Tekijä: antpaana

mehtäpena, 27.1.2007

Mummo on usein jo vilahdellut näissä tarinoissa. Jos minun pitäisi valita joku henkilö joka on vaikuttanut eniten elämääni valinta olisi kyllä vaikea, mutta sittenkin selvä.Hän olisi mummoni Miina.

Mummo oli muutanut Suurensuonmäkeen Albert Paanasen emännäksi ehkä v.1911. Semmoinen luku on vanhan sivustavedettävän sängyn pohjassa jonka hän oli saanut isältään myötäjäislahjaksi. Sänky on edelleen nykyisin tyttärenpoikani Sampon käytössä.

Heille syntyi kolme tytärtä Siiri, Hanna, ja minun äitini Kerttu. Siiri kuoli 16 vuotiaana kahdessa viikossa sokeritautiin. Opettaja Lehtimäki kirjoittaa Siirin kuolemasta ja hautajaisista seikkaperäisesti kirjassaan johon hänen tyttärensä on kerännyt opettaja Lehtimäen kirjeet Kolkun vuosiltaan. Kirjaa on ihan pian mahdollisuus ostaa jokaisen jota nämä vanhat asiat vähänkin kiinnostavat.

Suurensuonmäessä isännyyttä hoiti kuitenkin Ville ja talossa kerrotaan olleen ruokapöydässä parhaimmillaan jopa yli 30 henkeä. Eipä ole ihme että Albrtin ja Miinan mielessä kyti ajatus kokonaan oman kurkihirren ja pöydän ympärille pääsemiseksi. Niinpä talo jaettiin veljesten kesken ja toinen osa rakennuksestakin ns. Junnun pirtti siirrettiin kolmekymmentäluvulla Lehtolaan Miina kai kotiutui Lehtolaan hyvin mutta Albertilla oli vaikeaa. Hänen kerrotaan kovasti haikailleen ja surreen kun joutui pois kotoaan muuttamaan.Vuosi sitten edesmennyt Hanna Ruotsalainen arveli että Albert sairastuikin tämän muutto tressin johdosta niin että melko pian kuoli n 50 vuotiaana.

Miina jäi siis leskeksi hoitamaan vasta valmistunutta taloa ja kahta tyttöä. Lissä vaikeuksia tuli kun mummo äkillisesti sokeutui. Hänellä oli ollut silmissä jotain tulehdusta ja hän meni näyttämään niitä lääkärille, joka tiputti silmiin jotain ainetta jonka johdosta näkö meni kerralla kokonaan.Nämä kovat koettelemukset eivät kuitenkaan lannistaneet eivätkä katkeroittaneet häntä, vaan hänellä säilyi optimistinen yritteliäs elämänasenne loppuun saakka.

Mummo ilmeisesti pelasti minut henkiin jo syntyessäni. Lääkärin (sama joka laittoi tipat) mukaan minulla kaksoispuolikkaana ja alle puolitoistakiloisena ei ollut mitään mahdollisuuksia jäädä henkiin. Kuolihan isompi veljes meistä jo synnytyksessä. Äiti kamppaili myös elämästään noin viikon ajan ennenkuin toipui. Mutta sokea mummo laittoi lampaanvilloja pärekoppaan pisti minut villojen väliin ja nosti uuninpankolle. Ilmeisesti olosuhteet olivat lähestulkoon keskoskaapin luokkaa koskapa selvisin henkiin. Ei siis ihme että suhteemme jo tältäkin pohjalta muodostui erikoisen läheiseksi.

Sotaaikana äiti joutui tekemään miesten töitä ja minä olin pääasiassa mummoni hoivissa. Miina mummo kuitenkin halusi kovasti osallistua myös moniin talon töihin. Pian se onnistuikin hyvin kun minä aloin toimia hänen oppaanaan. Kannoimme puita ja risuja tolokkaremmillä metsästä polttopuiksi. Samoin varsinkin keväisin liikuimme pientarilla ja ojanpenkoilla etsimässä ”lehmänpaloja”. Jo aikaisin keväällä kun pajunkissat olivat tulleet isoiksi riivimme niitä konttiin ja toimme navettaan, Samoin pihlajan lehtiä, pyynkaalia (peltovalvatti) j.n.ed

Nämä eivät olleet satunnaisia vaan jokapäiväisiä useita tunteja kestäviä retkiä. Ihmeellisesti mummo selvisi hyvinkin monenlaisista tehtävistä. Hän hoiti lehmiä, lypsi, kirnusi, leipoi, kutoi sukkia. ja jopa poimi marjoja kun hänet opasti marjamättään viereen. Minulle hän itse teki ensimmäiset leikkikaluni lehmänkarvapallon, sätkyukon, ja leikkipiipun.

Mummoa kiinnosti kovasti mitä maailmalla tapahtui, Kun opin jo ennen kouluikää lukemaan minun tehtäväni oli lukea hänelle sanomalehteä. Hän sanoi usein ”luehan että Roopekin kuulee”. Urheilu kiinnosti häntä kovasti. Kun meillä oli kouluaikoina hiihtokilpailuita minun piti aina antaa hänelle mahdollisimman tarkka kuvaus kilpailun sujumisesta. Hän oli tosi kiinnostunut pärjäämisestäni. Myöhemmin kun radio tuli kuuntelimme yhdessä kisoja. Kun joku suomalainen kuten Veikko Hakulinen Oslon talvikisoissa voitti 50 km hiihdon mummo innostui niin sydämmestään että puhkesi itkemään. Yleensä hän ei ollut mitään pillittäjätyyppiä.

Miina mummolla oli myös monia kansanparantajan taitoja. Hammassäryn hän sai useimmiten lakkaamaan pauristamalla peukalohankuraisesta.Vatsan hän sai toimimaan omilla keitoksillaan myös. Ja jos sattui joku tapaturma hän ei koskaan hermostunut vaan alkoi ripeästi toimien helpottamaan tilannetta.

Miina oli myös hyvinkin sosiaalinen ihminen. Hänellä oli paljon ystäviä jotka vierailivat hänen luonaan mielellään ja usein. Kanas Iita, Tikka Santra, Heinäahon Ida ja monia muita myöskin nuorempaa ikäpolvea.

Mummo oli luonteeltaan hätäinen. Kaiken olisi pitänyt hänen mielestään sujua nopeammin kuin yleensä tapahtui. Joka aamuinen epidodi oli maidon vienti laiturille. Mummo pelkäsi näet aina että isä ja äiti eivät ehdi viedä sitä sinne ajoissa. Niinpä hän alkoi jo ainakin tuntia ennen maitoauton aikataulua ”kuulla maitoauton jyrinää” ja hopotti heitä kiiruusti viemään tonkkia lavalle. Siitä syntyi joskus melkoinen suukopu. Mummo oli myös oppinut että miehille ruoka piti olla pöydässä ajallaan. Ihme kyllä hän ei juuri osallistunut kattaukseen, Sen sijaan hän muistutti äitiä ” siellä hämärtää jo, ja miehet tulee ihan kohtsillään metästä eikä ruuasta ole tietoakaan,”

Mummo oli hyvin tarkka havannoimaan ihmisiä. Ehkäpä tämä taito oli herkistynyt sokeuden myötä. Hän myöskin lausui joskus merkillisiä ennustuksia jotka sitten toteutuivat. Sipukan saunan palaminen josta Jussi kertoo tarinan Eemin perintö kommentissaan oli juuri tälläinen. Ei hän mielestäni kuitenkaan missään tapauksessa mikään selvännäkijä, puhumattakaan noita ollut. Ymmärtääkseni hänellä oli pohjalla hyvinkin vahva kristillinen usko.

Edellä olevaan liittyen kerron vielä viimeisestä tapaamisestani mummoni kanssa. Hän oli Viitasaaren sairaalassa ihan loppusuoralla. Olin muuttanut puoli vuotta sitten Hämeenlinnaan ja tavannut siellä tytön josta tuli sitten ensimmäinen vaimoni. Kun olin siinä sairasvuoteen vieressä havaitsin että mummo oli suurimman osan ajasta muissa maailmoissa. Sitten hän ikäänkuin havahtui ja tunnisti selvästi minut. Hän vaistosi että elämässäni oli tapahtumassa jotain merkittävää. Niinpä hän totesi hyvin varmasti ” sinä oot nyt löytänyt jonkun, etkö ookin”. Ymmärsin mitä hän tarkoitti ja vastasin myöntävästi. ” Kyllä se on varmasti oikein hyvä. Kun ei vaan kovin nuorena joutuisi tänne” mummo jatkoi. Ymmärsin hyvin että hän toivoi että hän jonka olin löytänyt säilyisi pitkään terveenä. Kun Seija vaimoni 50 vuotiaana yllättäen kuoli nämä mummoni viimeiset toivotukset palautuivat mieleeni.

Anteeksi lukijat että tarinasta tuli näin pitkä. Enempikin paljon olisi ollut kerrottavaa hänestä joka voimakkaasti on ollut läsnä elämässäni sekä lapsuudessa että nuoruudessa.

Reijo Pasanen, 28.1.2007

Ei ollut liian pitkä. Oli tosi mukava lukea. Kiitos. Siinä oli oikeaa elämänasennetta kerrakseen. Olen nimittäin joskus miettinyt, kun jotkut valittelee aivan tarpeettomista asioista. Esim. jos myöhästyy bussista, vaikka seuraava voi tulla vartin päästä. Tai sitten vesisateesta. Tekisi varmaan hyvää monelle pudota muutamaksi päiväksi jonnekin 40-luvulle. Vaikka aamulypsylle joskus viiden aikaan, kun yöllä on tuisku peittänyt navettapolun.

Taustoittaja, 3.2.2007

Miinahan tuli 1911 Pihtiputaalta Suurensuonmäkeen nuoremmaksi miniäksi. Anoppinsa Anna (1842-1914, Hermannin vaimo, Villen äiti, Tossavanlahden Saastamoisia Vuonamosta) ja kälynsä Ida (1875-1913, Villen vaimo, Keiteleen Jääskeläisiä) kuitenkin kuolivat jo ennen I maailmansotaa. Siispä helmikuusta 1914 lähtien Miina lie toiminut Suurensuonmäen vt. emäntänä ja ehkäpä jonkinlaisena äitihahmona myös Villen lapsille (Aarne 1899-1981, Jussi 1904-72, Aatami 1908-87, Eeva 1908-58).

Ehkäpä äiti- ja mummoauktoriteetin puute heijastui myös nuorimmaisten kouluntielle. Koulunkäyntiä (Kumpumäellä siihen aikaan) oli toki kokeiltu ja koulukirjojakin oli saatu. Taisi Villekin viimein hyväksyä, ettei ainakaan Aatamista ollut lukumieheksi. Tuosta historiaa järisyttävästä päätöksentekotilanteesta on jäänyt kylälle elämään Villen tiuskaisu nuorimmalle pojalleen: ”Määk ja viek etes ne kirjat takasi!”.

Aarne häipyi Alatalolle. Junnun (1850-1925) ja Hermannin (1847-1929) kuoltua lähtivät Alapetti ja Miina tyttöineen ja ottivat mukaansa Suurensuonmäen toisen pään eli Junnun tuvan, josta tehtiin Lehtola. Typistynyttä Suurensuonmäkeä (Hermannin tupaa) jäi isännöimään Hermannin vanhin poika Ville leskenä ja Villen keskimmäinen poika Jussi (1904-1972) Vienonsa (1906-2004) kanssa. 1930-luvun puolessa välissä häipyi sitten Aatami mutkan kautta Hiekapurolle ja Eeva Koivuharjuun.

Olipa Suurensuonmäestä lähtenyt Paanas-poikia aiemminkin. Ensimmäisen sukupolven lähtijöitä oli mm. Hermannin ja Junnun isoveli Kustaa Kustaanpoika (1838-1903), joka lähti toisen vaimonsa kanssa Mökinahon torppaan 1870. Seuraavan sukupolven lähtijöistä Villen pikkuveli Alapetti ei ollut täyttänyt vielä 22:kaan, kun isoveli Matti 28v (1874-1925) jo kerkesi Amerikkaan keväällä 1903. Ei pidätellyt Bobrikov eikä Suomen taiteen kultakausi sitä poikaa Suomessa. Lokakuussa 1925 muutama kuukausi setänsä Junnun kuoleman jälkeen, 3.5 vuotta ennen isäänsä Hermannia kuoli rapakon takana muuan Matt Thompson 51 vuotiaana.

Amerikkaan lähtö lie ollut Hermannin vävyn idea. Eli ensin lähti vävypoika, Matin pikkusiskon Henrikan (s.1876) mies, Henrik (Heikki) Huttunen (s.1871) ja Matti Paananen meni perässä v.1903. Seuraavana vuonna 1904 menivät miestensä perässä Matin vaimo Emma ja Heikin vaimo, Suurensuonmäen Henrika kahden lapsensa kanssa. Siihen aikaan Amerikkaan saapujat kulkivat New Yorkin edustalla sijaitsevan saaren Ellis Island\’in kautta ja sen siirtolaiskirjanpidosta on pääteltävissä mm. seuraavaa:

Matti seilasi Amerikkaan Hangon ja Liverpoolin kautta Cymric-laivalla (Liverpool 24.4.1903, Ellis Island 4.5.1903) ja suuntasi lankonsa Henrik Huttusen luo Olympiaan, USA:n luoteisrannikolle, Washingtonin osavaltioon, Seattlesta lounaaseen. Maahantulopapereista selviää myös, että kyseessä on mies, ~29v, naimisissa, töihin tulossa, luku- ja kirjoitustaitoinen, lanko maksanut matkan, rahaa noin 8 dollarin verran, osoite Olympia, Washingtonin osavaltio, ei ole ollut aiemmin USA:ssa.

Emma (s.1882, ~22v, Matin vaimo, vihitty 1902) ja Henrika (Henriika Hattunen 25v?, p.o.28v, Henrikin vaimo) ja lapset Siiri (Siira ~4v) ja Matti (3v) seurasivat reilun vuoden päästä Germanic-laivalla (Southampton 3.9.1904, Ellis Island 12.9.1904). Amerikan pään kortteeripaikaksi papereihin on merkitty Joseph Puranen?, Histr Str?, Ashtabula (intiaanikielestä vapaasti käännettynä ”Kalaisa joki”), Ohion osavaltiossa, Clevelandista koilliseen, Erie-järven rannalla.

Eräiden tietojen mukaan Emma-vaimo myöhemmin ilmoitti kirkkoherranvirastossa Matin kuolleen Amerikassa 30.10.1925 ja hänen käyttäneen siellä nimeä Matt Thompson. Emma kai muutti Keiteleelle 1947, jolloin oli nimeltään Hanhela, lapsista ei ole tietoa. Huttuset kai palasivat Suomeen jo aiemmin, kirjat muutettu Haapajärvelle 1912.

Palataanpa Amerikan reissuilta taas Suurensuonmäkeen. Miinan jälkeen, 30-luvun alusta lähtien Suurensuonmäkeä emännöi hollin matkaa tämänkin vuosituhannen puolelle asti siis Vieno. Ei ole monta vuotta siitä kun Vieno siinä tuvassa muisteli, kuinka vielä 30-luvulla tuvan toisessa päässä oli maalattia ja siinä talvella pilttuussa joskus kolmekin hevosta.

Olihan niin suuressa talossa piikojakin. Karkasipa Mökinahon Hildan nuorimmainenkin siihen piiaksi välirauhan aikaan, vuoden 1941 alussa. Ville oli Aunelle ehdottanut, että ”Eiköhän tehä piiankaupat”. Tyttö aikoi tietenkin kysyä luvan äidiltään Hildalta, mutta tämä kun ei ollut aamullakaan vielä kotiutunut kätilökeikaltaan niin läksipä ihan omin luvin suureen maailmaan piikomaan.

Ja missäs se Hilda sitten oli? Talvisodan vaikutus näkyi syntyvyydessä ja vuoden 1940 loppupuoliskolla oli lapsenpäästörintamalla ollut hiljaista Harjun Sannin (Suurensuonmäen Eevan tyttö, s.9.6.40) jälkeen. Talvisodan loppuminen näkyi sitten selvänä piikkinä Mökinahon Hildan keikkakalenterissa alkuvuodesta 1941. Buumin aloittivat Hiekkapuron kaksoset (3.1.41, elivät 2kk) ja liekö ollut vielä toinen/kolmas synnytys samana yönä, mutta tuon yön lapsenpäästökiireiden takia Hildalta karkasi oma kuopuksensa Suurensuonmäkeen piiaksi 3 kk:ksi (tammi-maaliskuu 1941).

Tämä piika nukkui etukammarissa, hoiti lehmät ja Vieno hoiti ruuat. Pyykit pestiin tuvassa ja tuvan lattian pesuaineena käytettiin järvihiekkaa – tiedoksi vaan nuorempien sukupolvien puhdistusaine-eksperteille…

Piikakeikka loppui kun Hilda sai houkuteltua tyttärensä takaisin kotiinsa Mökinaholle. Hildan oma vointi heikkeni (kuoli syksymmällä 1941) ja vanhempi tytär Alma (1912-1989) alkoi kuulemma käydä äkäiseksi työtaakkansa kanssa. Eikä ihme – talon pojat olivat taas lähempänä Itä-Suomea tai ainakin matkalla sinnepäin, joten miesten töissäkin oli varmaan tarpeeksi juuri 29-vuotta täyttäneelle yksinhuoltajatytölle. Siispä 19-vuotias pikkusisko oli tervetullut paluumuuttaja auttamaan edes naisten töissä.

Ja mihinkäpä se 19-vuotias teinityttö sitten hupuloi ne kevätalven ansiot? Tuohon aikaan, noilla seuduilla ja sen aikaisessa valuutassa normaali piian palkka oli kai 250 mk/kk, Ville maksoi 300 mk/kk. Ja voi niitä nuoria – kansallispuku oli saatava… Keski-Suomen puvun olisi saanut noin 400 mk:lla (reilun kuukauden palkalla), mutta tuplahintainen Härmän puku oli tietysti tytönhupakon silmissä nätimpi ja siihenhän se sitten tärvääntyi melkein päikseen kolmen kuukauden tienesti. Eipä silti, tuo 65-vuotias puku on vieläkin timmissä kunnossa.

Joku tietennii toas ihmettellöö jotta kylläpä karkas aika kauas Miinasta tää tarina. Mutta pientä Ameriikan mutkaa lukuunottamatta aika tiukasti kuitenkin pysyttiin samalla Suurensuonmäki – Mökinaho – Lehtola peltoaukealla ja ajallisestikin taustoitettiin niitä vuosia kun Miina siinä peltoaukealla eleli.

mehtäpena, 3.2.2007

Kiitos Jussi tosi tarkasta ja hauskasta taustoituksesta. Nämä ovat minulle hyvin tärkeitä tietoja joita olen kaivannutkin. Olen tiennyt esim että Mökinaholaiset ovat samoja Paanasia mutta miten se on ollut hämärän peitossa. Meillä on valokuva jossa hieno herrasmies poseeraa. Hän on tämä Amerikan Matti. Myös sieltä Haapajärven suunnalta on joskus käynyt vieraita jotka ovat kertoneet olevansa lähisukulaisia. Kiitoksia oikeinpajon tästä sukuselvityksestä. Pidän sitä arvokkaan. Varmaan myöskin Tuula Suontamo ja muut Suurensuonmäen sisarukset. Mitenkähän oppisi hakemaan noin tarkkoja sukutietoja.Pitäisi kai järjestää kylällä kurssi tästä aiheesta. Sain muuten juuri sähköpostia jossa kerrottiin että Maaseudun Sivistysliiton kautta on mahdollista saada avustusta erilaiseen sivistys ja kulttuuriaiheiseen kurssitukseen. Jos en ihan väärin muista korvaus oli 16.50 e yksi kurssitunti.Osallistujia tulisi olla 7 kpl ja tunteja vähintäänkin 6 mutta toki siitä ylöspäin. Mietikääpäs Bittinikkarit Jussi, Antti; Ym tämmöistä. Uskon että teemme tavallista arvokkaampaa työtä jos voisimme kerätä tämmöistä tietoa kyläläisistä enemmänkin.

Mehtäpena, 3.2.2007

Vielä pieni lisäys. Miina toimi tosiaan Suurensuonmäen emäntänä anoppinsa ja kälynsä kuoleman jälkeen. Se ei liene ollut mikään vähäinen jobi sillä kerrotaan että sukua oli sijoittuneena taloon jopa yli 30. Kanasen Nelma hänen sisarensa ja muuan Leo Vauhkonen olivat myöskin jotenkin lapsuudessaan sijoitettuna sinne. Minua jotenkin kummastutti kun opettaja Lehtimäki kirjeessään useampaan otteeseen mainitsee Miinasta tittelillä ”suurensuonmäen Rouva” Minä en oikein rouvaksi häntä koskaan ymmärtänyt.

Tellu, 9.2.2007

Olipas siinä tietoa ja sukkulointia kerrakseen. Yllättävää, että nykyaikana monikerroksisiin ja kompleksisiin asioihin ja tekniikoihin tottuneena on kuitenkin vaikeaa hahmottaa esim. sukulaisuussuhteita. Varsinkin menneistä sukupolvista, kun nimiin ei yhdisty kasvoja. Visuaalinen esitys ehkä helpottaisi tilannetta. Sukupuu tai jotain. Vai tunnustaisiko suoraan: rauhallinen, keskittynyt ja aikaavievä paneutuminen asiaan olisi parasta. Ei sitä tajunnut parikymmentä vuotta sitten. Esimerkiksi Haapajärvestä tuli mieleen, että hämärästi muistan käyttäneeni Veikkoa ja Aunea siellä jollain kylällä sukuloimassa joskus 80-luvun alkupuolella – olin hiljattain saanut ajokortin. Mutta ei ole näköjään tytönhupakolle jäänyt mieleen kuin että oli kesä, haravoin pellolla heiniä ja tuvassa isäntäväki veisti minulle ronskisti puukolla ruisleivästä palasia, voi oli kovaa. Kai sitä nuoren tytön ajatukset paloivat jossain muualla, eikä jaksanut niin keskittyä vanhoihin asioihin.

Eespäin tiellä taustojen, 10.2.2007

Muistan kuulleeni tuosta Haapajärven vierailusta. Se ei kuitenkaan kohdistunut Paanasen sukuhaaran Huttusiin vaan Sammalismäen Jääskeläisiin. Eli kävitte Haapajärvelle 1900-luvun alussa muuttaneen Mökinahon Hildan pikkuveljen Aapelin (1886-1925) vanhimman lapsen Edvinin luona. Eetvi oli siis Aunen isoserkku ja kävi joskus meilläkin. En tiedä minkä vainun Jeppe-koira siitä sai, mutta niinpä vaan äity puremaan Eetviä – kiltti piskihän se muuten… Maanläheisissä oloissa kai siellä Haapajärvelle eleltiin. En tiedä oliko viittä kalaa, mutta kaksi ruisleipää oli ollut ja puukolla siitä siivuja. Ja itekirnuttua voita päälle. Jospa lie ollut siinä pelkästään niitä kovia rasvoja. Ei ollut EU eikä edes Valion isännät päässeet sitä pilalle pehmittämään, kun tuli suoraan omasta puisesta kirnusta vielä 1980-luvulla.

Tellu, 11.2.2007

No Eetvipä hyvinkin – tutulta kuulostaa!

Onpa hyvä, että löytää itsestään näin jälkeen päin niitä samoja vikoja, jotka tänä päivänä joskus harmittavat jälkipolvissa. Kun ei ne ole teini-ikäisinä kiinnostuneita menneistä polvista, kuuntelevat vaan jotain omituista musiikkia (eivät ymmärrä esim. Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin päälle mitään!!!), puhuvat kummallista kieltä… Ihan samanlaisia vikoja on ollut itsessäkin. Jos niitä nyt vioiksi voi sanoa, tässä nyt vaan tulin hieman provosoivasti niin kuvanneeksi.

Raili Kananen, 19.7.2008

Olipa mielenkiintoista lukea Suurensuomäen henkilöhistoriaa koska äitini Nelma Kananen oli myös sukua sinne.

Alli Paananen, 22.1.2007

Tuulan kohtalokkaasta tanssireissusta muistui mieleeni äitini Anni Paanasen (os. Liimatainen – Männikön tyttöjä) ja Jukan äiti-Lyylin (Rasilan tyttöjä) joskus kihloihin menomme aikoihin käymä keskustelu eräistä nurkkatansseista Kolkulla jatkosodan aikoina.

Sota-aikaan, kun rintamalla taisteltiin, oli huvitilaisuuksien ja tanssien pito kielletty. Nuoriso kuitenkin halusi vaihtelua ankeaan arkeen ja raskaaseen työntekoon, joten monenakin iltana pantiin sana kiertämään ja tanssit pystyyn.

Sillä kertaa nuoret kokoontuivat Tikka-Lempin mökille. Oli talvi-ilta ja pimeä taival; Lyyli kertoi, kuinka Urho Järveläinen kulki edellä umpihankea ja Lyyli ja Kekkosen Kerttu koettivat astua hänen jalanjäljissään Rasilasta Tiitilän luo n. 2,5 km matkan. Ja loput sitten jo tietä myöten. Äiti oli pahkamäkisten mukana ja tuli Männiköltä 4 kilometriä suksella ojanvartta pitkin. Miten lie tieto kiirinyt sinnekin asti ilman kännyköitä.

Öljylampun valossa tanssittiin ja Rauni Järveläinen soitti viulua. Tapana oli, että pojat keräsivät kolehdin soittajalle. Väkeä oli tuvan täysi. Äiti muisteli kolkkulaisista olleen mukana ainakin Peipon veljekset.

Hauskin tapaus oli näin jälkeen päin ajatellen, kun Lyyli ja äiti tanssivat tyttöparilla viimeisen valssin. Tytöt olivat tutustuneet toisiinsa sisarustensa kautta, kun Männikön Kalle oli riiustellut Rasilan Kertun kanssa. Eivätpä tytöt ehkä arvanneet joutuvansa anopeiksi aikanaan, kun Jukka ja Alli 30 vuotta myöhemmin menivät naimisiin.

Sota loppui ja elämä jatkui. Lyyli ja äiti kohtasivat sittemmin Viitasaaren synnytyslaitoksella, jossa Lyyli oli hakemassa Jukkaa ja äiti sattumoisin katsomassa Lyylin sisko Kerttua, joka sai Pirjo-tytön. Sisarukset olivat siis laitoksella yhtä aikaa ja lapset syntyivät perättäisinä päivinä. Oli siellä myös Hiekkapuron Sylvi Hannua hakemassa. Äiti on usein tuumannut, että harvapa näkee tulevan vävynsä niin uunituoreena – painoa 3020g ja pituutta 50 cm. Näin elämä meitä kaikkia joskus heittelee.

Tellu, 26.1.2007

Kylläpä nämä tarinat ovat hyvää vetreytystä muistisoluille, tai sanotaan nyt että mahdollisille sellaisille. Onkohan niitä pitkäkestoisempia muistisoluja enää olemassakaan, kun on niin ammottavia aukkoja varhaistietämyksessä…

Näissä tarinoissa on sellaisia sisältöjä, joihin ei keski-ikäistyvällä nelikymppisellä ole ollut omakohtaista kosketusta ehkäpä ollenkaan, eivätkä ne näköjään ole pysyneet sitten hatarassa päässä. Esim. Tikka-Lempistä en muista muuta kuin tuon hauskan kuuloisen nimen. Mutta jo se tuttuuden tunne ja hämärä muistuma jollain tapaa aktivoi mieleen tunnelmia lapsuudesta, entisajan ihmisistä, vierekkäisistä asioista. Ja jo sellaiset muistilehahdukset ovat mukavia.

Voi olla, että nykypäivän maailmassa muisti täyttyy niin helposti kaikenlaisella tyhjänpäiväisellä sälällä, että se peittää alleen tärkeämmän. Nippelitiedon raskauttama työelämä on yksi pahimmista roskaajista. Niinpä on mukavaa työpäivän jälkeen pistäytyä leikisti hetkeksi kiireettömälle Kolkun kylälle, jossa talvipäivä hohtaa kauniisti ja loivasti kumpuileva latu odottaa hiihtäjäänsä. Kuva tietysti romantisoi maaseutua jossain määrin, mutta kaupunkilaista se auttaa löytämään takaisin rauhaan edes mielikuvatasolla. Ja nämä tarinat ovat yksi osa tuota levähdyspaikkaa.

Mehtäpena, 26.1.2007

Tikka-Lempin mökillä pidettiin vielä jonkinsorttisia huveja sotien jälkeenkin ymmärtääkseni tuossa 55-60 lukujen vaiheilla. Taisivat kyllä olla jotenkin puoluetilaisuuksia.Tannssia sielläkin oli ja lisäksi ohjelmaa. Ei ehkä kovin korkeakultturista paremminkin kotitekoista.Ainakin kerran muistan siellä koltiaisena käyneeni kurkistelemassa. Ahdasta oli ja lämmintä. Viime kesänä marjareissulla yritin paikallistaa sitä Lempin mökkiä. En löytänyt mutta etsin ilmeisesti järvenpohjukan väärältä puolen. Tikka Lempi oli rempseä hyväntuulinen kansannainen. Erikoisen hyvin on mieleen jäänyt Tikka Sandra joka oli Tikka Eemin äiti niin ainakin käsitän. Hän kävi usein Lehtolassa ja oli yksi mummoni ystävistä. Minä ainakin lapsena kovasti tykkäsin kun Sandra tuli käymään. Kehtaisinko kertoa vähän ronskin jutun. Meillä oli kortteeria joku savottamies. Sandra tuli taas kylään. Tämä jätkä keskeytti ruokailun ja rupesi syljeskelemään ja sanoi nyt menee ruokahalut kun tulee vanhoja akkoja. Naamakin kun satteen hakkooma lehmänpaskaläjä. Se oli hänen huumoriaan. Sandra oli hyvin siisti ja kaikinpuolin terävä ihminen. Ei hän tainnut suuttua. Minä kyllä hänen puolestaan vähän loukkaannuin. Sandran kasvot olivat iän myötä tulleet erityisen uurteisiksi, siitä kai tuo vertaus jätkälle tuli.

JussiP, 28.1.2007

Tanssittiin Järvenpäässä sitten häitäkin 1946. Lempi-leskestä (s. 1909, ent. Iijalainen, os. Kopsa) muotoutui Tikka-Lempi juuri sota-aikana, kun varttuneempi leski Tikka-Eemi (Vilho Emil Tikkanen 1893-1958, ei siis tainnut elää 60-luvulle asti niinkuin joskus arvelin) hivuttautui äitinsä Santran kanssa Tikkalasta Järvenpäähän. Ja häät vietettiin sitten kun muilta kiireiltä kerettiin. Itse vihkiminen tapahtui kesäkuussa 1946 Suurensuonmäessä. Samoilla lämpösillä pastori kastoi heidän vanhimman yhteisen poikansa Maurin, Pasasen Sinikan (Mökinaholta), Pasasen Hilja Marjatan (Rantalasta), Hyvösen Maritan (Talasniemestä) ja Kajanin Jallun pojan (Sipukasta).

Yhdet häät ja viidet kastajaiset kummeineen ja sukulaisineen tekivät tuosta kesäkuun päivästä juhlapäivän aika monessa kylän talossa. Eipä siis ollut ihme, että väkeä oli liikkeellä ja sitä piisasi myös Järvenpäähän hääjuhliin. Ankeat sotavuodet tanssikieltoineen olivat takana eli lakiakaan ei enää rikottu. Taisi olla kunnon rytinät ja jäivät monen kyläläisen mieleen, kun minäkin olen kuullut niistä häistä tarinoita moneltakin taholta vielä tällä vuosituhannella.

Juhlakengät olivat tietenkin ylellisyystavaraa noina säännöstelyaikoina. Esikoistyttärensä kastajaispäivänä Aunella kuitenkin oli ilmeisen uudet kengät kun monessa yhteydessä muisti kertoa kuinka tuolla Järvenpään reissulla Veikko oli nuorikkonsa kantanut Pyöreänsuon rapakoitten yli ettei juhlakengät ryvettyisi. Vai liekö nuori rouva laiskistunna Kinkomaalla, josta oli juuri palannut 2 kk keuhkotautikeikalta (1.4.-1.6.), ja sillä kannatti ihteään… Tai jospa siinä oli taas sitä Veikon urheiluhenkeä eli poika halusi rehvastella mukana olleelle Anna-muorilleen, että kyllä hän ristinsä kantaa… Annan ensimmäinen lapsenlapsi oli juuri kastettu, mutta uusista ei ollut paljon takeita, kun tohtori Nyberg oli vakavasti toppuutellut lisälasten tekemisestä. Siunaantuihan niitä sitten kiellosta huolimatta kuitenkin vielä jokunen…

Järvenpään häissä oli mukana muitakin Tikkalan uudisasukkaita. Ainakin siis Anna-muori (1891-1985), Ville (1887-1959) ja tyttärensä Hilda. Jospa lie Viljokin jo häihin laskettu – ehkä se 20-vuotisna jo kävi miehestä kun oli kaksi vuotta aiemmin hätyytetty jo rintamallekin… No kuinka ollakaan, Villellä ja Harjun Kallella (1910-70) oli yhteinen puteli ja senköpä höykällä Villekin intoutui oikein tanssimaan, vaikka kovasti oli tanssinrytke henklaitasta ahistanna. Anna ei moisesta hulinasta oikein tykännyt ja oli lähtenyt Veikon ja Aunen mukana aikasemmin pois. Hilda-tytölle siis napsahti väijyvuoro jäädä pitämään isäänsä silmällä. Ettei vaan Kapusta-Ville – tuo luihakoitten kirvesvarsien, puulusikoitten ja -kauhojen muotoilijamestari – vallan nuorison mukana riehaantuisi.

No mitäpä minä tässä enempiä kuulopuheita kirjaamaan, kun joukossamme on vielä monia jotka olivat itse paikalla.

Reijo Pasanen, 28.1.2007

Mukavaahan tuota oli lueskennella. Sitäpaitsi, vaikka olisivatkin osin tai kokonaan kuulopuheita, niin ei niiden arvo juurikaan sen takia himmene. Nythä alkaa olla viimeiset hetket tallentaa muistiin 1900-luvun alkupuolen tapahtumia Kolkulta. Nimittäin alkavat kertojat väkisinkin vähetä. Ja mikä ettei 1900-luvun loppupuolen tapahtumia myöskin.

Tellu tuossa harmitteli omaa ”muistiaan”, mikä ei kuiteskaan voine olla kovin surkea. Ajat vaan ovat niin erilaiset. Ei ollut ennenaikaan tietokoneita, televisioita ja muita ”ajantappajia”. Ja kuiteskin ne omat muistot lapsuudesta ja nuoruudesta säilyy, oli ne sitten tapahtunut 1900-luvun alkupuolella taikka myöhemmin.

Varmaankin ennen oli kuitenkin aikaa käydä kylässä ja tarinoida. Ei sovittu etukäteen, koska tullaan, vaan mentiin, kun siltä tuntui. Ei ollut niin paljon erilaisia ärsykkeitä aivoille, kuin nykyaikana. Ehkä aivot pystyi paremmin järjestelemään asioita sinne pitkäaikaiseen muistiin. Nykyään tietoa tuppaa aivan liikaa ja sieltä pitäisi suodattaa se olennainen.

Tarkistin tuon kesän -46 tapahtumia ja Viljohan oli silloin Oulussa asepalveluksessa. Mutta kertoi kyllä olleensa joskus muulloin Tikka Lempin mökillä iltamissa. Kertoi mm. että joskus tuli mökin omistajalle sakot iltamamääräysten rikkomisesta. Ne maksettiin yhteisesti kerätystä kolehdista. Vissiin joku ”uskovainen” oli käräyttänyt.

Sirpa Talani, 1.4.2012

Kiinnostavaa koska minun isäni oli rauni järveläinen, här kuoli kun olin pikkutyttö niin etten tiedä kovin paljon hänen aikaisemmasta elämästä.

Heli M., 5.11.2012

Hei Sirpa Talani! Olemme ilmeisesti sukulaisia? Eräs Rauni Järveläinen (Kolkulta) oli mummoni Milman veli ja olen kuullut, että tämä Rauni kuoli sodassa… jos sinulla on vielä veli nimeltään Vesa, niin silloin ollaan ns. 2 polven serkkuja. Ja tosiaan mielenkiintoista, että Rauni on soittanut viulua.

Heli M., 5.11.2012

Kukahan oli tämä Urho Järveläinen? Kenen poika? – Veli?

Matti, 22.1.2007

Löytyipä ”arkistosta” kirje jossa kerrottiin kalliista, olemattomasta tuotteesta.

Kirjoitan aiheesta muutaman rivin siinä toivossa, että saataisiin aiheesta lisää tietoa, kertomuksia omakohtaisista kokemuksista tai perimätietoa noin viidenkymmenen vuoden takaa.

Löytämäni kirje koski sähkön laatua. Sähkön laatu ei varmaankaan ollut likimainkaan sillä tasolla, mitä nykypäivän kuluttajat vaativat.

Hiekkapuron muuntopiiriläiset liittyivät Keski-Suomen Valon asiakkaiksi ilmeisesti vuonna 1950. Sähkön saaminen talouksiin kesti varmaankin muutaman vuoden. Kun sitten kulutus kasvoi mm. viljankuivurin, puimurin pyörittämisen tms. enemmän tehoa vaativan laitteen käytön johdosta, virtaa ei riittänytkään sähköhellaan, radioon tai koululaisten läksyjen teon valaisemiseen. Taisi olla kaasuhellakauppiaiden kulta-aikaa?

Asiasta reklamoitiin usein, jopa kirjeellä Keski-Suomen Valon hallintoneuvostolle. Kirje lähetettiin (?) 8 päivänä syyskuuta vuonna 1967. Siinä vaadittiin asian pikaista korjausta. Jollei korjausta saada, aiottiin pyytää ulkopuolinen asiantuntija mittaamaan, sekä antamaan lausunnon ”enempiä toimenpiteitä varten. Allekirjoittaneina olivat seuraavat henkilöt:

Veikko Pasanen, Artturi Pulkkinen, Juho Paananen, Arvi Paananen, Kalle Huikari, Sylvi Paananen, Tauno Kankainen, Matti Puranen, Viljo Jääskeläinen, Aatami Paananen, Eino Jääskeläinen, sekä Kerttu Jääskeläinen.

Kirjoitelkaa aiheesta!

mehtäpena, 25.1.2007

Lähinnä kai oli kysymys muuntajien tehosta. Onko tiedossa auttoiko tuo kyseinen vetoomus silloin 1967

Aiemmin silloin kun vielä asuin täällä vakituisesti virran heikkous tuli esille puintiaikaan, Varsinkin jos oli taitamaton syöttäjä puimakoneeseen se tuntui koko muuntopiirissä. Jos päästi menemään isomman tukon sulakkeet paloivat heti. Ei ollut puhettakaan jatkaa puintia illalla lypsyaikaan koska lypsykoneelle ei virtaa riittänyt. Tänään taitaa varsinaisees maataloudessa käytettävän säkön tarve olla vähäisempi paitsi tietysti Mökinaholla ja Kekkosessa jossa kyllä näyttää navetassa lähes kaikki toimivan sähköllä. Kovin suuria tehon lisäyksiä ei taida kestää nämä nykyisetkään linjat.

JussiP, 26.1.2007

Kyllä ainakin Sipukassa huomasi 60-luvulla valojen himmenemisestä ja televisiokuvan pyörimisestä milloin Lehtolassa pistettiin jauhomylly tai lypsykone päälle. Taisipa joku venkula huomata senkin, kun Kerttu pisti kahvipannun sähköhellalle ja osasi tälläytyä parahiksi kyläilemään… Senaikaisten isojen sähkömoottoreiden käynnistys vaati myös hieman tietotaitoa ja vaiheistusta (manuaalinen tähtikolmiokäynnistys), ettei polttanut moottoria eikä sulakkeita. Varsinkin kun verkkojännite oli vähän sinnepäin ja riippui suuresti naapurien ajoituksista.

Ukkonenkin taisi tehdä enemmän tuhojaan sähkölinjojen päätepisteissä. Olihan se joskus pauketta, kun mittaritaulusta iski tulta ja lensipä joskus posliinisen jakorasian kansikin lattialle salaman ja tulenlieskojen saattelemana. Kuusen juuriko lie räjähtänyt kerran, kun salaman iskun voimasta ilmestyi kohtuullisen kokoinen ojanpotero Lehtolan metän reunaan. Vai millähän konstin se muuten sai sitä kiveä liikutettua? Peltikatto vaan ropisi kun oli isänmaata ilmassa melkein kuin Kannaksella kesällä -44. ”Ukko heitti kiviä ja mujjoo” oli kommentoinut tuota luontoäidin spektaakkelia talon nuorimmainen isäntä.

Liekö ollut sama rytinä kun iski navettaan ja vielä lypsyaikaan. Läväytti sen verran kunnolla, ettei ollut edes lehmän hermoista apua. Liekö saaneet kampipäät oikein sähköisen tällin parren ja kytkyjen kautta, mutta polvilleen tippuivat ja somasti lensivät vihreät märehtimismällit vastapäiselle tojax-seinälle. Navetan nurkalta haihtui piikkilankaa ilmaan metrikaupalla ja vasta kauempana alkoi löytyä sinistyneitä piikkilangan pätkiä.

Tuskinpa ukkoset ovat paljonkaan vanhoista ajoista lieventyneet – kuulijat vain ovat harventuneet ja ikääntyessään muuttuneet huonokuuloisemmiksi… Myöhemmistä tälleistä todisteena muistan 80-luvulta pari isoa säleiksi pirstoutunutta kuusta siinä pellon reunassa.

Juohtui nyt vallan ukkosen puolelle tämä tarina, mutta sähköstähän siinäkin on kysymys…

Mökinaholainen, 17.1.2007

Jussin ja Reijon kommentit entisajan koulumatkoista Poikki järven-jutun yhteydessä innostivat muistelemaan vähän laajemmalti Kolkun kylän liikennenolosuhteita menneiltä vuosikymmeniltä. Tiedän, että Jääskeläisen Matilta tulee vielä lähiaikoina tarkempia kuvauksia T.E. Jääskeläisen arkistojen perusteella tieolosuhteiden kehittymisestä Kolkulla, joten kuvailen seuraavassa paremminkin sitä, miten täältä Kolkulta on muualle maailmaan kuljettu.

Kaiki kolkkulaiset ovat törmänneet maailmalla mainintaan ”Kolokun murakintuista”. Vaikka sanonta sinänsä oli aikoinaan loukkaava, niin sillä oli kuitenkin ihan todellinen perusteensakin: Kolkku oli pitkään syrjäinen, soiden takana eristyksissä ollut kylä, josta kirkolle jouduttiin kulkemaan jalkaisin pehmeiden soiden halki ja siinä tahtoivat ”kintut” väkistenkin muraantua. Vielä nykyisinkin paikoitellen näkyvissä oleva vanha kirkkopolku Valkeasuon ja Suursuon yli johtavine pitkospuineen Karjalankankaalle ja sitä kautta Kolimanpäähän oli ensimmäinen yhdysside ulkomaailmaan.

Varsinainen tieyhteys Kumpumäelle Heinäsuon kautta syntyi vasta 1800-luvun alussa, jolloin valmistui Viitasaaren-Keiteleen paikallistie. Aluksi tuokin yhteys Kumpumäelle oli vain Heinäsuon läpi kulkeva pitkospuu-polku, mutta muistelen Arvin ja T.E:n kertoneen, että Paanasen Kustaan (s.18.9.1802, k.24.3.1886) muuttaessa Suovanlahdelta Suurensuonmäkeen kotivävyksi ja Maija Stiina Ruuskan puolisoksi olisi ensimmäisen kerran Heinäsuon yli tultu kesäaikaan hevospeleillä; tämä olisi tapahtunut siis joskus noin v. 1828-29.

Sen jälkeen liikennöinti hoituikin sitten niin apostilinkyydillä kuin hevosillakin Kumpumäen kautta. Kun 1800-luvulla asioita ulkomaailmaan päin lähdettiin hoitamaan, niin ensimmäinen etappi oli Kärnä, joka oli tuolloin Viitasaaren itäisten kylien yhdyspiste. Sinne syntyi aikanaan ensimmäinen kauppa, posti, osuusmeijeri ja osuuskassa. Matkat Kärnään ja kirkolle tehtiin jalkaisin tai hevoskyydillä, mutta ”kirkollakäynti” oli tuolloin aina parin vuorokauden mittainen reissu. Talvella liikkuminen tapahtui luonnollisesti suksi- tai rekipelissä. Kesäisin matkaa lyhensi ja helpotti Kymönkoskelta kirkolle toiminut säännöllinen laivayhteys, joka oli joskus kuulemma niin täysi, että kaikki eivät edes mahtuneet mukaan ja edessä oli patikoinnin jatkaminen Niemelän ja Muikunlahden kautta kirkolle.

Polkupyörä oli 1900-luvun alussa hieno keksintö, joka helpotti etenkin syrjäkyläläisten kulkemista ja kirkonkyläreissut hoituivatkin pyörällä jo yhden päivän aikana. Pyörä tosin oli harvinainen ja kallis peli, joten sitä ei joka talossa vielä 1920-luvullakaan ollut. Postikin kulki pyörällä 1920-ja 30-luvulla, kuten Aapo ”Eemin perintö”-jutun kommentissaan muisteli. Asioita hoidettiin yhä edelleen pyörälläkin etupäässä Kärnässä ja sen kautta kirkolla.

Autokyydillä matkat alkoivat hoitua vasta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla. Vaikka autokyytiä päästiinkin näkemään ja kokemaan jo 1920-luvun puolivälissä Viitasaarelta Jyväskylän sekä Kuopion suuntaan, saatiin Kolkun kylällä ensikosketus henkilöautoon 1928 syksyllä, kun pastori Halmesmäki kävi autollaan Kolkun kansakoulun vihkiäisissä. Varsinaiset juhlallisuudet meinasivat unohtua, kun Koivuharjun Otto uskaltautui uteliaiden kyläläisten joukosta ensimmäisenä kokeilemaan auton ajoa. Ensimmäinen henkilöauto kylälle tuli Kekkolaan Kekkosen Oivalle joskus 1950-luvun alussa ja sillä hoidettiin heti alusta saakka kyläläisten kuljetuksia laidasta laitaan aivan kuin taksilla konsanaan.

Koulukyytejä ei tunnettu vielä 1960-luvun alussakaan ja jopa 5-6 kilometrin päivittäiset koulumatkat taittuivat jalkaisin ja talvisin suksilla. Kuten Reijo ja Maija muistelivat, Kolkku-järven takaa koulumatka joskus talvituiskulla oli enemmän nykyistä ”Extreme-urheilua” muistuttavaa selvitymistaistelua kuin koulumatkaa alle 10-vuotiaalle alakoululaiselle. No, Kolkku-järven takana asuvat koulaiset tosin voittivat koulun hiihtokilpailuissa aina mennen tullen meidät lähempänä koulua asuneet luokkatoverinsa; voittipa Junus-Topi joskus 1960 Kuorikosken ja Kolkun koulujen yhteisissä hiihtokilpailuissa muut, vaikka melkein heti lähdön jälkeen toinen suksenside särkyi – Topi otti särkyneen suksen toiseen käteensä sauvan rinnalle ja lykki muutaman kilometriä yhdellä suksella ensimmäisenä maaliin ohittaen matkalla muut, kahdella suksella hiihtäneet ikätoverinsa.

Linja-autoyhteyttä Kolkulle alettiin puuhata 1966, kun tieyhteys Korppisille saatiin vihdoin viimein valmiiksi. T.E. Jääskeläinen ajoi aktiivisesti aikoinaan ko. tieyhteyden saamista ja kun se oli valmis, hän myös toimi aktiivina linja-autoyhteyden saamisessa. Linja-autoyhteyden ”perustava kokous”, jossa päätettiin hakea linja-autoreittiä koulukyytioikeuksilla, pidettiin 4.9.1966 Mökinaholla. Kokouksessa oli pöytäkirjan mukaan läsnä kaikkiaan 46 kyläläistä ja kokouksen yksimielinen vaatimus oli, että läpikulkutielle haetaan linja-autoliikennelupaa. Linja-autoliikenne alkoi sitten syksyllä 1967, kun Kolkun kansakoulu lakkautettiin kesällä 1967. Koulu- ym. asiointikyyditys hoituikin T.Makkosen liikenteen linja-autolla aina 1980-luvun alkuun asti. Linja-auto sai heti alussa nimekseen ”Ihkajan ihme” siitä syystä, että ko. linja-auton joka-aamuinen reitti tuli Pihtiputaalta Ihkajan erämaan läpi Kolkulle; ihme se ehkä oli siitä syystä, että linja-autoreitin saaminen Kolkulle oli monenkymmenen vuoden haave ja toisaalta varsinkin talvisin eräänlainen ihme, että se ylipäätään pääsi joka aamu tulemaan Kolkunsalon tuiskuisten taipaleiden takaa.

Näistä kaikista menneistä matkustamiseen ja kulkemiseen liityvistä asioista on varmaan monella erilaisia muistoja ja toivoisinkin, että tämä karkea alustus saisi jatkokseen kommentteja ja kokemuksia pitkospuista, hevoskyydeistä, pyörämatkoista, autoista, Ihkajan ihmeestä jne…

Reijo, 17.1.2007

Siinäpä oli paljon tietoa Kolkulla ja Kolkulta matkustamisesta. Muistan isäni kertoneen vielä 50-luvulla jalkaisin reissusta kirkonkylälle. Reissu kesti kaksi päivää.

Taisivat melkein kaikki koululaiset kulkea suksella kouluun talvisin. Kollun hiihtokilpailuista muistuu mieleeni mm. tällainen tappaus. Olin ekalla luokalla. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Sain hyvän lähdön ja alku menikin aikas mukavasti. Sitten tarttui sauva upottavaan hankeen ja minä jatkoin matkaa alamäkeen. Ei ollut lenkkejä kaikissa sauvoissa silloin. No eipä hätää. Odottelin heti seuraavaksi jälkeeni lähtenyttä Kekkosen Marja-Liisaa. Huusi Marja-Liisalle, että tuo sauva, kun se jäi sinne hankeen. Marja-Liisa huus, että en voi tuoda sitä, koska kilpailen sinua vastaan. En ymmärtänyt sitä ihan, mutta ei auttanut, muu kuin kääntyä ja hakea sauva itse. Sillä kertaa taisin olla viimeinen. Että sellainen tappaus..

mökinaholainen, 20.1.2007

Voisinpa itse jatkaa kertomalla entisajan kulkupeleistä ja -tavoista seuraavan tarinan, joka on tosi.

Elettiin ehkä vuotta n.1962 ja oli leppoisa kesäinen sunnuntai-aamupäivä. Olin itse tuolloin hieman yli 10-vuoden ikäinen ja olimme muiden samanikäisten pojankloppinen kanssa koulun kentällä jalkapallon tms. peluussa. Paikalle tuli myös polkupyörillä hieman vanhempia poikia, jotka ilmoittivat olevansa lähdössä kirkolle urheilukilpailuihin ja kysyivät,olisiko mukaanlähtijöitä. No, meistä useimmat olisivat tietysti olleet mielellän lähdössä, mutta ongelmana oli se, ettei meillä ollut pyöriä ja linja-auton lähtöön oli vielä 7-vuotta aikaa ..

Minä onnekkaana pääsin kuitenkin Leivon Paavon pyörän tarakalle kyytiin ja eikun kirkonkylää kohti, jonne matkaa oli n. 36 km. Tiet olivat tuolloin vielä huonompia kuin nyt, sorateitä ja mäkisiä. Paavo polki koko matkan muiden mukana, kaikki mäetkin, vaikka tarakalla oli ylimääräinen ”painolasti”. Ainoastaan Savimäki kirkonkylän lähellä oli sellainen mäki, joka käveltiin.

Tultiin ajoissa urheilukentälle ja Paavo ilmoittautui 1000 metrin juoksukilpailuun. Juoksukisa oli jännittävää katseltavaa ensikertalaiselle ja hienointa siisä oli se, että Paavo otti ja voitti koko juoksun. Myös monet muut mukana olleet Kolkun pojat ottivat osaa kisoihin, mutta heidän menestystään en enää muista.

Palkintojen jaon jälkeen Kolkun porukka suuntasi luonnollisesti pyörineen paluumatkalle; minä edelleen Paavon pyöräntarakalla matkustaen.

Terveisiä vaan Paavolle ja kiitoksia ikimuistoisesta polkupyöräkyydistä!

mehtäpena, 20.1.2007

Auto kylätiellä oli harvinaisuus vielä 40 luvulla. Osuuskaupan auto kävi kuitenkin säännöllisesti. Me senaikaiset pikkupojat odotimme sen tuloa innolla. Auto liikkui kovin hitaasti liekö johtunut autosta, tiestä vai molemmista. Juoksimme sen perässä usein kaupalle saakka. Joku otti ilmaista kyytiä riippumalla takalaidassa kiini. Se oli tietenkin luvatonta.

Talvikunnossapitoa ei ollut vielä 60 luvun puolivälissä. Kun olipresidentinvaalit joissa Kekkonen ensi kertaa valittiin presidentiksi maalikuussa 1956 tapahtui juttu joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Peipossa oli vaalitilaisuus. Puhujana oli Helsingistä saakka KHO:n presidentti Reino Kuuskoski. Jostain syystä minut pantiin kyyditsemään tätä korkeaarvoista herraa Kumpumäkeen. Esko-ruuna vaan laitareen eteen ja matkaan. Mutta Heinäsuolla oli tuuli juoksuttanut korkeita kinoksia jotka menivät vinottain tien suunnassa. Reki lähti yllättäen luisuun tälläisen kinoksen päältä ja hevonen säikähti tätä ja lähti vielä laukkaan. Seuraus oli että arvovieras kupsahti hankeen tiensivuun. Minä sain vain vaivoin sen pysähtymään. Minua 16 vuotiaana poikasena hävetti tämä aivan hirveästi.Jonkinlaista anteeksipyyntöä vanhalle herralle yritin siinä sopertaa. Mutta hän oli herrasmies. Puisteli vain lumet susiturkistaan ja naurekeli tapahtuneelle jonka jälkeen jatkettiin taas matkaa.

Kekkosen Oivan auto oli muistini mukaan Pobeda. Kyllä oli Oivalla kavereita varsinkin viikonloppuisin kun lähiseudun tanssipaikkoihin piti päästä.

Mökinahon Vilho voitti sitten arpaljaisista Renault 4 cv;n eli ns tipparellun. Vilho oli altis lähtemään kyytiin erikoisesti urheilukilpailuihin. Kävimme katsomassa kansallisia kisoja kirkolla. Kerran menimme pesäpalloa pelaamaan Pasalaisia vastaan. Meitä oli varmaan Rellun kyydissä koko joukkue. Rellu ei tyhjänäkään kulkenut kun vähän yli kuuttakymppiä. Saatikka tämmöisellä kuormalla. Kyyti ei päätä huimannut ja joka vastamäessä osan porukasta piti jalkautua työntämään.

Lehtolaan ostettiin ensimmäinen auto 1963. Se oli Neccar merkkinen eli sama auto kun legendaarinen Fiat 600. Se piti hakea Katajanokalta Helsingistä. Olin tosi jännittynyt ja kovan harkinnan jälkeen pyysin maahantuojan miestä ajamaan sen kaupungin ulkopuolelle. Se oli meillä vuosia ja Paula käytti sitä työautona toimiessaan pitäjässä tarkastuskarjakkona.

Viiskymmentäluvulla lähti paljon nuoria miehiä Ruotsiin. Vuoden päästä he yleensä tulivat sieltä Volvolla, saabilla tai jollain muulla merkkiautolla lomalle. Me joilla oli kokemusta Pikkufiiusta, Kuplavolkkarista, tai Ladasta katselimme tätä silmät pyöreinä.

Tämmöisiä liikennöinti muistoja heräsi. Tietenkin liikuttiin pitkiä matkoja pyörällä. Uudismäen Tapsan kanssa kävimme mm kerran maatalounäyttelyssä Pielavedellä ja kerran suvijulilla Suonenjoella. Yövyimme lähiseudun heinäladossa kesä kun oli. Minkäänlainen hotelli tai matkustajakotimajoitus ei tullut edes mieleen.Telttaakaan meillä ei ollut.

Tiitilän Riitta, 12.7.2007

Isäni Veikko kertoi, kuinka hänen äitinsä kävi Viitasaaren kirkolla aikoinaan jalan. Tuo lähemmäs 40 kilometrin matka taittui ajan kanssa. Hän poikkesi kuulemma useaan taloon lepäämään ja kuulumisia vaihtamaan. Niinpä Hilda tunsikin kaikki talot ja niiden asukkaat matkan varrella. Oli sitä sitten vihdoin kotiin ehdittyään paljon kerrottavaa jälkipolvelle. Isä kertoi, että joskus hänkin oli mukana. Siinä sitä olisi esimerkkiä meidän ”pullajalkaisille” nykynuorille.

Reijo Pasanen, 8.1.2007

Muistuu mieleeni tällainen tapaus 60-70-lukujen vaihteesta. Korkolan ja Matalamäen tytöt kävivät pelaamassa lentopalloa Kolkun koululla. Saattoipa siinä olla jotakin muutakin.

Tytöt tulivat polkupyörällä rantaan ja ottivat Matalanmäen veneen Sirppilahdesta. Matalamäen Kalle piti venettään tavallisesti lähellä Koivukannan saarta, mutta silloin se oli jostakin syystä siellä Sirppilahdessa, joka oli silloin autiotalo.

Naapurin nuori isäntä oli vissiin katsellut tyttöjä sillä silmällä ja ei tietysti tykännyt, kun tytöt menivät merta edemmäs kalaan. olipa tuo ”kehveli” ottanut jostakin meidän aidan viereltä piikkilankaa ja oli sitonut sillä polkupyörät yhteen.

Tytöiltä oli mennyt vissiin melkoinen rupeama, kun olivat selvittäneet pyörät irti piikkkilangasta. Tytöt syyttivät tietysti meitä. Ja vaikka kuinka yritimme puolustautua, niin eiväthän ne uskoneet.

No mehän ajattelimme, että ei tämä tähän jää. Seuraavan kerra, kun tytöt taas menivät järven yli, niin me soudettiin poikien kanssa perässä. Meitä oli Esko, Järveläisen Martti vainaa, Tuomo ja hännänhuippuna allekirjoittanut. Rannalta löysimme noin vajaa sata metriä puhelinkaapelia, jonka sidoimme tyttöjen veneen pohjakiskoon kiinni. Kaapelin toiseen päähän sidoimme kivenmurikan, jonka heitimme järveen.

Ajatuksena oli, että kun tytöt ovat soutaneet vajaat parisataa metriä, niin he joutuvat soutamaan takaisin rantaan irrottamaan kiven pohjasta.

Seuraavana päivänä kysyttiin poikien kanssa, että mites se vene kulki. No tytöt olivat hinanneet kiveä koko järven yli. Olivat ihmetelleet matkan kestoa. Oli nimittäin kestänyt jotakin parisen tuntia. Itse muistan soutaneeni sen pätkän noin viiteen minuuttiin.

Että tällaista soutelua.

JussiP, 14.1.2007

Poikki järven mentiin veneellä myös sukuloimaan Viljo-sedän ja serkkujen luokse. Jos oli jonkun vene Peipon rannassa niin sitä saatettiin lainata tai sitten joku tuli Peltoniemestä soutuveneellä hakemaan. Viimeistään sitten kun aikamme rannalla huudettiin. Ja Veikolta kun löytyi aina sitä reipasta urheiluhenkeä niin jos sattui lämmin ja nätti ilma niin saattoipa hän joskus uida järven yli veneen vieressä. Ihan vaan huvikseen.

Poikki järven tuli joskus myös Viljo. Näissä toisensuuntaisissa vierailuissa oli usein se ikävä sivujuonne, että ne tiesivät yleensä jäähyväisiä joskus melkeinpä lemmikkieläimenä kasvatetulle possulle tai lampaalle – ja veren vatkausta, verilettuja, tappaiskeittoa yms. Ja joskus huvittaviakin tapauksia. Mm. sellainen muistuu mieleen, kun Vilikki oli sen verran malttanut Lehtolan kohalla hiljentää kävelyään, että oli siepannut Artulta lainaan pienoiskiväärin ja yhden patruunan. Hyvin oli patruunan valinnut eli ei jäänyt suutariksi, mutta potsin peijakas oli vähän rauhaton joten sattui laaki vähän huonosti. Siinäpä sitten veljekset juoksivat sian perässä pitkin pihaa. Liekö ollut sen joulun kinkku jopa tavallistakin mureampaa kun kerkes potsi vähän jalotella ennenkuin antoi kalleimman uhrinsa. No ei siinä todellisuudessa monta ylimääräistä askelta pitkin pihaa juostu, kunhan vähän väritin juttua…

Poikki järven mentiin myös talvella ja joskus aika huonoillakin jäillä. Vaikea oli pikkupojan arvioida jään kantavuutta, mutta jotenkin jäi tuntuma, että ei se paksua ollut ainakaan sillä kerralla, kun Peipon rannasta lähdettiin ja ennenkuin Veikko otti reilun etumatkan niin vakotti, että jos hän tipahtaa niin heti pitää kääntyä takaisin ja juosta Peippoon – hän tulee kyllä perässä kun kerkiää. Ei tipahtanu. Vilikkihän se joskus tipahti – hevosen kanssa tai iliman. Sai siinä kuulemma hakata jäätä aika sukkelaan, että sai hevosen niin lähelle rantaa, että se pääsi nousemaan jäistä ylös omin voimin…

Poikki järven menivät koululaiset myös kouluun. Ja rospuuttoaikoina syksyin keväin kiersivät järven tai olivat kortteerissa. Sopua ilmeisesti oli runsaasti sillä sehän antaa kuulemma sijaa. Enpä ainakaan muista kuulleeni kovinkaan traumaattisia muisteloita ahtaudesta, vaan hyvinpä taisivat Peltoniemen puolenkymmentäkin musikkaa mahtua muun joukon jatkoksi Tikkalaan tai Sipukkaan. Ei ollut kaikille koulutie vielä 60-luvullakaan kovin helppoa. Lauantainakin koulua ja jotkut kortteerissa jo alaluokilla. Tai 11-vuotisna kirkolle asti kortteeriin, jos mieli keskikouluun. Kunhan oli polkassut ensin Kumpumäkeen pyörällä viimestään maanantaiaamuna ja lauantaina takasin ja sitten taas maanantaina pimeessä tuuleen ja tuiskuun… Jos kysyi koulunkäynti rahaa niin kysyi se luonnettakin – sekä lapselta, että vanhemmilta.

Reijo Pasanen, 14.1.2007

Joo.. olihan se järvi jonkinlainen hidaste, mutta ei kuiteskaan este. Ja näin jälkikäteen ihmettelen, että ei ainakaan minun aikanani jäihin kukaan hukkunut. Joskus 60-luvulla pohjoispäähän hukkui kesällä mies.

Jäistä puheenollen, niin itsekin putosin kahdesti, mutta oli kummallakin kerralla tuuria. Eka kerta oli jo alle kymmenvuotiaana kevätjäihin pulahdus. Veljeni Esko nappasi niskasta takaisin jäälle. Sitten kuivailtiin nuotiolla vaatteita, kun ei ollut menemistä kotiin vaatteet märkinä. Myöhemmin äiti ihmetteli savulle haisevia vaatteita.

Toinen kerta olikin sitten jo aikuisiässä tapahtunut syysjäihin putoaminen. Sieltä pääsin pois helposti omin avuin. Eikä silloin olisi ollutkaan apua. Aivan päätöntä ja tarpeetonta urheilua se tietysti oli. Eli en kyllä suosittele heikoille jäille menemistä. Kolkku on tosin niin matala ja pieni järvi, että se jäätyy yleensä nopeasti ja tasaisesti. Tämä talvi tosin on kyllä poikkeus. En ole käynyt talven aikana Kolkulla, eikä ole jäätiedoitusta enää Peltoniemessä, mutta uskoisin jäätilanteen olevan aikas heikon.

Teurastajan epävirallista virkaahan se Viljo joskus hoiteli. Muistan mm. tapauksen, kun menin isäni kanssa Tikkalaan kylään. Isä oli vissiin ottanut hengen joltakin elukalta edellisenä päivänä. Oven avautuessa joko Ilkka tai Uoti tokaisi: ”Viljo eno, perkele. Nyt et kyllä tapa kaikkia vasikoita!”

mehtäpena, 14.1.2007

Pienoiskivääri oli hyvä ase siantapossa. Olin mukana jo pikkupoikana karsinanraosta jauhokoussikalla houkuttelemassa sikaa hollille, mutta isä Arttu kyllä hoiti meillä ampumisen. Hyvin toimi joka kerta.

Isähän oli I lk ampuja joten olisi kai osunut kauempaakin mutta varmuus on paras näissä hommissa.

Isä hoiti myös entisen aitan nykyisen savusaunan nurkalla olevan kuusen leikkauksen ampumalla aina silloin tällöin latvakerkän poikki. Sen takia tuosta kuusesta kasvoi noin tuuhea ja hyväkuntoinen.

Kerran ruvettiin sitten tappamaan pässiä. Isä oli kirveen kanssa hajareisin pässin pääpuolessa, minä poikasena selin isään siellä saparopuolella. Jännitin kamalasti mutta kun tarvittiin niin halusin urhoollisesti osuuteni hoitaa. Isä kumautti hamarapuolella ja kuului kova päsäys. Pässi kuitenkin vain puisteli päätään joten temppu piti uusia. Pässin otsa on tuunetusti kova ja isän arvion mukaan pienoiskiväärin luoti ei sitä olisi läpäissyt. Että tämmöisiä muistoja heräsi.

Ihme että vaivasivat Kolkun takaa teurastajaa kun lähempänäkin olisi ollut ainakin puoliammattilaisia.

Pasas Veikossa oli urheiluhenkeä siitä minullakin on mukavia kokemuksia. Luin hiljattain kirjaa joka kertoi Tapperin taitelijaveljesten nuoruudesta. Ilmeisesti se oli Kai joka oli lähtenyt koulumatkallaan oikaisemaan ja ylittämään järveä. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta hän oli jo mulahtanut veteen. Mutta hän ei kuitenkaan halunnut kääntyä takaisin vaan päästyään jäälle päätti jatkaa järvenlahden yli kotirantaan jonne hän vihdoin pääsikin, tosin pudottuaan ekakerran lisäksi vielä neljästi jäihin. Ei nuo Pasas veljekset kovin paljon liene näissä asioissa häviölle jääneet.

Maija Tøndering, 14.1.2007

Tulee mieleen tuosta järven ylityksestä. Autoakaan ei kaikilla ollut,joten ainoa mahdollisuus oli vene kyyti järven toiselle puolelle. Pelastusliivejä ei siihen aikaan ollut niinkuin nykyään. Veneessä istuttiin nätisti eikä keikkua saanut. Meitä lapsia peltoniemessä oli aina varoitettu järvestä ja muistan että heikoille jäille ei saanut mennä ennenkuin isä oli tarkastanut jäiden kantavuuden. Pojat sinne oli joskus salaa menneet niinkuin Reijo tuossa aikaisemmin kertoikin, mutta pojat on poikia…

Muistan pikkutyttönä kun läksin reippaana tyttönä Veikon mukana Sipukkaan serkkujen luo yöksi. Kaikki meni ihan hyvin kunnes tuli nukkumaanmenoaika, tuli kova koti-ikävä ja itkeä pillitin mutta ei minua kotiin lähdetty järven yli viemään, oli vain tyydyttävä siihen kun kerran itse tänne halusit niin täällä sitten on nukuttava. Eipä siinä muu auttanut!

Tulee myös mieleen tarina Järveläisen Jaakosta.

Olin eka luokalla ennen koulun lakkauttamista. Peltoniemessä puitiin viljaa ja yleensä työt tehtiin talkootyönä. Jaakko oli myös talkoissa mukana.Viljolla oli kova kiire ja Jaakko siinä sitten lupasi että hän voisi hakea Maijan veneellä koulusta. Ekaluokkalaisilla oli lyhyempiä päiviä. Asiasta ei oltu sovittu etukäteen joten luulin että isä hakisi minut. Jaakkoa en tuntenut sillä hän oli kasvattanut parran. Minä silloin ujona tyttönä en suostunut lähtemään hänen mukaan, aloin itkemään ja Jaakko oli joutunut palaamaan takaisin Peltoniemeen ilman Maijaa. Kertoi siellä että ei se tyttö suostunut lähtemään minun mukaan.

Sitä juttua on jälkikäteen naurettu Peltoniemessä, äiti muistaa Maijan pelänneen parrakkaita miehiä.

Reijo Pasanen, 19.12.2006

Kovaan sarjaan olen joutunut. Mutta ei se mitään. Uhripetäjästä oli jo joku kirjoitellut hieman. Eli selvittelen , josko sieltä jotain mielenkiintoista löytyy vielä.

Kala Alesta voisin jotakin kertoa,. Nimittäin on joitakin muistikuvia hänestä. Hieman vanhemmat Kolkkulaiset varmaankin tietävät enemmän.

Jos nuoremmat eivät muista, tai tiedä Kala Alesta, niin kerrattakoon hieman. Aleksei Saharov oli loikannut Neuvostoliitosta Suomeen.  Muistelen,  että isäni kertoi hänen muuttaneen lomalitteran päiviä hieman itse ja saaneen sen johdosta kovanpuoleisen tuomion. Karkasi junasta ja loikkasi Suomeen. Joku korjannee, jos oli väärin.

60-luvun alussa Ale usein vieraili meillä Peltoniemessä. Lähinnä sulan veden aikaan. Ale liikkui isosta tukista kovertamalla kopukalla kalastellen pitkin Kolkku-järveä. Oli perehtynyt kalastukseen aikas hyvin. Jos ruohikossa molskahti vaikkapa hauki, niin Ale tokaisi: ”Ka Alen hauki”. Onki syöttikalan ja pisti koukun ruohikonlaitaan ja kas, kohta hauki oli pyydetty.

Muistan mm. tapauksen, kun Ale ilmestyi keväällä meidän rannoille kalastelemaan. Äiti kielsi menemästä meitä poikia  rannalle katsomaan Alea. Mutta sehän vaan lisäsi meidän mielenkiintoa. Ja ei aikaakaan, kun äidin silmä vältti, oltiin rannassa seuraamassa Alen edesottamuksia. Alen kopukassa oli pieni kylkiäinen, jonka välikeppien päällä kulki tarpeelliset riistaneuvot ja muut tarvikkeet. Oli onkivapoja ja muuta tarpeellista. Mm. piisamiraudat, joilla Ale pyydysti kaikenlaista saalista monipuoliseen ruokapöytäänsä. Muista silläkin reissulla nähneeni kopukassa rautoihin jääneen rantasipi. Tuskin meni hukkaan.

Ale keitteli kerran saunarannassa kaloja kattilassa ja huomasi räkättirastaan pyörivän ympärillä räkättäen. Ja ei aikaakaan, kun pesä oli paljastunut. Ale kiipesi muitta mutkitta pesälle ja nouti muutaman munan kalakeiton jatkeeksi. Muista tätäki keitosta katsellessani, että Ale ei ollut kovin tarkka kalojen puhdistuksesta. Eli ehkä suolet pois ja pataan. Noin suurinpiirtein.

Ale kävi myös joskus leipomassa meillä. Leipään Ale pisti sisälle pikkukaloja. Olisko ollut versio savolaisten suurherkusta, kalakukosta.

Kala Alesta lienee paljon tarinoita, joista olen kuullut osan isältäni Viljolta ja joitakin muilta kolkkulaisilta. Kävimme joskus 60-70- lukujen vaihteessa Keiteleellä kunnalliskodissa, tarkoituksenamme tavata Ale, mutta hän oli kuollut hieman aiemmin. En muista vuotta tarkkaan.

Reijo Pasanen, 25.12.2006

Kyselin vähän tarkennuksia edellä kirjoittamaani juttuun Alesta.

Isäni, Viljo, muisteli tavanneensa Alen ensimmäisen kerran Kolkun eteläpäässä ollessaan parkkaamassa puutavaraa isänsä, Ville Pasasen kanssa. Vuosi oli luultavasti joko 1941 tai -42. Ale oli ollut samalla työmaalla, parkaten päivällä ja kalastellen yöllä. Ale oli tehnyt ruokaa pienistä ahvenista, joita oli aluksi puhkonut, kuin muikkuja, mutta oli sitten heittänyt loput ahvenet kokonaisina pataan. Ville oli ostanut Alelta haukia, jotka Ale kaiveli kuorikasasta.

Isäni mukaan Ale oli kirjoilla jossakin Keiteleellä.Talvella asui autiotalon saunassa, mutta kesäisin liikkui mm. Kolkku järvellä kalastellen ja muita luonnon antimia hyväksi käyttäen. Ale myi tai vaihtoi elintarvikkeisiin ylimääräiset kalat. Muurahaisten munien keruu ja myyminen Kuopioon, apteekkiin oli varmaankin huomattava lisäansio. Muistelen lukeneeni nuoruudessa kirjan, jonka nimi oli Suutarin Pertti. Siinä mainitaan mm. Alen muurahaistenmunitus.

Kala-Alella oli jäänyt perhe Neuvostoliittoon hänen loikatessaan Suomeen. Isäni muistin mukaan perheeseen kuului vaimo ja kaksi lasta.

mehtäpena, 6.1.2007

Minäkin muistan hyvin kun Kala-Ale kävi joskus kauppaamassa kaloja.

Hänen Suomenkielentaitonsa oli kehnonpuoleinen samoinkuin tuo henkilökohtainen hygieniakin. Muistelen että Lehtolan akkaväki ei kovin innostunut kalanostneena kaloja ostellut . Sitä jäin miettimään että oliko hän saanut Suomen kasalaisuuden kun kuitenkin vuosikausia näillä main vietti.Ymmärtääkseni hänellä ei ollut vakituista asuntoa ja siten myöskään osoitetta, vai olisiko ollut jotenkin osoitekirjoilla jossain rannalla sijaitsevassa talossa esim Peltoniemessä.

Reijo Pasanen, 6.1.2007

Kala-Ale oli isäni mukaan kirjoilla Keiteleellä. Muistaakseni asui jossakin autiotalon saunassa talviaikaan. Mutta kesäisin asusteli itse kyhäämässä risumajassa ainakin Kolkun rannoilla. Uskoisin, että hän ei mielellään asunut neljän seinän sisällä kesäisin.

Sellaisen tapauksen muistelen mm. että mummoni oli pyytänyt Alea tuomaan kaloja kesällä, kun oma miesväki ei ehtinyt työkiireiltään kalastamaan. Ale kalasteli useamman päivän ajan ja säilytti kalaämpäriä meidän rantasaunassa. Arvata saattaa, että kalat eivät olleet syömäkuntoisia, kun hän ne mummolle kiikutti. Ihmetteli, kun hyvät kalat eivät olleet kelvanneet.

Veljenin Tuomo muisteli tällaisen tapauksen, ja itsekin hämärästi muistan, että Alele pisti koukussa olleen, jo pehmenneen täkykalan suuhunsa ja sanoi, että jos kala ei syö, niin Ale syö.

Jatkuu myöhemmin…

JussiP, 7.1.2007

Samansuuntaisia ovat minunkin kuulemani jutut olleet. Esim. leivänpaisto siis onnistui seudun taloissa yksillä lämpösillä talon leivän kanssa. Jos pisti Ale leipään pikkukaloja niin saattoi sinne mennä muutakin pientä. Varsinkin, jos alusti leivän rappusilla ja/tai pyöritteli leipään pöydän alta emännältä sinne pudonneet jauhonpölyt. Eli siisti mies sittenkin… Reppu saattoi toki haiskahtaa kesäkuumalla, varsinkin kun siellä saattoi olla sulassa sovussa kaloja, keitonloppuja yms. ilman astioita tai käärepapereita.

Sanonta "jos ei kala syö, niin Ale syö" on minullekin tuttu ja saattoi kai mennä joskus niinkin pitkälle, että Ale söi senkin, jonka kala oli jo syönyt. Tarinoiden mukaan pataan saattoi siis päätyä ison hauen vatsasta tuoreimmat pikkukalat eli hauen viimeinen ateria saattoi viime tingassa päätyä vielä jatkokierrätykseen eli Alen omaksi särpimeksi. Varsinkin jos itse hauki meni myyntiin.

Itsekin muistan lukeneeni lapsena jostakin kirjasta pätkän, jossa mainittiin Kala-Ale. Liekö ollut sama kirja, jonka Reijo mainitsi eli Vesa Niemeläisen (suutarin poika, kansakoulunopettaja, s.1934 Keiteleellä) nuorisoromaani Suutarin Pertti vuodelta 1960.

Varsinkin sodanjälkeisinä aikoina oli varmaan viisasta, että puna-armeijan karkuri ei ollut kovin virallisesti kirjoissa eikä kansissa. Eivätpähän turhaan kyselleet perään. Olihan muistissa ajat ennen sotia, jolloin supisuomalaisiakin miehiä käytiin joskus kyselemässä ja eihän ne huonomuistiset kolkkulaiset aina muistaneet niitäkään nähneensä… Ja kukapas sen Alen olisi ilmiantanut edes sota-aikana, sehän saattoi olla juuri se Lahtisen mainitsema yhdestoista… Tiedä sitten mihin uskoon vaimo, lapset ja muut omaiset jäivät hänen kohtalostaan. Joskus oli Ale heitä itkeskellyt, mutta tuskinpa uskalsi ilmoitella heillekään olinpaikkaansa.

Muuten, vielä keskussairaalassa Aunekin vielä kyseli, että mitäpäs se Reijo siitä Alesta on kirjotellut. Sanoi itse jostain syystä alkuun pelänneensä Alea, vaikka ei kai siinä mitään pelättävää oikeasti ollut. Ehkäpä sota-ajan propaganda oli tehnyt tehtävänsä tai olipa vaan ensimmäinen ulkomaanelävä Kolkulla ja oudon näköisenä ja kuuloisena metsäläisenä vähän pelottava.

Reijo Pasanen, 8.1.2007

Täytynee lukea uudelleen se Suutarin Pertti. Katsoin jo joululomalla, että se olisi Pasilan kirjastossa hyllyssä, mutta en ole ehtinyt vielä sinne asti.

Itselläni ainakin on pelkästään mukavia muistoja Alesta. Eihän siellä järven takana paljon tapahtunut ja kun Ale saapui niille kulmille, niin taatusti oltiin heti sitä rannassa vastassa. Tarkasti seurattiin hänen edesottamuksia.

Muistan tuon leipomiseen liittyvän jutun, jonka Jussi mainitsi. Nimittäin muistan äitini usein kertoneen, että kun Alelta putosi jauhoja lattialle, niin Ale otti taikinaa ja paineli taikinanpalalla jauhot lattialta.

Joskus Ale oli tullut ison ahvenlastin kanssa meille ja oli pyytänyt Lainaa tekemään keiton niistä. Äitini pyöräytti niistä keiton, jota jäi ruokailun jälkeen tähteeksi. Ale oli pyytänyt saada ottaa lopun keitosta itselleen. Repussa oli ollut kattila, jonne hän oli keiton kaatanut.

Erkki Paananen, 23.8.2008

On ollut nostalgista lukea noita Ale-juttuja. Kahta asiaa en kuitenkaan ole vielä niistä löytänyt: Muistaakseni Ale käytti kalasta sanaa ”kaaloa”; nyt tulee hyvin kaaloa jne.

Kuulin joskus 1950-luvulla jonkun kertovan Alen jostakin reseptistä jotenkin tähän tapaan: ”Ensin laittama ….. ja sitteda vatkama, vatkama”. Muistaisiko kukaan tuota reseptiä kokokonaisuudessaan?

Eila Rönnberg, 17.8.2009

Olen lukenut kirjoituksia Alesta. Mieheni kertoi Alesta oman tietonsa jo nähtyään Alen meidän metsässä muurahaisten munienkäräys puuhissa. Ale oli elänyt ennen sotaa hänen kotikylässään Salmissa siellä hänellä oli ollut koira joka jostakin syystä oli karannut Alekos sitä itkeskellyt ”koira visa ku ristikansu, viisimetri nööri peräspoliisi tuli ta ampu” Ale puolestaan tiesi kertoa mieheni suvusta, että hänen enolla oli Salmissa vehnämylly. Lisaksi vielä Ale asui Pahkamäellä Mäensyrjässä jossa minälin olin paljon talviaikana yökylässä. Kun Ale oli joskus juhlatuulella hän esitti meille lapsille, kuinka juna viheltää ja puksuttaa, hänella oli tosi hauska tapa viheltää korvalla ja sitten hän alkoi liikkumaanen ensin hitaasti suh, suh ja vauhtia lisäten vauhti oli hirmuinen, takaisin asemalle hiljentäen. Sekös meistä lapsista oli hauskaa katsella. Hän oli toisessakin talossa jossa minäkin, Eikä Ale asunut minun tietääkseni saunassa vaan tuvassa. Se oli Eljaksela, siellä

Ale keitti piisamisoppaa. Se haisi pahalle, mutta Ale sanoi et see olla muigeeja rasva valui suupielestä kun söi sitä keitostaan. Olipa hän asumassa myöskin Kota-aholla. Siellä hän oli asunut yksin ennen kun on joutunut vanhainkotiin. Ale ei ollut paha. Oli komentanut veljeäni ja serkkua, kun pojat oli Kolkkujärvellä meinanneet ottaa tukkaja että leikkiä vähän tukkilais temppuja, silloin Ale oli sanonut ”pojat, pojat linnah pannah jos gutsetin tukkeja ottah” Että tässäpä pieni muistelupätkä ALEKSEI Saharovitsista.

PS. hän oli muuten lukutaidoton. Näytin hänelle venäjänkielen kielioppia ja hän ei ymmärtänyt mitään.

Sirkka Seppänen, 20.6.2015

Olipa yllätys löytää Kala-Alesta juttua täältä netin kautta! Itselläni on hieman hataria muistikuvia Alesta, mutta oman perheeni kertomana olen kuullut nämä piisami keitot ja muurahaisenmunitukset. Sen muistan että jos itkin, Ale sanoi, Sirkka itkit, Sirkka itkit.

Hän ilmaantui jostain metsästä meille, kotimme oli Keiteleen Sulkavanjärvellä.

Itseäni on jotenkin kiehtonut salaperäisyys mikä häneen liittyi. Isä kertoi Alen puhuneen perheestään joka jäi Venäjälle.

Kävin isän kanssa Alea katsomassa kunnalliskodissa (vanha nimitys).

Oli todella hieno juttu että löysin täältä muitakin jotka ovat Kala-Alen tavanneet. Kiitos tiedoistanne.

Sisyfos siirtotyöläinen, 18.12.2006

Olli kun aiemmin muisteli työväentaloa/tanssilavaa siinä kylätalon ja Hiekkapuron välillä niin siihen asiaan löytyy hieman valaistusta Hukkanan sahanpuruista vuosituhannen vaihteen tienoilla löytyneestä Kolkun Työväenyhdistyksen tilikirjasta. Jotkut haperoista ja nokisista sivuista olivat vielä kohtuullisesti luettavissa, mutta joittenkin selvittelyyn meni paljon aikaa ja toiset olivat niin nokeutueita, että hämäräksi jäi jotkut sivut. Suurimman osan niistä kuitenkin sai luettavaksi rekonstruoitua ja Jukalla pitäisi olla niistä kyllä kopio.

Eli jo ennen 20-luvun koulua, koulurakennusta ja pienviljelijäyhdistystä kylällä toimi Kolkun Työväenyhdistys, jonka kirjanpitoa oli tuossa kirjassa vuosilta 1919-25. Ensimmäinen merkintä oli 1.6.1919. Seuraavana kokouspaikkana 15.6.1919 mainitaan Rantalan torppa jne.

Tuloja yhdistys näkyy saaneen sisäänkirjoitusmaksuina, jäsenrahana/-maksuna, lahjana, korkotulojakin mm. 1921 Heikki Nuutiselta (Koirakylältä, Niilon isä), A.Pasaselta (Rantalan Alapetti, suippopartainen Kolkun ”nimismies”) jne. Ja pääasiallisin tulonlähde tietysti ildamat/iltamat ja niissä tulot kertyneet ovelta, puhvetista, nisuva myyty, tupakalla, paperossilla jne. eli ihan niinkuin kylätien rakennustoimikunnallakin samoihin aikoihin.

Iltamia on pidetty ympäri kylää ja vähän kauempanakin. Iltamapaikkoina mainitaan mm. vuonna 1919: 27.7. Matalamäki, 21.9. Tikkanen (Läheaho), 4.11. Peippo, 21.12. Oriaho, 31.12. uutenvuoten atton Korkola. Vuonna 1920: 7.1. Tikkanen, 25.1. Rasilan torppa, Tossavanlahti, 30.5. Tikkanen, 5.11. Harju, 9.11. Oriaho, 12.11. Rinne. Vuonna 1921: kevätpuolella Wäliaho 2 kertaa, Tikkanen, Oriaho, vappuna Kylänodassa (-ohta, Kuorikoskella?), toukokuussa Oriaho, Wäliaho, syksymmällä Harju, Siekkinen, Waris, Wäliaho, Koivuharju, Oriaho. Vuonna 1922: Matalamäki. Vuonna 1923: Oriaho 4 kertaa, Matalamäki, Tikkanen, Harju. Vuonna 1924: Heinäaho, Matalamäki, Kylänohta. Vuonna 1925: Kukasmäki, Hiekkapuro.  

Menopuolella näkyy mm. esirippu, leimasin, pelimannille, soittokunnan syönnit, huoneen hyyri, tuvanpesumiehille, öljyvä, maitoa, voita, leipää, sokeria, nisuja, iltamalupia, veroja, paperia, yhdistyksen tontin vuokraa, velan korkoja, vappupuheista kunnallisjärjestölle, Suomen valtiolle puista, arpalippuja, palkkio puheenjohtajalle, kirjurille, rahastonhoitajalle, huvitoimikunnan puheenjohtajalle, tilintarkastajille jne.

Maijoista (maidosta) on maksettu mm. Otto Jääskeläiselle (Peippo), A. Niskaselle (Matalamäki, Iimel ja Aini), Tikkaselle (Puraset). Maitosta ja sokerista Nestor Wäntäselle (Uutismäki) jne.

Muita sivuilla esiintyviä nimiä mm: Emil Järveläinen (Oriaho, Kallen veli), Alpi Tossavainen (Kylänohta?), Emil Kyröläinen (Väliaho), Adolf Paananen (Mökinaho), Emil Kahilainen (Kahelin, eri taloissa tuohon aikaan), Toivo, Matti ja Alma Puranen (Tikkanen), Otto Heiskanen (Hiekkapuro), Iita Junikka (puhuja), Jaakko Jauhiainen (Mikkola), Evert Suihkonen (kauppias kirkolla), Huuko Saastamoinen, Matti Pasanen (Korkola), J. Halonen, Tauno Kekkonen.

Omaisuusluettelossa 1925 mainitaan mm. tonttimaa 500,- ja rakenteilla oleva talo 4000,-, joka oli siis Hiekkapuron mutkassa. Kuulemani mukaan Alma Puranen (Tikkanen/Läheaho, Hukkana) oli viimeinen rahastonhoitaja. Talo purettiin ja sai uuden elämän Hakalan mutkassa. Sota-ajan jälkeen tontille rakennettin tanssilava. Kultasormuskin kuului joltain lavan liepeille tippuneen eikä sitä tiettävästi ikinä löytynyt. Eli on siinä koulun/kylätalon kulmilla tanssittu aiemminkin. 1970-luvullahan koululla oli lauantaisin huomattavan vilkasta tanssitoimintaa.

Sota-aikanahan tanssi oli kielletty, mutta ne nuoret, ne nuoret… Käryjäkin kävi ja sitten kerättiin kolehti, että saatiin sakot maksettua. Siinä on ollut virkavalalla tärkeä ja kunniakas tehtävä käydä sakottamassa nuoria kapinallisia ympäri selekosia. Nurkkatansseja oli sittemmin sallitummissakin olosuhteissa ainakin Järvenpäässä, Keskisalossa ja Säkkärämäen Koivuharjun riihessä. Musiikkipuolesta huolehti rammari (gramofoni) tai vaikkapa Järveläis-Rauli. Heinäahossa ei tanssittu, mutta olihan niitä piirileikkejä.

Tuosta tilikirjasta vielä senverran, että 2001 Aune oli Aapolta sen saanut nähtäväkseen, siinä kun oli Mökinahon Adolfin allekirjoitus, päivätty 1.2.1923. Olivat naemmä Kahilais-Eemin kanssa suorittaneet tilintarkastuksen yhdistyksen kirjanpidosta vuodelta 1922. Adolfista (1872-1924) kun ei ole edes valokuvaa säilynyt niin löytyipä nyt edes muutaman kymmenen sanan tilintarkastuskertomus ja allekirjoitus. Kun ei ollut sitä valokuvaa eikä 2-vuotisna isänsä menettänyt voinut isäänsä muistaa niin Hilda (1882-1941) oli pyytänyt vartoomaan, että kunhan Aate (1915-40) vanhenee niin siitä näet ilmetyn isäsi. Eipä kerennyt kuitenkaan Aate vanheta, kun kaatui 24-vuotiaana Suvannon jäälle (Sakkolan pitäjässä). Mutta löytypä nyt edes Adolfin allekirjoitus. Hildalla itelläänhän se allekirjoitus oli lyhyempi H.P, tuota puumerkkiä enempätä ei osanna kirjottee.

No tuosta kirjotustaijottomuuvestahan suattaa tietennii olla etua muistille. Kun ei voinna kirjottee ylös niin piti muistoo. Vaikka helepompihan se olis ollu kirjata asiat ylös, mutta muistipa ei olis sitten harjaantunna ja sillonhan se uhkoo se tementia. Hildallahan oli muistissaan paljon mm. sananparsia. Se tuli todistettua, kun Seutu-lehti järjesti sananparsikilpailun 1937 alussa. Lähin musikka sitten aina juoksemaan mökkiin ylöskirjaushommiin, jos vaikka oli lypsyllä ollessa Hildalle jupsahtanna joku uusi sananparsisutkaus mieleen. Arvi niitä kilpailuun lähetti ja murto-osan Seutu niistä julkaisi neljässä numerossaan keväällä 1937; tässä tapauksessa murto-osa tarkoitti 171 julkaistua sananpartta.

Monenlaistahan sitä ihminen kerkiää eliaikanansa kuulla, mutta pittää osata myös kuunnella. Ja muistaa. Ja sitten kun enemmän muistaa niin paremmin pyssyy kärryillä kuunnellessaan ja ossoopa jottain kyselläkin. Ja vielä jos ossoo yhistellä uusia asioita, henkilöitä, paikkoja, tapahtumia jne. vanhoihin tietoihin niin sehän toas helepottaa niitten muistamista – sekä uusien, että vanhojen. Paljon kun tietää/muistaa niin paljon pystyy uuttakin muistamaan. Assosioinnista hyö viisaat puhhuu. Sehän se on tämän historiantietämyksen ratekia. Ja ihan ei oman muistin varassakaan ole tarvinnut olla kun on noita Arvin sukututkimuspapereita (mm. Paanasista, Jääskeläisistä, Kyröläisistä… ja noistahan rönsyillään jo melkein kaikkiin kylän taloihin). Ja niihin on tullut vuosien varrella tehtyä vielä lisämerkintöjä erinäisistä asioista mitä muistan kuulleeni. ”Niitä ennen äitini kertoi taikinata alustaissaan, niitä isoni opetti kääntäessään kiltasätkää…”, jos tuollainen mukaelma Kalevalan alkulehdiltä sallitaan.

mehtäpena, 6.1.2007

Todella mielenkiintoista tuo kansalaissodan jälkeisen ajan historia. Varmaan työväenyhdistystoiminta oli virinnyt jo ennen kansalaissotaa. Muistan hyvin Rantalan Alapetin ja Kahilais Eemin. He olivat leikkisiä huumormiehiä joilla oli aina lapsillekin joku jekku varattu. Eemi Kahilainen kysyi aina tullessaan sisään: ”Onkos täällä käynyt Sorsakosken poikia?”. Liittyiskö tuo jotenkin sen aikaisiin etsintöihin tai muihin kahinoihin.

En tiedä kansalaissodasta muuta kuin mitä kirjoista olen lukenut. Täällä Pohjantähden alla on tullut luettua yhtä useasti kuin Tuntematon Sotilaskin. Vaarini Alapetti jota en kerinnyt tapaamaan oli ollut kansalaisodassa (valkoisten puolella) niin olen kuullut. Hänet oli komennettu sinne vastoin tahtoaan mutta hän oli kieltäytynyt osallistumasta sotatoimiin eikä ottanut itselleen pyssyä. Alapetti oli komennettu sitten keittiöhommiin. Ilmeisesti hän oli ollut jollain vankileirillä keittiössä. Olen kuullut että jotain olki/ohra/pettuleipää tehtiin niin isossa saavissa että vaarini sotki sitä jaloillaan. Olen saanut näistä muistitiedon rippeistä riittävän kauniin ja hyvän kuvan vaaristani. Hän oli kuulemma kovin vähäpuheinen mutta ystävällinen ja erikoisesti piti kuulemma lapsista. Hänen kuvansa on minulla kunniapaikalla Lehtolassa kirjoituspöytäni takana seinällä.

Peltoniemestä, Suonsaaresta, Mutkalasta, Pajalasta ja vähän muustakin

Sirkansuonseudun Sillanpää, 10.12.2006

Peltoniemen uhripetäjästä yritin innostaa museomestari Reijoa kirjoittamaan. Maijahan oli muutaman rivin ehtinyt jo kirjatakin, mutta Reijo, tuo Peltoniemen Päätalo, intoutunee laveampaan sanailuun (vannoutuneelta kalamieheltä saattaisi löytyä tarinaa myös vaikkapa Kala-Alesta, mutta olkoon se sitten eri tarina…). Pihkamaitoa petäjän kylkeen valelleet peltoniemeläiset ovat tutkimusteni mukaan olleet 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa mm. Purasia, Arnbergejä ja Siekkisiä. Myös muuttoliikettä Peltoniemi-Peippola akselilla näyttää tapahtuneen, mikä on aika ymmärrettävää senaikaisilla kulkupeleillä, jolloin järvi oli enemmän yhdistävä kuin erottava tekijä.

Suontauksen autio Suurensuon takana esiintyy Arvin arkistoissa nimellä Suonsaari ja vanhimpina tunnettuina asukkaina Emil Juhonpoika Kananen (s.05.05.1820) ja vaimonsa Leena Kaisa os. Siekkinen (s.06.06.1821). Olisko ollut tuolla esi-Eemillä isoisänsä mukaan nimetty poika Jussi ja hänellä tyttö Iita ja Iitalla taas isoisänsä mukaan nimetty poika Emil (s.1909). Iitahan toimi kylän toisena kupparina ja toinen kuppari oli Harjun Vanha-Taavetti (Huikari). Kyläläisillä oli siis kaksi kupparia, joista valita, mutta Iitalla ja Taavetilla ei ollut valinnanvaraa. Tämänpä takia Taavetti kuului Iitalta aina kyselleen, että ”millonka myö toas autettas toisiamme”.

30-luvun laman jälkeen valtio lohkoi muutaman hehtaarin tiloja maistaan, jolloin sitten Iita ja Eemikin siirtyivät Sopukkaan. Samaa vuoden 1936 perua ovat monet muutkin kylän pienviljelystilat: Sirkka (Uuno Leppänen), Sipukka (Matti Pasanen), Tikkala (Emil Tikkanen), Tavela (Matti Vesterinen), Hellilä (Matti Puranen). Hieman aiemmin 1933 oli lohkottu mm. Sammalinen (Emil Kahelin) ja Sirppilahti (Juho Reinikainen). Ja juuri ennen sotia 1938 Pyöreäsuolta Keskisalo (Vilho Paananen), Talasniemi (Kalle Kemppainen), Myllypakka (Alfred Järveläinen), Järvenpää (Matti Iijalainen).  

Mutkala oli Sirkan tienhaaran kohdalla (jo ennen ja nimenomaan ennen Sirkkaa). Uuno Leppänen (1902-79) ja Olga os. Kauhanen (s.1905) sen rakensivat 30-luvun taitteessa vähän niinkuin Sirkan harjoituskappaleena. Olga oli Tossavanlahdesta ja Uuno Vesannolta, Tavelan Vesteris Matin (s.1909) vanhempi velipuoli. Pitkään eivät lainamaalla Mutkalassa viihtyneet vaan ostivat 1936 valtiolta omaa maata ja rakensivat Sirkan (talon nimi vanhimman tytön -32 mukaan). Muuttivat sodan jälkeen 1944 Sirkasta Keitelepohjaan, jossa syntyivät loput 11 lapsesta (1932-48).

Leppästen jälkeen Sirkassa asui Tuikkas-Uuno perheineen (44-47) ja Pentinselkämän Niemen vaihtokaupalla Vainikais-Pekka perheineen (47-48). Seuraavaksi Kalle ja Helmi (48-54) ja sen jälkeen Anna joihin törmäämme tuonnempana. Ja myöhemmin sitten vielä Brotherukset/Blomerukset, liekö ollu Lindmannejakin, Hämäläiset, Napparit ja lopuksi ylivoimaisesti pitkäaikaisin ja -ikäisin asukas Varis-Eemi. Aikamoinen ihmisvirta yhdelle mökille, eikö tuo ala kuulostamaan jo maailmanperintökohteelta. Eipä silti, asumiskeleponen mökkihän se on vieläi – löytysköhän tuolle ostajata, enkä minä paljon välitystä…

Mutkalan toiset asukkaat Leppästen jälkeen 30-luvun lopulla olivat Hilma (os. Paananen) ja Aukusti Pursiainen (Oton veli) lastensa Reino -21 (kaatui 19.7.41), Elsa -23 ja Helvi -26 kanssa. Jo ennen vuosikymmenen loppua hekin muuttivat Mutkalasta Alavaan Heinäsuon kansainvälisemmälle puolelle. Ennen Mutkalaa Pursiaiset olivat asuneet Tikkasen saunassa. Sauna-asukkaita on ollut muitakin, esim. Peipon saunassa Tikka-Eemin veli Matti Tikkanen vaimonsa Hildan ja perheensä kanssa.

Pajala oli mutkemmssa kuin Mutkala eli Mutkalasta Kekkosen suoperkkiölle päin, lainamaalla tämäkin. Nimi juontuu siitä, että Kusti Vuorikoski rakensi sen Suurensuonmäen tienhaarassa olleen pajan hirsistä 30-luvun alussa. Noille vuosille ominainen lainsäädäntö saattoi hidastaa rakennustoimintaa, josta syystä Anna asui välillä syntymäkodissaan kahden vanhimman poikansa kanssa. Kusti ja Anna asuivat ensin Rasilassa, jossa syntyi Teuvo -30, Mökinaholla syntyi Taisto -32, Pajalassa Tarmo -35 ja Keskisalossa Tenho -43. Anna ja Kusti vanhimpine poikineen olivat siis Pajalan ensimmäiset asukkaat noin 1934-42. Rakennuskompleksiin kuuluivat maalattiainen tupa, yhden lehmän navetta, ei saunaa.

Pajalan toiset asukkaat Vuorikoskien jälkeen noin 1942-48 olivat Kalle Iijalainen (1894-1960) ja Helmi Kopsa (s.1895). Siis Pajalan, ei Mutkalan niinkuin Pentti muisteli (ehkä Mutkalan aika tuli täyteen jo noin 10 vuodessa eli purettiin ehkä jo ennen sotia Pursiaisten siitä jatkettua matkaansa kohti Kumpumäkeä). Rasilan Voiton muistan kertoneen kuinka kävi poikasena sota-aikaan ostamassa puolisalaa (nurkan takana) Pajalasta Helmiltä tupakanostokortteja. Alaikäisen henkilön kyseessäollessa nurkantakuset voivat siis liittyä myös ostotupakkaan eikä siis välttämättä nurkan takana kasvatettuun kessuun, jota sitten kessunhakkuupölkyllä hakattiin hienommaksi – nuorena se oli Voitonkin sätkä väännettävä. Ensin Suurensuonmäessä pajana ja sitten Sarjaksen aholla asuntona noin 15 vuotta palveltuaan Pajala lienee purettu 50-luvun taitteessa.

Palataanpa Sirkkaan, sillä sinnehän ne Kalle ja Helmikin muuttivat Pajalasta noin vuosiksi 1948-54. Ja jos sota-aikana Pajalan emäntä vaihtui Annasta Helmiksi niin vuonna 1954 kävi sitten Sirkassa toisinpäin, kun Anna palasi Varis-leskenä Pasalasta kotikonnuilleen ja osti Sirkan. Kalle ja Helmi lapsineen (Aino -37, Emil -39, Toivo -44, sukunimeltään Kopsia) muuttivat Jämsän seudulle. Kaipolassa taitaa ainakin Emil asua vieläkin. Eli jos Pentti epäilet näitä muisteloita niin soitapa koulukaverillesi ja kysele sieltä tarkennuksia.

Kopsista juohtuu sellainen juttu, että Kopsan siskoksistahan kaksi (Helmi ja Lempi) meni naimisiin Iijalaisen veljesten (Kalle ja Matti) kanssa. Lempi ja Matti Iijalainen asuivat Järvenpäässä (Pyöreäsuolla) ja heillä oli Rauha tytär s.1937. Matti kuoli sota-aikana ja Lempi-leski otti sitten miehekseen toisen lesken eli Tikka-Eemin (Tikkanen, Santran poika) Tikkalasta. Yhteisiä lapsia Mauri -45, Toini -48, Sanni -50. 60-luvun puolessa välissä Tikka-Lempi muutti Puttaalle ja Tikka-Eemi Helsinkiin poikansa Antin -22 luo.

Tuon Mutkalan ja Pajalan maapohjan omistajahan oli vaihtunut moneen kertaan pakkohuutokauppojen, voikilojen yms kautta. Ainakin seuraavia omistajia tulee mieleen: nimismies Karhilo, Toivo Puranen (Hukkana, kaatui 1941), nimismies Sarjas, Schaumann, nyt UPM. Sarjaksen ahonahan monet sen noin 75 ha kaistaleen tuntevat. Kolkuntien varressa se on noin 400 m leveä (Lehtolan ja Kekkosen maiden välissä) ja jatkuu järveen asti, kaventuen kuitenkin rantaviivattomaksi rantaan laskeutuessaan.

Nergin Martin kanssa haeskeltiin Pajalan pohjia joku kesä sitten ja löytyihän siitä vielä jotain merkkejä, kaksoskoivun painoin muistiini siitä kohtaa. Sen jälkeenhän siihen on tullut se metsäautotie eli se on siitä tiestä Lehtolaan päin. Ja siitä kun jatketaan Sirkan tienhaaraan (Lehtolan rajalle) niin olihan siinä vielä 60-luvulla semmonen vatukkoaukea tultaessa Mutkalan kohdalle. Ja samalla kohtaa toisella (Sirkan) puolella tietä oli aukio vanhan puutavaralanssin jäljiltä. Sen muistan hyvin kun olin siinä 60-luvulla parkkuulla…

Anna kertoi 90-luvulla, että äitinsä Mökinahon Hilda aikoi ostaa Pajalalle tontin siitä alta, mutta kerkes kuolla 1941. Tämän jälkeen Kusti, Anna ja lapset muuttivat Pajalasta Mökinahon Vilhon rakennuttamaan uudenkarheaan Keskisaloon, joka rätkötti tyhjänä. Kanas-Eemi ja Myllys-Kaarlo olivat ollet rakentamassa itse taloa ennen talvisotaa ja Kusti siihen sitten rakensi tiilinavetan. Vilhohan ei joutanut sotakiireiltään Keskisaloon koskaan asettumaan. Anna poikineen siinä asui 50-luvun alkuun asti, jolloin muutti Pasalaan ja palasi sieltä Sirkkaan 1954, niinkuin tarkkaavaisimmat lukijat ehkä muistavat.

Yhteenvetona vielä sallittakoon, että vilkasta muuttoliikettä ja monenlaisia kytkentöjä talojen ja ihmisten välille mahtuu noinkin pienen Sirkansuon kulmakunnan liepeille ja noinkin pieniin pirtteihin. Eipä siis ihme, että kulmakunnan rajauksesta huolimatta pääsi nuo tarinat vähän rönsyilemään Järvenpäähän, Keskisaloon ja vähän muuallekin… Joten lopetanpa nyt rönsyilyt tähän pisteeseen.

Olavi Hulkkonen, 10.12.2006

Olipa mielenkiintoista lukea Kolkun kotisivuja pitkästä aikaa. Minulla kun itselläni ole tietokonetta käytössä, niin käyn kylillä ja Kekkosessa ja Mäkiaholla aina välillä katselemassa sivuille tulleita uusia juttuja.

Sirkanahon Sillanpää oli tehnyt tarkkoja ja mielenkiintoisia selvityksiä mm. Mutkalasta ja Pajalasta. Sillanpää lienee tekstistä päätellen aika nuori, joten voin näin vanhempana lisätä juttuun omia kokemuksiani Mutkalasta ja Pajalasta, jotka muistan varsin selvästi koulumatkani varrelta (aloitin koulunkäynnin Kolkun kansakuolussa v. 1952).

Siihen aikaan kylällä kiersi tarina, että Pajalassa oli joskus muinoin tapettu vastasyntynyt lapsi, joka itki talon kohdalla olevassa isossa koivussa pimeällä. Kaikki koululaiset pelkäsivät aina koulumatkalla sillä kohtaa ja kyseinen kohta ohitettiinkin aina pimeällä juoksujalkaa. Tarinassa ei kuitenkaan ole mitään todellisuuspohjaa, mutta tällä tavalla vanhemmat koululaiset pyrkivät pelottelemaan aina pienempiä koululaisia ja autiot, osittain jo tuolloin luhistuneet talot antoivat tällaisille tarinoille otollista pohjaa. Samanlaisia ”kummituspaikkoja” olivat myös Heinäahon riihen kohta ja Oriahon seutu, joissa molemmissa tarinoiden mukaan kummitteli.

mehtäpena, 11.12.2006

No johan marssitti Sillanpää kavalkaadin henkilöitä joista mehtäpenallakin on suuresta osasta muistikuvia. En eppäile ollenkaan etteivätkö tiedot ole suuremmalta osin faktaa. Tekisi mieli vain kysyä mikä rekisteri se oli se lähde joista noin tarkat tiedot selvisi. Voiko Sipukan Aune muistaa näin tarkasti naapureitaan vielä 70 vuoden takaa? Vai mikä rekisteri tätä tietoa luovuttaa? Vastaa tai pidä salaisuutena ihan kuinka vain.

Kanas-Iita oli hyvin tuttu henkilö niin kuin tietysti koko Sopukan porukka muutenkin. Kuppauksen lisäksi Iita toimi hierojana. Ei ollut Iitalla omaa pirttiä ja aika ahdasta taisi Sopukassa olla ainakin vanhan pirtin aikaan kun lapsia oli jonkun matkaa toistakymmentä. Niinpä hän mielellään oli Lehtolassa myös joskus vähän pitempiäkin aikoja. Tulivat kai juttuun Miinan kanssa. Mutta eräänä kesänä 50-luvulla hän tuli meille ja pyysi voisiko päästä saunaan kuolemaan. Hänessä oli joku tauti ja hän oli kai varma kuolevansa. Isä yritti suostutella että hommaa kyydin jolla pääsisi lääkärille ja sairaalaan. Siihen Iita ilmoitti jyrkästi että ei käy. Me lapset seurasimme jännityksellä milloin Iita kuolee. Hän makasi saunan porstuassa pää kynnyksellä ja oksensi. Mummo käski keittämään vesivelliä kauraryyneistä ja pellavansiemenistä, ja sitä vietiin hänelle kupilla. Ei kuollut Iita siihen tautiin vaan muutaman päivän päästä pesi jo tommerana pyykkiä saunalla.

Kanaset muuttivat Toijalaan 60 luvulla, mutta enm tiedä oliko Iita silloin jo kuollut vai ehtikön muuttaa heidän mukanaan sinne.

Saara Hämäläinen, 14.12.2006

Huh, että ihan hengästyttää lukea näitä sivuja! Korvaakohan tämä jutustelu entiset kyläkäynnit. Mietin vaan, että on ollut hyvät opettajat Kolkun koululla, kun näin hyviä kirjoittajia on poikinut. Kunniottaen Saara Hämäläinen (Kellokangas) Kumpumäestä

Tellu, 15.12.2006

Edelliseen kommenttiin kommentti, että toivottavasti ei korvaa. Enkä oikein siihen uskokaan – monet täällä kirjoittelevat kun asustelevat kaukana, näköjään aina Tanskaa myöten, joten Kolkulla tai Kumpumäellä kyläilyt eivät joka tapauksessa olisi ihan jokaviikkoista puuhaa. Mutta tämäpä mahdollistaa meidän kaukaistenkin melkein kuin piipahtaa entisellä kotikylälle.

Hyviä on varmaan olleet opettajat, mutta geenit ovat tainneet olla vielä paremmat. Ehkä kannustusta opintojen äärelle tai asioiden itsenäiseen tutkiskeluun on myös piisannut tavallista enemmän. Ja tiedon janoa ja sen arvostusta.

Raili Kananen, 20.7.2008

Oli tosi hyvä tietää isäni Emilin esi-isistä. Meillä lapsilla kun on niin vähän tietoa heistä. Mehtäpenalle oikaisisin sen verran, vaikka en tiedä kiinnostaako ketä. Iitan vanhaan pirttiin syntyi meistä viisi lasta. Isä rakensi uuden pirtin, ja minä joka olen syntynyt v.53 muutimme uuteen pirttiin jonka jälkeen syntyi vielä kuusi lasta. Iita oli kuollut minun syntymän aikoihin johonkin vatsasairauteen.

Muutimme kolkulta v.65 elo-syyskuun aikoihin. Täällä me Toijalassa/Akaa kaikki sisarukset Alpoa lukuun ottamatta vanhenemme että silleen. Kiitos Pentille tiedoista ja hyvää kesänjatkoa.

Sinikka (vanhin Sipukan sisaruksista), 10.8.2008

Kiitos Raili kommentistasi. Kyllä kiinnostaa. Kirjoita vain lisää juttuja, niitä olisi kiva lueskella. Olisi mukava kuulla tarinoita niistä ajoista, kun te asuitte Kolkulla Sopukassa. Varsinkin näin entisenä naapurina. Minä muistan teidän vanhan pirtin. Se oli aika lähemmä meidän vanhaa pirttiä. Lähempänä mitä nykyset Sipukka ja Sopukka ovat. Kyllä me paljon oltiin yksissä. Sanni ja Martti ovat minun ikäluokkaani. Martti oli minun kanssa samalla luokalla koulussa. Meitä oli 12 sisarusta, niin kuin teitäkin. Että kyllä siellä säpinää oli. Yhden nykypäivän kyläkoulun verran. Että ei kun juttuja vaan kirjoittelemaan. Terveisiä vaan kaikille sisaruksille. Hyviä loppukesää ja alkavaa syksyä kaikille!

Raili Kananen, 12.1.2009

Kävin pitkä aikaa Kolkun tarinapalstalla (on muuten hauska lukea näitä tarinoita.) Sipukan Sinikalle sanoisin, että kyllä me varsinkin Tarjan ja muittenkin sisarusten kanssa jutellaan usein niistä Kolkun ajoista ja muistellaan elämää siellä. Leikittiin pallopelejä siinä teidän ja meidän talon välillä, kun molemmilla oli paljon lapsia oli joukkueet valmiina. Urheiltiinkin paljon, mutta juoksukilpaan emme milellään lähdetty Sipukan lasten kanssa, koska te olitte pitempijalkaisia, me lyhyitä että tiedettiin häviäsimme varmasti. Minän muistan kyllä kaikkien Sipukan sisarten nimet, nuorin taisi olla ihan vauva, kun me lähdettiin sieltä. Muistan kun sipukkalaiset huiskutteli meille pihassa, kun muuttokuormamme ajoi ohi. On paljonkin muistoja sieltä, hyviä ja vähemmän hyviä. Nyt kun muistelee aikuisena niin on se ollut elämää aidoimmillaan. Nyt lopetan tällä kertaa. Kuulemisiin hei.

Sinikka, 19.1.2009

Kiitokset vaan Railille siitä kun kirjoittelit tänne. Olen jo monta kertaa kurkannut tälle tarinapalstalle, että joko olisi kommenttia tullut. Näitä on tosiaan kiva lueskella.

Niin, silloin kun te muutitte pois Kolkulta minä olin Äänekoskella ammattikoulussa, ja nuorin meidän sisaruksista Teija (Tellu) oli silloin 2-vuotias. Tuskin muistaa teitä. Minä kyllä muistan teidän kaikkien nimet, ja ikäjärjestyksenkin joten kuten. Elämä silloin oli ihan erilaista. Oli leikkikavereita, eikä tarvinnut kysellä että mitä tekisi. Nykyajan lapset kun ei tahdo osata leikkiä keskenään. Niillä kun on kaikkea yllin kyllin. Silloin ennen ei ollut. Kaikki leikkivälineet ja leikit kehiteltiin itse. Elämä oli tavallaan rikkaampaa silloin.

Olisi muuten kiva tavata joskus. Sais oikein kunnolla muistella niitä entisiä aikoja, ja jutella nykyisestä.

Ei muuta kun terveisiä teille kaikille ja hyvää talven jatkoa! Kuulemisiin!

Raili Kananen, 20.1.2009

Hei,minäkin olen käynyt katselemassa nyt päivittäin onko tullut tänne lisää tarinoita. Tarjan kanssa luettiin sinun kirjoituksesi, ja tuumattiin, että olisi mukavaa muistella joskus menneitä. Kaikkea ei voi täällä tarinapalstalla kertoa, menee niin kahdenkeskiseksi, siksi laitankin tähän sähköpostiosoitteen. Voi Sinikka ja kaikki, jotka minut muistaa kirjoitella mulle. Osoite on raili.kananen@suomi24.fi Kirjoitellaan hei.

Jupukan Sissi, 5.12.2006

Kolkkujärven Kallioniemet löytyvät näppärästi vaikkapa Kansalaisen Karttapaikasta (http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?lang=FI).

Valitse ”Paikannimellä”, Hakusana: Kallioniemi, Kunta: Pihtipudas ja sitten ”Hae”. Vastaukseksi tulee kaksi taloa ja kaksi niemeä. Napsauta ylempi niemi, sitten ”shift + nuoli alas” eli molemmat niemet valituksi ja sitten ”Näytä valitut kartalla” niin siinäpä ne näkyy samassa ruudussa Kolkkujärven molemmat Kallioniemet, joista tämä kivikautinen paikka on itärannalla Kukaslahden suulla. Napsauta sitä niemeä, jolloin saat sen kuvan keskelle ja sitten plussalla (+) voit zoomata vielä pykälää tarkemmin. Lähempänä Kukaslahden pohjukkaa, noin 100 m Kukaspuron suusta etelään on lapinraunio eli siinä on ainakin joskus ollut kivirykelmä, ties vaikka kivikautinen hautarakennelma.

Koskapa ollaan vedenjakajalla (korkealla) niin vedenpinta ja siis myös rantaviiva on pysynyt Kolkkujärvessä aika vakiona kivikaudesta lähtien. Alempien järvien pinnat ja rannat ovat vaeltaneet paljonkin Tanskan salmien ja Salpausselkien armoilla.

Jos sitten siirrytään arkeologiasta Kolkun geologiaan niin sellaisikin raportteja löytyy:

Vuonna 1971 julkaistun Suomen geologisen kartan (http://arkisto.gsf.fi/kps/kps3312.pdf) tiedot Kolkulta perustuvat 1965-67 tehtyihin kenttätutkimuksiin (Matti Lummaa, Pekka Seppälä).

Vuonna 1990 julkaistu raportti Kivitaskun (kaikkihan Kivitaskun muistaa) malminäytteen (1978) siivittämistä kupari- ja kultamalmitutkimuksista Kolkunmäen ja Sirkonmäen välimaastossa vuosilta 1979-82. Kairauksia ja malmikoiraakin käytettiin.

Liekö Reinikaisen pojilla ollut tietoa noista kallioruhjeista ja murrosvyöhykkeistä, mutta näyttää siltä, että vielä 80-luvun alussa arveltiin Korppisen lohkon länsireunan rajautuvan Kinturin ruhjeeseen, mutta 90-luvun tutkimusten valossa se lienee lännempänä Kolkkujärven länsirannan kohdalla.

Uusimman, vuonna 2004 julkaistun raportin (http://arkisto.gsf.fi/m10/M10_4_2004_1.pdf) tulkinnat tukevat edelleen tätä käsitystä. Ko. raportti kertoo kallioperä- ja sinkkimalmitutkimuksista Keiteleen Kangasjärven alueella ja vähän Kolkullakin. Esim. sivulla 7, kuvassa 3 näkyy vasemmassa reunassa Kolkunmäki harmaana, Kolkkujärvi (Ko) sen itäpuolella valkoisena ja hyvin selkeä ”pääsiirros” tai ”päähiertovyöhyke” Kolkkujärven länsirannan kohdalla.

Malminetsintätoimintakin on siis ollut aika vilkasta. Olinpa itsekin joskus Veikon ja Arvin mukana koputtelemassa kiviä. Aina ei lekakaan riittänyt vaan oli joskun dynamiittiakin mukana kun oli vähän isompi kivi kiinnostuksen kohteena. Olihan se pikkupojasta aika jännää juosta läheisen kuusenrungon taakse kun säästömittainen sytytyslanka lähti palamaan. Eihän ne veteraanit järin monen metrin päähän siitä kivestä viitsineet käpötellä, enkä sitten minäkään… Ohjeistuksena oli pistää kädet korvien suojaksi ja olla kurkkimatta sieltä puun takaa.

mehtäpena, 6.12.2006

Joku kesä taaksepäin kävin tuossa lapinrauniolla. Kyllä se erottui selvästi. Jäi mielikuva että siinä oli jotenkin valittuja vähän liuttuisia kiviä. Kenenkä omistuksessa lienee ranta tuossa kohtaa, en tiedä.

Muistan kouluajoilta että Peltoniemessä sanottiin olevan vanha uhripetäjä. Mihinkähän aikakauteen se liittynee ja onko siitä jotakin tarinaa tiedossa. Jussi kun tuntuu selvittävän ihan mahdottomia asioita joten löytyiskö häneltä vastausta.

Asiasta kolmanteen. Kolkulla on monta myöhäisempää asuinsijaa jotka ovat metsittyneet ja kasvaneet umpeen. Itse tiedän tässä ihan lähellä kotitaloa muutamia.

Suontauksen autio. Suuren suon takana nykyisen Lehtolan maalla. Lapsuudessa siinä oli selkeät rauniot ja uuninpohja sekä pieni peltopäntti havaittavissa. Nyt paikkaa ei tahdo erottaa kun metsä on kasvanut lähes päätehakkuuseen. Tässä mökissä tiettävästi oli syntynyt ja kasvanut Ida Kananen Eemi Kanasen äiti. Tähän loppuivat minun tietoni.

Sitten oli Mutkala. Mutkalassa oli lapsuudessani vielä sisäänlämpiävä tulisija sekä maalattia. Iijalais Eemi siinä asui avovaimonsa oliko nyt Helmi kanssa. Eemil Kopsa oli samalla luokalla kuin minäkin.

Sitten on ollut Pajala jonka asukkaista minulla ei ole muistitietoa. Kumpaakaan paikkaa en pysty oikein maastosta tunnistamaan. Luulenpa että näitä tälläisia vanhoja hävinneitä asunsijoja on tosi monta. Olishan se kiva jos niistäkin saataisiin tietoa tallennettu ylös. Kovin on toisenlaista arki ollut silloin kun niissä elämää elettiin.

Maija Tøndering (Peltoniemen Maija), 7.12.2006

Juttelin Lainan ja Viljon kanssa tuosta Peltoniemen uhripetäjästä. Petäjä kasvaa Peltoniemen aitan takana. Isäni sanoi sen olleen 300-400 vuotta vanha. Petäjä oli lapsuudessani ihan ihan hyvän näköinen mutta se alkaa nyt olla aika kuihtuneen näköinen. Sitä ovat sekä ukkonen että myrskyt ruhjoneet vuosien mittaan. Enempää ei minulla asiasta ole tietoa.

Jukka Paananen, 3.12.2006

Ne, jotka ovat kiinnostuneita kylän esihistoriasta, voisivat käydä vilkaisemassa seuraavaa osoitetta: www.mikroliitti.fi/gallmj/kasp12.htm

Siellä sanotaan mm. seuraavaa: ”Kolimajärven itäpuolella on 5 km pitkä ja 1-2 km leveä Kolkku-järvi. Se on kuroutunut varhaisesta Ancylus-järvestä jo Pre-Boreaalikaudella. Aivan Kolkun nykyisen rannan tuntumasta tunnetaan pari asuinpaikkaa. Rannansiirtymisajoitusta ei voida käyttää, löytömateriaali on kvartseja ja luuta, paikalla on vahva likamaakerros. Asuinpaikka voi ajoittua koko esihistorialliselle ajalle, joskin löytömateriaali tuntuu kivikautiselta. Paikka on erittäin viehättävä, kalliorantainen matala tasanne, jonka erottaa mantereesta vetinen suo.”

Olisikohan kenelläkään tarkempia tietoja, missä tämä mainittu kivikautinen asuinpaikka sijaitsee?

Panisin aika paljon paineita Krookin Jussille tässä asiassa – sinä kun olet asiantuntija näissä asioissa ja asut todennäköisesti kesäisin aivan em. kivikautisen asuinpaikan tuntumassa; näin epäilisin?