Tekijä: antpaana

Tellu, 20.7.2007

Late sai härnättyä junan liikkeelle, ei siinä nyt toppuuttelut auta. Keskustelua ei suinkaan nollata, vaan avataan muisteloita eräästä maailman kiehtovimmista lajeista nimeltään saappaanheitto. Sillä on useampiakin yhteyksiä Kolkun kylälle. Uskaltaudun nyt taas tänne Kolkun sivuille kirjoittelemaan kolkkulaissyntyisenä, siellä parikymmentä vuotta asuneena ja edelleen lomakolkkulaiseksi lukeutuvana kotiseuturakkaana ihmisenä. Hengeltäni olen hamaan hautaan saakka kolkkulainen ja varmastikin myös saappaanheittäjä.

Perheeni saappaanheittoharrastus juontaa juurensa Kolkulta isäni Veikko Pasasen kautta. Veikko oli lajin innokas harrastaja eläkepäivinään 80-luvulla, eiköhän vielä viimeisenä kesänäänkin 1990 käynyt kilpailemassa Savon puolella. Sipukan pihassa on tuohon lajiin ensimmäistä kertaa tutustuttu, ensimmäiset heitot tehty ja leikkimieliset kisat pidetty. Silloin tällöin heitämme vieläkin saapasta Sipukan pihassa, joskin se alkaa käydä vähän ahtaaksi, kun heittojen pituudet ovat kasvaneet. Onpa harjoituksia vedetty Kolkun kylätalonkin tantereella. Että älkää ihmetelkö, jos siellä ronttonen viuhuu taivaalla.

Isän elinaikana ei vielä kuitenkaan ehditty todenteolla hurahtaa lajiin, se tuli vasta vähän myöhemmin. Mieheni Olli hurahti lajiin minua pahemmin. Hurahtamista auttoi Kumpumäellä järjestetty kylätapahtuma Kaljakatuhölkkä, jossa kävimme ensimmäisiä kertoja kokeilemassa varsinaista kilpailemista. Ensimmäiset kilpailuni vuonna 1997 sujuivat voitokkaasti, ja siitä rohkaistuneena osallistuin myöhempinäkin vuosina useita kertoja Kumpumäen kilpailuihin, joissa mm. Purasen Sari ja Martta antoivat kovan vastuksen. Ollikin hoksasi vaihtaa lajia hölkästä saappaaseen, jossa menestys oli heti parempaa. Ja siitä se sitten lähti. Olli on harjoittellut ja kilpaillut säännöllisesti jo seitsemän vuoden ajan.

Tämänvuotisista MM-mitaleista Olli sai 2 kultaa (toinen Suomen maajoukkueessa maiden välisessä kilpailussa ja toinen 45-vuotiaitten miesten joukkuekilpailussa) ja yhden pronsin (45-vuotiaitten miesten henkilökohtaisessa kilpailussa). Suomen edustaminen maiden välisessä joukkuekilpailussa oli kunniatehtävä – joukueeseen valittiin kustakin maasta kolme mies- ja kaksi naisheittäjää, joiden joukkoon Olli pääsi kotimaassa tehtyjen karsintojen kautta. Kisassa oli mukana viisi maata, joista voittajaksi selviytyi Suomi. Loput tulivat järjestykseen Saksa, Ruotsi, Viro ja Italia. Kaikki kolme lastani osallistuivat myös, heistä Aarni sai kultaa P8-sarjassa, Veera sai kultaa T14-sarjassa ja Roosa sai hopeaa T16-sarjassa. T16 sarja on jo virallisen MM-arvon saavuttanut sarja, sitä vastoin nuoremmilla sarjoilla ei ole virallista MM-arvoa.

Itse en heitä MM-tasolla, olen pikemminkin taustalla, vähän niin kuin huoltojoukoissa ja katselijana. Kunnioitan lajia sen verran paljon, että heittelen vain harrastesarjassa. Olen nimittäin ollut toistaiseki laiskanpuoleinen harjoittelija, mutta osallistun saappaanheiton piirissä tehtävään talkootyöhön. Saas nähdä, antaako pääseminen ensimmäiseen veteraanisarjaan eli nelivitosiin uutta innostusta kilpailla virallisissa sarjoissa.

Muut Berliinin reissussa mukanamme olleet olivat kannustuspuolella ja hyvää kisahenkeä ylläpitämässä – ja hyvin siinäkin pärjättiin, hauskaa oli! Ilman tuota iskuryhmää ei olisi suvun mitalisaalis ollut niin hyvä! Berliinin lähes 40 asteen helteessä olisi kyllä hymy hyytynyt ja voimat loppuneet kesken ilman innoittajia.

Pahoittelen, että tulospalvelu ei pelannut kovin hyvin näiden MM-kisojen kohdalla. Saksalaisilla kisajärjestäjillä oli monenlasia suuriakin vaikeuksia järjestelyissä, mm. paahtava helle sekä niukka kisakoneisto. Saksa järjesti tällaiset isot kisat nyt ensimmäistä kertaa, ja kokemattomuus vaikeutti myös. Kisat olivat kyllä muutoin hyvät monessa mielessä, mm. lukuisat saksalaiset TV-kanavat ja lehdet uutisoivat kisoista kiitettävällä tavalla. Myös täällä koto-Suomessa on ollut juttuja kyseisistä kisoista niin lehdissä, radiossa kuin televisiossakin.

Mutta moni ei varmaan tiedäkään, että Kolkulla asuu tälläkin hetkellä ihan oma MM-mitalisti eli Pasasen Tommi, joka heitti Kinnulassa vuonna 2003 järjestetyissä MM-kisoissa hopeaa sarjassa P16 tuloksella 41,60. Tulos on kova, sillä oltaisiin tänäkin vuonna maailman ranking-tilastossa sijalla 4. Samaan sijaan olisi ylletty myös vuosina 2006 ja 2005. Tommin kun saisi taas innostettua kilpakentille – tyyli on räväkkä, ja raameja sopivasti. Aarni muuten voitti kultamitalinsa juuri ns. Tommi-tyylillä.

Saappaanheittäjäsukulaisia on myös Nergin Martilla – tuolla Kaljakatuhölkän saappaanheittokilpailun pääorganisaattorilla – jonka pikkuserkku Tapani Kananen saavutti Berliinissä MM-hopeaa sarjassa M55 ja MM-kultaa sarjassa M45 joukkuekilpailu. Tapani heittää siis Ollin kanssa samassa joukkueessa eli Pyhäjärven Leijonissa. Tapanin nimissä on myös M55-sarjan maailmanennätys, joka on niinkin kova kuin 50,75. Tapanin äiti on muistaakseni lähtöisin Kuorikoskelta, Puralasta. Niin, Puralan Seppokin on ollut kova saappaanheittäjä. En tiedä, vieläkö heittää.

Olisi tosi mukavaa kuulla, mitä kokemuksia teillä lukijoilla on saappaanheitosta. Onko sitä heitetty Kolkulla muuallakin kuin Sipukan pihassa? Peltoniemessä, Tikkalassa tai jossain muualla? Mistä mahtaa juontaa juurensa Veikon saappaanheittoharrastus?

mehtäpena, 20.7.2007

Olipa hyvä että Tellu avasi tämän saappaanheittokeskustelun. Itse en ole lajia koskaan kokeillut enkä edes nähnyt. Yllätys yllätys että laji näyttää näinkin laajalle levinneen. Taitaa olla varsinainen taitolaji, koska huomasin että esim kuulantyöntäjä Mika Vasara näyttää olevan vain yksi kilpailija muiden joukossa.

Olen pähkäillyt että heitetäänkö sitä saapasta juoksuvauhdilla kuten keihästä, vaiko pyörähtämällä kuten kiekkoa, tai mahdollisesti näiden vaudinottotyylien jonkinlaisella sekoituksella.

Veikkohan oli erikoinen uusista asioista innostuva persoona. Tarinapalstalla on kerrottu että hän järjesti kilpailun melkein mistä asiasta vain. Olin nuorempi mutta olimme jotenkin urheilumiehiä ja kavereita. Muistelen että Veikko yritteli heittää keihästä mutta valitteli minulle ettei saa keihästä lähtemään oikeassa asennossa, ja että kiekonheitto sujuu paremmin. Minä en sensijaan hallinnut liioin mitään heittolajia, mutta luullakseni pärjäsin hänelle juoksussa ainakin keskimatkoilla. Korkeushyppy oli muistini mukaan myös Veikon laji. Arvelen hänen hypänneen ainakin 165 ellei enemmänkin. Nämä suoritukset tehtiin pihalla omatekoisin hyppytelinein.

Uskon että saappaanheitto oli jotenkin Veikolle hyvin luontainen laji ja veikkaanpa että hän heitti kiekkotyylillä. Senjälkeen kun muutin Kolkulta tapasimme hyvin harvoin, mutta vanhempani kyllä pitivät minua jotenkin ajan tasalla. He sanoivat että Veikko on alkanut kilpailemaan tosissaan vetaraanisarjoissa ja pärjännyt niissä ainakin kansallisella tasolla erinomaisesti.

Ehkäpä tämä saappaanheittoharrastus jonka perillisetkin näyttävät omaksuneen johtui eniten Veikon uteliaasta ja aina jotakin uutta etsivästä luonteesta.Muistan vanhempieni kertoneen kerran ” Nyt se Veikko on innostunut sienistä ja niiden keräilystä”.

Tämmöiset ihmiset ovat ehkä harvinaisia, mutta jotenkin naapureina, ja kavereina korvaamattomia. Ei tullut aika pitkäksi Veikon matkassa.

Maija Tøndering, 21.7.2007

Teija serkku tuossa on kirjoittanut pitkän jutun saappaanheitosta.Minun juttu ei ole niin pitkä,sillä emme ole täällä vielä niin pitkällä kuin suomessa.

Minä täällä tanskassa asuneena voin todeta että kyllä se saappaanheitto on jo levinnyt tännekkin.

Sitä ei ehkä vielä ole otettu niin vakavasti että täällä nyt ei sentään niin pitkiä heittoja tule kuin siellä suomen maassa.

Meillä täällä tanskassa asuville suomalaisille järjestetään kerran vuodessa(elokuussa) kesäkisat joissa on joka vuosi järjestetty myös saappaanheittoa. Tulokset ovat olleet aika mitättömät,mutta miesten sarjassa kuitenkin pisin tulos on ollut n.29 metriä ja naisten sarjassa n.25 metriä.Olemme ottaneet kilpailun vähän leikkimielessä sillä kukaan meistä ei treenaa lajia etukäteen joten heittotekniikka ei ehkä ole paras mahdollinen. Kukin heittää omalla tyylillään.

Olemme saaneet lahjoituksena Finnairilta Kööpenhaninasta nokian miesten ja naisten lasten saappaat joilla voimme heittää. Täällä nokian saappaita ei myydä kaupoissa. Kirjoitamme joka vuosi voittajan nimen saappaaseen. Minukin nimi siellä taitaa olla pari kertaa.

Peltoniemen pihassa en muista saapasta heittäneeni,eikä Viljokaan sitä tainnut harrastaa niinkuin Veikko setä. Viljolla harrastuksena oli kalastus kolkun järvestä.

Seuraavaksi tännekkin varmaan tulee suojalkapallo tai eukon kanto kilpailu.Suojalkapallossa on vain se ongelma että kun ei ole soita,niin sitä on vaikea pelata!

Tellu, 21.7.2007

Saappaanheittäjät itse arvioivat, että tekniikan osuus on merkittävämpi kuin voiman. Vaikka olisi minkälainen jässikkä, saapas ei lennä ilman oikeaa tekniikkaa. Se on yksi niistä saappaanheiton ominaisuuksista, joka tekee siitä kaikille sopivan ja mielenkiintoisen. Siinä voi menestyä, vaikkei nostaisikaan punttia päivittäin. Että kyllä se ajaa eukonkannosta tai suopotkupallosta ohi sikälikin, että se sopii kaikille, oli minkä ikäinen, kokoinen tai näköinen tahansa – kunhan saapas pysyy kädessä. Heittoväline löytyy yleensä helposti kenen tahansa nurkista, ja kentäksi kelpaa mikä vaan riittävän pitkä ja suhtkoht tasainen tanner. Laji on myös turvallinen, loukkaantumisia tapahtuu harvoin, eikä väline tee niin pahaa jälkeä kuin keihäs tai moukari, jos sattuisi harhautumaan heittoalueelta.

Virallisissa kisoissa toki heitetään melko tarkkojenkin sääntöjen mukaisesti, esim. vain säännöissä hyväksytyt saapasmerkit kelpaavat. Niitä ovat tällä hetkellä Sulman, Siili, Kuru ja Kontio. Siili on uusi, italialainen saapas, joka on kehitelty nimenomaan heittosaappaaksi, mutta on ihan hyvä jalassakin. Miehet heittävät 43-numeroisilla, naiset 38-numeroisilla ja lapset 33-numeroisilla saappailla. Säännöt löytyvät Suomen saappaanheittoliiton sivuilta http://www.saappaanheitto.com osiosta Heittäjän ABC. Ko. sivuston Heittäjien klubi taas on keskustelupalsta, jossa on niin vapaamuotoisia kirjoituksia, keskustelua, uutisia ja tiedotteitakin liittyen saappaanheittoon.

Pena kysyi vauhdista. Pelkkää suoraa juoskuvauhtia ei käytä kilpailuissa enää kukaan, mutta muistelisin, että isä olisi käyttänyt suoraa vauhtia 80-luvulla. Pyörähdystyyli keksittiin ehkä vähän myöhemmin, muistelen kuulleeni, että sen olisi keksinyt pielavetinen Janne Taskinen. Vauhdinotossa pyörähdetään yksi tai kaksi kierrosta. Jotkut ottavat ennen pyörähdystä muutaman juoksuaskeleen tai sivuttaisia askeleita kylki heittoviivaa kohden – tyylejä on monia. Muistelen myös, että isä heitti saappaan kantapää edellä, kun nykyään heitetään kärki edellä. Isän elinaikana ei varmaankaan oltu vielä keksitty sitä otettakaan, jolla nykyisin useimmat heittävät. Sekin on savolaista keksintöä nimeään myöten: piliote. Laji on siis kehittynyt eteenpäin niistä ajoista, kun isä heitteli.

Veikolla oli tosiaankin useita lajeja, joissa kilpaili veteraanisarjoissa. Saappaanheiton lisäksi ainakin kiekonheito ja korkeushyppy, ja kyllä se taisi pituuttakin hypätä. Jussilla saattaa olla parempi käsitys tuloksista. Minulla ei ole siitäkään minkäänlaista hajua, millaisia Veikon saapastulokset olivat.

Olipa tosi mukavaa kuulla Maijalta, että Tanskassakin heitetään! Kyläkisoista se laji on täällä Suomessakin käsittääkseni saanut alkunsa, joten mistäpä tietää, vaikka muutaman vuoden kuluttua Tanskakin saadaan mukaan kansainväliseen heittoperheeseen. Kansainvälisessä saappaanheittoliitossa on mukana tällä hetkellä 7 maata: Suomi, Ruotsi, Viro, Venäjä, Saksa, Ranska ja Italia. Yksittäisiä heittäjiä on ollut kisoissa muistakin maista, esim. USA:sta ja Sloveniasta. Maija, mainitsemasi tulokset eivät ole aloittelijoille ollenkaan mitättömiä, jos ne on heitetty oikeankokoisilla saappailla. Varsinkin naisten tulos 25 metriä on jo todella hyvä harrastelijan tulos! Nimittäin nainen pääsee rankingiin ja C-luokkaan jo 20 metrin tuloksella, ja B-luokkaan pääsee 27 metrin tuloksella. Miesten puolella mainitsemasi 29 metriä on myös hyvä aloittelijan tulos, 30 metrillä pääsisi rankingin ja C-luokkaan. Näyttäisi siis olevan erittäin kehityskelpoisia heittäjiä siellä teillä, ja tekniikkaan vähän kun kiinnittää huomiota, niin tulee heti useita metrejä lisää. Onnittelut saavuttamistasi voitoista ja jatkahan vaan sitä nimien ketjua jatkossakin!

Kyllä sitä leikkimielisyyttä löytyy vielä täälläkin kisoissa, kilpailuihin otetaan avosylin vastaan kaikenlaiset heittäjät, keltanokasta ammattilaisiin. Kokeneemmat neuvovat avuliaasti niitä, jotka eivät ole koskaan heittäneet. Mutta tottahan toki, kun mennään SM- ja MM-tasolle, saappaanheittokin on huippu-urheilua, jossa kärkeen ei voi päästä harjoittelematta. Mutta huippukisatkin sisältävät kyllä rentoa meininkiä ja mukavaa yhteisöllisyyttä. Saappaanheitossa ei kilpailla veren maku suussa eikä hampaat irvessä.

Tilastotutkija, 23.7.2007

Olihan sillä Veikolla urheilumieltä ja taipumusta kilvoitteluun monissakin lajeissa, kunhan vain oli tarjolla riittävän kovaa vastusta tai edes yleisöä. Kukapas sitä tyhjille katsomoille. Taitaa löytyä kuviakin mm. leppuukivikeikalta 1980-luvun alusta, kun sattui mukavan tasainen kuorikasa siinä olemaan ja eikun pituushyppykisat pystyyn. Eikä sille ihan poikaset pärjänneet eläkeikäisenäkään.

Harrastelijasarjalaiselle kelvollisia ”virallisia” tuloksia olivat 100 m 12.6, 400 m 58.0, pituus 560, korkeus 165. Välineurheilutuloksista ei ole tietoa kun ei tainnut olla oikein niitä virallisia välineitä. Ja pitkän matkan juoksut taisi olla liian pitkäpiimäisia tupakkamiehelle.

Saksityylinen korkeushyppy purukasaan avojaloilleen oli se vahvin laji vielä vanhoilla päivillä. Nuoremmallakin nilkat lujilla kun rysähtää niinkin korkealta. No tokihan se alastulo on kuitenkin helpompi tai ainakin varmempi osa sitä suoritusta, kunhan on sitä ennen saanut ensin oma ahterinsa singottua melkein kahteen metriin. Virallisissa veteraanikisoissa 65-68 vuotiaana oli SM-mitaliainesta. Paras virallinen kilpailutulos 65-vuotiaana oli 134 ja 68-vuotisna syöpäpotilaana vielä 125. Saksityylillä tietenkin.

Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitokselta löytyy tilastoja Suomen parhaista virallisissa kilpailuissa hypätyistä korkeushyppytuloksista kautta aikojen (pomppu-ukkotilastot, http://www.kttl.helsinki.fi/sarna/pomppu/). Em. tilastojen perusteella näyttää Veikko menneen ikäisissään kolmanneksi kaikkien aikojen tilastoissa noina kilpailuvuosinaan 1986-89.

Tuloksista on myös laskettu ”ikäkorjattu tulos” matemaattisella mallilla, joka perustuu tuhansien hyppytulosten aineistoon. Ikäkorjattuna esim. tuo 134 cm 65-vuotiaana vastaa 188.2 cm 35-vuotiaana.

Kuluneen 20 vuoden aikana näyttää keskimäärin suunnilleen yksi veteraani vuodessa pystyneen parempaan. Vielä viime vuonna Veikon sijoitus esim. 67-vuotisten listoilla oli jaettu 19., mutta tänä kesänä näyttää vuonna 1940 syntyneistä peräti 3 hypänneen yli 140 eli Veikon ranking on nyt pudonnut 22:ksi. Mutta helppohan se on floppaamalla tai kierähtämällä pehmoisille patjoille…

Ehkä aitajuoksupyrähdys olisi kuitenkin ollut Veikolle se omin laji. Ja pojalla tarkkuusheitto. Kerran nimittäin oli Veikko lähdössä Helkaman Terässiipi polkupyörällään jonnekin kyläilemään eikä ottanut alle kouluikäistä kuopuspoikaa mukaansa. Suivaantuipa poika siitä, sieppasi maasta kiven ja heitti pyörämiehen perään. Hetken kerkesi poika pelätä ettei osu ja seuraavan hetken, että osuu sittenkin. Ja osuihan se suoraan takaraivoon. Munamankeli jäi niille sijoilleen ja peräkkäin spurttasivat nämä P7- ja M47-sarjalaiset maastojuoksijat kohti aidattua laidunta.

Olipa siinä saunan päässä veräjä, jossa suunnanmäärääjä P7 joutui kömpimään riukuja välistä ja menetti siinä monta ratkaisevaa sekunnin kymmenystä. 40 vuotta vanhempi peesaaja M47 teki kuitenkin vanhemman oikeudella sellaisen sääntötulkinnan, että veräjän yli hyppäämistä ei oltu takaa-ajon sääntökirjassa kielletty. Tämä sääntötulkinta ratkaisi kisan. M47 meni veräjästä yli kuin Tuomisen Jaska (tai olkoon vaikka Edwin Moses nuoremmille ja kansainvälisemmille lukijoille) ja seuraavalla aitavälillä jäi P7-sarjan moniottelija (heitto+juoksu) kiikkiin. Tiedot Veikon kovasta päästä, pitkästä pinnasta ja huumorintajusta ovat siis suuresti liioiteltuja. Hermostua nyt yhdestä tuskin kananmunan kokoisesta kivestä – iso mies 😉 Ei siitä sen enempää – kullatkoon nekin muistot aika tai vaikkapa henki 😉

Noihin aikoihin 60-luvun lopulla ei ollut enää kyläkilpailuita, mutta kaipa hän oli niissä sodan jälkeen jotenkuten menestynyt, kun löytyi joku vuosi sitten kellarista oikein moniottelussa voitettu tummunut pokaali. Oliskohan joillakin aikalaismuistoja tai edes muistivälähdyksiä noista sodanjälkeisistä kyläkilpailuista. Tai muista urheilijanuorukaisten voimanmittelöistä ja muista tempauksista. Onpa tietennii eli olokeepa hyvät.

Tellu, 1.8.2007

Oltiin viikonvaihteessa taas Kolkulla lomailemassa ja käytiin maanantaina saappaanheittoharjoituksissa kylätalolla. Kylläpä talosta tulee komea! Muutama sana ehdittiin vaihtaa talolla töissä olleiden Kekkosen Jorman, Paanasen Jukan ja Hulkkosen Olavin kanssa. Olavi kertoi heittäneensä saapasta aikoinaan Ruotsissa asuessaan 42 metriä! Olisipa mukava kuulla lisää esim. silloisesta saappaanheitosta Ruotsissa, onko Kolkulla ollut saapaskisoja, mistä Olavi itse sait kipinän saappaanheitoon jne. Kirjoita Olavi ihmeessä edes muutama rivi!

Nykyäänkin Ruotsissa saapasta heittävät ovat enimmäkseen ruotsinsuomalaisia, tunnettuja saappaanheittoseuroja ovat mm. SS Kaleva (Upplands-Bro), SS Katajaiset (Västerås) ja Eskilstuna SS (SS=Suomi-Seura). Väittäsin, että maailman toiseksi kovimmat saappaanheittäjät tulevat Ruotsista, vaikka tämän vuoden MM-kisoissa maiden välisessä joukkuekilpailussa Ruotsi ehkä hieman yllättäen jäikin kolmannelle sijalle.

Löysin muuten Sipukan kirjahyllystä Tauno Pelkosen kokoaman kirjan ”Keiteleläisen poliisi-Ollin torveilut – Maalaispoliisina 30 vuotta palvelleen vanhemman konstaapelin Olavi Saastamoisen päiväkirja”. Sitä lueskellessani löysin muutamia isäni saappanheittotuloksiakin. ”Polliis-Olli” oli nimittäin isän sotakavereita, ja he pitivät tiivistä yhteyttä aina isän viimeisiin aikoihin saakka vieraillen toistensa luona ja osallistuen yhteisille retkille milloin minnekin. Päiväkirjoihinsa Polliis-Olli oli kirjannut mm. isäni osallistuneen Keitele-päivillä järjestettyihin saappaanheittokisoihin vuosina 1987, 1988, 1989 ja 1990. Isä oli tuolloin siis 65-68 –vuotias, tulokset vaihtelivat 23 ja 27 metrin välillä, ja sijoitukset yli 60-vuotiaitten sarjassa kullasta pronssiin. En osaa arvata, millaisiin sijoituksiin tuon ajan rankingissa ne olisivat yltäneet, tilastoja ei ole siltä ajalta. Saappaanheittoa on tiettävästi kyllä harrastettu Suomessa jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. SM-kisoja on pidetty vuodesta 1972 alkaen, ja MM-kisoja vuodeta 1992 alkaen.

Tellu, 28.6.2007

Juhannuksena kokoonnuttiin Kolkulla isolla sukuporukalla, kuinkas muuten. Vietettiin kauniissa kesäillassa niin keskikesän juhlaa, pyöreitten vuosien juhlaa kuin valmistumisjuhlaakin. Saunottiin, grillattiin, tanssittiin nurmikolla varpaisillaan ja radiosta raikui Pihtiputaan tyttö… Muisteltiin isän hanurinsoittoa ja laulettiin polkuharmoonin säestyksellä sydämen kyllyydestä. Muisteltiin myös kaikenlaisia sattumuksia vuosikymmenten varrelta: kuka oli tipahtanut kellariin, kuka jäänyt sontakuorman alle, millaisia isosiskon tai –veljen jekutuksia oli koettu jne. Isossa perheessä sattuu ja tapahtuu.

Näin jälkeenpäin tuli mieleen keväällä lukemani lehtihaastattelu, jossa emeritusprofessori Antti Eskola kertoi vierailevansa lapsuudenkodissaan Urjalassa siellä yhä asuvan veljensä luona, ja kuinka he tarinoivat pitkään sukulaisistaan, ennenkaikkea isästä ja äidistä. Eskola kertoi myös siitä, kuinka henki kultaa muistoja mm. näin: ”Haluan rakentaa vanhempieni muiston ympärille sellaisen myönteisen hengen, joka kannattelee minua.” Myös Eskolan mielestä muisti toimii valikoivasti, tuon monet meistä varmasti tietävät omasta takaa. Ehkä muistamme paremmin – tai mieluummin – sellaisia tapahtumia tai tunnelmia, jotka ovat hengeltään myönteisiä: sellaisia, jotka kannattelevat meitä eteenpäin. Jaksamaan tässä arkipäivän sohjossa ja tuiverruksessa.

Mutta toisaalta panin nytkin juhannuksena merkille, että muisteloihin sisältyy usein myös hankalampia kokemuksia. Sellaisia, jotka ovat tapahtumahetkellä olleet epämiellyttäviä, mutta vuosien saatossa saaneet jopa lämpimän humoristisen sävyn. Enää ei tunnukaan takapuoli kipeältä, vaikka isosisko istutti takaperin tarakalle ja ajoi tahallaan kaikki kuopat rytkytellen, vaan pikemminkin nauru pyrkii esiin. On taito osata kääntää epämiellyttävät asiat elämän rakennusaineiksi sen sijaan, että säilöisi ne nurkissa löyhkääviksi likasangoiksi. Siihen kun pystyisi vielä huomennakin.

mehtäpena, 4.7.2007

Muistot ovat mielestäni äärettömän arvokkaita ja tärkeitä ihmiselle ja niiden merkitys vanhetessa vain kasvaa. Olkoot vain mielellään vähän kullattuja jolloin ne erityisen hyvin rakentavat elämää. Kun ei nyt ihan ”satulinnaa ” rupea tyhjästä rakentelemaan jolloin realismi tahtoo hukkua. En osaa selittää mutta jotenkin tajuan kuinka tärkeää on ”muistella”. Paljastettakoon tässä tarkoin varjeltu salaisuus kun ette kerro muille. Mehtäpenakin kirjoittaa kovalla vauhdilla elämäkertaa. En sitä aio tietenkään julkaista. Ihan vain itseäni ja noita lapsia ja lastenlapsia varten.

Tellu, 11.7.2007

Elämäkerta omia vanhuusvuosia ja nuorempia sukulaisia varten – erittäin kannatettava idea! Näin iän karttuessa vasta tajuaa, miten tärkeitä olisivat muistiin kirjoitetut asiat. Ja kuinka monia ne kiinnostaisivat: eivät vain itseä vaan monia ihmisiä, joita muistiinpanot koskettavat tai vain kaukaisestikin sivuavat.

Tellervo Oksmanin toimittama kirja ”Peltikattoa ei ole kuin Kolkun koululla, kirkossa ja pappilassa” sai vielä paremmin hoksaamaan tuon kiinnostavuuden. Kuinka mukaansa tempaavaa oli lukea tapahtumista tutuissa paikoissa 80 vuotta sitten – luin kirjan yhdeltä istumalta. Miten mielenkiintoista lukea ihan tavallisista ihmisistä, joista suurimpaan osaan minulla ei ollut minkäänlaista omakohtaista suhdetta. Olen syntynyt yli 30 vuotta kirjan tapahtumien jälkeen, joten monet kirjan ihmisistä olivat kuolleet tai muuttaneet muualle jo ennen syntymääni. Mutta äitini Aunen kautta punoutui side myös heihin.

Niin, nyt jo edesmenneen äitini. Tällaisessa edesmenon aiheuttamassa taitekohdassa tajuaa kouriintuntuvasti, kuinka tuollaiset punokset ovat vaarassa heiketä seitinohuiksi ja katketa kokonaan, ellei niitä ala tietoisesti vaalia. Niinpä kaikenlaiset tällaiset tarinapalstat, kirjoitusten pätkät, kirjeet, elämäkerrat yms. ovat kullanarvoisia. Kunpa useammat kirjoittelisivat, vaikka vain itseään varten ja pöytälaatikkoon.

Olisi tarinaa varmaan riittänyt Veikko-isälläkin. Hänen kuollessaankin olin vielä niin keskenkasvuinen 27 ikävuodesta huolimatta, etten ollut osannut antaa riittävää sijaa niille jutuille, joita olin kyllä kuullut esim. hänen tarinoidessaan sotakavereidensa kanssa. Pasifismin kannattajana sodan halusi pikemminkin sulkea kokonaan pois elämyspiiristä. Ja kun elämä oli niin täynnä kaikkea muuta. Uutta ja ihmeellistä. Opiskelijaelämää, tutkinnon valmistumista, työelämään ryntäämistä, naimisiin menoa, perheen perustamista. Vasta lasten kasvaessa vähän isommiksi tulee tilaa muulle. Silloin vain saattaa olla jo vähän myöhäistä.

No, nyt ei ole sitten iskeä pöytään faktoja ja yksityiskohtia. Mutta onneksi on mielen sopukoihin jäänyt ainakin joitakin tunnelmia, ja mikä vielä tärkeämpää: kaikki tuo historia ja itse koettu ovat olleet rakentamassa omaa elämänfilosofiaa. Sillä tavalla kaiken voi kokea olevan mukana ja läsnä koko ajan. Ja onhan ne tunnelmat ja tunnemuistikin tärkeitä, jos on asiapitoisuuskin. En tiedä onko perää tässä musta tuntuu –tulkinnassani, mutta saattaa olla naisille tyypillisempää tunnemuisteloida kuin esittää tarkkoja numeroita tai teknisiä faktoja. Ei jäisi mieleen siitä törisevästä peltihäkkyrästä, että se oli Valmet 500 kolmipyttyisine dieseleineen, kun oma tekninen havainnointi rajoittuu korkeintaan siihen, onko sukkahousut 20 vai 60 denierin.

mehtäpena, 16.5.2007

”Alussa oli suo kuokka ja Jussi”

Kolkulla on tuunetusti paljon soita. Enemmälti pinnistelemättä muistuu mieleen Heinäsuo, Suurisuo, Valkeasuo, Ihkajan suo, Otrasuo, Sammalisneva. Hoikkasuo j.n.e Tunnetusti meitä Kolkulaisia on ”haukuttu” murakintuiksi, onpa täällä kerrottu paistavan oikein erikoinen muraaurinkokin. Meikäpojankin on pakko tunnustaa että myös minulla joku sisäinen ”suhde suohon”. Eihän se ihme ole kun lapsena jo minutkin kiikuttivat heinään sammalisnevalle, aikana jolloin siellä ei ollutu vielä edes kuokka heilunut. Luonnonheinää niitettiin lammen rannoilta ja joen poukamista.Saatikka sitten poikasena kun kesän kuumimpina päivinä Isä järjesti turvepehkun noston suurella suolla. Kyllä siellä piimä maistoi hyvälle. Ja missään myöhemmän elämäni varrella en ole törmännyt yhtä vihaisiin paarmoihin kuin turvesuolla. Näistäkö johtunee mutta kesä ei ole kesä mehtäpenalle jos ei siihen liity muutamia käyntejä suolla. Nyt herättelisin palstamme ystäville oikein perusteellisen innokasta suomuistojen tallentamista.

Mitä suo Sinulle merkitsee? Meheviä lakkaämpäreitä, Karpalo tai metsästysreissuja usvaiselle suolle, sammalen keruuta hirsisenän tilkkeeksi , ojankaivua,turpeennostoa, lehmien paimentamista tai jotain muuta. Kenties suo on sinulle epämiellyttävä jopa pelottava paikka.Oletko kenties ollut vaarassa upota suohon? Tuommoinenkin kokemus kannattaa kirjoittaa muistiin.Joku onkin sanonut että suo ei jätä ketään kylmäksi sitä joko rakastetan tai sitten vihataan. Nykytietämyksen mukaan suot ovat tärkeitä ja arvokkaita myös luonnon tasapainon kannalta.

Kolkun kyläjuhla pidetään näillä näkymin heinäkuun puolivälissä ja se on samalla Pvy:n 80 vuotisjuhla ja uusi hieno kylätalokin on tuolloin jon valmis. Juhlan teemaksi olemmekin suunnitelleet ”SUOTA” ja monenlaista ideaa tuota tapahtumaa varten on ilmassa. Eräs idea on että näistä suoaiheeseen liittyvistä kirjoituksista koottaisiin joku esitys yhteiseen juhlaamme.Nyt kaikki suksikoot ajatuksissaan suolle ja tuokoot tuliaisina palstalle yhden tai mikseipä useammankin suotarinan.

mehtäpena, 16.5.2007

Tarkennus kyläjuhlan aikatauluun väärinkäsitysten välttämiseksi. KYLÄJUHLA ON TARKOITUS PITÄÄ HEINÄKUUN PUOLIVÄLISSÄ ENSI VUONNA. SIIS 2008.

Vaarintalon Pikkuine’ Tyty, 5.6.2007

Nihkeästi nyt näyttää tarinaa tulevan, niin jospa minä sitten analysoisin henkilökohtaista suhdettanni suohon ja jospa sitten tarinaa alkaisi syntyä. Luulisi ainakin, koska onhan suo välittömässä kontaktissa jokaiseen joka Kolkulla asuu taikka liikkuu.

Mutta siis asiaan.

Suo ja mitä se minulle merkitsee. Suolla olen käynyt karpaloita keräämässä, suolla olen hiihtänyt, suolla olen muuten vain kävellyt. Ensimmäinen ajatus joka syntyy tuosta luonnonilmiöstä on sammaleen haju ja joutsenen laulu. Suo on aivan ihana alusta kulkea, vaikka onhan se ajoittain vetistä ja raskasta. Pitkään viimeaikoina olen joutunut kulkemaan pelkillä asfaltti-teillä ja kaipuu pehemälle alustalle on valtaisa. Itseasiassa tänä keväänä kun olen opiskellut elämyspedagogiikkaa ja koulutkseen kuuluu vahvasti luonnossa oleminen, on muistot ja kaipuut vahvistuneet reissujemme aikana. Viimekerran vaellusviikonloppuna oli mahdollisuus kulkea pätkä suon kautta, mutta ryhmässäni olin ainoa joka suon kautta olisi halunut mennä, kierrettiin sitten ja mutkaa tuli. No se siitä.

Jostain syystä mielikuvani suosta ajoittuvat enimmäkseen syksyyn ja kevääseen. Mutta se tuokin oman ja uuden elementin, johon usein soilla törmää, eli keijukaiset. Suhtautuminen luontoon ja luonnon eläimiin ja tarustoon olen hyvin pitkälti permätietona saanut. Luonnossa ja varsinkin soilla on pitänyt kulkea kunnioittaen ja hiljaa. Turhat pulinat saa jättää kotiin ja jos jotain tarvii sanoa, niin se sanotaan sitten hiljaa, jotta keijukaiset ja maahiset saavat olla rauhassa. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, ettei soilla olisi saanut käydä marjoja keräämässä taikka muuten vain ihmettelemässä, päin vastoin. Joskus kyllä muistan innostuneeni hieman leikkimään hyllyävällä suolla, tässä tapauksessa kiusasin isosiskoani, joka pelkäsi putoavansa suohon ja minä menin hänen viereen suota liikkuttamaan ponnistaen jaloilla voimakkaasti. Taisi tuo isäukkokin leikkiin innostua, ellei jopa pääpiruna ollut…

Tässäpä jotain nuoremman sukupolven tuotosta, olisi kiva kuulla tarinoita ja ajatuksia muiltakin. Hyvää kesän jatkoa!

mehtäpena, 6.6.2007

Kiitos mielenkiintoisesta suoanalyysista. Monet kokemuksesi Tyty ovat minulle ihan uusia. Mutta kun tarkemmin mietin taitaa olla niin että aika vähän suolla liikkuessa tulee pulistua.Enimmäkseen liikun tietysti suolla yksin, kun ei tuo lähisuku ole myöskään niin järin innostunutta Papan kanssa suoretkelle lähtemään. Kerran vein yhden koululuokan valkealle suolle. He innostuivat valtavasti siellä kirmailemaan. Keijihin ja maahisiin en ole vielä törmännyt. Lakkoihin sentään joskus. Eipä sitä, jos lakkasaarekkeen joskus löytää, marjamies ala isommin huutelemaan. Niin että on montakin syytä olla suolla hissun kissun. Tässä tuli mieleen myös Mika Myllylän kuuluisat suotreenit. Itsekin nuorempana joskus kävin suolla juoksemassa. Ei siinä nivelet kipeytyneet.

Onko sulla Tyty jotain tarkempia perimätietoja noista keijuista ja menninkäisistä? Olis hauska lukea.

Vaarintalon Pikkune’ Tyty, 14.6.2007

Kauheasti ei minulla varsinaista tarinaa muistu keijukaisista ja maahisista, enimmäkseen tuntemuksia ja haljuja muistikuvia. Keijukaisista muistan kuulleeni aina kun usvaa oli tiellä taikka siellä suolla, eli silloin ku näkee usvaa, niin on keijukaiset tulleet ihmisten nähtäväksi. Keijuthan ovat vaaleita ja heillä on hapsuinen asu päällä, ja usvahan näyttää tuolta jonniin verran. Se että mikä ”virka” keijuilla oli, sitä en muista.

Maahiset sitten on jo toinen juttu. Eli muistelisin, että maahiset ovat olioita, eliöitä, jotka asuvat maan alla. Maahisia piti kunnioittaa ja jopa pelätä. Silloin ,kun taloon syntyi lapsi, ei lasta saanut viedä talon ulkopuolelle ennen papin kastetta. Jos sattui, että lapsi kasvettuaan huomattiin olevan älyltään heikkolahjainen, niin silloin kuulemma syytettiin maahisia, että he ovat vaihtaneet ihmisten lapsen omaansa. Olisiko sana vaihokas oikea tässä kohtaa. Maahiset ilmeisesti ihailivat ihmisiä ja halusivat ihmisten lapsia omikseen, syytä taaskaan en osaa sanoa.

Nämä tarustot ovat ilmeisesti olleet joillekin keinona syytää tai onneliisessa tilanteessa selittää lapsen vajavaisuutta. Kirjallinen ja kirjoittamaton tietoisuus ihmisistä, ihmisyydestä ei ole ollut nykypäivän tasoa. Mutta olenpa ajatellut, että kuinka julmalta lapsen äidistä on tuntunut, jos häntä on syytetty, että ei ole suojellut lastaan tarpeeksi maahisilta. Nykypäivänä toisaalta äidillä ei ole turvanaan ”syyttää” maahisia, jos lapsen kanssa on ongelmia. Kumpi siis ollenkaan parempi vaihtoehto, sanotaanhan että tieto tuo tuskaa.

Jotain tällaisia juttuja siis olen oppinut vanhemmilta ja isovanhemmilta. Tässä kohtaa kuitenkin pakko sanoa, että muistini on varmaankin muokannut tarinoita omaan mieleen sopivammiksi. Eli lähdekritiikki on nyt paikallaan ja painotan että nämä ovat minun mielikuviani ja tuntemuksiani. Pitääkö asiat paikkaansa, niin kommentoikaa ja laittakaa omia mielipiteitä.

Nämä tarinat ja tarustot ovat aina viehättäneet ja usein harmittaa, että noita isovanhempia ei enään elossa ole, joilla näitä tarinoita olisi yllin kyllin. Kiitos isovanhemmille kuitenkin näistä pienistä, mutta kuitenkin suurista iloista!

Reijo Pasanen, 18.6.2007

Suo siellä, vetelä täällä… Tuli mieleeni soista. Nimittäin monien pelko veteliä soita kohtaan. Osittain oikeutettuakin pelkoa. Mutta harva suo on niin vetelä, ettei sitä voi kävellen ylittää sulan aikaan. No ehkä vetelimmät rimpisuot ovat poikkeus.

Taitaa olla nykyään tosin vaikea löytää todella veteliä ja upottavia soita ainakaan Kolkun ympäristöstä. 60- ja 70- luvulla suurin osa vielä ojittamattomista soista kuivattiin. Ehkä osan olisi voinut jättää kuivattamatta.

Olin itse muistaakseni 79 talvella kartoittamassa Vapon palkkalistoilla mm. Vehkasuota, Junussuota, Otrasuota ja Kurjennevaa, muutaman mainitakseni. Työnjohtajana oli Jorma Hintikka. Allekirjoittaneen lisäksi oli Liimataisen Mikko, Paanasen Erkki ja Pasasen Voitto. Vedettiin suoria linjoja ja mitattiin turpeen paksuus muistaakseni 50 metrin välein. Lisäksi otettiin jonkin verran turvenäytteitä. Paksuimmat turvekerrokset olivat muistaakseni noin 5,5 m. Työ oli mielenkiintoista ja muutenkin mukavaa. Näistä edellämainituista soista sittemmin on turvetuotantoon otettu Vehkasuo.

Silloin ei upottanut suo, mutta kylläkin lumi. Monia juttuja on jäänyt mieleeni, joista voisin kertoa ainakin yhden. Nimittäin olin kova viheltelemään ja se taisi hieman vanhempia työkavereitani välillä harmittaa. Muistaakseni Voitto lupasi viisi markkaa jos pystyisin olemaan viheltämättä loppupäivän. Ajatteli, että onpas helppoa tienestiä. Voitto oli toista mieltä. Tuskin olisi muuten luvannut niin reteesti kokonaista vitosta. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kotiinlähdön aikaan pääsi vihellys. Ja meikäläinen parkaisi, että sinne meni vitonen.

Täälä etelässä suot ovat pieniä ja melko vähäisiä, mutta ainakin Nuuksiossa ahkerasti retkeillessäni kuuluu aina kävelyä myös soilla. Joskus tulee kerättyä karpaloita ja muutamia lakkoja suoraan suuhun.

mehtäpena, 20.6.2007

Viime kesänä kävin lakkoja katselemassa tuolla tuolla Karjalan kankaan takana Muurainkorven maastossa. Siellä on kyllä semmoisia hetteitä ettei oikein tee mieli kokeilla kuinka hyvin kantavat. Suurensuon reunoilta on aikoina ajettu muraa pellolle. Nämä murahaudat on kasvaneet umpeen ja ovat joskus petollisia. Maasto on ihan luotettavan näköistä ja yks kaks, hupsista vaan olet suohaudassa. Minulle kävi näin kun olin hiljattain raivaamassa metsää ihan tuossa vanhan kirkkotien tuntumassa. Onneksi oli raivaussaha valjaissa että putosin vain vyötäröä myöten. Mutta aika kova homma oli kiskoa itsensä siitäkin syvyydessä. Saappaat jäi mutta ongin ne kyllä sieltä takaisin, eihän nyt hyviä Nokian saappaita kannata murahautaan jättää.

Kaikkein huvittavinta oli että minulla oli rintataskussa kännykkä. Se ei ollut näppäinlukossa niinkuin minulta tahtoo joskus jäädä. Tietysti se tuossa ähellyksessä soitti haamusoiton tyttärelleni jonka numero siinä oli päälimmäisenä.Hän ensin huolestuikovasti että mikä minulla on menneillään kun puhelimesta kuuluu pelkkää puhinaa ja ähellystä. Pitemmälti kuunneltuaan oli kuitenkin rauhoittunut ja päätellyt että eikai se isäpappa nyt missään varsinaisessa hätätilanteessa ollut kun ei minkäännäköisiä avunhuutoja ilmoille päästänyt.Jotta tämmöistä nykypäivää täällä suonreunalla eletään.

Suon kuivatuksesta olisi mukava saada muistoja, tietoja ja kuvauksia. Sammalisnevan kuivatus siinä 40-50 luvun taitteessa oli suuri projekti. Vajaa kilometri pitkä viemari tehtiin lapiotyönä. Voitto Sippola oli muistni mukaan pomona tällä työmaalla. Viemäri oli joistakin kohtaa jopa 7-8 metriä leveä ja syvyyttäkin parhaimmillaan 2.5- 3.0 metriä.Sillä työmaalla olivat muistini mukaan Pasasen veljekset ehkä Voittoa lukuunottamatta. Siis Viljo, Veikko, ja Taisto sekä Tauno Kankainen muitakin lienee ollu mutta nämä muistan. Se ei ollutkaan mittään tavanomaista ojajuoperon kaivamista. Pojat teroitti lapion yhtä teräväksi kuin viikate konsanaan. Sillä leikkelivät sitten suosta tuommoisia olisko ollut parin salkkumikron kokoisia paloja. Lapiossa oli varressa ns. apukahva.Sen avulla pala singottiin sitten terävällä liikkeellä pitkälle ojaalueen ulkopuolelle. Mutapalli lensi kun osasi tehdä sopivan nykäisyliikkeen taaksepäin. Se siis ikäänkuin lipsautettiin lentoon. Muutoinhan niitä olisi saanut moneen kertaan siirrellä. Ymmärtääkseni siinä riskit, ja teniikan hyvin hallitsevat tienasivat kohtuhyvin. Heikoilla miehillä ei tuommoisiin hommiin ole asiaa. Olisipa mukava jos joku vähän jututtaisi Viljoa ja Taunoa. He varmaan muistavat tämän työmaan jota muuten tehtiin läpi talven. Ensin luotiin lumet ja sitten luotiin oja.

Neva kuivi ojituksen ansiosta hyvin ja sinne raivattiin n. 30 hehtaaria peltoja. Itse olen ollut tuon viemärin varressa kymmeniä ehkä satojakin päiviä niittämässä viikatteela kauraa tai heinää. Samoin seivästys ja puintihommissa. Oli ne sarat pitkiä n. 400 metriä. Joskus tuntui kun viikatteen kanssa lakoisen kaurasaran päästä aloitti että koskahan koittaa se päivä kun tuolla toisessa päässä sarkaa on. Ainahan nuo tuli kuitenkin tehtyä.

Reijo Pasanen, 20.6.2007

Muistelen, että joskus Viljo puhui ko. veturin kaivamisesta. Eipä taitaisi nykyään monikaan nuori mies viitsisi lapiolla kaivella sellaisia ojia. Täytynee haastatella pikimmiten. Ja jos en väärin muista, niin jonkun kuvankin olen nähnyt, jossa Tauno ja Viljo ovat talvisella ojatyömaalla. Isolta ainakin oja näytti. Olisikohan sama työmaa..

Kyllähän se isä kaivoi vissiin eräänkin kilometrin ojaa lapiolla. Isoin osa meidän pelloista on raivattu suomaalle, jotka on ojitettu lapiolla. Kasvavat pellot muuten nykyään mäntyä ja koivua. Ison työn on siinäkin Viljo tehnyt. Nimittäin osittain taimetettu kahteen kertaan. Ja sitten heinien poistoa useamman vuoden aikana.

Reijo Pasanen, 22.6.2007

Haastattelin Viljoa puhelimitse niistä ojahommista. Hirveän tarkkaa tietoa tämä ei ole, mutta riittävän tarkkaa tähän rakoon. Eli vuosina 52-55 Viljo ja edellämainitut miehet kaivoivat Sammalisnevalle, Heinäsuolle, Hoikallesuolle ja Ihkajansuolle ojia. Viljo muisteli, että eniten hän kaivoi ojia Taunon kanssa kahdestaan. Valtaojat olivat noin 5,5 metriä leveitä, 2,5 metriä syviä ja pohjalta 2,5 metriä leveitä. Ehkä olivat paikoitellen hieman leveämpiä ja syvempiäkin.

Työnjohtaja Sippola oli sanonut, että lumi ja pintakerros on heitettävä niin kauas kuin lentää ja loput sitten niiden taakse. No käytännössä ehkä ei ihan niin kauas, mutta tosissaan siinä on hyväkuntoinenkin ojankaivaja saanut nakella. Ojan reunaan piti jättää noin metrin tyhjä alue, ettei heitetyt turpeet putoile takaisin ojaan. Routakerros rikottiin rautakangella. Riuska työmies kaivoi päivässä noin viisi metriä ojaa. Välillä lapionvarret vaan paukkuivat poikki.

Läheltä pohjaa löytyi välillä hiiltyneitä puunpalasia. Olisivatko olleet muinoin riehuneen metsäpalon jäljiltä, vaiko nuotion pohjalta. Kukapa tietää. Työ oli tietysti urakkatyötä, jossa tienasi ihan mukavasti. Mutta vaati kylläkin hyvän kunnon ja vähän ehkä ”työhulluutta”. Eli ehkäpä silloinkaan ei ihan kaikista olisi ollut ko. hommaan. Tänäpäivänä tuskin kukaan ”täysijärkinen” ryhtyisi em. hommaan. Silloin oli ajat toiset ja tienestit tulivat varmasti tarpeeseen. Katsotaan, josko saisi joskus vähän enemmin paperille. Pitänee haastatella nenät vastakkain. Puhelimits on aina hankalampaa.

K.A. Pula-Sillanpää kapulasillan katveesta, 9.7.2007

Suurensuon eteläpäästä muistuu riukuaidan tapaisia rakennelmia, jossa lie kuivatettu heinää ja/tai turvepaaleja. Ja se kapulasilta (ei siis mitkään pitkospuut), jossa oli pyöreitä parimetrisiä puita poikittain siltana. Ja ne murahaudat, joista yhteen Lehtolan kolme mullikkaa hukkui – olisko ollut kesällä 1969.

Kesä 1969 oli kuiva – järvestä ja Väliahon lähteestä ajettiin useampaankin taloon vettä elukoille ja ihmisille. Artun mullikat metässä päineen ja menivät tietysti murahauvasta juomaan janoonsa. Liekö sitten yksi tippunut ja solidaarisuussyistä kaksi muuta meni perässä. Ja kovaa maata ei missään eivätkä siksi päässeet sieltä ylös ja aikansa teutaroituaan hukkuivat. Niin kai se on mennyt.

Ja juhannuksena kuulin, että historia oli toistanut itseään: Pentin uima-allas oli koitunut jänönuorukaiselle kohtalokkaaksi. Mutta pieniä ne on silakat joulukaloiksi – kyllä kolme isoa teurasvalmista mullia oli sentään eri kaliiberin juttu. Varsinkin kun kelluivat sitten siinä murahaudan vedessä monen päivän kesähelteessä palloiksi turvonneina.

Lypsylehmiäkinhän Arttu ja Kerttu laidunsivat siinä lähimetsissä, mm. Iitantien ympäristössä, mutta paremmin olivat lehmät valvovan silmän alla kuin mullit. Eikähän ne hennoneet jäädä metsään lymyilemään, kun Kerttu niitä niin kaikuvan heleällä äänellä lypsylle veräjän pielessä huhuili. ”Tulukee pois, tulukee…”

Mennäänpä sitten Valkeansuon yli että heilahtaa, koskapa Karja(la)nkangas sen takana oli paljon mielenkiintoisempi. Siellä oli talvella mukavia pikkumäkiä laskeskella ja kesällä rapsakan kuivakkaa mäntykangasta. Ja tarinat kertoi kuinka oli palanut koko kangas joskus Kolimaan asti ja olihan siellä sen sortin hiiltyneitä tervaskantoja, että uskoohan tuon. Tervahaudan pohjiakin sieltä joskus 70-luvulla perinnekultturimatkalla Veikon ja Arvin kanssa haeskeltiin ja oltiin löytävinämmekin.

Valakeansuon päästä Katajanevalta tulee mieleen, kun sattui Hakalan Paulilla olemaan kerran kiikarikivääri mukana ja pitihän sitä sitten poikien päästä pilkkaa ampumaan. Kahvipaketista (olisko ollu punanen Regio-paketti?) semmosen 10x10cm pahvinpalan löivät puukahvaisella Mora-puukolla aukon reunaan ison kilpikaarnapetäjän kylkeen. Ja eikun muutaman kivenheiton päähän kiikarin läpi sihtaamaan nämä urheilijanuorukaiset Pauli, Veikko ja Timo. Taisivat osua kaikki siihen pilkkaan, mutta osuipa joku myös sen puukon kahvan päähän eikä ollut siitä Morasta enää kaluksi – eipä silti, ei siitä ollut kyllä puukoksikaan.

Sopukansuolla (Suurensuon eteläpäässä) oli ihan oikeaa peltoa muutama sarka ja lisäsarkojakin hyvällä alulla, kunnes pistettin entisetkin männylle. Eipä niitäkään suopeltosarkoja entiseksi pelloksi enää tunnista – ja oksasia ovat ne männyt. Pojat nillä saroilla heitteli oikeaa Sandvikenin sinistä teräskeihästä, jonka Kekkos-Oiva toi etelästä. Suopelto oli kivettömänä armeliaampi sille kalliille keihäälle. Oivan perhe taisi asustella melkein koko kesän 1969 Sopukassa.

Sirkansuollakin oli jonkinlaista pellontapaista, joka istutettiin puille jo Varis-Eemin aikana. Löytyi sieltä senverran suonsilmiäkin, että kun Eemi 60-luvun puolessa välissä asettui Sirkkaan aloilleen ja lopetti kaahailunsa vihreällä IC-merkkisellä moottoripyörällään, niin taisipa upottaa sen IC:n ihan piruuttaan siihen suohon. Eipä se ehtinyt siellä kauan hapantua, kun Puttos-Arppa sen sieltä kaivoi ylös.

Heinäsuolta muistuu mieleen Veikon ja Arvin yhteinen harmaa, pärekattoinen lato. Ja ladon päästä polku metsän reunaan lähteelle, jossa oli pieni sementtirengaskin. Sieltä haettiin hieman kirkkaampaa juoma- ja kahvivettä ja nuotiolla keitettiin pannulla kahvia ja paistettiin eväsmakkaraa. Tarkkana piti olla ettei lähtenyt nuotiosta koko suo kytemään. Ja ne isot veturit ja kapeat sarkaojat. Monta sarallista 500 metriä pitkiä märkiä heinäluokoja oli psykologisestikin aika raskasta aamutuimaan, mutta kyllä se siitä – muutama korsi kerrallaan. Ja vaivaiskoivikko ja männynkäppyrät. Vapolle kun myytiin ne pellot reunoineen niin Veikkohan hakkasi siitä jonkin verran pinotavaraa talteen. Kaipa oli kiire saada ne ajettua pinoon tien varteen, kun piti oikein koulusta lintsata joku päivä, kun Veikon kanssa kaksin ne ropsit sitten Artun Valmet-500:lla ajettiin tienvarteen.

Sammalisnevalla tuli oltua Artun mukana heinätöissä. Terävästi raikui puiden lehvistöstä Valmetin kolmepyttyisen dieselin ääni kun Arttu kaasutteli käsikaasu kaakossa (tai oikeasti luoteessa; täysillä kuitenkin, että sai noet kyytiä) ylös nevalta ja itse istuin heinäkuorman päällä puisesta riu\’sta kiinni pitäen. Liekö ollut Artun oma patentti, että kuormaa ei köytettykään pelkällä köydellä, vaan pitkällä riu\’ulla, joka sitten päästä kiristettiin köydellä painamaan ja sitomaan heinäkuormaa. Joskus oli pihassa erikseen purkumiehet ja kuorman tekijät jäi nevalle odottamaan. Niinpä kerettiin joskus käydä vetämässä muutama mustanpuhuva körmyniska ahven Sammalislammesta Veikon ja Tasen kanssa. Koho-onkiahan löytyi aina hyvinvarustetuilta rannoilta ja ensimmäisenä syöttinä käytettiin paarmoja ja ainakin kerran pientä sammakon poikaa. Ja kun nousi eka sintti niin sitten silmiä ja suolenpätkiä.

Tuosta patentista juohtuu sitten mieleen Hoikansuon pitkät ja hoikat sarat ja Harjun Kallen patenttiharava, joka ei ollut järin suuressa suosiossa ainakaan Tikkalan heinäpellolla Hoikallasuolla. Häkkyrä lienee ollut vasta prototyyppiasteella, iso ja raskas vedettävä ainakin keskenkasvuiselle, vaikka heinät olisivat olleet kuiviakin.

Ja niitä miesten juttuja kuinka Sammalisnevalle, Hoikallesuolle ja Heinäsuolle kaivettiin käsipelillä niitä isoja vetureita – pienemmistä sarkaojista ja niitten siivouksesta puhumattakaan. On siinä ollu poijilla ojanpohjalta viskoamista… Kymmeniä kuutioita litimärkää turvetta päivässä. Ostettiin se lämpötyynykin, jolla Veikko kylmettyneitä pohkeitaan iltasella vetreytti, kun oli sitä suonenvetoa. Varsinkin, kun tuppasi se kumiteräsaapaskin usein valskaamaan siellä ojan pohjalla.

Ihkajasta tulee mieleen tarina, kun ilmeisesti erään naapurikylän poijaat salaa aukasivat tammen kesken uiton ja uittopuut levisivät tulvan mukana pitkin Ihkajaa. Siinä oli sitten uittoporukan urakka kussut, kun olivat päiväkausia keränneet yksitellen niitä puita pitkin Ihkajaa. Useampikin suurperhe odotti niitäkin lisämarkkoja, mutta persneton puolelle taisi mennä sekin rehkiminen sinä keväänä. No, pojat on poikia ja Villen pojat oli Villen poikia… Tammenvahtia siis tarvittiin ja ainakin Rantalan Alapetti ja Långin Jussi sitä virkaa hoitivat.

Orineva tuppasi nostamaan keväisin vettä tielle ja aika lailla suon pinnassahan se tie kulkee vieläkin, vaikka kyllä kai siihen eräskin sata mottia on puutavaraa upotettu tien pohjaksi. Marttihan se sinne oli upottanut niin syvälle kun vaan suinkin puumerkillään varustetun puunrangan. Sitä vielä arkeologit ja suotutkijat joskus ihmettelevät. Hapenpuutteessa saattaa siellä nimmari säilyä pitkäänkin.

Kevättalvella kuului lähisoilta aamutuimaan teerien kukerrusta ja mukavaa ja helppoa oli pakkasyön jälkeen kovilla hangilla soilla liikuskella. Ja pirteitä olivat talven yli tekeytyneet karpalot, joita lumen alta pälvien mukana paljastui. Kesällä kulkeminen (vaikkapa lakkojen perässä) oli raskaampaa ja helteellä riitti niitä paarmoja. Suopursukimppuja saatettiin ottaa aittaan ja saunakamariin itikoita karkottamaan – en tiedä tepsikö oikeasti. Jonkinsortin hermomyrkkyähän se suopursu sisältää eli ei niitä kannata ainakaan syödä – hyvä jos haistellakaan.

No tulihan tuossa muutama hehtaari suota käsiteltyä ja jo kirjottamisesta tuli sivut kippeeksi. En muista enää mitä oli alussa, mutta nyt olkoon ”lopussa suokuokka ja Jussi”.

mehtäpena, 9.7.2007

Tuohon edellisen kirjoittajan värikkäässen retoriikkaan en pysty vastaamaan, mutta kerrottakoon nyt kuitenkin jatkoksi tarina Artusta ja sammalisnevasta. Vanhemmat Kolkkulaiset varmaan muistavat että Arttu oli täysin raitis mies. Minunkin on hänen kunniakseen sanottava että en koskaan nähnyt häntä ns. maistissa.

Mutta kuulin velipojan kertovan erään tositarinan. Isä oli kesällä josaain töissä, olisko ollut sarkaojien siivouksessa Sammalisnevalla. Nevalla tarvittiin kesähelteellä paljon juotavaa, joten hänellä oli eväiden lisäksi mukana parin litran gallona kotikaljaa.Tällä kertaa oli kuitenkin pilvistä ja juomaa ei kulunut paljon. Niinpä Arttu pisti kaljapänikän ojanpekkaan suon sisään seuraavaa kertaa varten. Mutta kuinka ollakaan meni useita päiviä kenties toista viikkoa ennenkuin hän taas palasi jatkamaan ojahommiaan. No kaljapänikkä oli tietysti säilynyt ojanpenkassa viileänä ja raikkaana. Kun tällä kertaa oli hikinen päivä ukko joutui useaan kertaan nauttimaan tätä janojuomaa. Sitten tuli kotiinlähdön aika.Valmet viissatasen kaasu meni tosi määrätietoisest pohjaan ja kotimatka sujui nyt tavallistakin vauhdikkaammin. Eero havaitsi kotona heti että nyt on isäukko epätavallisen raisulla ja vauhdikkaalla päällä. Oitis oli pakko tehdä se johtopäätös että nyt on traktorikuski melkoisessa hiprakassa. Eero otti traktorin ja kävi vähän tarkastamassa tulojälkiä. Kauhuissaan hän totesi että Kolkuntie oli joissain kohdin käytetty melko tarkkaan mutta varsinaista ojaan suistumista ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Ehkä tarkkaavainen lukija jo arvaa kuinka oli käynyt. Kaljahan se siellä turpeen sisällä oli käynyt ja muuttunut miestä väkevämmäksi juomaksi. Isä jolla ei liene ollut juuri minkäänlaisia kokemuksia humalassa olosta, ei ensinkään tajunnut mitä oli päässyt tapahtumaan.Hyvä ettei Jussi eikä kukaan muukaan ollut kyydissä, eikä vastaantulijoitakaan sattunut olemaan tiellä tällä kertaa.

Uus asukas, 28.2.2012

Onpa ollu vähän aikaa hiljasta tässä keskustelussa.

Sellasta oon joskus miettiny et kenen on toi sammalisnevan turvetuotantoalue? Millon viimeks nostettu turvetta?

Olavi Hulkkonen, 23.4.2007

Isä osti Pirisen Heikiltä joskus 1950 luvun alussa ns. kantakirjatamman, nimi oli Tähti. Siitä hevosesta voisin kertoa vaikka kuinka paljon,sanon vain sen että ei kiltimpää eläintä voi olla kuin se oli. Minä kuljin sen kanssa monessa talossa kyntämässä ja tekemässä peruna maita. Se hevonen oli ns. laupiassamarialainen.Alpo veljeni kanssa muisteltiin millainen meidän ensimäinen hevonen on ollut.Isäni Reino Hulkkonen oli ostanut sen Suovanlahdelta sodasta päästyään joltain Cerlatiuksen työnjohtajalta. Emme muista hevosen nimeä kumpikaan.Mutta Alpolle soitettuani muistoni vahvistamaksi se hevonen oli aika erikoinen. Siten että kun se teki menotenän se ei liikkunut mihinkään. Muistimme tapauksen kun Alpo oli hakenut keväällä pentinselkämältä sillä rankakuormaa ja hevonen oli päättänyt olla liikkumatta.Alpo oli jättänut hevosen metsään ja kävellyt kotia hakemaan isää kaveriksi. Isäni tiesi jo hevosen käyttäytymisen ja hänellä oli pinna palanut, he lähtivät hevosta hakemaan metsästä haulikon kanssa. Muistan itsekkin tapauksen ,he olivat sitoneet Alpon puseron hevosen pään ympäri ja isä oli laittanut haulikon hevosen hännän alle, ja Alpo istui rankakuorman päällä ohjaksista pitäen ettei hevonen karkaisi kun isä ampuu. No isä oli ampunut!Tulos oli ettei hevonen ollut reakoinut mitenkään. Uudet neuvot oli tarpeen? He riisuivat hevosen valjaista ja taluttivat sitä aikansa, ja valjastivat uudelleen. Sen jälkeen hevonen veti kuorman kotia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.Siihen aikaan hevonen oli talossa tärkeämpi kuin lehmä, sillä tehtiin kaikki peltotyöt ja ennen kaikkea talvella sillä ajettiin metsäyhtiöitten puutavaraa järvien rantaan uitettavaksi tai maanteiden viereen laaniin jatko kuljetuksia varten, eli sillä tienattiin. Isäni ainakin kuvitteli olevansa hevosmies, joten päätteli ettei tällä kaakilla voi lähteä kunnan savotalle. Niimpä seuraavien mustalaisten kanssa vaihtoi hevosta! Sen hevosen muistan oikein hyvin, eikä se ollut paljon parempi, sen nimi oli Lotta. Se oli aivan vauhko, se juoksi aina eikä sitä saanut pysähtymään kin seinää tai muuta estettä vasten. Eikä sitä voinut kengittää tavanomaisesti. Muistan hyvin kun isäni rakenti silloisen savusaunan taakse ns. pakkopilttuun jossa hevonen nostettiin ilmaan, ja kengitettävä jalka sidottiin ylös siten että sille saatiin kenkä jalkaan. Se hevonen ei meillä myöskään ollut kovin pitkään. En muista aivan varmaan mihin Lotta hevonen meiltä lähti. Mutta sellainen muistikuva mulla on että kaaleet sen meiltä osti. Sen jälkeen meille ostettiin Pirisen Heikiltä Tähti niminen tamma joka oli ns. kantakirja hevonen.Se oli kiltti ja nöyrä. Tähti astutettiin Termän Paulin oriilla ja Tähti synnytti meille potran orivarsan, joka ristittiin poika nimiseksi. Poika oli minulle hyvin läheinen koko sen elämän ajan. Minä jopa itkin kaksi kertaa. Eka kerran kun isä sitoi sen sähköpylvääseen ja pieksi sen moottoripyörän vaijerilla, kysyin syytä moiseen käyttäytymiseen? isän vastaus oli että oriista pitää hakata luonto pois. Sitä en ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään. Taisi olla pieksijässä vika. Pasasen Reijo viittasi kirjoituksessaan Järveläisen Paulin traktorin hakkaamiseen se on aivan tosi. Minä olen sen nähnyt omin silmin kuorikoskella Paulin kotitilan metsässä Niinimäessä, lähellä Pihtiputaan rajaa. No se on oma tarina. Mutta siihen Poika hevoseen palatakseni minä ajoin sillä tuhansia kuutioita puuta,kynsin ja karhidin peltoja, lanasin Egyptinkorven tietä ja ties mitä. Kengitin ja hoidin sitä kuin omaa läheistä minusta tuntui siltä että se ymmärsi mitä sille puhuttiin. Muistan että suurmäen Jussia pidettiin kylällä arvostettuna hevosmiehenä. Jussi sanoi mulle joskus 60luvun alkupuolella, että olet sinä nuoreksi pojaksi ihmemies kun sinä pärjäät tuon oriin kanssa noin hyvin. Siitä olin ylpeä kun sanominen tuli minusta korkealta taholta. Olin päässyt kansakoulusta jo pois kun orinevan ympärillä oli ollut silloisen Kymiyhtiön mailla isot hakkuut. Seuraavana talvena piti ruveta ajamaan puut laaniin lähelle Kolkunjokea. Silloin oli Nerkin Armas yhtiön työnjohtaja ja asui perheineen orinaholla.Silloin oli muutamat tilalliset ostanut traktoreita jotka rupesi harjoittelemaan puutavaran ajoa tien varteen. Huikarin Kalle teki rekiä. Muistan oikein elävästi kun Armas pyysi meiltä hevosta ja miehiä ajamaan harvalta alueelta puut laaniin. Isä laittoi sinne minut ja Tapanin minä olin hevosen kanssa kortteelia orinahassa,ja ajettiinpuuta laaniin niin perusteellisesti. Hakalan Järveläisen Paulilta petti hermot jossain vaiheessa kun ne polki raiteita sinne hakkuu alueelle, hän sanoi että nuo poijat kerkiää ajaa nuo puut tuolla hevosella ennen kuin me saammme raiteet polettua. Muistaakseni siellä oli traktoreiden kanssa Hiekkapuron Aatami,Koivuharjun Kalle ja Järveläisen Pauli. Jos oikein muistan kaikilla oli 361Valmetit vetoja tai työntöjä oli silloin vain takapyörissä. Sitten kun olin 18 vuotias meille ostettiin myös traktori. Poika hevonen tuli tarpeettomaksi, siitä piti luopua. Silloin neuvoteltiin isän kanssa kovalla äänellä. Minä hävisin ja itkin katkerasti muistan vieläkin minne menin suruani purkamaan. Vielä siitä oriista sen verran että sillä astuttettiin samaisenTermän Paulin tamma, joka kuoli synnytykseen. Astutuksen jälkeen Poika oli luonteeltaan sellainen ettei sen luokse ollut menemistä muilla perheen jäsenillä kuin isällä ja minulla. Se nousi laitumella takajaloilleen ja tallissa yritti lyödä etusellaan. Tämä meidän hevosista.

Kinnusen Väinön hevosista lisää oikein hauskoja tapauksia. väinö oli aina hauska ihminen, niin eläinten kuin ihmisten kanssa.välillä ei välttämättä hauskoja tapahtuma hetkellä. Olin koulussa silloin kun Kinnusen uutta taloa rakennettiin.Siellä oli Tiitilän Paanasen veikko sitä rakentamassa. Väinö oli tilannu Kolkun osuuskauppaan ikkunalasit, silloin oli kevät osittaen tie oli sula. Väinö oli hevosen ja reen kanssa lasija hakemassa kaupasta, itse olin tulossa koulusta kotija ja Väinö pyysi minua kaveriksi pitämään laseja pystyssä.Tottakai menin rekeen Väinölle kaveriksi.Matkan teko loppui kuitenkin lyhyeen Väinön reki hajosi Suurensuonmäen tien haaraan.No silloinkinkylällä oli toverihenkeä, Väinö kävi pyytämässä Lehtolan Artulta rekeä lainaan jonka tietenkin Arttu lainasi. Osa ikkunoista meni rikki ja niin suonlaidassa ei ole sisälle tullut. Se Väinön hevonen oli omituisen näköinen sillä oli paljon sellaisia syyliä tai sieni rypäleitä mahassa ja jaloissa. Hevonen ei käyttäytymisen suhteen ollut muuten erikoinen. Sen jälkeen Väinöllä oli toinen hevonen jolla oli takajalat aivan vempulat! Sen nimi oli Nappula. Se oli ihmeellinen hevonen sillä se veti kuormaa siinä kun muutkin hevoset. Mutta muistan siitä hevosesta erään tapauksen, joka silloin tapahtuessaan ei välttämättä ollut hauska. Väinö tuli Kolkulta Rantalasta heinäkuorman kanssa, oli osuuskaupassa kuormansa kanssa ostoksilla ja minä pääsin koulusta tulin kaupalle ja Väinö kilttinä miehenä sanoi että tule Olavi kyytiin. Tottamooses minä Väinön kyytiin läksin. No me ajettiin kotijapäin ja minä Väinölle ihmettelin sen tapaa kävellä.Siihen Väinö mulle kertoi ettei se mitään haittaa ja se on kova juoksemaan. Kuin ollakkaan oltiin tulossa ns Rasilanmäessä Väinö näppäs suitsilla Nappulan ronkalle ja hevonen laukkaan niin eikö se hevonen menny turvalleen ja se heinähäkki kaatui me Väinön kanssa lennettiin metsään ja ostoksia etsittiin vielä seuraavana päivänä. Kouluaikana muistan kun maanantaisin Kolkulle talvisin meni paljon hevosmiehiä puutavaran ajoon. Sitten niissä oli joitain jotka ei meitä koululaisia ottanut rekeen eikä hyväksynyt sitä että seisoimme reen kannoilla. Isäni ja Kinnus Väinöä pidettiin oppilaiden parissa hyvinä aikuisina kin ne otti ronkelin kaiteelle istumaan. En viitti kertoa nimiä jotka heilutti suitsiperijä samalla käskien painua helvettiin.

mehtäpena, 24.4.2007

Enpä ole ennen tiennytkään että Olavi on ollut noin armoitettu hevosmies. Olimme kyllä Isän kanssa samoissa savotoissa Reino Hulkkosen kanssa mutta vänkärinä oli muistini mukaan silloin Alpo jos lie ollut jo myöhemmin Ollikin. Ei tuohon aikaan pakkasia pelätty. Meillä ei tainnut olla mittaria koko talossa. Kerran kun menimme sinne Orinevan suuntaan niin Leivo Otto syksyi pirtistään vihaisena tielle ja pysätti meidät. Muistan hyvin hänen vaatetuksensa. Harmaat pitkävartiset huopikkaat, harmaa korkeakauluksinen villapaita ja turkki niskassa. Otto ärhensi Isälle. ” Hulluko sinä oot kun tämmöisellä pakkasella(38 C) mehtään yrität. Minä kiellän eihän tuota kestä hevosenkaan terveys saatikka sitten keskenkasvuisen pojan”. En tykännyt yhtään tästä maininnasta. Muistini mukaan menimme kuitenkin metsään joten Oton kielto ei meihin tepsinyt.

Ajoimme halkoja tienvarteen. Eemil Lappalainen ”motinteon suomenmestari” oli niitä hakannut. Olivat siistissä pinoissa ja hyvin ne piti latoa myöskin tienvarressa. Emme juurikaan olleet hakkuuhommissa mutta kerran Otto vai olikohan Armas pyysi meitä kaatamaan muutamia tukkirunkoja palstalta josta suoritimme ajoa. Minä lähdin viemään halkokuormaa ja Isä jäi kaatamaan pitkiä mäntytukkeja. Minulla oli kova halu näyttää että pärjäisin miestentöissä. Senpä vuoksi purin halkokuorman niin nopeasti kuin ikänä pystyin. Kun sitten palasin palstalle takaisin Isä ei vielä osannut kai odottaa minua. Niinpä havahduin yhtäkkiä Isän huuton ”nyt se kaatuu”. Pitkä mänty tuli hevosta ja minua ihan kohti. Ja se kaatui juuri siihen paikkaan missä minä istuin ronkeleiden etulankulla. Mutta minäpä en enää istunutkaan paikallani. Hevonen havaitsi mitä oli tapahtumassa ja teki niin kovan äkkiryntäyksen eteenpäin että minä lensin ronkeleiden alle selälleni hartiat takareen etulaudan päälle. Sitten mentiin kovaa kyytiä muutama sata metriä ennenkuin hevonen rauhoittui. Isä juoksi naama valkoisena perässä. Minulle ei käynyt kuinkaan. Tällä kertaa lähdettiin kotia keskenpäivän. Isä sanoi että hän ei pysty tänä päivänä enää jatkamaan jalat vapisee.Olen myöhemmoin kuullut monenlaisia kertomuksia ”varjeluksesta”. Aina on muistunut silloin tämä tapaus mieleen. Oli se niin kovaa kyytiä että on siinä suojelusenkelilläkin kiirettä pitänyt.

Ehkä olin tuolloin 14-15 iässä. Taitaisi nykypäivänä tulla syyte lapsityövoiman käytöstä. Minä muistelen kuitenkin noita aikoja tosi hyvällä mielin. En koe mitenkään joutuneeni kohtuuttoman kovasti töissä kärsimään. Metsäänhän tuo veri vetää taas vanhoilla päivillä. Ei ole kyllä enää Tähti tammaa, Poika oritta eikä Sasu ruunaa. Mutta kyllä mönkijä on kanssa kova peli. Suurinpiirtein samankokoinen kuorma sillä tulee kun hevosellakin eikä tartte kun vähän peukalolla kaasua painaa.

Ellu Kananen, 10.3.2007

Aamuaurinko alkoi lämmittää Rasilan ullakon harmaita seiniä. Valonsäteet tulivat lautojen välistä ja saivat ilmassa leijuvat hiukkaset näkyviksi. Lintujen liverrys oli kuulunut jo jonkin aikaa tauotta. Ne ylistivät kauniin kesäisen päivän kunniaa.

Lyyli oli herännyt jo lintujen lauluun, kun kuuli Mari-äidin nousevan vintin portaikkoon. ”Nousehan jo! Lehmät odottavat!”

Lyyli-tyttönen oli tehnyt ullakolle oman ”kömmänänsä”, huoneensa. Pahvista hän oli viritellyt huoneen seinät, heti siihen portaiden viereen. Eihän se iso tila ollut, juuri ja juuri siihen sopi nukkumaan ja vaatteetkin roikkuivat kattoon viritetyllä orrella. Mutta ennen kaikkea se oli oma tila. Sinne saattoi kutsua omia vieraita!

Niin ainakin Lyyli luuli. Ennen kuin ilkikuriset pikkuveljet – Voitto ja Reino – olivat kantaneet salaa likaisia hikisiä pihkalta haisevia ukkojen työkamppeita vaateorren täyteen! Ja Lyylin Salavieras oli juuri tulossa kylään! Kyllä siinä saivat pikkuveljet kyytiä, mutta hauskaa oli. Niin kuin aina Heinäkylällä.

Ei ollut suru puserossa silloin, kun Heinäkylän nuoriso kokoontui. Hauskaa osattiin pitää, sellaista ”mukavaa” hauskaa. Kepposia keksittiin ja niille naurettiin vielä vuosienkin kuluttua. Jos paikalle sattuivat Kinnusen Väinö, Kekkosen Vilho, Järveläisen Toivo, Rasilan Voitto ja Reino, saattoi olla varma, että hymy oli korvissa vielä seuraavanakin päivänä.

Mutta tänä suloisen kesäisen kauniina aamuna oli myös työt tehtävä! Elukat – muutama lehmä ja jokunen lammas sekä pari possua – odottivat hoitajiaan. Aamiaista odottivat hevosetkin. Niille oli myös hankittava evästä tulevalle talvelle ja siihenhän tällaiset poutasäät olivat parhaita mahdollisia. Talviruuaksi eläimet saivat Heinäsuvannolta kuivattua kortetta, jota annettiin lehmille herutukseen. Muut eläimet ja ummessa olevat saivat sitten tyytyä kuivan maan heinään – jäkkiheinään.

Heinäsuvannolle on Rasilasta noin kymmenen kilometriä. Heinät olivat kysyttyä tavaraa, joten heinäsarat olivat numeroituja ja ne myytiin huutokaupalla eniten tarjoavalle. Kortepalstat olivat arvokkaimmat ja kuivan maan heinäpalstat huokeampia. Pieluksiin kasatut ja kuivatut heinät ajettiin sitten talven mittaan heinähäkillä Rasilaan.

Pihapelloilla, joita oli Rasilassa noin 3-4 hehtaaria, viljeltiin viljoja – ruista, kauraa, ohraa ja vehnää. Tietysti oli jonkin verran perunaa ja muita kasviksia. Lehmät vietiin laiduntamaan kauemmaksi metsähakoihin. Paimenessa olo olikin tuttua hommaa sen ajan lapsosille. Töitä oli paljon ja kaikki osallistuivat niihin kykyjensä ja voimiensa mukaisesti.

Aamutoimien jälkeen piti kiireesti joutua matkaan, koska matka oli pitkä ja se piti kulkea jalkaisin. Pojilla oli tietenkin polkupyörät, mutta eiväthän he huolineet isosiskoa kyytiinsä. Työmaalle piti kulkea kylän läpi, joten ei sitä voinut mitenkään missään työkamppeissaan kulkea, nuori ihminen – tiedä, kuka vastaan tulisi! Lyyli puki päälleen sinisen ruutukaisen hameensa, jonka hän sitten riisui perille päästyään ja laittoi sen pellon reunaan puun päälle odottamaan työpäivän päättymistä.

Pojat olivat jo aloittaneet hommansa. He niittivät ensin viikatteella heinät ja kortteet ja Lyyli tuli perässä haravoiden ja tehden takkoja. Suosarat olivat märkiä, vettä oli saroilla polveen saakka, mikä teki työstä vielä raskaampaa. Pojat kantoivat märät, vettä valuvat takat sitten sarkojen päähän pielekseen. Näin kului päivä; takat saatiin tehdyksi ja pieles valmiiksi – oli kotiin lähdön aika.

Mutta missäs hame? Juuri siinä, mihin Lyyli hameensa jätti, oli nyt komea, kovalla työllä tehty pieles! Eikä siinä auttanut muuta kuin purkaa koko pieles – päivän homma melkein uusiksi. Mahtoi siinä poikien mielessä naiskunta saada pisteitä, miinuspisteitä. Ja varmaan tarjosivat urakan jälkeen kilpaa Lyyli-siskolle kyytiä kotia kohti!

Niin sai Lyyli hameensa ja kotimatka alkoi. Pojat painelivat pyörillään kovaa kyytiä edellä. Matkalla Lyyliä vielä huoletti, söisivätkö pojat häneltä kaiken iltavellin, eikä hänelle jäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hän kiirehti kotiin, mutta onneksi Mari-äiti oli säästänyt tytölle osansa. Niin päivä sai onnellisen lopun ja väsyneet heinäntekijät pääsivät ansaitulle yölevolle.

Lyylin puolesta ylös merkannut Kanasen Ellu.

Tellu, 11.3.2007

Kiitos Ellu ja Lyyli tuosta mukavasta tarinasta! Taas karttui tietämys uusilla tai unhoksiin painuneilla asioilla ja sanoilla, esim. kömmänä. Kyllä suomen kieli on rikasta ollut, ja toivottavasti pysyy edelleenkin. Siinä auttavat tämänkaltaiset tarinapalstat.

Ja antaapa nämä tarinat aihetta vähän suhteuttaa asioita. Niin kuin nyt esimerkiksi nykyistä työpäivää ja jaksamista entisaikaisiin.

Oikein paljon lämpimiä terveisiä Lyylille! Jatkakaa ihmeessä tätä yhteistyötä, kyllä sen hedelmistä on mahtavaa päästä osalliseksi.

Marja-Leena, 12.3.2007

Hyvä tarina ja hieno kerronta, kirjoitappa Ellu lisää sinulla on sana hallussa. Hyvää kevättä!

mehtäpena, 15.7.2007

Pitkään on ollut mielessä kommendoida tätä Ellun mukavaa juttua.Muiden muistin, en omani olen itsekin ollut joskus ihan sotien jälkeen mukana heinässä heinäsuvannolla. Olen kuullut että heinämiehet pyytivät Suvannosta myös kalaa jota sitten suolattiin särpimeksi. Tästä tuli kansan suussa lause ” suvannon särki on parempaa kuin kesävoi”.

Erikoisen mielenkiintoinen on koko Heinäsuvannon historia. Tähän lainaan Konstantin Sarlinin laatimaa tekstiä vuodelta 1912

”Kertomus Suvannon järvikuivan synnystä,tulevan sukupolven varalle, joka ei liiemmin tunne asioita”

1) Vuoden 1811 alkupuolella, ja ummelleen sata vuotta takaperin , näyttää syntyneen ajatus hankkimaan heinämaata Kumpumäen puolikunnalle, jolla oli vähän niittyä ja nekin vähät kuivaperäisiä rinnemaita. Oli sitten huomattu Suvantojärven olevan matalan ja mutapohjaisen ja siis soveliaan kuivattavaksi.

2) Hakijat olivat sitten saaneet kuuluisan maanmittarin Daniesonin pitämään laillisen syynin ja tarkastuksen Suvantojärvellä syyskuun 2 p:nä 1811. Pöytäkirja on tarkasti laadittu ja osoittaa suurta perehtymistä tällaisiin asioihin. Laillisen kuulutuksen kautta olivat rajanaapurit sekä Waasan että Kuopion läänistä kutsuttu toimitukseen ja saapuneet miehissä myös Kuopionkin puolelta Vuonamonlahden ja Kotajärven kyläläiset , joiden maat sattuvat järven eteläpäähän , vaan jotka eivät ryhtyneet kuivaustyöhön.

3) Maaherra Waasan läänissä on sitten päätöksellä, annettu 13 p:nä heinäkuuta 1812 sallineet hakijain kuivata Suvantojärveä niin laajalta kuin se suinkin siihen käytettävällä kustannuksella tapahtua taitaa. Päätös on myös laillisessa järjestyksessä kommuniseerattu Kruunun virkamiehen kautta.

4) Ummelleen puoli vuosisataa kaivoivat hakijat itse ja heidän urakoitsijansa, suusanallisilla välipuheilla, Suvantojokea , saavuttamatta sanottavaa tulosta.

5) Vuonna 1864 joulukuun 11 p:nä pidettiin laillisesti kuulutettu yhtiökokous ja perustettiin varsinainen SUVANTOJÄRVEN KUIVATUSYHTIÖ. Tässä olivat kaikki osakkaat saapuvilla ja vahvistivat nimillänsä lailliselle karttapaperille laaditut yhtiön perusteet, jonka todistivat kaksi virkamiestä, kirjoituksen taitavia molemmat, nim, Kylänvanhin Johan Hackselius ja aliupseeri Matts Buur ynnä Martti Kumpulainen.

6 Siitä päivästä alkoi varsinainen vuotuinen kuivatustyö, usein 32 miehellä , eli 2 työmiestä jokaiselta miesosalta, joten jos alettiin uupua ja turvaannuttiin valtionapuun.

7) Valtio saapuikin apuun runsaalla kädellä. Saatiin rahana 10.500 markkaa, työkalut rakennusmestarit, ja lisäksi vielä särvinrahaa 40 penniä jokaiselta yhtiön tekemältä työpäivältä.

8) Paitsi tuota runsata valtionapua , maksoi koko kuivatustyö yhtiölle , yhteenlaskettuna , kolmenkymmenen vuoden kuluessa noin 161 000 markkaa.

9) Kuivatustyö valmistui 1896 ja loppusyynin toimitti Yli-insinööri Verner Lindberg. Yhtiö velvoitettiin sitten, suuren sakon uhalla, pitämään vetokanava ainiaan kunnossa.

10) Heinäkuun 8 päivänä 1909 vahvistettiin yhtiön kantakirja varsinaisessa yhtiökokouksessa, ainiaan noudatettavaksisekä ääniluku. Tämä erityisesti vielä nimillä lujitettiin, kutsuttujen todistajien maisteri Iivari Tuohimaan ja kunnan esimies Akseli Toikkasen läsnäollessa.

11) Yhtiö pitäköön tarkan huolen kanavan siivoamisesta joka kesä, muuten joudutaan tekemisiin Kruunun virkamiesten kanssa uhkasakon suhteen.

12) Paras hoitokeino järvikanavan suhteen on näyttäytynyt olevan kanavan pohjan niittäminen, sitä varten löytyvillä paksuilla viikatteilla ja rautaharoilla joita on yhtiön varastossa

Kertomuksen oli laatinut Lepolassa kesäkuussa 1912 K. Sarlin Saraste, yhtiön isännöitsijä.

Allekirjoittaneelle joku on toimittanut muitakin dokumentteja Heinäsuvannosta joten jos jotakuta kiinnostaa niin pyytäkää. Näin se aika muuttuu. Myös virkakieli näkyy muuttuvan. Pian on ummelleen kaksisataa vuotta kun ensimmäiset lapiomiehet joen pohjaa raapivat. Samoin pian tulee sata vuotta kun Konstantin Sarlin edellä olevan toimintakertomuksen laati. Heinä suvanto on noussut uuteen arvoon, nyt lintujen pesimä ja pysähdyspaikkana. Kannattaa käydä itse katsomassa.

Yksinäinen ratsastaja, 24.2.2007

Harvassa alkavat olla ne miehet, jotka ovat joskus tehneet hevoskauppoja ja itse omistaneet hevosen, mutta tokihan joukossamme on vielä monia miehiä ja naisia, jotka ovat vuosikausia tehneet hevosten kanssa maataloustöitä, metsätöitä, muuta ajoa tai vaikkapa vain hevoskyytiä. Heillä on varmaan paljon hevosiin liittyviä muistoja, joita tässä nyt yritän härnätä esiin. Itse en ole koskaan edes valjastanut hevosta, mutta alle kymmenvuotiaallekin jäi toki 60-luvun lopulta Janne-ruunasta joitain muistoja, joita tähän pohjustukseksi raapustelen – jä ehkä vähän muutakin mitä hevosista mieleen juohtuu.

Sota-aikana vietiin hevosia armeijan tarpeisiin, mutta jäihän niitä kotirintamallekin. Suurempi puute taisi olla hevosmiehistä, jolloin hevoshommat lankesivat ukoille ja joskus akoillekin. Mökinaholla hevosmies oli Alma ja taitaapa tuolla kuvagalleriassa olla kuvakin, jossa sutjakan hevosen (liekö se Poju tai Poku) perässä on jonkinsortin hankmo ja tämä kolmekymppinen neiti nohovana suitissa. Aunekin saattoi ajaa, kunhan Alma valjasti ja pisti aisoihin. Kerran oli Kapusta-Villekin kysynyt Almalta hevosta lainaan kirkkoreissulleen, mutta eipä ollut antanut, kun oli pelännyt, että ”vielä rilloovat sitä kovasti”. Tämä lie tapahtunut Veikon ollessa vielä sotareissulla eikä siis saanut Ville puoltoääniä tähän hevoslainaan edes Alman pikkusiskolta eli tulevalta miniältään.

Toinen kuulovarainen vanha hevosjuttu tulee mieleen Tiitilästä. Liekö itse talon pohjan kaivussa (iso monttu, kellaritiloja koko talon alla) hevoskärryt kipannu siihen malliin, että polle nousi aisojen nostattamana ilmaan. Hevosparalla tietysti henki ahtaalla kun länget paino henkitorvea ja kaulasuonia ja joku siinä sitten oli hyppinyt puukon kanssa, että olis yltäny vetämään rinnustimet poikki. Veikkohan se tietenii muistaa tämänkin jutun…

Isommissa taloissa oli kolmekin aikuista hevosta, mutta pienemmissä ei ensimmäistäkään. Ja jos sitten oli se yksi kaakki niin sepä saattoi olla monesti talon arvokkain irtain omaisuus. Ja hevostöitähän oli ympäri vuoden eli peltotöitä kesällä, puutavaran ajoa talvella ja kyytiapuna milloin vaan. Tällainen kausisuhdanteiden tasoittaja kannatti pitää hyvässä kunnossa ja erityisesti talven puutavara-ajoa varten, jolloin se toi lisätienestejä monen hakkamiehen verran melkeinpä heinä- ja apepalkalla.

Peltoniemen hevonen oli joskus Veikolla lainassa ja oli silloinkin, kun kävi vuoden 1963 paikeilla hakemassa Kokkilasta sen oman Janne-ruunan Kymön kautta Sipukkaan. Liekö kiertäny vorokkiakin keluhommissa siinä sahan rannassa, mutta jäihin tämä Janne ainakin oli takuuvarmasti nuorempana pudonnut. Sen seurauksena pelkäsi talviaikaan, jos vähänkin näytti, että lumen alla saattoi olla vettä. Mutta ei muuta kun edelle kävelemään niin tulihan se Jannekin perässä. Se oli sitä edestä johtamista.

Olisko halkokaupan förskottina Veikko tuon alle 10-vuotiaan ruunan kuitannu. Edellisenä talvena oli nimittäin iso hakkuu Sirppilahden liepeillä. Veikko kai osti hakkuualueen koivut Sirppilahen Martilta pystyyn, teki ne hakkuun lopuksi haloiksi ja Jannen ensimmäisiä työhommia olikin noitten halkojen ajo tienvarteen. Ei siis varsinaisesti ”haukkunut hintaansa” vaan veti oman hintansa vähän niinku jälkijunassa ja jälkikäteen. Peltoniemen Viljo oli ajamassa omalla hevosellaan ja Timo semmosena rippikoulun käyneenä Jannella – eikä tietenkään päässyt Vilkin mottimääriin vaikka kuinka oli riehunu. Satakunta mottia, kaipa siinä ajossa pari päivää oli heiluttu.

Aiemmin syksyllä ja talvella oli siis tehty kuitupuut ja tukit. Olipa eräänä päivänä siinä savotassa Viljolle ja hevoselle rekineen tullut äkkilähtö aikamoisella rytinällä, kun työmaalle tuotiin sanaa, että Peltoniemen navetta on tulessa. Ei ollu puunrungot eikä pienet pinotkaan hidastaneet sitä äkkilähtöä. Ja Timo laitettu juoksemaan jään yli Peippoon lisäapua hälyttämään. Oli kuulemma pakkasilma vähän ottanu keuhkoon siinä järvenselällä. Kova oli pakkanen, mutta navetassa oli olleet kuumat paikat, kun Veikkokin sieltä oli viimeisiä vasikoita kantanut ulos, vain yksi vasikka jäi liekkeihin. Joku mulli taisi puskea omin avuin itsensä karsinasta läpi. Lopputalven oli sitten vähän pitempi lypsymatka, kun elukat oli Sirppilahden navetassa evakossa. Onneksi se navetta oli ennestään tuttu ja uusikin navetta taisi olla jo tulollaan.

Jonninmoista ryskettä oli kerran kesällä Heinäsuollakin, kun olin Veikon ja Jannen mukana siellä veturin takana, jossa oli ne vetelimmät rimmit ja johon uusia sarkoja vasta suunniteltiin. Janne tipahti mahaansa myöten siihen hetteikköön niin, että munatkin siltä olis kastunu, jos sillä ne olis vielä ollu tallessa. Aitaa siinä ei kaatunu, mutta hurjaa oli meininki, kun Veikko sitä hakkasi siitä hetteiköstä ylös. Mutta kovana siinä piti ollakin, ettei tullut siitä hautapaikkaa sille hevoselle. Jos sitä ei sieltä heti olis saanut ylös niin eipä se olis muutaman minuutin päästä jaksanu sieltä omin voimin ja lähimpään taloon pari kilometriä matkaa. Eikä siinä olis muutamasta ukosta ollut paljon apua. No, silloin ymmärsi Jannekin, että tosi oli kyseessä ja kuontuihan se sieltä viimein ylös, kun vähän ojensi.

Janne se saattoi joskus tehdä topin varsinkin vieraammille ajureille ja työmaalle mennessä, mutta kotiinpäin tuli reippaasti ja juoksikin mielellään. Itsekin alle 10-vuotisna ajoin sen joskus yksinäni Heinäsuolta kärryjen kanssa ja tuskinpa olisin sitä saanut oman tienhaaran ohi vaikka olisin yrittänytkin. Kyllä se kotitielle kääntyi ohjastamatta. Tulipa joskus yksinkin, kun vaan käski kotiinpäin. Kerran soitti Veikko Tiitilästä, että hän pisti Jannen tulemaan reen kanssa siitä suoraan, että onko sitä näkyny. No sieltähän se tulla jolokutteli Lehtolan rajan rekiuraa pitkin. Ja erään kerran pojan jullikat jossain Suurensuon kapulasillan takana kävelivät reen perässä ja leikillään komensivat Jannea, että ”mää kottiin siitä!”. No Jannehan lähti ja oikein haipakalla. Niinpä tuli Janne pihaan yksin reki perässään ja oli varmaan jo riisuttuna ja piehtaroineena tallissa, kun pojat vasta kotiutuivat jalkapatikassa.

Semmonenkin souvi on jäänyt mieleen, kun Veikko teki Artulle vanerikoivuja siinä Lehtolan metässä ja veteli ne sitten Jannen kanssa ilman sen suurempia ajouria sellaisella juontokouralla yksitellen tien varteen. Hellilän maalla, järven rannassa taisi olla myös samanlainen vanerikoivusavotta. Ja Pentinselkämällä kunnan maalla oli Timo Jannen kanssa halkojen ajossa ja liekö ollut vielä Valmetin syrjäyttämä Esko-ruuna Lehtolan Eeron kaverina. Pojat jättivät ajopelit yöksi mehtään ja ratsastivat työmatkat.

Olikohan Hulukkos-Reino jonkinlainen länkimestari? Ainakin muistan joskus Reinon luona länkiasioissa käyneemme. Siltä reissulta jäi myös mieleen, kun Oili-tyttö ryysti kahvipöydässä maitoa suoraan kannusta… Länget oli puuta ja pehmusteet ja rahkeet nahkaa. Viimenen parireki oli meillä jo rautaa ja niin oli luokkikin. Aittojen seinissä näki vielä paininpuita ja tappeja, jossa oli kai ollut puisia luokkeja tekkeytymässä. Ja sitten oli päitset, kuolaimet, (se)tolkka, tolkkaremmi, mahavyö. Raspilla hiottiin kaviota ennen kengitystä. Viholaissäkissä oli mukana talvella heiniä – kävi istuinpehmusteeksi ja hevoselle eväspaketiksi. Ajon jälkeen annettin rauhassa piehtaroida lumessa, ensin kylelleen ja siitä sitten selän kautta ympäri. Etukaviolla kuopimalla ja päätä nyökyttämällä viestitti jos oli jano tai nälkä. Pehkuja hakattiin appeeksi, jota terästettiin jauhoilla ja vedellä – liekö ollut liiankin runsaskuitusta ja terveysvaikutteista.

Elokuussa 1968 seurasin huolestuneena Tsekkoslovakian tilanteen kiristymistä ja valmistauduin aloittamaan ensimmäistä kouluvuottani naapurikylällä. Ja sitä vartenhan piti käydä neuvolassa. Siinä meni hyvä työpäivä kirkkoreissuun eikä seuraavan aamulypsyn tunnelmaa helpottanut sekään, että se kolmoisrokote (PDT) oli tökätty ronkkaan. Kankku kipeänä raahustin navetan betonilattialla aikeissa astua ovesta ladon puolelle, kun silmiini osui oven saranapuolella ollut sinivalkoinen tyhjä lypsyvoidepurkki. Samalla kun työnsin ovea auki potkaisin kankun kipeydestä suivaantuneena tuota tyhjää peltipurkkia ja taisipa purkki rämähtää oikein kunnolla – niinkuin oli tarkoituskin. Seuraava muistikuva onkin siitä kun heräsin kammarin sängyssä. Radiosta olisi voinut soida samalla hetkellä ”Läähätän ja läkähdyn” kappaleen kohta ”Kun mua potkaisi polle päähän”, mutta ei sitä oltu vielä silloin levytetty. Heräsin siis, mutta unennäöstä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan…

Lie ollut Veikko lähdössä hevostöihin ja Janne oli sattunut olemaan siinä ladon puolella ahteri kohti navetan ovea – vai olikohan mieluummin se ovi päin hevonpersettä… No kumminki säikähti sitä rämähdystä ja tarjosi aika napakan potkun siihen oveen. Jonkinmoinen reikä siinä ovipaneelissa on tänäkin päivänä. Ja se oven sisäpuoli löi minut siihen betonilattialle. Mutta oma vika, mitäs menit potkimaan sitä purkkia.

Tulin siis tajuihini kammarin sängyssä akkaväkeä ympärillä taivastelemassa, että jos siitä vielä entistä hullumpi tulloo. Tenttasivat muka järenjuoksuakin jollain laskutehtävillä. Muutennii juili ilikeesti peätä se tälli ja sitten vielä semmosta kärttämistä. Vastailinpa sitten kurillaan mitä sattuu. Veikon mielestä arvatenkin se peä oli nyt voan lujempi siltä kohtoo – ja vielä kahen puolen – takaraivo sai lisäpaksuutta betonista ja otsaluu siitä ovesta. Taisivat olla kaikki oikeassa – kovapäinen ja (vähän) tärähtänyt siitä pojasta taisi tulla. ”Se potku tiesi paikkansa…”. Jotkut on kyllä väittäneet niinkin, että ei se oo ollenkaan hullumpi kaveri. Ketähän tuossa uskoisi… Viikon päästä sattui Veikolla olemaan asiaa kirkolle ja käytiin siinä sitten kunnanlääkäri Sepän puheillakin. Aivotärräystä hyö siinä veikkailivat.

Myöhemmin opin, Jannen kantapään kautta senkin, että saattaa se heppa potkasta suoremminkin eli ilman ovipaneelipehmusteita. Eli ei kannata hiippailla hevosen takana niinkuin minä kerran hippailin, kun Veikko sitä talutti pellon reunassa. Tulin siis turhan huomaamatta kävelemään hevosen taakse ja lienenkö mölähtänyt jotakin, josta Janne säikähti ja tarjosi rautakenkää tuohon ylävatsan seutuville. ”Sekin potku tiesi paikkansa – nyt jalohon rintahan…”. Sai siinä vähän aikaa haukkoa henkeään, mutta eipä tuosta vakavia ulkoisia vaurioita tullut eikä tainnut tulla vaurioita tappaisiinkaan. Vaikka teräväthän ne oli ne hokit niissä rautakengissä – paljas luukavio olis tuntunu villatöppöseltä sen rinnalla… Mutta taas – oma vika, mitäs hiippailit.

Joustavat on nuorella ihmisellä luut, ei ne pienestä rikki mene. Telluhan se kerran kompuroi siinä pihassa ja jäi sontakärryjen yliajamaksi ja kuormassa oli oikeesti sitä ihteään, joka on aika raskasta – olen minäkin sen verran sen sortin luovaa työtä tehnyt, että raskain mielinkin kaikkea sitä sontaa muistelen. Ehkä renkaassa oli sopivasti sopivan pehmeää ilmaa ja muutenkin onnea matkassa. Tase-setä kantoi tytön sisälle ja virkosihan se nuorimmainenkin siitä vielä. Ja iso roikalehan tuosta vielä kasvoi.

Tulipa Jannella ratsasteltuakin. Piti vaan saada joku aikuisempi ottamaan se laitumelta kiinni ja pistämään päitset päähän. Itsekin joskus yritin – nätisti otti sen leipäpalan pieneltä kämmeneltä, mutta ei voimat eikä pituus riittäny päitsien laittoon… Eikä riittäny selkään nousemiseenkaan eli piti taluttaa jonkun korokkeen viereen, että pääsi nousemaan selkään. Huteraahan se oli selässä pysyminen ilman satulaa – työhevosen leveä ja kiiltävänliukas selkä. Viholaissäkistä oli vähän pitoapua. Enpä muista tippuneeni, vaikka kerrankin laitumella ratsastaessani astui tuoreen kuukunanmunan päälle, joka poksahti ja siitäkös se säikähti oikein kunnon raville. Kyllä sen kanssa pärjäsi, kunhan sai vaan päitset päähän. Irrallaan laitumella saattoi joskus pillastua ja hätyytellä lehmiäkin.

Oman kylän hevosmiehistä muistan ainakin Suurensuonmäen Jussin ja Tikkasen Antin joskus ajaneen hevosrekineen salolle päin ja illalla takasin. Taisipa joskus iltahämärissä pilkottaa hirvensorkkakin jonkun hevosmiehen kuormasta, kukaan ei vaan tunnu muistavan kuka se olis ollu. Nehän oli tiukassa hirviluvat entisaikaan ja sehän lie ihan tutkittua tietoa, että jos hirvenlihaan tottumaton yhtäkkiä saa sitä kimpaleen ja tekee siitä hyvän paistin niin se vaikuttaa muistiin. Ei enää muista kenenkä kuormasta se oli pilkistäny – ja liekö ollu sorkkakaan… Kannatti kuitenkin nähdä: hyvä näkö – huono muisti – täydempi maha.

Kapulasillan takana Valkeansuon laitamillahan oli lisämaita myös ainakin Alirannan Jussilla, Heimosen Einolla, Hakalan Paulilla ja Hukkanalaisilla. Pitkämatkalaisimpia etämetsänomistajia ja muita ruukkilaisia oli sitten meillä joskus kortteerissa talviaikaan. Alirannan poikia saatto olla 60-luvun lopulla puolenkymmentä, saunakammarissa nukkuivat. Kerkeshän semmonen veljeslauma tehä ropsin poikineen ja Timo oli niitä sitten Jannella ajamassa. Myöhempinä aikoina heillä taisi olla ajopelinä se Lehtolan entinen Valmet 33D.

Heimosen Eino oli myös ja kun Veikko lainasi hänelle rautarekeään niin alko Einoltakin ajo sujumaan, kun ei jääny ihan joka kantoon kiinni niinkuin sillä omalla persjalaksisella puureellään. Intoutuiko ajamaan liiankin isoilla kuormilla, kun muistan, että oli joskus Einon hevosella olkapää aika pahannäköseksi hiertyny längen alla. Vai oliko sitten länget vähän käymättömät tai pehmusteet huonot. Einohan oli rauhallinen mies, mutta kiivasluonteisempia se on suattanna nyppiä, jos samanakin päivänä useamman kuorman joutuu purkamaan, että saa reen irti… Siinä alkaa urakka kusemaan, vaikka kuinka painat pää märkänä.

Hakalan Pauli poikkesi joskus lämmittelemässä niitä reunimmaisia sormiaan. Ei ollu ohjaustehostimia sen aikusissa traktoreissa eli kippeestihän se mahto joskus pakkasessa tärräyttee kynsille, jos oli ratti kahen sormen varassa. Pauli oli siis siirtynyt jo konekantaan, mutta tarina kertoo, että jäi kerran metässä kiinni traktorilla ja roitakalla oli sitä hakannu. Tuskinpa se ruoja siitä irti lähti mutta helepottihan se varmasti nuin niinku henkisesti. Vai liekö tuo tarina samoista lähteistä kuin se, että Mökinahon pellolla se lähti kerran Fergu nousemaan saran päässä kiviraunion päälle, vaikka Arvi oli kuinka pyrryytellyt Fergua pysähtymään. No, nämä traktoriluopioita parjaavat jutut sattavat olla nimenomaan sieltä hevosmiesten tietotoimistosta lähtöisin.

Mehtään taisi kuolla Mökinahonkin viimenen hevonen – Panuko se oli. Niin hävisivät pikkuhiljaa hevoset pelloilta ja sitten metsistäkin ja Pavosen Heskat teiltä. Traktoreita tuli taloihin ja viimeiset hevoset eläköityivät traktoreiden katveessa, uusia eivät enää huolineet. Meiltäkin lehmät lähti ensin ja sitten lähti Jannekin makkaratehtaalle. Yhtenä päivänä tulin koulusta ja oli kuorma-auton jälet siinä navetan eessä. Työhevosella pitää olla töitä, muuten se lihoo ja voi huonosti – niin sitä Jannen lähtöä perusteltiin. Ja kaipa niistä lihoistakin jonkun markan sai.

Oikeat hevostyöt hiipuivat, mutta asustelipa sitten vielä autioituneessa Tavelassa yhtenä kesänä Kahilais-Armas ja treenasi jotain ravihevosen tekelettä. Raskasta rekeä veti kesäkelillä pitkin hiekkatietä ja välillä herkisteli kärryjen kanssa. Taisipa muutama hevonen jäähdytellä kylällä vielä 80-luvullakin: Sammalismäen Eino taisi ottaa Kekkosen Tonnin saattohoitoon eikä Peipossa eikä Peltoniemessäkään Viljot hevillä kaveria jättäneet. Ja parinkymmenen vuoden hevoslaman jälkeen nyt sitten uusi renessanssi Rasilassa: tammoja kaksin kappalein ja etteikö niillä loppukesästä ollut havaittavissa selviä merkkejä aamupahoinvoinnista… Ja ponisuunnitelmistakin olen kuullut huhuja.

Tuossapa siemeneksi hevosjuttuja hevoskauden hiipuvilta viimevuosilta. Enemmän ja parempia juttuja varmasti löytyy vanhemmilta ikäpolvilta ja niitä ajoilta, kun hevoset olivat jokapäiväistä elämää ennen autoja ja traktoreita. Eli ei muuta kuin muistelemaan ja kirjaamaan niitä, pieniäkin tarinoita, tähän jatkoksi. Täkynä vielä vaikkapa seuraavia ituja:

Riittikö rahkeet vai katkesiko ne joskus pahassa paikassa? Veikö joskus raskas kuorma hevosta? Osasivatko jarrutella alamäessä vai oliko niitä jotka juoksivat vain kuorman alta pois? Löikö joskus länget korviin mäkivyöstä huolimatta? Nostettiinko hevosia miesvoimin ojista tai hetteistä? Oliko murre-eroja tuossa elekielessä (kuopimiset, nyökytykset yms.)? Oliko hevosilla asenneongelmia muita kuin omaa isäntää kohtaan? Purivatko, potkivatko, oliko outoja tapoja, vinkeitä, pelkoja tms? Millaisia olivat rintamalta palanneet veteraanikaakit? Varsotettiinko tammoja? Oliko varsan työelämään perehdytysvastuu emällä vai isännällä? Minkä ikäisenä ruunattiin (salavattiin) ja oliko kylällä alan ammattilaisia? jne, jne.

Kylläpä taas venähti vähän överiksi tämä pohjustus…

Reijo Pasanen, 24.2.2007

Siinähän sitä oli tietoa hevosista. Tulee mieleeni ainaskin vinkeistä hevosista Junusmäen viimeinen hevonen. Nimeä en muista, mutta joskus 60- ja 70-luvuilla Junusmäessä oli hevonen, jota ainakin minä pelkäsin. Johtunee lie osittain suuresta kokoerosta ja kun en ollut tottunut hevosia käsittelemään.

Kerran Junusmäen Heikki tuli hakemaan sahajauhoja meiltä. Oli vissiin sahattu puutavaraa uutta taloa varten. Heikin istuessa sisällä isän kanssa, menimme Eskon ja Tuomon kanssa katsomaan hevosta. Vissiin kisailtiin, että kuka uskaltaa mennä lähemmäksi. Esko oli rohkein ja uskalsi mennä lähimmäksi ja menetti lippalakkinsa vähäksi aikaa. Nimittäin hevonen nappasi lippiksen ja jauhoi hetken suuussa ja sylkäisi sitten ulos.

Joskus olimme istuttamassa perunaa Junusmäessä, joka tehtiin silloin vielä monessa talossa hevosella. Heikki oli ohjissa ja hepo aisoissa. Kuului jatkuvasti hevoselle tarkoitettuja komentoja ja kommentteja. Perkele perkele menehän menehän perkele.. Jos heikki lopetti, niin hevonen saattoi pysähtyä.

Tuohon aikaan oli paljolti aidattu vielä pihapiirit ja viljelykset, sekä laitumet. Junusmäessä oli vielä kunnon saranoilla olevat portit, jotka suljettiin salvoilla. Hevonen osasi avata salvat, joten niihin oli kierretty piikkilankaa.

Olimme kerran Tuomon kanssa kasaamassa heinää Heikin kanssa Junussuolla hevospelillä. Heinä ajettiin läpiajettavaan parilatoon, jonka täyttyessä toinen ovi suljettiin ja kuorma peruutettiin latoon. No sattui sellainen juttu, että Heikille tuli jostakin syystä asiaa ladosta ulos ja hän päätti tulla ryömimällä kärryn alta. Pitkän ähellyksen jälkeen kuului kova kiroilu ja käsky, että nyt kiinni hevosen suitsiin. Heikki oli juuttunut kärryn akseliin kiinni hartioistaan. Johan myrkyn lykkäs. Nimittäin minä, eikä Tuomokaan uskaltanut käydä kiinni ohjaksiin. Onneksi hevonen pysyi silloin paikoillaan ja Heikki sai keinoteltua itsensä irti kärryn alta.

Peltoniemessä oli Aso niminen hevonen 70-luvun loppupuolelle. Viimeisinä vuosina sillä ei juurikaan tehty töitä. Maija taisi lähinnä ratsastaa sillä. Olin itse lähinnä Viljon apuna kun ajettiin puutavaraa ja muuta tarpeellista. Melekomoiset määrät puutavaraa Viljo ajeli talvisin lisätienestinä hevosella. Kerrankin putosi jäihin hevosella, tullessaan lisämaalta metsähommista jäitä pitkin. Onneksi oli lähellä rantaa, jonne pääsi jäätä rikkomalla hevosen edestä.

Että semmosia hevosteluja…

mehtäpena, 24.2.2007

Kohtuullisesti kertyi hevoskokemusta päällekirjoittaneellekin. Nyt huomaan kun mönkijän kanssa noita rankoja kuskaan että hyötyä on ollut nuorena oppia rymyämään metässä.

Kerronpahan tuohon ensimmäisen hevoskokemukseni. Ihan sodan jälkeen olisinko ollut 6v isä pisti minut risukarhilla haraamaan perunapeltoa. Sanoi että kyllä se Esko ruuna osaa kulkea slleen niinkun vaolla että rintuus säilyy. Aika hyvin meni siihen asti kun tuli korkea kivi vastaan. Siihen pysähtyi kiven eteen ruuna ja vilkuili taakseen että kummalta puolen ohjastaja käskee kiertää.Tämä taito puuttui nuorelta hevosmieheltä niin että piti huutaa ” isä tuleppas nostamaan tuo kivi tuosta edestä että päästään jatkamaan”. Kivi oli arviolta 2-3 kuutiota joten jäi isältä nostamatta. Tuossa tilanteessa sain sitten jatkokoulutusta hevosen käsittelyssä. Esko oli pienikokoinen mutta erikoisen vireä ja viisas hevonen. Varmaan vähän kurillaan kokeili hevosmiehen taitojani, olisi se oosannut tuon kiven kiertää ilman ohjastajaakin.

Matti, 25.2.2007

Täytynee minunkin, vanhan hevosmiehen, vastata Yksinäisen Ratsastajan haasteeseen ja sepustaa muutama rivi omista kokemuksistani hevosten kanssa.

Einolla oli useita hevosia vuosikymmenien saatossa ja sain ajaa niitä aina kesäisin Kolkulla lomaillessani. Niistä kesistä 1950 luvun lopusta aina1960-luvun alkupuolelle on paljon muistoja. Monta kertaa lennettiin haravakoneen päältä kiven sattuessa pyörän alle. Monta hikipisaraa vuodatettiin tallin alusia tai vasikkakarsinoita tyhjennettäessä luoden sitä itteensä kolikärryn lavoille. Se siitä.

Hauskimmat muistoni liittyvät kuitenkin Kekkoselta lainattuun Tonniin. Nämä muistelut ajoittuvat jonnekin 70- 80- luvun vaiheille. Einolla oli ollut välillä pieni huoleton hevoseton kausi, mutta heinätöitä kuitenkin piti tehdä, vaikka lypsykarja olikin jo laitettu teuraaksi. Siispä seipäällä kuivatut heinät piti saada latoon ja eihän siihen ollut oikein muuta mahdollisuutta kun lainata hevosta Kekkosesta. Kuumana kesäpäivänä ajettiin seipäällä kuivattua heinää latoon oikein urakalla naapurin Tapsalta saadulla kumipyöräkärryllä. Heinämiehille tuli kuitenkin nälkä ja niin sitä lähdettiin tekemään välillä vähän palasta. Ruisleipää, voita ja nötköttiä päälle. Kahvia kyytipojaksi ja taisipa Eino kääräistä Jymy-sätkän tauon lopuksi. Tonni oli sidottu pihlajaan, vesisanko viety eteen ja jätetty aisoihin odottamaan seuraavaa työrupeamaa.

Lähdettiin jatkamaan heinänkasausta. Yllätys odotti pihlajan juurella. Tonni oli käynyt aisoissa pitkälleen ja rojotti pitkin pihanurmea. Vesisanko oli syrjällään. Syntyi kauhea säikähdys, oliko hevonen saanut jonkun sairauskohtauksen vai mistä oli kysymys. Riisuttiin Tonni kiireesti aisoista ja todettiin että on parasta viedä se kotiinsa Kekkoseen enempiä harmeja välttääksemme. Heinänkasuu jäi kesken ja Eino lähti pyörällä ajaen suitsista kiinnipitäen palauttamaan hevosta takaisin Kekkoseen. Yllättäen Tonni halusi juoksun kanssa palata kotilaitumelleen ja eipä aikaakaan kun Tonni saatiin omaan aitaukseensa lehmien pariin. Eino riensi kertomaan Liisalle ja Vilholle tapahtuneesta esittäen epäilyksensä Tonnin mahdollisesta sairastumisesta. Kuinka ollakaan, talonväki taisi tuntea hevosensa ja kun ikkunasta katsottiin laitumelle, niin siellähän Tonni kirmaili tyytyväisenä lehmien seassa nauttien vapaudestaan. Liisalta pääsi heleä nauru kun Tonni oli jujuttanut meitä halutessaan pois aisoista.

Myöhemmin Tonnista tuli ikään kuin perheenjäsen. Eino varmaankin osti (?) hevosen itselleen ja Tonni sai arvoisensa paikan Sammalismäen pihapiirissä. Tonni sai olla vapaana ulkosalla, vierailla naapurissa ja toimihan Tonni myös rakennuksen valvojana Einon tuparemontin aikana. Valvoja oli tarkka ja oli aina paikalla kun töitä tehtiin, käyden esimerkiksi lapionvarteen kiinni vaatien huomiota ja rapsutusta itselleen.

Tyttäremme Jaana oli myös kovin tykästynyt Tonniin ja haimme Keiteleeltä satulan lainaksi jotta ratsastus onnistui paremmin. Muistamme elävästi miten molemmat, Eino ja Tonni, olivat aina hyvästelemässä lähtiessämme kotiin vietettyämme lomaa tai viikonloppuja Sammalismäessä.

Tellu, 26.2.2007

Tosiaankin, liki neljäkymmentä vuotta sitten jäin Jannen vetämien sontakärryjen alle. Omat muistikuvat ovat jo hämärtyneitä ja monien ihmisten muisteloihin kietoutuneita, joten mahdotonta on tavoittaa enää todellista asioiden kulkua. Olin alle kouluikäinen. Sen muistan, että läksin juoksemaan kotiportailta pihan poikki ladon ovelle päin, kun samanaikaisesti minusta katsoen oikealta, navetan päädyssä olleen lantalan suunnasta Janne oli lähestymässä kukkuraisen sontakuorman kanssa. Hevosta ohjasti joku Napparin pojista, ehkäpä Eero. Kompastuin juuri parahiksi, jäin kärryjen alle. Käsittääkseni kärrynrenkaan oli täytynyt kulkea jostain kohtaa ylitseni. Myöhemmin olen alkanut epäillä, onko se voinut olla sittenkään totta – luita ei mennyt poikki, eikä minua käytetty edes lääkärissä. Taju kuitenkin lähti joksikin aikaa, seuraava muistikuva juoksuun lähdön jälkeen on se, että herään sängyltä isän ja äidin makuuhuoneessa, Taisto-setä on vieressäni. Napparin Katri kuulemma oli siinä kovasti itkenyt varmaan syyllisyyttä tuntien, kun poikansa oli suitsissa.

No, eihän minun kai sen kummemmin käynyt. Mahdolliset vinksahdukset lienevät olleet minulle vain hyväksi. Joskus kouluaikoina, kun huomasin lapaluitteni olevan kovin irtonaista laatua, muistan mietiskelleeni, että ehkäpä ne saivat irtonaisen luonteensa tuossa ”pikku haaverissa”. Ja olenpa käyttänyt samaista kokemusta hyödykseni työelämän sontakuormien uhatessa. Ei tarvitse kuin palauttaa muistiin tuo pikkutytölle tuhatkertaisen ylivoimainen kuorma, joka ajaa ylitseni ja selviydyn siitä hengissä, tajutakseni että ihminen selviää melkein mistä vain, jos tarpeeksi haluaa. Tuo sontakuorma taisi todellakin olla vain vahvistukseksi.

Sitten yksi toinen hevosmuistelo. Yksinäinen ratsastaja ehti jo minua muutamaa vuotta vanhempana jopa ratsastella Jannella, mutta minulle se oli vielä kiellettyä. Joskus Jannen vetäessä heinäkuormaa sain kyllä istua sen selässä, kun isä ohjasti. Suitset joskus vähän iskivät reisiin, mutta muuten muistan sen olleen aika mahtavaa, kun sai istua hevosen selässä. Muistelen haaveilleeni ratsastusretkistä väljässä kangasmetsikössä, jossa aurinko pilkahteli mukavasti ja maasto oli kumpuilevaa. Vähän mystinen, seikkailuntäyteinen tunnelma, Robin Hood ja sen sellaista. Piirtelin paperille hevosia, jotka olivat pohjaväriltään valkoisia, mutta niissä oli ruskeita isoja läiskiä. Sellaiseen hevoshaaveilun ajanjaksoon mahtuu muistuma ilmeisesti Sopukassa (?) kesävieraana perheensä kanssa asuneesta pojasta tai nuoresta miehestä, jota kutsuimme Manolitoksi. Hieman taisin kadehtia, kun hän sai ratsastaa pitkin kyliä Jannella (vai oliko se joku muu kylän hevosista?), ja taisi vielä reteesti temppuilla ratsastaessaan. Eikö lie istunut jopa väärin päin hevosen selässä. Taisi olla jostakin etelä-Suomesta, ja omassa mielessäni ehkä värittyi vähän niin kuin kaupunkilaiseksi. Ja tuli tänne nyt rehvastelemaan ja työhevosellamme ratsastelemaan hupiretkiä. Voivoi. Kateus vie kalatkin vedestä, sanotaan. Ja niin se taitaa olla tänäkin päivänä. Vaikka niinhän sen pitäisi olla, että toisen ilo on minunkin iloni.

Tapiolan cowboy, 10.3.2007

Tuossa noita hevosjuttuja lueskellessa tuli mieleen muutama, hyvinkin ilmeisesti, hevosmiesten tietotoimistosta peräisin oleva kuulopuhe. Noita juttuja kuullessani olin niin pieni, että en varmasti muista aivan oikein ja todenperäisyydestä ei ole mitään tietoa.

Jokatapauksessa muistan pienenä kuulleen juttua jostain kylän hevosesta, joka oli tulossa kuskinsa kanssa Kekkosen suunnalta Sipukkaan. Mutta eipä hevonen ollut suostunut Sipukan risteyksestä kääntymään vaan meni vanhasta tottumuksesta kaupalle asti. Kuski ei kehdannut muuten vain kaupalla käydä ja ostipa sitten aina tikkuaskin varmuuden vuoksi. Ilmeisesti tulitikkuja olikin kertynyt varastoon melkoinen määrä.

Sitten toinen juttu, en tiedä oliko kyseessä sama hevonen vai eri. Mutta oli kuulemma ollut erittäin pirteä yksilö. Kyntöhommissa jopa niin paljon vääntöä, että kyntöviillokset olivat lentäneet viereiselle saralle. Ja taisi olla sama polle, kun oli pellolla syömässä ruohoa kiinnitettynä narulla rautakankeen. Jostain syystä se säikähti niin paljon, että juoksi täyttä laukkaa pihaan rautakanki liihottaen narun perässä. Juuri ennen navetan sienää teki ääkkijarrutuksen, jolloin rautakanki iskeytyi navetan seinään. Oli siinä väpättänyt kuulemma puolisen tuntia.

Tiedä sitten vaikka ovat kylän hevosmiehet pikkupoikaa juksanneet jutuillaan. Muistuu meinaan mieleen, että kylällä olisi ollut niinkin taitava ajokoira, joka illan hämärtyessä veti käpälällä hankeen viivan ja jatkoi siitä ajoa seuraavan aamun valjetessa.

mehtäpena, 10.3.2007

Tässä inspiroituu ihan väkisin näihin hevosjuttuihin.Kerronpa dramaattisen tositapauksen, ei mitään hevosmiesten pikkupojille kertomia taruja.

Olin joskus kuuskytluvun alkupuolella maatalousharjoittelijana Hyrylässä Hankkijan Anttilan koetilalla. Siellä oli paljon meitä harjoittelijoita ehkä yli 20 siihen aikaan. Talossa oli jo silloin paljon koneita ja niitähän ikäänkuin testattiinkin siellä. Mutta oli vielä yksi hevonen Remmi nimeltään. Sillä ajetiin jotakin pikkuajoja. Minä olin vuorostani navettaviikolla ja lähdin aamu ja iltavuoron välissä hakemaan heiniä niittyladosta. Ajoin kuorman navetan ylisille ja aloin siellä kääntämään hevosta ennenkuin purkaisin kuorman. Tiesin kyllä että välilaipiossa oli aukkoja joista heinät pudotetaan alas ruokintapöydälle mutta jotkut olivat jättäneet heiniä yhden luukun päälle joten en huomannut sitä. Niinpä Remmi yks kaks alkoi vajota luukusta alartaan suoraan lehmien ruokintapöydälle. Siinä oli hyvät neuvot tarpeen. Hevonen nimittäin oli hirttäytymässä valjasiinsa. Onneksi oli puukko vyöllä. Niin nopeasti kun pystyin nirhasin rinnustimen setolkkaremmin poikki joten hevonen pääsi putomaan kokonaan alas. Voitte kuvitella että lehmätkin hyppivät aika vauhkona kun heinien sijasta ruokintapöydälle tippui hevonen. Hommasta ei ihme kyllä aiheutunut mitään suurempaa vahinkoa. Remmin leukaperät olivat muutaman päivän kylläkin turvoksissa.Minä säikähdin niin ett vielä illallakin vapisin. Minulle siitä aiheutuikin runsaasti henkisiä kärsimyksksiä. Muut harjoittelijat pitivät tapausta vain huvittavana piristyksenä arjen aherruksen keskellä. Joka päivä siitä lähtien kuulin jos minkäkinlaista vitsailua ”diblomihevosmies” suorituksestani. Läksiäisjuhlan kronikassakin tapaus vielä kerrottiin monin runollisin sanakääntein.Onhan nuo traumat vähä kerrassaan tässä kuitenkin parantuneet. Vai ovatko?

Saara, 10.3.2007

Tulostin Yksinäisen ratsastajan kirjoituksen Alirannan Ilmarille. Hän muisteli kerran olleensa veljiensä kanssa halon hakkuussa, kun kaikki kirveen varret oli katkenneet kesken päivän. Olivat menneet kysymään Sipukan Veikolta kirvestä lainaan. Veikko oli sanonut etä ette saa, jos ette voita häntä korkeushypyssä.

Ja niin oli hypätty kierros; Toivo 145cm Veikko 150 ja Issu 155cm Ja niin kirves oli saatu lainaksi.

Ilmari lähettää terveisiä kaikille tutuille!

Tellu, 11.3.2007

Veikko veitikka se keksi kaikenlaisia kisailuja. Elämä olisikin paljon tylsempää ilman niitä vinkeitä geenejä, joista isäpappaa saan kiittää.

Aika ajoin kisailuperinnettä pidetään yllä Sipukan pihassa jälkeläisporukan voimin. Viime juhannuksena Aunekin vielä kykeni osallistumaan muutamiin lajeihin. Saas nähdä, saadaanko pystyyn ensi juhannuksena Aunen ja Veikon muistokisat.

Vaarintalon Pikkune’ Tyty, 15.3.2007

Olipas hauska lukea Tonni-hevosesta tarinaa. Muistikuvat Tonnista rajoittuvat muutamaan, mutta sitäkin tärkeimmät nuo ovat tälle tytölle. Jopa pelkkä nimi saa minut näihin hetkiin, kun vanhemman serkun ja isosiskon kanssa olemme taliissa harjaamassa Tonnia ja sekku opettaa hevosen anatomiaa, lähinnä lautaset jäivät mieleen. Pian tämän jälkeen olemme jo ulkona, aurinko paistaa, tuuli hennosti puhaltaa, heinä ja ketokukat tuoksuu ihanasti, ja tietysti se hevosen tuoksu. Istun Tonnin selässä ja serkku taluttaa meitä. Selässä oli turvallista olla, Tonni oli kiltti, ei hötkyillyt ja tempoillut minnekään, ikää taisi olla aika lailla. Oi niitä ihania aikoja. Taisin lapsena useasti haluta Vaarintalossa käymässä ollessa, että lähtisimme naapuritaloon vierailulle ja heppaa katsomaan.

Vahva muistijälki jäi myös, kun Tonni tuli matkanssa päähän. Isosiskoni taisi hetken aikaa kieltäytyä meetwurstin syönnistä

Hevosinnostukseni noista ajoista on hieman lieventyneet, mutta edelleenkin löydän samaa pienen tytön innostusta hevosista, kun niitä joskus pääsee näkemään.

Länkimestarin poika, 6.4.2007.

Isäni oli oekeasi Länkimestari.Hän oli osallistunut sotaaikana längenteko kilpailuun ja tullut toiseksi.Kilpailut oli ollut Suomen mestaruuskisat.Hän oli taitava käsistään muutenkin,kun kyse olipuutöistä. mm Minulla on vielä hänen tekemä viulu joka on tehty rintamalla vuonna 1944.Sillä on soittettu mm Heinäahon Kainon häissä.Isän kertoman mukaan viulu on tehty venäläisestä kolukärrn pyörän puolista. Minä olen ottanut kymmenien länkien puut metsästä.sekin on oma taiteen laji,sillä siinä on osattava katsoa kummasta tulee oikeanpuoleinen ja kummasta vasemmanpuoleinen länki.Olin myös Isän mukana usein kun otettiin mittoja hevosen kaulasta jolle länkiä tehtiin.Sekin oli tarkka työ,sillä siinä on löydettävä sen hevosen lavasta se kuoppa jonka kohdalle länkeen tehdää vastaava palko ettei ne länget nouse eikä laske. Jos näin tapahtuu,hevosen lapa hiertyy rikki.Isäni antoi aina längille takuun ja se oli sellainen että ellei länget käy hän tekee uudet ilmaiseksi.Muitan että hän teki kahdet länget Pihtiputaalle Ihalaiselle.Siellä oli 2vuotias Ori jota ei oltu aisoissa käytetty.ja siltä ei kyseistä kuoppaa kunnolla löytynyt.Kyseinen talo on sama josta on nykyaikainen SAK.n puheenjohtaja Lauri Ihalainen.Muistan joskus 50luvulla että kylällä kiersi längen tekijä talosta taloon.Hevosista tuonnempana kun niitäkin muistoja on vaikka hyrymykke.

Tiitilän Riitta, 12.7.2007

Tiitilässä oli Poju- niminen hevonen. Me lapset saimme kesällä ratsastaa Pojun selässä matkalla tallille. Isä teki talvella metsätöitä. Muistan, kun hän ajoi puita Tiitilän alapuolen metsästä. Oli mukava pakkanen ja isä otti minut mukaansa, minulla oli ikää vajaat 4 v. Äiti teki minullekin eväät. Siellä sitten jossain vaiheessa sain isän kanssa syödä kohmeiset leivät. Miten ylpeä olinkaan, kun sain olla metsätöissä! Isä oli tehnyt Pojulle vihreäksi maalatut länget, jotka ovat vieläkin minulla. Poju sai ennen 1960- luvun puoltaväliä (vuonna 1963?) ison puutikun kavioonsa. Jalka alkoi märkimään, eikä sitä saatu yrityksistä huolimatta paranemaan. Poju hyppi kivuista sekaisena hirnuen vasten tallin seiniä, niin että se jylinä tuntui pienestä lapsesta jopa pelottavalta. Kekkosen Vilho kävi lopulta ampumassa Pojun (pistoolilla). Pojun sisälmykset ym. haudattiin Tiitilän lähellä olevaan suon silmään. Sinne oli meille lapsille ehdoton kielto mennä – mutta kieltohan vain yllytti. Kaipasimme Pojua ja niinpä Ilpon kanssa yritimme löytää sieltä jotain jäännettä Pojusta. Siinä hetteisen suon silmän reunalla möyhensimme lietteistä mustaa vettä ja mutaa pitkillä koivun karahkoilla – ei löytynyt. Kotona emme luonnollisesti uskaltaneet kertoa tutkimusmatkastamme.

Muistan myös Myllypakan Joukon hevosen, kun Jouko kävi meillä jauhattamassa viljaa, isällä kun oli sellainen kotitarvemylly, hieno sininen sähkömylly. Kun jauhatus oli menossa, hevonen seisoi rauhallisena odottamassa, kun oli saanut sylillisen heinää eteensä. Me Kimmon kanssa kävimme silittämässä hevosta, menimme sen mahan alitse jne. Sitten kuulimme ikään kuin vahingossa, että hevonen olikin äkäinen: olipa puraissut Myllypakan Timoakin päälaesta. Kamala uutinen. Sen jälkeen, kun tuo hevonen saapui Tiitilän pihaan, me nuorimmaiset pysyimme visusti sisätiloissa. Muistan, että yhden kerran oli pakko käydä hakemassa äidille hellapuita liiteristä. Ja tietysti juuri silloin tuo hevonen oli siinä navetan edessä, ihan lähellä liiteriä. Tietysti liiterinovi oli juuri siihen hevosen suuntaan, ja välimatkaa alle kouluikäisen lapsen mielestä aivan liian vähän, eli vain vajaat 20 m. Varmuuden vuoksi kiersin siis ainakin 20 metriä talon takaa ja hivuttauduin matalana ja litteänä liiteriin. Ja puut sylissäni sitten juoksin sisälle -taas kiertotietä – niin nopeasti kuin vain kintuista pääsi. Vaan eipä ehtinyt hevonen purra!

Meille tuli traktori vuonna 1966, punainen Massey Ferguson. Kyllähän siinä moni poju jäi toiseksi. Traktorin kanssa isä teki monenlaista työtä niin itselle kuin muillekin. Monet kerrat hän nousi aamuvarhain vielä kesäisen usvan noustessa kilpaa auringon säteiden kanssa heräävään aamuun ja lähti niittämään heinää, mm. Kankaisen Taunon pelloille. Yhtä monta kertaa isä jatkoi jo tavanomaista 12- tuntista työpäiväänsä niitämällä vieraille kesäillan jo kääntyessä kohti levollista yötä. Yksi lapsuuteni hauskinpia mutta toisaalta vaarallisimpia tapahtumia liittyy traktoriin. Isä oli tehnyt traktoriin reen, joka hydrauliikan avulla nousi myös ylös. Oli hiihtoloman aika joskus 1960- ja 1970 luvun vaihteessa. Silloin kerättiin vielä käpyjä. Isä ja pojista Ilpo ja Jussi lähtivät puun ajoon meidän ns. Kekkolan suolle. Omien taskurahojen toivossa minä lähdin mukaan, kun siellä oli helppo kerätä käpyjä. Olimme reen kyydissä tällä kertaa ihan istumassa (joskus nimittäin olimme sukset jalassa ja pidimme reestä kiinni; se oli muuten aika mukavaa!), minä siinä ihan reen tapin vieressä reppu selässä valmiina odottamassa käpyjä. Tulimme perille ja hyppäsimme pois kyydistä. Paitsi minä, joka tartuin kiinni siihen reen tappiin repun hihnoista. Isä ei huomannut mitään, vaan alkoi rauhallisesti peruuttamaan ja samalla nosti hienoa hydrauliikkaa hyväksi käyttäen rekeä ylös kohti taivasta. Ja minä kiikuin siellä tapissa nahkaremmin varassa kuin hirsipuussa jojona. Huusin apua, mutta pojat vain nauroivat kippurassa – eikä isä nähnyt mitään. Sitten Jussi tokeni sen verran siitä huvista, että juoksi umpihangessa isän vierelle ja käski pysäyttämään. Isä ihmetteli mutta pysäytti. Minun ja valtavan ison männyn rungon väliin jäi juuri käden mentävä kolo. Kyllä sitä sai poikaparvessa ainoana tyttönä kasvaneena kokea kaikenlaista! Hienoja muistoja.

Tiitilän Juhani, 14.7.2007

Ensimmäiset mieleen jääneet muistot hevosesta on kun kävelin Isän perässä Tiitilän entiseen navetan talliin talvella lyhty kädessä.Tallissa oli silloin Poju hevonen joka korskui ja syödä rouskutti heinää .

Poju oli tosiaankin kiltti hevonen siitä ei ole kuin hyviä muistoja.Joskin kerran sattui pieni työtapaturma sonnanajossa.Sonnanajo oli työläs homma koska se luotiin taikoilla kyytiin joskus se oli vielä jäässä, niin sitä sai hakata jos millä vehkeillä.Kuorman ollessa valmis joku pojista tai isä kävi kipaamassa sen pellolle.Kuorman päälle laitetiin paperisäkki jonka päällä istuttiin ettei oli housut likaantuneet.Kerran olin viemässä kuormaa pellolle miten ollakkaan oli joku kivi tai monttu se heitti kärryä sen verran että lukko aukeni. Suitset lensivät jäin osittain sontakuorman alle olisi siinä ollut näkemistä.Vaan eipä silloin se naurattanut.Isä vaihtoi hevosta Poju meni Kinnusen Väinölle meille tuli tamma Tyttö nimeltään. Tämä oli tosi viriili hevonen.Joskin taasen keväällä oli sonnanajo käynnissä ukkonen lähestyi Isä jätti Tytön vanhannavetan päähän suitsista kiini.Kuinka ollakkaan salama iski leskeläntien varteen aivan hevosen lähelle.Ukkosen loputtua jatkui sonnanajo.Silloin oli sontaa luomassa Tikka Lempi isän vielä peruuttaessa hevosta Lempi nakkasi sontaa kärryyn ja kolautti kärrynlaitaan.Tyttö pillastui ,vauhkona juksemaan isä yritti pysäyttää viimein hyppäsi kärryn lavan kera.Tyttö lähti kohti Mekiahoa liina hulmuten.Isä juoksi soittamaan mekinaholle Arville pysäyttäisivät hevosen.Tyttö paineli liina hulmuten Arvin ohi Lehtolan tai Suurensuonmkeen jossa se alkoi syödä heinää ja oli kuin mitään ei olisi. Mutta salama oli tehnyt tehtävänsä siitä tuli säikky- ja vauhkohevonen.Niinpä isä vaihtoi Tytön takaisin Pojuun Kinnusen Väinöltä.Väinö tunnettuna hevomiehenä aikoi koulata sen mutta Tyttö oli kesken jyräämisen säikähtänyt jotain ,vauhkointui juoksi läpi piikkiaitojen.

Pojun lopetuksen jälkeen ennen traktorin ostoa isä lainaili hevosia sipukasta,lehtolastaja myllypakasta.Tuli siinä tutuksi kylän hevoset niitä kun joutui hakemaan ja viemään.Oli siinä sitä maalaisromantiikkaa kun ajettiin heiniä Huikarinpellolta kotia maatessa heinäkuormanpäällä katsellessa taivaansineä ja vain hevosenkengän kopse kuului.

Tellu, 14.8.2007

Hei täälläkin on taas uusia juttuja – mahtavaa. Vaikka käyn melkein päivittäin vilkaisemassa tarinapalstan, en ole hoksannut katsoa riittävän tarkkaan näitä vanhempia ketjuja. Onneksi ei jääneet Riitan ja Juhanin hyvät jutut lukematta! Näitä lukiessa tulee semmoisia tuttuja tunnelmia ja monta kertaa naurattaa niin, että kyyneleet valuu silmistä. Vaikka taisi olla Riitalla sydän syrjällään reen tapissa roikkuessaan, niin nyt se naurattaa. On se ihme ja kumma, ettei entisaikoihin sen vakavampaa sattunut!

Juhani kuvasi osuvasti tuota tunnelmaa heinäkuorman päällä maatessa. Siitä muistin, että olen pikkunatiaisena kokenut juuri tuon saman. Heinäkuorma heilahteli, eikä muuta tosiaankaan näkynyt ja kuulunut kuin taivas ja kavionkopse.

Tapio Tuominen, 14.11.2007

Kiintoisaa luettavaa, sattumalta osui googlesta silmiini sivunne- kirjoittelen ”puhtaaksi” parhaillaan setäni päiväkirjoja 30-luvulta etsin tietoja sonnanajosta kesämaalle- n iitä oli kertynyt yhteensä 87 kuormaa ja yhden päivän aikana peräti 52

Mehtäpena, 22.2.2007

Kun olen lueskellut ”Kirjeitä Kolkulta” kirjaa on mieleen tullut ajatus että olisi kiva kertoa vähän muistoja muistakin opettajista jotka kylällä ovat vaikuttaneet.

Erikoisesti koen tarvetta kertoa jotakin omasta opettajastani Tyyne Jääskeläisestä. Hän teki jo ajallistekin pitkän päivätyön kolkun opettajana 23 lukuvuotta v. 1931-1954 Jos pitäisi mainita yksi henkilö joka on eniten vaikuttanut kylämme elämään minun ainakin olisi vaikea sivuuttaa Tyyne opettajaa.

Minä ja äitini Kerttu saimme muuten molemmat päästötodistuksen tyyneltä. Sekin lienee melko harvinaista. Äiti tosin aloitti koulun Aili Lehtimäen aikaan, minä kävin kouluni alusta loppuun Tyynen oppilaana.

Tyyne opettaja oli Karjalan tyttöjä. Hän osasi nauraa ja itkeä sekä laulaa. Hän oli hyvin hyvin innostava opettaja ainakin minun mielestäni. Eikä hän säästnyt voimiaan vaan toimi työajan ulkopuolella nuorison piirissä opintokerhon,urheilu, laulu, ja näytelmäharrastusten vetäjänä ja innostajana. Vaikutti että hän oli kaikessa mihin osallistui täysillä mukana.Olen varma että olen saanut häneltä paljon sellaista pääomaa jolla on ollut käyttöä elämän varrella. Luulenpa vaan että ilman hänen oppejaan esimerkiksi tämä kirjoittaminen olisi huomattavasti työläämpää kuin se on. Samoin kaikkinainen yhdistystoiminta kokoustekniikoineen, puheidenpitäminen ym. Siihen oppi Tyynen koulussa ja opintokerhossa jo lapsesta alkaen.Erikoisesti hän kannustikin kaikkeen luovaan toimintaan, mutta opetti kyllä tarkasti myös matematiikkaa(laskento ja mittausoppi) ja historiaa jotka olivat enempi lukuaineita.

Tyynellä oli ”arvot kohdallaan”. Hän oli hyvin vahva raittiusihminen ja istutti tämän ihanteen moniin meihin hyvin syvälle.Koko kylä eroittui monista kylistä juuri sen takia että täällä ei juurikaan viinaksia käytetty. Sitten hän oli kova innostamaan urheiluun.Kilpailuja järjestettiin tiheään tahtiin. Koko talven odotetuin kisa oli Kuorikosken ja Kolkun koulujen välinen hiihtokisa. Paljon muistoja herää noiden kisojen tiimoilta minullakin. Sitten Tyyne opettaja oli hyvin isänmaallinen.Olen vähän huvittuneenakin muistellut eräitä varsin sotahenkisiä lauluja joita posket hehkuen laulettiin. Eräs tällainen oli Ateenalaisten laulu. ” Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut taistellen puolesta maas”. Sitä lauloimme pyhällä innolla ja ainakin tämä poika olisi ilmeisesti ollut valmis sotatöihin jo kaksitoista vuotiaana niinkuin Vänrikki Stoolin tarinoissa konsanaan.Olihan sota tietysti tuolloin 50 luvun alkuvuosina aika lähellä vielä, joskin takana.

Karjalan kunnailla, oli toinen laulu jota Tyynen koulussa varmaan laulettiin ainakin kerran päivässä.

Hyvät muistot on jäänet kouluvuosista ja opettajastani. Hän muutti v.54 Saarijärvelle Ranta-Hännilän koulun opettajaksi ja teki vielä sielläkin pitkän rupeaman. Kävin muistaakseni kaksi kertaa siellä kylässä jonkun matkan yhteydessä.Viimeisen kerran tapasin hänet 22.6.1981 isäni 70 vuotisjuhlissa. Iloisena muistelimme tuolloin kouluvuosia.

Tarinapalstan lukija.

Muistelepas sinäkin opettajaasi. Tee matka muutaman vuosikymmenen taakse ja kirjoita se tänne. Tyyne opettajastakin toivoisin lisää muistoja. Kyllä niitä tänne mahtuu.

Ps.Kommentoida voi vanhempiakin kirjoituksia josta niistä jotain herää mieleen.Tehdään yhdessä palstastamme elävä ja toimiva.

Jotakin ehkä tietäisin, olenhan ollut opettajana minäkin, 10.3.2007

Kovinpa ovat vaiteliaita entiset oppilaat. Kaipa se on sitä suomalaista auktoriteettien kunnioitusta, varsinkin kun entisiä opettajia tai ainakin heidän lähisukulaisiaan on lukemassa näitä turinoita. Ja vielä enemmän lie syynä se, että niissä mukavissa ja hauskimmissa koulumuistoissa ei välttämättä ole se opettaja kovinkaan merkittävässä roolissa. Sieltä karttakeppi- ja kateederipuolelta on saattanut iskostua mieleen enimmäkseen niitä ikävämpiä muistoja. Paitsi hikipinkoille eli hikareille… Toisaalta, suurten ikäluokkien kouluaikaan kylällä vain piipahtaneista kansankynttilöistä ei voinut mitenkään jäädä kovin pysyvää jälkiloistoa kylän elämään.

Niinpä ilmeisesti jää kertomatta esimerkiksi, kun käytiin kesäloman jo alettua 1954 hammaslääkärissä Kekkos-Oivan Pobedalla ja Tyyne jäähyväistunnelmissaan osti jäätelötötteröt lapsille. Moni oli ennen sitä tuskin nähnyt jäätelötötteröä edes kuvassa. Tai jutut opettajasta, joka pistäytyi antamassa tehtävät oppilaille, määräsi yhden oppilaan kirjaamaan taululle niitten nimet, jotka eivät ole hiljaa ja palasi sitten takaisin asuntosiipeen. Tai kun oppilaat toimivat kantoapuna, kun käytiin kesken koulupäivän Elman kaupassa ostoksilla. Tai kun käytiin osuuskaupalla punnitsemassa kaikki oppilaat. Liekö ollut kymmenysvaaka, jolloin olisi ollut oiva tilaisuus havainnollistaa luonnnontiedon tunnilla opittuja fysiikan lakeja. Tai kuinka kerran eräs muualla viikonloppunsa viettänyt opettaja myöhästyi lumikinosten takia maanantaiaamuna, mutta ei hätiä mitiä, Tavelan Simo otti omin päin ohjat käsiinsä ja piti verrattoman hyvän aamuhartauden muille oppilaille.

Niinkö on ainainen kiire luikerrellut sinne sydänmaillakin ja myös jo eläköityneille ulkokolkkulaisille, että tähän perinnetallennuskirjoitteluun ei löydy enempää kirjoittajia eikä edes kommentoijia. No, aikalaismuistojen puuttuessa jälleen kerran kirjailenpa tähän joitakin edes hatarasti kouluun liittyviä tarinoita, joita itse hatarasti muistan joskus kuulleeni.

Ensiksi hieman vessahuumoria ajalta, jolloin koulu toimi vielä Mökinaholla. Veikolla (s.1920) oli ollut kiire päästä huussiin, joka oli kuitenkin ollut varattuna. Veikko luuli, että siellä kuhni isosiskonsa Alma, jota Nepiksi kutsutiin. ”Neppi, peästätäkö!” oli Veikko hädässään huutanut oven takana. Ja kuinka olikaan pikkupoikaa nolottanut, kun vessasta olikin kiirehtinyt ulos itse kunnianarvoisa opettaja. Veikollahan niitä olisi muitakin tarinoita paljonkin…

Oikealta koululta tehtiin 30-luvulla retkiä Väntäseen (Uutismäkeen) Nestorin ja Julianan luo kuuntelemaan ja katsomaankin kylän ensimmäistä torviradiota. Oli siinä ollut lapsukaisilla ihmettelemistä, kun närreenkarvanen Nestori oli saanut tuosta akkukäyttöisestä toosasta viriteltyä aseman kohalleen. Näin siis pohjoisessa. Kylän eteläisen puolen ja Heinäkylien sähköisen viestinnän pioneeri oli Kekkos-Tauno. Joutavia renkutuksia ei varmaankaan kuunneltu, sillä akkujen lataus- ja vaihtomatkat olivat pitkiä. Onko muuten tietoa miten ja missä se akkuhomma hoitui?

Aunehan oli nollaoppilaana jo kotonaan Mökinaholla ja meni sitten virallisestikin kouluun jo 6-vuotiaana, kun oikea koulurakennus syksyllä 1928 valmistui. Liekö syynä ollut koulun navetan palo (1933), mutta jossakin vaiheessa 30-luvulla vei joka päivä Mökinaholta maitoa Tyynelle (Minkkinen siihen aikaan).

Ilmeisesti maitotingin siivittämänä sai sitten joululahjaksi villapuvun eli hameen ja puseron. Eikä ollut mikään yksivärinen harmaa vaan somasti oli siinä oikein raitojakin ollut. Kateellisina olivat kylän muut tytöt sitä ihailleet ja olipa tuo puku ollut joskus lainassakin ainakin Lehtolan Kertulla. Tyrväällä (Satakunnan kiertävä naiskotiteollisuuskoulu?) Tyynen sisko Aino oli sen kutonut ja olipa kutonut Mökinahon Hildallekin villapuvun.

Tyyne-opettajan lisäksi koululla asuivat noihin aikoihin siis myös Tyynen äiti Anna Minkkinen, joka toimi koulun keittäjänä ja Mari-täti (Jäntti?) sekä Tyynen pikkusiskot Aino, Elli, Irja (s.1924) ja Anna-Liisa (s.1927). Liekö olleet Kivennavan Joutselästä lähtösin nämä Minkkiset? Noitten nuorimpien lasten Irjan ja (Anna-)Liisan kanssa Aune usein leikki koululla ja sen ympäristössä, kesällä kävivät Kolkkujärvessä uimassa.

Eräällä uimareissulla olivat löytäneet ja keränneet metsämansikoita, joita Irja oli tarjonnut myös Peipon Matille (Paatelainen, s.1858). Tuo tietääkseni Peltoniemessä syntynyt, Peipon peltojen ja suon kuokkimisessa kunnostautunut piippumies oli suupielestään murahtanut, että ”En huoli, perät on suussa.” Eli tarkkaan otti Matti kessuista kaikki hivenaineet talteen. Kärytti nurkantakusia aikansa ensin piipunkopassa ja pisti sitten jämät vielä poskeen muhimaan. Vähän niinkuin hienostunutta ruotsalaistyylistä nuuskaamista.

Tytöt kai muuttivat kirkolle 30-luvun loppupuolella. Aune asui heidän luonaan sitten rippikoulussa ollessaan. Ja niin asuivat (Kirstiä lukuunottamatta) muutkin tytöt, jotka olivat olleet 1922 samalla kertaa kasteella eli Milma Järveläinen (Oriaho), Nelma Kumpulainen (Suurensuonmäki, Sopukka/Kananen), Ester Paananen (Myllyn Ester) ja Kirsti Järveläinen. Kirsti kävi rippikoulun kai jo edellisenä vuonna. Se, että aikoinaan oli ollut samalla kasteella viisi tyttöä eikä yhtään poikaa oli selvä ennusmerkki siitä, että jäävät vanhoiksi piioiksi. Niin oli tuota tyttöviisikkoa kiusoiteltu, mutta eipä jäänyt ikäneidoksi yksikään.

Alkoipa sitten jatkosota kesällä 1941. T.E:n sotaretki loppui heti alkuunsa Kiekuassa haavoittumiseen ja toipilaana kotirintamalla lyöttäytyi yksiin Tyynen kanssa. Mari-täti lähti muualle ja Anna-äitikin poikansa Aarnen luo. Sittemmin tytöistä Elli ja Anna-Liisa avioituivat muualle ja Irja pankinjohtaja Tantulle. Näin muistan kuulleeni.

Kiekuasta puheenollen, monelle kävi paljon huonommin tuossa viitasaarelaispataljoonan II/JR50 tulikasteessa, Soanlahden kunnassa, Jänisjärven pohjoispuolella. VI armeijakunnan hyökkäys Laatokan pohjoispuolella oli alkanut 10.7. klo 15 ja heti Kiekuassa kaatui parissa päivässä (12.7.-14.7.1941) noin 23 viitasaarelaista, kolkkulaisista Purasen Toivo (s.1899) ja Huikarin Otto (s.1903, kuoli sotasairaalassa 16.7.) ja haavoittuneet siihen päälle. Hyökkäyssota vaati veronsa varsinkin, kun vastapuolella oli hyvät asemat siinä vaaran rinteessä.

Jos heinäkuussa 1941 jotain panos/tuotos analyyseja tehtiin niin nämä salamasodan hurmeisen alkuinnon oppirahat ja uhrit katsottiin kai välttämättömiksi, koskapa osalliset siitä Marskin ristillä palkittiin: VI AK:n komentaja Paavo Talvela jo pari viikkoa myöhemmin 3.8.1941 ja 11.D:n komentaja Kylmä-Kalle Heiskanen 7.10.1941. Talvela antoi JR50:n komentaja Yrjö Nahille kenkää 20.7. ja vaihtoi tilalle Martti Ahon. 5.D komentaja oli saanut kenkää jo hyökkäyksen toisena päivänä 11.7. Syynä ei kuitenkaan olleet suuret miestappiot vaan molempien potkujen perusteluna oli hidastelu. Ainakin Kylmä-Kallen ansioiksi mainittiin erityisesti nämä Jänisjärven operaatiot hyökkäysvaiheen ensimmäisellä viikolla. Joittenkin mielestä vähempikin uho olisi ehkä riittänyt – tai ainakin säästänyt miehiä – ehkä. Tai ehkäpä jotkut ihan oikeasti kiirehtivät, jotta olisivat kerenneet vielä heinätöihin…

Noista maallisista isänmaallisista lauluista kuulin joskus eräiltä sota-ajan koululaisilta, että jatko-sodan aikana saatettiin koulussa laulattaa jopa niinkin reipasta laulua kuin erästä Pallen sanoittamaa polkkaa, jonka täsmällisiä sanoja en nyt tähän hätään muista aivan tarkasti, mutta usein toistetun kertosäkeen kantava ajatus meni jotenkin, että ”näköelimien keskelle jne” tai jotain sinnepäin. Niin ne unohtuu nuo vanhojen laulujen sanat kun ei niitä tule enää laulettua ja harvoin kuuleekaan…

Paljon opettavaisempia ja hauskempiakin isänmaallisia riimityksiä on tehty. Niinkuin se V.A. Koskenniemen pätkä, jossa meni viisi latua itää kohti ja vain yksi takaisin. Siinä sitä on individualismin ja kuntourheilun ylistystä. Suomalainen, omaa tietänsä kulkeva soturi ymmärsi yksilöllisyyden ja kuntoilun merkityksen jo tuolloin. Sutkimmat jermut olisivat hiihtäneet peräkkäin samaa latua, mutta ei Koskenniemen sankarit, ehei – valmista latua hiihtäen ladun on vanki, vapaa on vain oman latunsa aukaisija – ja umpihanki.

Tai kuinka jo Runebergin vänrikki Stool tähdensi alue- ja paikkapuolustuksen merkitystä avorivistöstä lähtien. Lapuan manöövereissä ihanaisen päivän jälkeen jokainen ryhmittyi tiukasti omalle paikalleen, jotta silkkinauhaan sonnustautunut von Döbeln pystyi helposti ja riemuiten niitä aukkoja katsastamaan. ”Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin…” Joukkueurheiluvalmentajat lie ammentaneet tästä mallinsa paikkapuolustusstartegioihinsa. Ei höntyillä siellä kentällä vaan jokainen pitää tiukasti oman perinteisen paikkansa – rivissäkin.

Lopetan kommenttini tähän ettei lipsahda rienauksen puolelle…

Hulukkonen, 14.3.20017

Muistelenpa tässä vähän aikoja jolloin kävin Kolkun koulussa.

Löysin hiljan koulutodistukseni, joka ei todellakaan ole hääviä luettavaa. Eka luokalla 1950 oli syyslukukauden paras arvosana 7 ja heikoin laskennosta 4. Keväällä ei oppi mennyt kaaliin edes senvertaa joten todstuksessa lukee vaan ,jätetään luokalle.Johtava opettaja oli Tyyne Jääskeläinen ja luokanopettajani Raili Sorri. Todistuksen keskiarvo 5.67. Isä onneton joutui pistämään nimen sen alle.

Vuosi 1953 ei ollut yhtä toivoton. Silloin pienin arvosana näyttää olleen 6 ja korkein 8 Silloinkin koulun johtajana toimi Tyyne Jääskeläinen ja luokanopettajana Anja Rissanen. Oli muuten komia nainen.Todistuksen keskiarvo melko hyvä eli 7.00

Vuosi -54 Hulkkonen on parantanut kuin sika juoksuaan. Keskiarvo on jo 7.11 Paras arvosana edelleen 8 Sinä lukuvuotena Olavilla on ollut kaksi opettajaa. Johtavana opettajan oli Esko Raatikainen.Luokanopettajan syyskaudella Kirsti Virola ja kevätkaudella Raili Keinonen.

Vuosi -55 oli jollain tavalla hullu vuosi.Olin pois koulusta 86 tuntia lähinnä metsätöissä. Taas oli uudet opettajat. Minun opettajana toimi Pertti Lahti ja alaluokkien opettajana hänen vaimonsa Ulla Lahti.En kyllä erikoisemmin tykännyt Pertistä , mutta hän on kuitenkin antanut kohtuullisen todistuksen. Keskiarvo 7.00

Vuosi-56 oli aika sekava opettajien suhteen. Pertti Lahti oli opettajana syyslukukauden mutta sitten hän häipyi jonnekin. Tilalle tuli vaimonsa Ulla Lahti.Saara Huikari opetti tuolloin alaluokkia. Minun keskiarvo putosi taas 5.91 Oli vain yksi ainoa 8 se oli käsitöistä kiitos Peipon Viljon joka oli poikien käsityönopettaja.

Vuonna -57 Ei oo Ollin oppivuosi tämäkään. Vaikka halolla hakkais niin keskiarvo jää 6.33. Opettana oli tuolloin Seppo Immonen. Ei käy ilmi kuka oli toinen opettaja mutta saattoi olla Eila Lintula.

Vuosi -58 Taas uusi opettaja Tapani Lindelöf joka sitten avioitui Saara Huikarin kanssa.Alaluokkien opettajana toimi Eila Lintula. Ei paljoa parane Olavin todistus. Ei mene yli 7 kirveelläkään vaan jää 6.69

Vuosi-59 Kas kummaa tänäkin vuonna uusi opettaja nyt vuorostaan Vilho Koivisto. Alaluokan opettajana jatkoi edelleen Eila Lintula.Vilho koivisto toimikin sitten Kolkulla opettajana sinne saakka kun kolu lakkautettiin v 67 Hän meni naimisiin Vieno Tikan kanssa ja yhdessä he toimivat Kolkulla koulun lakkautumiseen saakka.

Vuonna-61 Jouduin vielä suorittamaan jatkokoulunkin. Se suoritettiin Kymönkoskella nykyisessä nuorisoseuran talossa.Kansalaiskoulun laajuus oli 396 tuntia. Opettajana Kalevi Tamminen luokanvalvojana Kirsti Kotilainen. Kansakolun tarkastajan oli Aarne Lehtinen.

Minun oppivelvollisuus on loppunut 31.5.-61 Rippikoulun kävin -62 silloin kun Hännilänsalmen silta valmistui.

Tässä tämä minun sivistyksenkeräämispolkuni pääpiirteissään. Ei voi moittia etteikö ainakin opettajat olisi vahtuneet. Kahdeksan vuoden aikana Kolkulla oli 15 opettajaa. Saattaa olla että oppilaan ns. pohja ei ollut erikoisen otollinen.Rehellisesti kun sanon en kyllä tykännyt yhtään käydä koulua.Ainoastaan koulukaverit olivat tärkeitä.Eniten tykkäsin olla isän mukana metsätöissä.

Mehtäpena, 15.3.2007

Huhhuh! Kylläpä on Ollilla ollut monta opettajaa. Ei osaa kuvitella miten itse olisi pärjäillyt moisessa rumbassa. Eihän tuossa edes ehdi oppia tuntemaan opettajan tapoja kun jo taas on vaihtuminen edessä.

Kun on koko ajan yhden opettajan oppiolana opii tuntemaan häntä monella tapaa niinkuin minä mielestäni jo opin Tyyne opettajasta. Sitäpaitsi Äiti joka oli ollut myös Tyynen oppilas antoi minulle erään vinkin. Hän sanoi että jos huomaat että opettajan kaulavarteen ilmestyy muutaman kolikon kokoinen selvästi erottuva punainen läiskä, hän on hermostunut ja ns. pahalla päällä.Silloin kannattaa rauhoittua ja välttää ärsyttämästä lisää Äiti opetti. Nyt kerron erään tapauksen. Tovottavasti en tällä loukkaa ketään.

Eräänä päivänä kun Tyyne opettaja astui luokkaan varoitusvalo paloi kirkkaasti. Ketkä ovat tällä viikolla järjestäjiä nouskoot seisomaan hän ilmoitti.

Seisomaan nousivat Pentti Pulkkinen, Alpo Hulkkonen ja joku kolmaskin ehkä Kekkosen Pentti. Nyt alkoi tulla varsinaista asiaa. Opettaja oli käynyt tarkistamassa poikien huussin. Se oli hänen ilmaisunsa mukaan käsittämättömän törkeässä kunnossa.Järjestäjät olivat siis täysin laiminlyöneet tehtävänsä.Tämän ongelman syntyvaihe on pakko selvittää nykyihmisille seikkaperäisesti. Niinkuin nyt kaikki vähänkin biologiaan perehtyneet tietävät meillä poikalapsilla usein on tässä pissaamisessa jonkinmoisia tähtäysongelmia. Se tahtoo vaan aina joskus roiskahtaa niin kutsutusti reunalle. Talvisaikaan valottomassa puuceessä tuo mahdollisuus on vielä keskimääräistäkin suurempi. Kun sitten on pakkasilma tämä mahdollinen roiskaus hyvinkin nopeasti jäätyy. Jos nyt muistaisi heti yrittää pyyhkiä sanomalehdellä saattaisi onnistuakin mutta jos siinä alkaa kohmeisin käsin sepaluksen nappeja ensin häveliäästi yrittää laittaa kiinni niin jäätyminen on jo vuorenvarmasti tapahtunut. Tämän jälkeen kun nyt sitten joku toinen tulee ns. isommalle asialle hän joutuu kehittämään uuden tekniikan. Niinpä hän nousee ensin seisomaan istuinosan päälle jalat tarkasti reiän molemmin puolin. Siitä sitten kyykistyen noin 37.5 asteen kulmaan ja siitä suorittaa tämän tarpeellisen toimituksen.Aina ei kuitenkaan tule napakymppiä tässäkään vaikka kuinka tarkkanakin yrittäisi olla, ainakin jos sattuu olemaan vielä ns. ruikulilla. Tällä tavalla nyt juuri oli käynyt poikien puuseessä.Järjestysmiesten puolustukseksi on kuitenkin sanottava että tilanne oli suurinpiirtein normaali eli samanlainen kuin se oli jo viikkokausia ollutkin.

Mutta Tyyne kohtuullisen tiukkaan svyyn määräsi järjestysmiehet koulutuntien päätyttyä jäämään kiinteistönhuolto ja siivoustöihin. Oli Joulukuu ja päivä pimeni nopeasti joten siivouspartio tarvitsi valaistusta jota varten irroitettiinkin luokan katosta toinen öljylamppu. Varustauduimme siten että Alpo otti lampun, minä otin petkeleen ( varrenpäässä oleva terätyökalu jota pääasiallisesti käytettiin havupuiden kuorimiseen) ja kolannella kaverilla välineenä oli koivunoksavarsiluuta.Työ alkoi ripeästi. Alpo näytti valoa ja minä puolestaan petkelellä aloin tyrkkimään tavaraa sinne minne sen jo alunperinkin olisi tullut pudota. Mutta kiireissäni ja työhön keskittyneenä satuin tönäisemään petkelenvarrella Alpon kättä jolloin öljylamppu irtosi otteesta ja putosi suomeksi sanottuna huussin alle. Ikäni muistan Alpon lakoonisen lausahduksen ”nyt se mänj.” Se meni hyvin suoraan tuon runsaan kolmen metrin pudotuksen ja ihme kyllä ei jäi iloisesti palamaan ilman että edes lasikaan olisi särkynyt. Siivoustiimi piti pikapalaverin jonka lopputulos oli että nyt on nopeasti haettava paikalle toimeksiantajamme eli Tyyne opettaja. Kolmas kaveri joka saattoi olla Pentti Kekkonen(jos luet tämän muistatko) lähti tätä tehtävää suorittamaan.Alpo ja minä pidimme vahtia koska oli kohtuullisen suuri vaara että lamppu sytyttäisi ympäristössä olevat keskisuomalaisesta puristellut paperitollot tuleen.Nopeasti Tyyne tuli paikalle paljaat kumiteräsaappaat jalassaan. Yhtään epäröimättä hän kävi takaoven kautta pelastamassa lampun. Taisipa suorittaa keskenjääneen siivousurakankin loppuun. Pimeässä en nähnyt kuinka kirkkaasti varoitusvalo paloi. Seuraavana aamina ihonväri oli kuitenkin ihan normaali.

Akan Julli, 12.2.2007

Syksyllä 1980 tehtiin Mökinaholla sukupolvenvaihdos. Lyyli ja Arvi luovuttivat vetovastuun nuoremmille ja pääsivät hyvin ansaituille eläkepäiville. Jukka ja minä innokkaina nuorina tuottajina jatkoimme lehmienhoitoa ja maanviljelystä.

Samaisena syksynä kävivät Huikarin Sirkka ja Seppo meillä iltakahvilla ja toivat tuliaisena viherkasvin – kahvipensaan, joka oli silloin noin 30 cm korkea.

Kukka osoittautui sitkeän sorttiseksi; joskus unohtui kastelu ja lehtiä ruskistui ja putoili – vaan eipä kuollut yrtti. Välillä taisi unohtua kukan nimikin. Se kesti urheasti lämmityksettömän kauden keväästä 1997 myöhään syksyyn, kun lämpöpatterivedet valuivat lattian alle ja talossa tehtiin remonttia jouluun saakka; kukkaa yritin pelastaa milloin minkäkin lautakasan alta. Aika kului, kukka kasvoi ja välillä vaihdettiin aina isompaan ruukkuun.

Kahvipensaaksi muistin sen taas, kun parina viime vuonna se on tehnyt muutaman vaatimattoman kukan ja niihin on kehittynyt papuja. Vaan nyt se on vallan riehaantunut. Yli kaksi metriä korkea ja tuuhea ”puu” kukki syksypuolella pienin vaalein kukkasin ja nyt on oksilla papurykelmiä – osa kirkkaan punaisia osa ruskeita ja vihreitä. Papuja on kutakuinkin yhden kahvipaketillisen verran.

Kylläpä piristi huolimatonta kukan hoitajaa syksyinen kukinta ja nyt iloisen punaisten papujen ilmestyminen. Mitenkäs ne savolaiset sannoo: Poemi onnen muruset, nii suat kokonaesen tyytyväesyyven leivän”.

Sitkeästi tässä on sinnitelty – kohta 27 vuotta. On ollut myötä- jos vastamäkeäkin niin isäntäväellä kuin kahvipensaalla. Kukka sen kun komistuu, mutta meillä tuppaa nuo potkurin jäljet naamassa vaan lisimään… Elämän mottona olkoon niin kuin tähänkin asti: ”Eteenpäin”, sanoi mummo hangessa.

Kommentaattori, 15.2.2007

Vai niin, että yltyi satoa tuttamaan vanhoillaan tuo kahvipensas. Onko tullut mieleen että kokeilisit minkämakuista kahvia bööneistä tulisi.

Ne pavut pitäisi paahtaa.Ennen tuo paahtaminen tehtiin värkillä jonka nimi oli rännäli. Ei taida Alli olla rännäliä nähnytkään. Siinä nyt semmoisessa peltilootassa kuumennettiin niitä papuja ja välillä sekoiteltiin. Sotaaikaan piti paahtaa vehnänjyviä kun ei ollut kahvia. Tuli tässä mieleen että onnistuisko tuo leivänpaahtimella. Mutta jos kokeilet niin laita kuitenkin ämpäri tai laatikko alassuin paahtimen päälle. Epäilen että ne voi olla iloisia pomppimaan sieltä. Ikävä poimia sitten uudelleen lattialta. Sitten pitäisi olla vielä kahvimylly. Oiskohan lukijakunnassa kenelläkään säästössä myllyä että lainaisi Allille ? Kyllä niitä on myynnissäkin. Jostain kuvastosta ihan askettäin semmoista katsoin.

Olishan se melkonen ilo maistaa omaa kasvattamaa kahvia. Tuo kahvi kun on meille Suomalaisille niin tärkeä aine. Vähintäänkin keskisuuri ilo sanoisin

Alli, 17.2.1007

Ihan oikein arvasit – rännäli on jäänyt näkemättä. Kahvimyllyä olen kyllä pienenä tyttönä pyörittänyt; mummu kun tykkäsi, että itsejauhetuista pavuista saa parhaan kahvin. Sen piti olla vahvaa – ei mitään ”kissanpiiskuuvettä”. Ja kunnon loraus maidon päältä kuorittua kermaa takasi kahvinautinnon.

Niin. On kahvinkeitto meidän sukupolvelle helppoa. Toisin oli ennen, kun kahvihammasta rupesi kolottamaan: Haepa ensin kaivosta sangolla vettä, sitten puusylys liiteristä ja eikun hellaa sytyttelemään. Sitten vain vesi pannuun ja pannu hellanringille kuumenemaan. Jossakin välissä oli pavutkin paahdettu valmiiksi: raa´at pavut varrelliseen peltilaatikkoon, jota heiluttelemalla papuja sekoiteltiin avotulella. Paahtaminen oli tarkkaa puuhaa, ettei pavut päässeet palamaan.

Sopivan tummiksi paahdetut pavut sitten kahvimyllyyn, mylly polvien väliin ja kiertämään. Kohtapa sait nakata kahvijauhot kuumenneeseen veteen. Kiehautus. Pannunnokan selvitys. Ja eikun kahville, olokee hyvä!

Voipi olla, että jää kahvipensaan pavut minulta paahtamatta. Tuntuu olevan aika työlästä hommaa ja on se rännälikin kahtelussa… Ja vähän arveluttaa se leivänpaahtimen käyttö, vaikka palovaroitin ja vakuutukset kuuluvatkin olevan kunnossa.

PS. Jukka ihmetteli, että malttoipas tuo Jussi olla vetämättä EU-tukiasiaa tähän kahvipensaskeskusteluun? Taitaa viljely jäädä tuohon yhteen pensaaseen, kun sille ei Suomessa makseta minkäänlaista tukea.

mehtäpena, 11.2.2007

Siihen vanhaan hyvään aikaan kun miehet oli  rautaa ja sukset oli puuta, oli ainakin täällä Kolkulla yleinen tapa puhutella jo avioon ehtineitä ym naissukupuolisia henkilöitä puhuttelunimellä akka.

Se ei mielestäni ollut mitenkään haukkumanimi vaan hyvin luonteva ilmaisu erinäisissä yhteyksissä. Niinpä päälle nimensä kirjoittanutkin sen omaksui hyvin luontevana ilmaisutapana.

Kun sitten moalimalla nuorena ukkomiehenä erehdyin käyttämään tätä ilmaisua huomasin oitis sen saavan aikaan toiseesa sukupuolessa jäätävää suhtautumista ellei peräti lähestymiskieltoa. Tästä viisatuneena opettelin sitten käyttämään korvaavia sanoja kuten itsestäni kovin pahalta kuulostava sana rouva, tai siippa, vaimo,ja eukko. Viimeksi mainittu sopi näistä parhaiten minun suuhun ja varovasti kokeiltuani hoksasin sen menevä läpi ilman seuraamuksia.

Nyt kysyisin Kolkun miniöiltä ym arvon naisihmisiltä joita tämän palstan lukijoissa on runsaasti että mimmoisia mielikuvia nämä tämänsorttiset tituleeraussanat heissä herättävät. Tässä kun vanhemmiten etsii juuriaan niin olisi tarpeen tietää uskaltaisiko noita ilmaisuja ottaa osittain käyttöön edes täällä Kolokulla. Tämmöistä syvällistä mielipidetutkimusta tähän nyt virittelen.

Akan Julli, 13.2.1007

Kylläpä pääsi herakka nauru aamutuimaan Pentin naisasiaa lukiessa.

Niin se maailmanranta opettaa poikia…

Täytyy myöntää, että akka-nimitys hieman korvaan särähtää. Paljon riippuu tietysti äänenpainosta ja asiayhteydestä. Muistuu mieleen meidän avioliitomme alkutaival, kun Jukka minua ”nuorikokseen” puhutteli. ( Sitä en enää muista, tarkoittiko hän sillä ”nuorta vaimoa” vai ”nuorta kanaa”J ) Aikojen saatossa nuorikko muuttui ”mummuksi” – olisinko ollut silloin jotain kolmikymppinen eikä tietoakaan lapsenlapsista. Mutta äänenpaino on pysynyt yhtä lämpimänä. Akaksi ei vielä ole mainittu, onneksi.

Voi olla Pentti, että akat pysyvät paremmalla päällä, kun tarkkaan harkitsee akasta yksikkömuodon käyttöä, monikossa voi toki puhua kylän akoista jos ukoistakin.

Reijo Pasanen, 14.2.2007

Tuosta akoittelusta tulee ainaskin yksi muisto mieleeni. Tapahtui joskus 65-67 koulussa. Kävinhän kaksi ekaa luokkaa Kolkulla koulua. Joku alaluokan pojista oli ollut silmälääkärissä. Nimeä en aivan varmaan muista, mutta aavistelut on. Jääköön siis mainitsematta. Opettajan kysyessä mitä siellä silmälääkärissä tapahtui, oppilas vastasi, että  semmonen akka kahto silimiä. Johon Koiviston Vieno opettavaan sävyyn sanoi jotakin sinnepäin, että ei se ollut akka vaan on kohteliasta sanoa vaikka rouva tai nainen. Opettajan repliikkiä en aivan ulkoa muista, mutta tuo oppilaan repliikki on taltioitunut jostakin syystä mieleeni. Eli ainakin jo 60-luvulla yritettiin sivistää lapsia käyttämään jotakin korvaavaa ja siistimpää sanaa, kuin akka.

Tähän samaan juttuun voisin pistää tällaisen koulumuiston joka sattui noihin aikoihin. Oli laulutunti ja laulunkokeet. Jokaisen piti laulaa joku itselleen sopiva kappale. Kanasen Karin tullessa vuoroon, Kari kysyi opettajalta, että saako laulaa iskelmän. No minä tietysti en silloin vielä tiennyt mikä on iskelmä. Olihan se aika uusikin sana Suomen kielessä. Opettaja kysyi hieman emmittyään, että minkä iskelman Kari haluaa laulaa. Johon Kari vastasi, että Tipi tipi tiin. Vieno sanoi luonnollisesti, että saat toki laulaa. Hienostihan se laulu muistaakseni meni.

Yksi koluun ja nimiin liittyvän jutun laitan tähän loppuun. Vanhin siskoni Riitta oli ollut ensimmäisellä luokalla. Opettaja oli kysynyt äidin nimeä ja siskoni oli vastannut, että Äiti Pasanen. Opettaja oli tingannut, että täytyyhän sinun äidillä olla nimi. Taisi siihen aikaan olla monen lapsen nimenä Äiti.

Hämäläisen akka, 11.2.2007

Minunkin nuoruudessa akka oli yleisnimi naishenkilölle. Nyttemmin akka ei ole mielestäni ihan kuka vaan nainen vaan tietyn arvovallan omaava nainen. Tämän seudun murteella voi sanoa akka ihan luontevasti. Itselläni särähtää korvaan joidenkin käyttämä TYTTÖ nimitys aikuisesta naisesta.Se ei ole imarteleva vaan väheksyvä. Mitenkäs miehet? Ukko, herra, vai poika kuullostaisi sopivammalta? Ehkä kuitenkin ratkaiseva on miten sen sanoo.

Muistin tuosta edellisestä kirjoituksesta aamun Kumpumäen koulussa, kun järjestäjä ilmoitti opettaja Anja Varikselle Hulkkosen Arvon olevan pois koulusta kun ”sen kulukku on kippeä”

Raili Kananen, 21.7.2008

Minunkin tuli mieleen tosta ukottelusta ja akattelusta yksi juttu asuttiin vielä kolkulla. Veljeni Kari joutui Jyväskylään silmälääkärille. Koulussa opettaja Vieno kysyi Karilta, että oliko siellä paljon setiä ja tätejä, johon Kari oli vastannut,ei siellä ollut kun ukkoja ja akkoja,ei muista kuitenkaan mitä Vieno siihen sano.

Hulkkosen Olavi, 30.1.2007

Sain jälleen luettavaksi Mökinahon Jukalta tarinapalstan juttuja tietokonetulosteina.

Kun niitä luin tuntui että räjähdän tuntesta.Näköjään en minä ole ainoa joka on innostunut ja kiinnostunut kylämme historiasta.

Muistan esimerkiksi hyvin vielä Augusti Pursiaisen ja hänen vaimonsakin.Heillä oli pieni hirsimökki Pikälläkankaalla lähes vastapäätä Pauli ja Helmi Järveläisen taloa Hakalaa. Paikassa mistä lähtee nykyisin Pentinselkämäntie. Aku ja Isä olivat hyviä ryyppykavereita ainakin ryyppäämisen alkuvaiheessa. Kerran Isä kuitenkin tuli verissäpäin kotia.Kun Äitini aikansa tenttasi isä tunnusti että Aku löi häntä perunakuokalla päähän.

Enoni Hannes Masalin oli Akun tytön kanssa naimisissa.He elivät joskus onnellisestikin ja saivat paljon lapsia. Hannes samoinkuin Uuno Masalinkin ovat lapsuudessa olleet minulle hyvin tärkeitä henkilöitä. Minusta tuntuu että he olivat minua kohtaan ystävällisempiä kuin omia lapsiaan. Molemmat olivat omalla tavallaan humoristisia. Uuno jäi kuitenkin enemmän mieleeni johtuiko siitä että hän ei koskaan tuonut itseään esille, mutta teki paljon yhdistyksen ja koko kylän yhteistyön edistämiseksi. Kumpumäeeähän oli myös työväentalo. Siellä pidettiin tansseja, näyteltiin ja pidettiin joulujuhlia. Mieleeni palautuu juttuja sotaajan jälkeiseltä ajalta joita olen kuullut lähinnä Kinnusen Väinöltä ja Reinikaisen Voitolta.

Työväentalolla oli taas pikkujoulut. Oli sovittu että sinne tulee myös joulupukki, ja että pukinkonttiin jokainen saa varata pienen lahjan tai kortin ystävälleen tai rakastamalleen henkilölle. Kinnus Väinö oli lähettänyt kortin jossa vastaanottana oli

Antajatar Aili Pursiainen! Tontut tietysti lukivat otsikon. Aili haki kortin ja tarkasti käsialan josta tunsi kortin lähettäjän. Aili kimmastui ja huusi ”tule nyt tänne Kinnus Jussin poika niin saat”.

Viiskymmentäluvulla ei ollut vielä TV:tä eikä radiotakaan joka tuvassa.Tarvittiin kaikilta niin nuorilta kuin vanhemmiltakin innovaatiota ettei varsinkaan lapsille olisi tullut aika pitkäksi. Koulussa pelattiin kesällä nelimaalia, polttopalloa, pesäpalloa,nelimaalia, ja jalkapalloa. Talvella pääasiassa hiihdettiin. Ei ollut silloin valaistuja latuja. Suksi pysyi avatulla ladulla pimeässäkin. Minä olin niin kova katkomaan suksia että isä päätti lopettaa mulle suksenteon. Sanoi että eihän sulla kestä edes kolukärrytkään. Sain kuitenkin kerran Lehtolan Pentin vanhat hylätyt sukset. Niistä oli molemmat kannat katkenneet mäystimien takapuolelta, muuten ne olivat hyvät sukset. Niin rennot että voi vetää sommalla polveen kiini. Niillä suksilla laskin hyppyristä kuin Nykänen parhaimmillaan. Ei löytynyt Peipon vuorelta paremminkun Huhmarvuoreltakaan paikkaa jostaen olisi alas tullut.

Jottei menisi itsensä kehumiseksi koko juttu kerron vielä hauskan jutun jonka kertoi minulle Kinnus Väinö.

Poikia oli kasautunut Kekkosen savusaunaan.Porukassa oli ainakin Kekkosen Vilho, Reinikaisen Reino ja Voitto sekä Kinnusen Väinö. Pojat olivat jostain löytäneet ns.mustan raamatun. He olivat päättäneet kokeilla pelata piritismiä.Pelissä piti olla tarvikkeena pitkä hius, tai ohut jouhi ja kultasormus.He olivat saanet hommattua nämä tarvikkeet. Heillä oli se kartta minkä päällä homma piti tehdä. Ohje oli että jokaisen pitää ottaa homma vakavasti uskoa siihen mitä kysytään ja tapahtuu. Reino piti sormusta jouhessa kiini ja kysyi olivatko ”henget” paikalla.Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtua. Savusaunassa vain kynntilän valo lepatteli muuten oli pimeää ja hiljaista. Silloin Väinöä ja Voittoa alkoi kovasti naurattamaan koko touhu. Vilho ja Reino halusivat kuitenki jatkaa ja ajoivat naurajat saunasta ulos.He arvelivat että juuri naurajat karkoittavat henget. Pojat tietysi menivät ulos, mutta Väinölle iski metkut mieleen.Hän haki tallin edestä havupölkyn. Se on väline jonka päällä ennen hakattiin havuja hevosen alle kuivikkeeksi. Minäkin olen tätä työtä poikasena joutunut tekemään. Vieläkään en ole oikein varma voiko niitä nytainakaan talvella sanoa kuivikkeeksi, mutta se siitä ja kertomukseen. Väinö asetti pölkyn savusaunan ikkunan alle.Hän pyysi Voittoa kuulostelemaan milloin Reino toisen kerran pyytää henkiä paikalle. Kun Voitto sitten sanoi että nyt ne pyytää Väinö laski kiiruusti housut nilkkoihin ja painoi paljaan perseen vasten saunan ikkunaa. Pisemmälle Väinö ei suostunut kertomaan, muuta kuitenkin totesi että tämän jälkeen tuli kiire.

mehtäpena, 31.1.2007

Hulukkosen erityisen värikästä tarinaa kommentoin omalta puoleltani parista kohtaa.

Puusukset olivat tosiaan herkät menemään poikki varsinkin hyppyrimäessä. Olen muistavinani että nuo Olavin saamat sukset olin katkaissut kannasta samalla kertaa Peipon mäestä liian pitkälle hypätessä.Mäet täällä päin olivat lyhyviä töppyröitä niin että putoamispaikkaa ei tahtonut saada rinteeseen ja jos tasaiselle tömähti suksille saattoi käydä huonosti.

Kyllä minäkin muistan aina pelänneeni kun katkenneita suksia kotiin kannoin. Ihmeen kärsivällisesti isä kuitenkin aina ryhtyi suksen tekoon.

Artturihan oli tosiaan hyvä suksentekijä. Hän tsiikaili aina sopivia suksi ja miksei reenjalaspuitakin liikkuessaan metsässä. Suksipuun piti olla ehdottoman suora. Sen piti siis halkaistessa haleta viivasuoraan. Toiseksi sen piti olla hienosyistä ei siis kovin nopeasti kasvanutta, ja tietysti täysin oksatonta. Suksipuun kelleksiä oli ladon orsilla meillä aina valmiina odottamassa vuoroa. Suksenteko ei ollut mikään yhden illan juttu kun se käsipelissä koivukelleksistä tehtiin. Tosin Isällä oli hyvät viimeistelyvarusteet kuten urahöylä,kavahöylä,pullopohjahöylä,ja piirturi, sekä teräksiset kärjenpaimet. Isä oli hyvin selvillä jalkavuuden jäykyydestä suhteessa hiihtäjän painoon.

Hiihdin Isän tekemillä suksilla paljon kilpaa eikä minulla ollut ostosuksia kun armeijasta tulon jälkeen. Muistan että maakuntaviestissä joskus 1957 olin ainoa juoka hiihti kokopuusuksilla, muilla kaikilla oli sälesukset.Isä keitti myös itse voiteet. Hän laittoi keitokseen tervaa, hartsia ja steariinia. Niiden suhde oli isän salaisuus mutta arvattavasti vesikelin suksessa piti olla suhteessa enemmän hartsia.

No sitten tämä havujen käyttö kuivikkeena. Havut toimivatkuivikkeena erittäin hyvin. Se johtuu siitä että ne olivat karheita ja hyvin ilmavia.Hevosen kusi valui hyvin havukerroksen läpi eikä makuusija ollut koskaan märkä. Eikä se haitannut jos havut olivat vähän jäisiä talliin tuodessa. Pian ne sulivat sillä havukerros yhdessä hevosen jätösten kanssa muodosti hyvin palavan lämpökerroksen. Ja miten hyvää sontaa siitä syntyikään. Missään ei kasva niin hyvänmakuisia prunoita kun hevosensonnassa jossa on mukana havuja. Ei vaan taho olla enää tätä lannoitetta saatavilla.

Väinö Kinnunen vaikuttaa olleen aika velmu. Tutustuin häneen kun olimme yhden talven tukinajossa Ilajanmäessä Kolkkujärven takana. Väinökin oli samassa savotassa. Olimme kortteeria Matalanmäen vanhassa pirtissä.Jäi mieleen vähän terveystietoa. Sekä Isä että Väinö kärsivätkovasti vatsavaivoista. Väinöllä oli mahassa liian vähän happoa ja hän hoiti sitä laimentamalla suolahappoa veteen ja nauttimalla sitä. Isällä taas oli liikaa happoa. Hänellä oli aina matkassa ruokasoodaa jota hän vuorostaan veteen laimennettuna nautti. Että tällaisia olivat lääkkeet.