneet koivuhalkoja metsään; osa haloista oli kesällä hakattuja ja kuivia, osa syksyllä hakattuja ja vielä märkiä. Halot olivat motin kehikoissa ympäri kangasta. Halot ajettiin sitten talvella Vehkasuon yli Pirttimäen takana olevalle Miiluniitylle miilutettavaksi. Ajo tehtiin luonnollisesti hevosilla ja se oli urakkahommaa, josta Valtio maksoi. Savotassa oli paljon hevosia ja vanhoja, sotapalvelusta vapautettuja miehiä. Koska raha ja elanto oli tuona aikana tiukassa, lähti Männiköltä kaksi tyttöä (Sohvi 30v. ja Anni 18v.) Peku-hevosella tienaamaan savottaan.

Työmaan vastaavana työnjohtajana oli Valde Paananen, joka antoi vanhoille miehille parhaimmat palstat, joilla oli kevyimmät ja kuivimmat halot; akat saivat raskaimmat palstat. Myöhemmin talvella Sohvi ja Anni saivat Otramäen Reetulta kesken jääneen palstan, jolta tytöt sitten pääsivät kuittamaan koko työmaan parhaat tilit.

Työ oli raskasta. Sohvi, jolla jo tuolloin oli paha reumatismi, polki edellä umpihankeen uran hevoselle. Anni ohjasti Pekua, koska oli Männiköllä ainoa, joka pärjäsi tulikko-orin kanssa. Metsässä ladottiin sitten kuorma käsin parirekeen, jossa oli tapilliset ronkelit. Runkotie Honkakankaalta Miiluniitylle oli jäädytetty ja sitä pitkin ajo oli joutuisaa. Halot purettiin pinoihin, jotka Valde Paananen mittasi tilitystä varten. Keväällä Miiluniitty oli täynnä halkopinoja.

Keväällä ennen toukojen tekoa halot poltettiin hiiliksi Suomen armeijalle. Vanhat miehet latoivat halot pystyyn miilukuoppaan ja ympärys tilkittiin tiiviiksi tuoreella turvemassalla. Kun halot olivat sopivasti hiiltyneet, ne hakattiin erityisillä hakkuupöydillä kassaralla 5-10 cm:n paloiksi. Tämä nokinen ja pölyinen homma oli yksin naisten työtä. Hakkuupöydältä hiilet koottiin paperisäkkeihin kuljetusta varten. Suomen armeijan kuorma-autot hakivat hiilisäkit sitten armeijan käyttöön.

Sota-aikana maatilojen työt muutoinkin hoituivat paljolti naistyövoimalla. Männikölläkin toukotyöt,heinätyöt ja elonkorjuu olivat yksin naisten varassa, Aate ja Kalle olivat rintamalla. Talvella Sohvi ja Anni kaatoivat polttopuut justeerilla, ajoivat rangat hevosella pihaan ja pienivät ne halkorantteella polttopuiksi. Vanha Eeva-äiti vastasi karjan hoidosta.

Peräkylän perinteentallettaja, 10.10.2007

No nythän osasi Aapo vetää oikeasta narusta, kun sai nuo tytötkin tänne kirjoittamaan pitkiä tarinoita. Hyvä, että tulee tuollaisia ihan aitoja aikalaistarinoita. Meikäläinen kun joutuu turvautumaan toisen tai ties monennenko käden tietoihin, kuulopuheisiin ja niistä jääneisiin muistijälkiin. Mutta enpä nytkään malta olla kirjaamatta tähän muutamia irrallisia muistimurusia mitä juohtui näistä asioista mieleen.

Rasilan Voiton turinoimana muistan, että Puralassa olisi ollut jopa parikymmentä sotavankia parhaimmillaan. Ja Leivon Otto oli pitänyt heille ehkä liiankin kovaa komentoa. Enemmän olivat vangit tykänneet Puralan Eemin lupsakkaammasta hahmosta. Joukossa oli kuulemma koulujakäyneitä ja kielitaitoisiakin vankeja, mutta esimerkiksi pokasaha oli ollut monelle aivan tuntematon kapistus. Ehkäpä siinä oli muutama sahanlati katkottu ja viilattu pilalle ennenkuin oli homma alkanut sujua.

Sopuisasti ilman turhia rähinöitä kai olivat savotat sujuneet. Kerran oli Eemi säikähtänyt, kun oli pistänyt erään vangin hakemaan takkinsa ja vasta myöhemmin muistanut, että sehän on se rouninki (revolveri) siellä takintaskussa. Eipä tuosta mitään kapinaa ollut kuitenkaan kehkeytynyt.

Tuosta kämpästä ja keskenkasvuisista tytöistä ja pojista muistan kuulleeni, että heitäkin oli usein Kolkkujoen uitossa mukana, mutta saivat lopputilin, kun uiton häntä eteni kämpän kohdalle. Aikamiehet hoitivat homman siitä eteenpäin eli jatkoivat alaspäin kohti Kolimaa.

Karjalan evakoista muistan kuulleeni Potkolsinit, joilla oli kolme tyttöä. Olivat kai ensin Sammalismäessä ja sitten Sipukassa. Oriaholla oli myös evakoita. Ja Mökinaholla mm. Hakkaraiset, Finnit ja Puhakat. Matinlassitkin lie olleet evakoita, en nyt muista missä talossa.

Ja lottahommasta, että Mökinahon tilanpitohan oli sota-aikana Alman ja Aunen kontolla. Ja Aunekin vielä alaikäinen orpo, jolla piti olla valvoja, joksi oli määrätty Bäckmanin Maire. Vilho sattui kuitenkin olemaan lomalla rintamalta, kun tuli Aunelle värväyskirje Svärdin Lotalta. Vilho tuohuksissaan oli jo uhannut jäädä käpykaartiin, jos vielä pikkusiskonkin pitää siihen savottaan lähteä. No, selvisipä sitten, että kirje oli oikeasti tarkoitettu Kumpumäen Aune Paanaselle (myöhemmin Masalin eli Anton Aune). Niinpä sitten Vilhokin palasi kiltisti ruotuun ja tilanpito jatkui entiseen malliin tyttöenergialla.

Ja tyttöenergialla nyt muistelemaan jo vähän varttuneemmatkin tyttäret. Ja muutkin kuin Anni ja Lyyli.

Ja päivänsankari A.Kiven kunniaksi ja häntä vapaasti mukaellen tähän vielä komea lopetus:

Tässä olkoon kertomukseni loppu tälläkertaa. Ja niin olen taas kertonut muutamista veljeksistä ja siskoksista Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.

Olavi Hulkkonen, 10.11.2007

Serkkupoika Masaliinin Mauri kertoi käyneensä katsomassa niitä venäläisiä vankeja kolkun kämpällä, että minkä näkösiä ne on. Oli todennut että nehän on ihan ”ihmisen näkösiä”. Maurin kertoman mukaan vangit olivat olleet rakentamassa sitä tunnetuksi tullutta kapulasiltaa rimpisoille, jota Kolkun murakintut kulkivat Viitasaarelle. Muistan niitä sillanpökiä nähneeni itsekkin niissä selkosissa ollessani isäni ja Alpon mukana kaivospuun parkkuussa. Ne olivat jo pahoin lahoja eikä ne kestänyt kävellä. Ne oli muistini mukaan rakennettu siten että alle oli kaadettu isoja tukkipuita pari kappaletta (väli noin metri) ja niiden väliin oli ladottu vieri viereen ehkä 10cm vahvoja puita. Siinä oli ehkä metrin välein lyhyempi poikittaispuu, jonka molemmin puolin oli juntattu pystytolppa ettei ne liikkuisi niin paljon. Sota-aikaan ei ollut nauloja, joilla ne olis naulattu kiinni, sillä rautaa tarvittiin niiden venäläisten eliminoimiseen, jotka eivät antautuneet vangeiksi!

Jos joku muistaa asian toisin ja paremmin, mulla on vara antaa periksi!

Jaana Pelkonen (pesueineen), 4.10.2007

Kylläpäs minua nyt hävettää, kun emme saaneet korttamme kekoon haastekampanjan aikana. Isäni Matti taisi haastaa meidät yksi.. kaksi… kolme kertaa ja muistutti vielä useammin. Tässä sitä nyt ollaan Kolkun sivuilla ja sieltä silmiin osui ensimmäisenä että haastekampanja on päättynyt…

Jukka, 4.10.2007

Don’t worry Jaana! On ihan hyvä, että meille kaikille jäisi hieman ”hinkua” tuleviinkin aikoihin. Ensi kesänä on tarkoitus jatkaa vielä kylätalon tontilla remonttitöitä varasto/WC:n osalta ja se lipputankohommakin on vielä kesken. On varma, että tulevissakin hankkeissa tarvitaan omarahoitusta ja tukevaa talkootyöpanosta. Tervetuloa sitten ensi kesänä talkoisiin mukaan aivan hyvällä omallatunnolla!

Jaana, 5.10.2007

Selvä, Jukka! Osaan ainakin maalata ja keittää kahvia, joten jos sellaista hommaa on, niin minä olen mukana! Niin ja isä pitää minut varmasti ajantasalla uuden haastekampanjan alkamisesta… 😉 Ensi kesää odotellessa… P.S. Allille terkkuja!

Jukka Paananen, 27.9.2007

Kylätalon avoimet ovet -päivässä keräsimme osallistujilta toiveita kylätalomme tulevasta käytöstä. Koska tuohon tilaisuuteen pääsi vain osa niistä ihmisistä, joita kylätalomme voisi palvella, esitän, että tällä palstalla voisivat muualla asuvat kesäkolkkulaiset tuoda esiin ideoitaan. Mitä Kolkkujärven rannalla viikonloppuisin ja kesäisin asuva toivoisi kylätalon puitteissa tapahtuvan? Rohkeasti ideoita vaan tälle palstalle – ja kommentteja esitettyihin ideoihin.

Antti Paananen, 27.9.2007

Elokuvafestivaalit vois olla hyvä idea. Itse olisin ainakin mielenkiinnolla mukana järjestämässä moisia. Etenkin nyt kun asialliset tilat ja puitteet tapahtumalle ovat olemassa. Multa löytyy kotoa Jyväskylästä kohtalaisen järeä kotiteatterilaitteisto, jota voisin mielelläni lainata tilaisuutta varten. Korvauksetta tietystikin. Ja jos näyttää että kiinnostusta riittää, tästä voisi tehdä vaikkapa joka vuotisen perinteen. Kolkun Vilimivestivaalit. Ajattelin että tapahtuma voisi olla useamman päivän mittainen, ja elokuvia näytettäisiin vaikka kellon ympäri. Elokuvat voisivat olla esim. kotimaisia klassikoita, putkeen esitettäviä maalaiskomediasarjoja, mielenkiintoisia dokumentteja, tai yöaikaan miksei myös kauhuelokuvia hurjalle nuorisolle. Miltä maistuu idea?

Riikka Nerg, 29.9.2007

Vilimivestivaalit kuulostaa erittäin hyvältä idealta. Kannatan ehdottomasti! Varsinkin, jos Antti kehtaat kotiteatterilaitteistoa tuohon käyttöön tuoda. Ideaali tilanne olis että kaikille löytyisi jotain mielenkiintoista katsottavaa. Ja eikös tuo hurja nuoriso viittaus tarkoita sitä, että yläikärajaa elokuvien katsomiseen ei ole? Alaikärajoista tietenkin on hyvä pitää kiinni.

Teija Rosenqvist, 29.9.2007

Kannatettava idea tuo elokuvavestivaali – kyllä kiinnostaa. Riikallakin oli ainakin tuoreimman Seudun mukaan jotain ideantynkää, laita ihmeessä tännekin näkyviin!

Entäs saappaanheittokilpailut? Tai Kolkun olumppialaiset, jotka voisi sisältää muitakin mieluummin vähän niinkuin leikkimielisiä lajeja. Kaiken ikäisille, kokoisille ja kuntoisille sopivia, joissa ei vedetä veren maku suussa. Ja mitalijuhlat päälle.

Tarja Toijanaho, 29.9.2007

Antin ja Tellun ehdotukset ovat hyviä.Saappaanheittoa plus muita leikkimielisiä kisailuja kannatan ehdottomasti.

Itselläni olisi mielessä sellainen vanhusten virkistyspäivä jossa olisi esim. tuolijumppaa, yhteislaulua sekä tarjottaisiin ruokaa ja kahvia.Kylän emännät varmaan talkoilla valmistaisivat jonkun helppotekoisen keiton ja korvapuustit.Itse olisin valmis tulemaan auttamaan täältä Espoosta käsin jos vain aika sovittaisiin ajoissa, että ehtii suunnitella työvuorot ja vapaapäivät sopiviksi.Yhteiskyydityksen voisi järjestää niin että kaupungissa asuvat( Hildat, Lyylit, Viljot , Lainat,Veikot ynnä muut),kolkkulaiset haettaisiin mukaan. Tälläisia ajatuksia Sipukan Tarjalta.

Riikka Nerg, 30.9.2007

Ideoita kirjoittelin jo silloin avoimien ovien kyselylomakkeseen ja näitä samoja ehdotuksiä täällä näköjään alkaa tulemaan muiltakin. Joka mielestäni erittäin hyvä, ettei minun visiot ja ajatukset ollutkaan poikkeavia muiden ajatuksista ja toiveista. Kerrataan siis vielä. Ajattelin samoin kuin te Sipukan tädit. Leikkimielisä kisailuja ja leikkejä kaiken ikäisille ja kokoisille. Lajit ja leikit voidaan soveltaa osallitujien ja vaativuustasoltaan juuri sellaisiksi, kuin haluamme. Painoitan kisailulla ja tekemisellä leikkimieliset. Kaiholla muistelen meidän erästä juhannusta, jolloin tällaiset pienet kisat saimme pystyyn kaikkien avauskokousten, pisteiden laskujärjestelmien ja ”palkintojako-tilaisuuksien” kera. Joukkuekilpailutkaan ei mielestäni olisi huono ajatus, jos vain osallistujia saataisiin riittävä määrä.

Muitakin ajatuksia kirjoittelin kyselylomakkeeseen, mutta onko siis niin, että päällimmäisenä toiveena olisi, että koululla kokoonnuttaisiin joukolla ja tavattaisiin toisiamme erilaisten toimintojen merkeissä? Kirjoitelkaa muutkin ajatuksia rohkeasti. Olen myöskin innokkaana järjestämässä, ideoimassa ja avustamassa, mutta kuten Tamppikin, niin työvuorojen suhteen täytyy hieman ennakoida ja järjestellä töistä vapaata.

Miltäs kuulostaisi sellainen, että koska koululla on niin hieno keittiö, että tekisimme mahdollisemman paljon yhdessä ruoan paikanpäällä? Itse olen huomattavasti huonoimmissa oloissa ja paikoissa ollut ruokaa tekemässä, mutta sitä maukkaampaa tuo ruoka on ollut, kun yhdessä ollaan tehty. Mutta tämä siis ihan heittona ja ajatuksena.

mehtäpena, 30.9.2007

Nyt vaikuttaa tosi hyvältä kun nuoremmat näyttävät innostuvan leikkimään kisailemaan järjestämään elokuvafestareita sun muita. Jos luitte tarinapalstaa tuolta alkupäästä kyselin itsekin juuri vanhojen pihaleikkien perään. Eihän koululla kokonntuminen sinänsä liene ainoa tavoite. Riitta omassa kyselykaavakkeessaan esitti myös luonto ja elämysseikkailuita. Minullakin on vielä kohta seitsenkymppisenä senverran seikkailumieltä että mukaan tungen jos vain otetaan. Itse asiassa olen muutamia lumikenkäretkiä järjestänyt ja osallistujat jotka olen saanut mukaan ovat olleet tyytyväisiä. Lumikenkäretki yöllä kuutamoisessa metsässä nokipannukahveineen on aika sykähdyttävä kokemus. Jos tykkäätte niin heti olen valmis kimppaan ja sattuu olemaan Mehtä-Lehtolassa kymmenet lumikengätkin ja kolmen litran nokipannu.Savusaunakin onnistuu retken päälle.

Jukka, 4.10.2007

Keskustelin eilen kulttuurisihteeri Jorma Rihdon kanssa elokuvien näyttämisestä DVD-laitteilla kylätalolla. Valitettavasti on niin, että elokuvien esittäminen julkisilla paikoilla on kielletty ( ilmaiseksikin ) niillä dvd-versioilla, joita saa ostaa kaupasta tai vuokrata videovuokraamoista. Niitä saa käyttää vain suljetuissa tilaisuuksissa lähinnä ”perhepiirissä”. Julkisen esittämisen tulisi tapahtua siihen erikseen vuorattavilla dvd-versioilla, joiden vuokra on alkaen 50 €/kerta.

mehtäpena, 20.9.2007

Kävimme ympäristökeskuksen edustajan kanssa tutustumassa ”leppuukiveen”. Hän oli hyvin kiinnostunut kiven tarinasta.Samoin siitä löytyisikö puita joihin kirkkotietä kulkeneet olisivat jättäneet merkintöjä kuten nimikirjaimia ja päivyksiä.

Itse olen kuullut lähinnä mummoltani että kapulasiltoja ja polkuja pitkin paitsi kuljettiin kirkkoon ja asioille kirkolle, mutta myös kannettiin vainajat kohti kirkkomaata.

Tällöin erikoisesti tarvittiin leppuukiveä koska se oli matala laakea kivi johon arkkukin oli helppo laskea. Tässä on suurinpiirtein kaikki mitä minulla on tietoa. Löytyisköhän tarinapalstan kautta jotain lisää tähän kovin pelkistettyyn tarinaan.

Esim. koska tietä on viimeksi käytetty tämmöisiin tarkoituksiin? Ketä nuo kirkkomatkaajat, saattoväki, tai viimeiset saatettavat lienevät olleet? Syötiinkö kivellä eväitä vai vaan istahdettiin? Kauanko matka kokonaisuudessaan kesti? Vaihdettiinko esim kantajia välillä? Veisattiinko esim virsiä niinkuin saattoväki monesti teki jn. ed?

Pienetkin höysteet tarinaan olisivat tarpeen sillä saattaahan olla että tuo käynti poikii jonkinlaisen muistolaatan tai muun operaation leppuukiven säilyttämiseksi tuleville sukupolville.

Pistäkäähän ”tutkijat” vähän asiaa eteenpäin.

mehtäpena, 26.8.2007

Luin hiljan lehdestä että jossain lounaisuomessa päin on järjestetty vessapaperirullan heiton suomenmestaruuskisat.Tämän lajin puuhamiehenä näyttää toimivan kansanedustaja Timo Kalli. Entinen keihäsmestari Kimmo Kinnunen on vuorostaan kuulemma ruvennut heittämään tulitikkua, ja omaa siinä lajin maailmanennätyksen. On suojalkapalloa eukohkantoa ym enemmän tai vähemmän osanottajia keräävää urheilulajia. Tällä alustuksella haluan todistaa kuinka huutava tarve on kehittää usia lajeja tämän kilpailuhullun kansamme viihdykkeeksi. Nyt kun uusi kylätalo on valmis ja ulkopuolikin on siistitty aloitettakoon siellää Kolkkulaisten oma kisa. Se voisi olla ”klapin kantokilpailu”. Klapikauppiaana sponsoroin yhdistystämme siten että toimitan kilpailuvälineen kylätalolle.Väline on klapipakki eli 70 litran pakkaus kuivia koivuklapeja.Sen paino on noin 26-27 kiloa vaihdellen vähän ilman kosteusprosentin mukaan. Klapipakkia kannetaan kylätalon ympäri. Suorituksesta otetaan aika sekuntikellolla joka on paikalla.Oman suorituksensa saa tehdä kylätalolla käydessään.mutta kellomies on oltava mukana sillä mitään omalla rannekellolla itse otettuja aikoja ei hyväksytä tilastokelpoiseksi.

Kylätalon kuistille tulee vihko johon suoritukset kirjataan. Kylätoimikunta palkitsee harkintansa mukaan ikään ja sukupuoleen suhteutetut tulokset kylän joulujuhlassa. Ei muuta kun kilpailemaan.

Ellu ja Lyyli, 12.8.2007

Ja taas eräänä kauniina kesäaamuna aurinko paistoi Rasilan ullakon lautojen välistä ja sai pölyhiukkaset tanssimaan loputonta tanssiaan. Mutta eivätpä ne haitanneet Lyyli-tyttöstä, joka tällä kertaa nukkui aitassa. Nukkui onnellisen autuaasti 13-vuotiaan tyttösen unta, kunnes Mari-äiti tuli herättelemään aamutoimiin.

”Nousehan jo! Lehmät on jo lypsetty! Mene viemään ne laitumelle!”

”Voi, kun olisi niin ii-ihanaa vielä nukkua. Oli niin hyvä unikin. Jos se vaikka jatkuisi”, yritti Lyyli.

”Pystyyn, pystyyn, pysy eli ei!”, jatkoi Mari-äiti. Eikä siinä muu auttanut, vaikka uni tuntui niin hyvältä siellä aitan rauhassa. Lyyli nautti pikaisen aamiaisen ja lähti sitten lehmälaumansa, viiden lehmän, kanssa kesälaitumelle.

Lehmät kulkivat metsälaitumilla paimenensa kanssa ja pitivät näin metsähaat puhtaina. Välillä lehmiä piti käyttää juomassa lähteellä Rasilan mäessä. Eläimet kulkivat lähteelle kujaa pitkin ja juomapaikan ympärillä oli vasikka-aita – pisteaita, joka esti eläinten pääsyn maantielle.

Samaisessa mäessä kerrottiin kummittelevan: mäen alla, mustan metsän kohdalla oli moni nähnyt valkopukuisen naisen juoksevan tien yli! Kerrottiin, että nainen oli kauan aikaa sitten kuollut traagisesti juuri siinä lähteen luona, ja että hän palasi lähteelle suremaan kovaa kohtaloaan.

Lyyli-tyttönen saapui lehminensä lähteelle ja istahti kivelle odottelemaan, kun lehmät joivat. Yhtäkkiä alkoi kuulua voihkimista ja valitusta. Lyyli säikähti ja hyppäsi ylös! Nyt siellä on se KUMMITUS!

”Riennä riemuin eespäin vaan, tietä Jumalan”, alkoi Lyyli laulaa ja ajatteli: ”Kun laulan laulua, Jumala suojelee minua ja kummitus häviää.”

Lyyli istui kivelle takaisin. Taas alkoi voihkiminen. Nyt Lyyli alkoi laulaa uudelleen, kahta kovemmalla äänellä: ”Totta sekä oikeaa, horjumatta puolla”. Valitus vain jatkui.

Lyyli rohkaisi mielensä ja meni sydän pamppaillen varovasti aidan luo ja katsoi sen läpi toiselle puolelle. Siellä ojan penkalla makasi joku; Lyyli tunnisti hänet Väliahon Ailiksi. ”Aili!”, hän huudahti, kipusi aidan yli ja meni naisen luo.

Aili oli ollut polkupyörällä matkalla Väliahosta Heinäsuvannolle. Hän oli ollut viemässä eväitä heinämiehille, kun tienposkessa ollut pehmoinen hiekka suisti hänet kumoon. Pahaksi onneksi hän oli satuttanut päänsä kiveen ja menettänyt tajuntansa. Toivuttuaan hän ei muistanut juuri mitään. Jostain vain kuului laulua; aivan kuin olisi taivaassa. Enkelitkin lauloivat jossain.

”Kuka minä olen? Mistä olen tähän tullut?” hän kyseli Lyyliltä. ”Mistä se kaunis enkelten laulu kuului?”

Lyyli kipaisi hakemaan Rasilasta apua ja vettä, jolla Ailia elvyteltiin. Järveläisen Rudolf sattui tulemaan siihen hevosellaan. Oli hakemassa sitä Heinäahon laitumelta. Rudolf vei Ailin kotiinsa, josta hänet sitten touhuttiin edelleen lääkäriin. Aili joutui olemaan jonkin aikaa sairaalassa, sillä kivi oli kaatuessa osunut niin pahasti, että hän menetti toisen silmänsä. Ailin kuljettaman eväspussin veivät Lyyli ja Järveläisen Kirsti nälkäisille heinämiehille Suvannolle.

Kyllä sitä juttua päiviteltiin vielä monet kerrat vuosien päästäkin. Ei sitä aina aamulla herätessään tiedä, mitä päivä tullessaan tuo.

mehtäpena, 16.8.2007

Hyvä ja mielenkiintoinen tarina. Tämänlaisia toivoisi lisää. Tulee hyvin ilmi tuo aika joka ajoittunee 1930 luvulle. Mieltäni lämmitti erikoisesti tapa ja suunta mistä Lyyli itselleen rohkeutta haki.Taitaa olla varmin metodi tänäkin päiviä. Siunausta vaan ja terveisiä Lyylille.

Tellu, 16.8.2007

Tuohan on kuin suoraan satukirjasta – kiehtovaa kerrontaa. Siunausta ja terveisiä Lyylille minultakin! Lyylistä tulee aina mieleen sellainen lämmin ja valoisa lehahdus.